Kansalaisemme

Оглавление

Ahrenberg Jacob. Kansalaisemme

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

Отрывок из книги

Eräänä sunnuntaina iltapuolella elokuun lopussa saapui Karl Aleksander väsyneenä matkastaan pienestä venäläisestä maakaupungista kenraali Olbersin kanssa Pietariin. Kenraali Olbersille oli koko toimi Karl Aleksanderin hyväksi, johon hän niin kevytmielisesti oli ryhtynyt ruumiillisen hyvinvoinnin puuskassa, jo aikaa sitten muuttunut työlääksi. Päästäkseen jälleen vapaaksi ja niin pian kuin mahdollista saadakseen palata takaisin maalle oli hän jo edeltäpäin sopinut lääkärin, johtajan, maaherran ja vahtimestarin kanssa siinä ylhäisessä sotilaskoulussa, johon Karl Aleksander oli otettu, että poika jo vuorokautta ennemmin kuin asetukset sääsivät pääsisi laitokseen.

"Laitoksessa," niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa muinaisten Maltalaisritarien palatsia, joka keisari Paavalin kuoleman jälkeen oli luovutettu paassien asunnoksi, otti Karl Aleksanderin ystävällisesti vastaan vanha, monilla rahoilla ja kunniamerkeillä koristettu sotilasvanhus. Vanha puhelijas mies kantoi Karl Aleksanderin vähät kapineet yhteen niistä suurista makuusaleista, joissa ilma kesäkorjausten jälkeen haisi kalkilta ja vernissalta. Karl Aleksander ei ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä vanhus puhui, mutta oli kumminkin hyvin kiitollinen ystävällisestä äänenpainosta. Pelolla ajatteli hän, että hän vanhuksen mentyä jäisi yksin, aivan yksin tähän autioon asuntoon. Ja kun sotilasvanhus oli poistunut, heittäytyi hän hillitsemättä yhdelle noista monista vuoteista ja itki niin, ettei hän moniin vuosiin ollut siten itkenyt. Hän itki ikävästä viheriöiviin metsiin, virralle loistavine heijastuksineen, mahtavine kohinoineen, joka kiihoitti päivällä ja vaivutti lepoon illalla, itki ikävästä tuohon matalaan, köyhään kotiin, jossa hän oli saanut osakseen niin paljon rakkautta ja huolenpitoa. Hän itki pelosta. Elämä kauhistutti häntä. Hän tunsi itsensä turvattomaksi tuon kammottavan jonkun edessä, tuon tulevaisuuden edessä äärettömine vaatimuksineen ja suurine edesvastuineen. Lopuksi itki hän itsensä nukuksiin.

.....

Ainoastaan muutamia kutsuttiin tähän omituiseen juhlatilaisuuteen. Näiden joukossa oli kaksi paasia – Dodon paraimpia ystäviä – ja toinen niistä oli Karl Aleksander. Molempien paasien tulisi auttaa Dodoa, joka oli, kuten kaikki itämaalaiset, tarkka vaatetuksen suhteen, ennen kastamista riisuutumaan ja sen jälkeen pukeutumaan.

Kappeli, 17: sta vuosisadan venäläisen tyylin taideluoma oli kukilla ja vihreällä koristettu. Lippuja, ristiinnaulitun- ja pyhimystenkuvia loisti sen kauniin holvin alla kullassa ja väreissä. Kuvien pyhimykset kultaisella pohjalla katselivat syvämielisinä ja uskonintoisina loistaviin virkapukuihin puetuita ylimyksiä, valkopukuisia naisia ja keisarillisia punaiseen ja kullanväriin puettuja kirkkolaulajia. Auringon valo tunki kupoolin akkunoista leveänä, tyynenä ja valoisana virtana uhkeaan pyhäkköön ja sulatti kaikki nuo värit ja valot, tehden ne mitä loistavimmiksi, miellyttäväksi sopusoinnuksi, hurmaavaksi kuvaksi hengellisestä hartaudesta, pyhästä voittoriemusta. Kuoripoikien metallin heleät äänet kohosivat suitsutusastioista nousevan sinertävän savun kanssa kirkon holvia kohden, täyttivät huoneen viattomalla soinnullaan ja kuolivat värisevinä huokauksina kupoolin mosaikkien alla. Molemmat paasit auttoivat erään verhon takana Dodoa riisuutumaan ja pukeutumaan pitkään valkoiseen kastepaitaan. Ja kun Dodo tuossa ihanassa puvussa tummine hehkuvine silmineen, nuoruuden lämpö katseessa, niin arvokkailla, niin tyynillä, niin suhdallisilla liikkeillä, kuin ainoastaan itämaalaiset voivat, astui kaikkien pyhimmän ovelle ja laskeusi nuo kolme porrasta, kuului kokoontuneitten suusta ihastunut "ah"! Hän näytti noiden pyhimysten ja marttyyrien alkukuvalta, jotka kaikki kuvista tunsivat.

.....