Читать книгу Eeva - Alkio Santeri - Страница 1

Eeva makasi suullansa lattiassa, sätki, potki ja parkui niin hirveästi että korvia särki.

"Eeva, Eeva! … nouse nyt ylös taas, tai äiti piiskaa."

Äiti puuhasi takan luona eikä tätä sanoessaan katsonutkaan tyttöön.

"Ka, ka kun se saattaa." Isä nauraa kitkutti penkillä ja kyynäspäitä polviin nojaten katseli nautinnolla tytön sätkimistä.

"Antakaa nyt jo selkään tuolle, kun tuolla lailla huutaa ja potkii," sanoi vanhin veljeksistä, Iikka ja katseli nurjamielisesti vanhempiansa.

Eeva kuuli tuon ja alkoi entistä innokkaammin rääkyä ja potkia.

"No, no … mene nyt jo äiti sitä ylös nostamaan," isä vihdoin sanoi.

Äiti meni ja otti kainaloihin.

"Voi, voi … Eeva kulta, lapsi raukkani, nouse nyt ylös… – Mitä mun lintuani kiusataan liiaksi."

Mutta silloin Eeva sätki ja huusi kahta kovemmin, koettaen kaikin voimin vastustaa äidin nostamis-aikeita.

"Herra Jumala, tuota lasta! Nouse nyt … katso äiti nostaa ja sitten haetaan sokeria."

Vasta sokeri Eevan vähitellen sai taipumaan, niin että antoi äidin syliinsä ottaa. Mutta heti ei kiukku kadonnut, vaan mököttäen hän sittekin vielä jossain loukossa istui, kunnes äkä vihdoin haihtui ja joku muu asia huomiota puoleensa veti.

Jo kaksivuotiaana Eeva tämän osasi. Toisinaan kuin veljet, taikka sisko (joista viime mainittu oli nuorin, mutta hänkin kymmentä vuotta Eevaa vanhempi) rupesivat Eevan huutaessa ilvettä tekemään ja veljistä joku uhkasi todenteolla ruveta selkään antamaan niin silloin isä ja äiti yksimielisesti käskivät omia lapsiansa kurittaa, silloin kuin niitä tulee. Jos veli silloin rupesi vielä mielipidettään puollustamaan, niin syntyi perheen kesken laajasanainen riita ja kinastus, joka saattoi äreyttä mieliin, usein niin paljon, että vasta yön nukkuminen sitä johonkin määriin poisti.

Koska tällaisia seikkoja tapahtui kuitenkin varsin usein, niin muodostui vanhempain ja poikain väliin alituinen nurjamielisyyden tunne, joka ei enää koskaan tahtonut sydämelliseksi sovinnoksi muuttua.

Tällainen elämä tuli vihdoin niin tavaksi, että se ei talon väkeä juuri ketään surettanut; ajateltiin vaan, että sellaistahan se lienee kaikkein jokapäiväinen elämän meno.

Vanhemmat miettivät että, kun lapset saavat päänsä olkapään tasalle, niin silloin ei enää vanhempain neuvoja kaivata eikä käskyjä totella.

Pojat muistelivat lapsuutensa aikoja jolloin ei vitsaa säästetty, vaan toisinaan ihan syyttömästikin selkään annettiin. Useat kuritus-kerrat muistuivat varsin hyvästi mieheen ja rupesivat nyt vasta syyttömästi saaduilta näyttämään, tahi ainakin vanhempain kiukun-purkauksilta, koska tuossa nyt oli selvä esimerkki Eevassa, joka sai tehdä mitä tahtoi, eikä sittenkään kuritettu.

Ei kuitenkaan Eeva jäänyt ilman rakkauden osoituksia veljeinsäkään puolelta. Jokainen piti häntä hyvänä, mutta poikkeus tapahtui silloin kuin Eeva oli pahankurisena ja pojat olisivat tahtoneet häntä kurittaa, jota ei vanhemmat tahtoneet.

Vuosien kuluessa veljetkin kuitenkin hänen itsepintaisiin mielenosotuksiinsa siksi tottuivat etteivät toisinaan millänsäkään olleet.

Mutta tämän tottumuksen kanssa ei enää sileä rauha palannut vanhempain ja poikain väliin. Tahtoi aina ilmestyä syitä toisiansa moittia.

Kukaan ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi eikä miettineeksi, mikä oli alkujaan ollut syynä tähän. Jokainen ajatteli että elämä ehdottomasti onkin juuri sellaista kuohuvaa ja epätasaista, turhaa siis etsiä syytä miksi se sellaista on. Tekisipä aika hölmöläisen työn ruvetessa tutkimaan syitä siihen miksi elämä on sellaista kun se on!

Tämä asia ei Eevaa ainakaan kenenkään mieleen johdattanut. Lapsihan se oli, viaton lapsi-raukka, joka ei täysikasvuisten elämään voi mitään vaikuttaa. —

Kun Eeva kasvoi ja vieraita joskus äidin luona kävi, niin Eevalle aina ensimäisen kahvikupin täytyi antaa, ettei suuttunut olisi ja ruvennut äitiään nyrkillä takomaan.

Kunnes puhe kylläksi rupesi kieleltä sujumaan, niin sitte vasta nauraa saatiin ja kummastella tytön viisautta sekä nokkelaa päätä, joka kaikki haravaansa sai ja muisti. Se häntä itseäkin elähytti ja raikkaasti nauramaan sai, kun muutkin nauroivat, isä, äiti, veljet ja vieraatkin. Rumat sanat ne siitä syystä paraiten mieleen jäivät ja useimmin suusta ulos tulivat vallattomalla päällä ollessa, kun äiti silloin osoitti ankaruutta ja kivenkovaan niitä kielsi muistelemasta, – mutta kun niillä paraiten naurettiin ja äitikin joskus niin teki. Ja myöskin se kiihotti, kun kylän lapset, jotka hänen kanssansa leikkimässä kävivät, hänelle aina salakähmään tuollaisia opettivat ja nauroivat sitte kun Eeva sammaltaen koetti matkia.

Isä toisinaan tuosta niin suuttui että äidille sanoi: "Selkäänsä tarvitsis tuo tyttö, kun tuollaisia hokee … kun et sinä edes häntä kurita … saa oikein hävetä."

"Tarvitsispa kyllä," äiti sanoi, "mutta kyllähän se siitä lakkaa kun mieltyy ja kasvaa … tietäähän sen ihmiset, minkälaisia nuo ovat, mukulat."

Eevan ollessa viidennellä vuodella, tehtiin hänelle ensimäinen musliinitanttu1 ja kohta valmiiksi saatua Vaaralan emännälle näyttämään mentiin. Siellä tupaan päästyä Eeva heti emännän luo meni tämän hameesen itseänsä hinkkailemaan. Vuorottain tanttuaan ja vuorottain emäntää äänetönnä katseli. Harmi jo alkoi silmistä näkyä kun ei emäntä huomatakseen ottanut, äidin kanssa vaan juoruja kertoi. Äiti kyllä huomasi, mikä Eevan sydäntä painoi ja sentähden silmäniskulla emäntää tytön aikeista huomautti.

"No vooi … voi … vooi kun sillä … no mutta sillä Eevallapa nyt vasta on korea tanttu… Voi turkanen sentään, etten huomatakaan lähtenyt… No noin pitkäksi Eeva sillä kasvaa! ja komeampi tyttö tulee kun kenestäkään muista." Emäntä nosti Eevan niin ylös kun ulettui. Lapsi oli mielissään ja ikään kuin hämillään ollen hän sitten vaatteitaan silitti ja suoritteli juuri kun Vaaralan poika Janne tupaan tuli.

"Ka, ruma tanttuhan sillä Eevalla nyt onkin … voi-i kun on ruma. Onko tuo hevosen loimesta tehty, vai mummo-vainajasi vanhasta navetta-hameesta," hän heti alkoi loruta ja sitten aikalailla nauraa.

Eevalta oli vähällä itku päästä. Nurjasti ja syrjittäin katseli hän kiusaajaansa.

"Mitä se Janne horajaa … ei ollenkaan ymmärrä mikä koreata on," ehätti Vaaralan emäntä Eevan itkua estääksensä ja otti syliinsä.

"Aivanhan tämä on kun herrain lapsi. Tanttukin on kun pappilan mampselilla, mutta mitä Janne ymmärtää."

Eeva silmäili voitonriemulla Jannea. Tämä vaan yhä nauraa-virnisteli ja kehui vaatetta rumaksi. Ei auttanut vihdoin enää emännän kehumisetkaan. Ulos puhkesi itkuna Eevan närkästynyt luonto; vieläpä siihen määrään että täytyi muodon vuoksi Jannen harteita aikalailla paukottaa, ennenkuin luonto taas asettui. Sitten alkoi naurattaa kun Janne itkevinään oli.

Mutta Vaaralan emäntää alkoi kyllästyttää oikut. Sen näki siitäkin, kun kahteen kuppiin vaan kahvia kaatoi – itselleen ja Eevan äidille. Juomaan käskiessä sitte erityisellä painolla huomautti että Eevalle annetaan vasta sitten.

"Pysy nyt kauniisti poissa … ole kiltti. Täti antaa sinulle sitten kun me olemme juoneet," sipisi äiti Eevan korvaan.

Vaan kun hän pöydän luo lähti, ei Eeva jäänytkään. Vaatteen helmasta kiini pitäen seurasi vaan, vaikka äiti, salaa emännältä, koetti takaisin työntää.

"Tuo tyttö nyt on vasta…" Äiti koetti vielä istuessaankin työntää häntä pois. "… Menehän nyt Eeva ja odota." Vaan sitä kiivaammin lapsi takaisin ponnahtihe, äitiin nojaten ja kulmainsa alta katsoi tätiin, joka vakavana istui eikä mitään sanonut … ei edes sitä, että "annahan nyt lapsen olla."

Äiti kaatoi kuppiinsa kermaa ja aikoi juomaan ruveta. Eeva hinkkasi taas itsensä likemmäksi ja kätensä pöydälle pani, aivan likelle kahvikuppia.

"Pysy erilläsi!" Äiti työnsi kiivaasti käden pois pöydän reunalta. Vaan silloin tyttö löi äidin käteen niin että se turahti ja kahvia siinä olevasta kupista läiskähti pöydälle. Eeva nojausi hervottomasti äitiin ja pahankurisesti rääkyen luisui lattiaan makaamaan. Äiti punastui ja alkoi mitään virkamatta häntä hätäisesti ylös hapuilla.

"Ai, ai, ai kun on pahankurinen." Vaaralan emäntä hymyillen päivitteli.

Eeva rääkyi yhä kovemmin.

"Eeva! hyi kuinka sinä tuollalailla, katso, täti nauraa. Nouse nyt saat juoda äidin kupin."

Eeva kuitenkin vielä huusi ja riehtoi äidin liepeistä sekä toisinaan pienillä käsillään huitoi äitiä.

"Eeva, Eeva… Herra Jumala kuinka sinä noin… Nouse nyt juomaan kahvia."

Kurittamisesta ei äiti uskaltanut sanaakan puhua, eikä uhata, sillä silloin olisi Eeva vielä surkeammin huutanut ja enemmän sydämystynyt, kun tiesi ettei se kuitenkaan olisi varsin kipeästi käynyt. Vihdoin Eeva monien tydyttelemisien perästä asettui nikottamaan ja sitten äitinsä kahvia juomaan.

"Se on oppinut saamaan juoda aina ensimäisenä ja tuon hädän se tekee kylässäkin, jos ei vaan saa muiden kanssa yhdessä juoda. On sitä koetettu siitä niin kovin estääkin että oikeen, mutta ei se vaan muista, eikä muutu… On tuo nyt vielä niin pieni ja nuorikin ettei ymmärrä… Mutta kun kasvaa niin kyllähän aapuu."

Äiti puhui mielihyvällä kaunista lastansa katsellen ja tulevaisuudelta apua toivoen. Kumartui sitten toimittamaan pois tämän vaatteisiin äsken lattiasta tarttuneita rikkoja.

"Ei minun asiaan tule, mutta mielestäni pitäisi lasta tuollaisista oikuista kurittaa. Ei ne muuten niitä unhota, kun noin itsepintaisia ovat."

"Kyllä sitä on väliin kurittaakin koetettu, mutta eipä se siitä lakkaa. Ja se on sellainen, että kun sitä kurittaa niin ottaa niin kovin pahaksi. Tässä tuonaankin, kun isänsä vähän sormillansa noppasi, niin meni oikein menneeksi… Meillä oli jo niin hätää että…"

Vaaralan emäntä oli nyt jo kaatanut toisen kupin, kun Eeva oli saanut juoduksi.

"Vai niin," hän vastasi, "juo nyt emäntä, vai antaako se Eeva äitinsä nyt juoda?"

Eeva mahtoi huomata että puheella oli pisteliäs tarkoitus, sillä jonkullainen häpeän tunne sydämessä väistyi hän äitinsä takapuolelle.

Mutta sitten alkoi hän kotiin hopottaa … kun ei tädin puheet häntä ollenkaan miellyttäneet.

Äiti katsoi parhaaksi aikanansa seurata hänen vaatimustaan. Ei mielinyt hänkään saada enempää kuulla … oli niin ikävää kun muut sekaantuivat neuvojansa antamaan vanhalle ihmiselle, jolla jo kyllin oli kokemusta… Kävi kipeästi tunnolle, kun muut lapsen vioista huomauttivat; eihän se sillä kuitenkaan paremmaksi tule … äidin mieltä vaan pahoittaa… Tietää kyllä, että parastaanhan sitä kukin lapsellensa tahtoo ja hän ainakin niin kuin silmäteräänsä hoiti … eihän siitä suinkaan huonoa ihmistä toivo… Ja kehtaa tuollaisia puhua. Miks'ei antanut lapselle ensin kun kyllä tiesi että se on siihen tottunut… Kiusaa teki. On vaan olevanansa niin kovin viisas… Lapsi-raukanko nyt pitäisi tuollaisista pataluhaksi lyödä…

Matkalla ja vielä kotiin päästyäkin äiti Eevalle sanoi, että ei sitä kylässä tuolla lailla saa olla, eikä ensimäistä kuppia tahtoa, se on rumaa; ei kenenkään pienet tytöt niin tee, jotka hyviä ovat.

Mutta Eeva hyväili äitiä, oli niin miellyttävän ketterä ja kaunis, ettei äiti ollenkaan raatsinut kovin vakavasti varoittaa ja sanoa. Joku kylän vaimo, joka puhetta kuulemaan sattui, vielä muikkaellen Eevalle sanoi: "Kuka sitä sitten viimeiseksi tahtoo juoda ja siihen viitsii tyytyä, ei kukaan."

Eevaa tuo ainakin miellytti, jos hän sitä huomasi; äiti sen huomasi ja hymyssä suin kuunteli, omalla tunnollaan sokeria syöttäen. —

Isällä oli varsin vähä aikaa, voidaksensa tarkemmin silmällä pitää tytön kehitystä, sillä ahkerasti ulkona työskennellen, hän ainoastaan illat aamut kotona vietti ja silloin väsyneenä ei paljoa mistään viitsinyt huolia. Muutenkin oli jo vanhemman puolen mies ja toisia lapsia kurittaessa kasvatukseen kyllästynyt, niin ettei viitsinyt Eevaa enää kurittamaan ruveta, vaikka arveli toisinaan sen kyllä sitä tarvitsevan. Oli muitakin syitä: Liisa oli jo kymmenen vuotias, kun Eeva syntyi. Oli niin hupaista kun tyttö tuli niin pitkän ajan päästä että kalunahan tuota sopikin pitää enemmän kuin tavallisena lapsena. Neuvoa kyllä olisi toisinaan sopinut, vaan ei isä juuri tahtonut siihenkään ruveta kun ei ollut oppinut. Kun sitä olisi tarvittu, niin hän enimmäkseen pauhasi ja torui, kun ei kaikki mielen mukaan käynyt. Äidin hän käski kurittaa, mutta äiti ei sitä hennonut tehdä, kun lapsi oli niin viisas ja sukkela.

Kun äidillä muuten oli paljon työtä ja puuhaa talouden toimissa ja kotiaskareissa, niin sai Eeva jotenkin vapaasti, erittäinkin kesäisinä aikoina, jo viiden vuoden ikäisestä alkain, juosta missä mieli teki. Leikkitovereita ei puuttunut, niitä oli kaikellaisia, paljon Eevaa suurempiakin, jotka pienemmille opettivat kaikellaista ja Eevakin sai oppia sellaista josta äiti monta kertaa lupasi piiskata, mutta se aina jäi uhkauksiin. Jospa äiti toisinaan koetti väkisin kotona pitää, niin karkuun tyttö lipaisi ja suurella mielihyvällä sitten kuunteli, kun äiti tapansa mukaan nauraen kertoi miten sievästi Eeva osaa hänen silmiänsä peittää ja kylänjuoksuun karata.

Eräänä aamuna kesällä oli äiti jättänyt Eevan kahvipannunsa uloskiehumista vartioimaan niin kauaksi kun itse kävi navetassa vasikat juottamassa. Eeva ei kuitenkaan kauan takan ääressä viihtynyt, vaan meni kamariin, äitinsä kaapin laatikoissa olevia tavaroita katselemaan ja selailemaan. Se oli niin hupaista. Sataan kertaan oli nuo kaikki nähty, yhtä kaikki oli se niin hupaista. Kama ei ollut kaksista, vanhoja nappeja, lasihelmiä, muutama neilikka ja inkiväärin paloja … äidin kirkkomuruja, vaatteen malli-tilkkuja ja kaikellaista vähäpätöistä roskaa. Haisi vähän ummehtuneelta, mutta hupaista oli sittenkin. Kun olis ollut kaikki omaa … mutta samahan se oli, kun oli äidin … ei se niitä katselemasta kieltänyt. "Ka, rahaa! … voi-i!" Eeva koppasi käteensä markan rahan. Sitä ei ollut ennen näkynyt… "Onkohan se äidin?.. Mitähän ostais?.. Sokuria!" Eeva pani kaapin oven kiireesti kiini, juoksi tupaan … ulos kylälle, vähääkään muistamatta että semmoista tointa kun kahvipannun vartioiminen, hänelle milloinkaan oli uskottu.

Pihalla äiti vilahdukselta näki, kun tyttö portista ulos kipaisi.

"Tyttö hoi! … Eeva! Kuulitko, sinä et saa mennä, … annan vitsaa jos et heti paikalla palaja takaisin!.. Vaivainen mukula, ei kuulevanansa ollut … juoksee vaan kun valkea hännässä olis," paneskeli emäntä ja juoksi tupaan kahvipannuansa katsomaan.

"Eihän vaan tuo liene mitään saanut kylään viedäkseen?" Hän katseli tarkkaavaisesti ympäri huonetta, vaan muut toimet kiirehtivät ja estivät häntä tätä tyysteen tekemästä.

Sillä aikaa Eeva kiidätti kauppapuotia kohden. Itkukin jo tahtoi puodin ovella päästä, kun ei auki saanut eikä muitakaan sattunut kulkemaan, jotka avanneet olisivat. Kun vihdoin puotipoika hänen jyskytyksensä kuuli ja avaamaan tuli, niin Eeva sisään päästyään ymmälle joutui, eikä ollenkaan muistanut sanoa mitä paraiten ostaa tahtoi ja mieli teki.

"No mitä tahdot? sano pian … häh?" vaateli poika, joka oli äkeissään siitä, kun häntä oli häiritty jostain hyvin hupaisesta sivutyöstä.

Eeva katseli suurilla silmillään kiivastelevaa puotipoikaa ja puristi hyppysillään markkaa taskussaan.

"Ootko kielesi menettänyt, häh? … mitä nyt?"

"Sokuria," Eeva vihdoin äännähti yhä tuijottaen pojan kasvoihin. Häntä jo alkoi pelottaa pikku kauppiaan ankaruus.

"Onko sulla rahaa? Anna tänne."

Eeva sysäsi markkansa tiskiin.

Pitemmittä mutkitta sai Eeva sokurinsa. Niin vikkelästi hän sitten juoksi, sokeri esiliinassaan, että jalat eivät maahan näyttäneet ottavankaan. Mäelle hän riensi, varsinaiselle kylän lasten leikkipaikalle ja siellä esiliinansa avasi ja paperikäädystä sokerin esille otti. Paha omatunto soimasi, koska yhteen jaksoon sivuillensa ja ympärillensä katseli ja jonkun pelkäsi tulevan. Vaan ketään ei näkynyt. Rauhassa sai hän syödä ja nakerrella. Mutta kummallisen jokapäiväiseltä sokeri maistui. Ei vielä ollut isoakaan liuskaa kulunut, kun jo oikein syljettämään tahtoi ruveta. Kummallista! … aina kun pienen palan sai kerrallaan, toisen toisensa jälkeen, tuntui siltä, kun tuota olis voinut syödä kerrallaan naulan … kaksi … kolme … viisi … ehkäpä kokonaisen pölkynkin!.. Ei taas!.. Kamalaa kun ei saata syödä… Koetti taas haukata, vaan melkein suolalta se rupesi maistumaan, niin että suusta pois oli vähällä sylkeä. Mutta sitä enemmän alkoi nyt tuntoa kaivata tuolla pienessä rinnassa, kun rahan salaa oli ottanut, eikä se nyt tuon enempää huvia tuottanutkaan. Olisi jo mielellään antanut koko asian olla tapahtumattomana, rahan vielä taskussa. Sitä olisi ainakin ollut mukavampi säilyttää ja olisi sopinut äitillekin takaisin antaa, jos olisi tahtonut.

Eeva rupesi tuntemaan olevansa vähän pahan-voipainen. Sokeri sisässä vaikutti ikään kuin vatsan kipua ja nosti suuhun äitelätä sylkeä. Tuntui siltä kun olisi pitänyt saada äidiltä jotain tippoja eli rohtoa, joka olon tasoittaisi.

Alkoi kotiin meno peloittaa. Selkäsauna, josta usein oli puhuttu, oli nyt varmaan tulossa… Olikohan äiti huomannut rahansa poissa olon? Se ajatus, ettei äiti ehkä olisi sitä huomannut, ei ensinkään ottanut luonnistaaksensa. Vaan ihan sellaiselta tuntui aina, kun äiti nyt juuri olisi kaapin laatikossa katsellut ja rahaansa kaivannut ja etsinyt.

Eeva ei ollut koskaan tehnyt tämänluontoista työtä, sentähden häntä niin pelotti. Hän pyyhkieli kuolautunutta sokeripalaa, ajatellen että hän sen vie äidille ja sanoo porvarista hakeneensa eikä ollenkaan siitä ottaneensa; Mutta ilkeän itsepintaisesti pysyi sokeri märkänä ja likantuneena, eikä ensinkään ruvennut näyttämään sellaiselta, kun se puodista tuotaessa oli.

Tämän havainnon johdosta pillahti itku ja hän heitti sokeripalan viereensä ruohikolle. Otti sen kuitenkin siitä jälleen takaisin helmaansa.

Muutamia pikku tyttöjä tuli kylästä, aivan Eevan ikäisiä ja kokoisia.

Huomasivat Eevan kiven kolossa itkemässä ja menivät luokse.

"Ka, Latva-Kuntin Eeva!.. Mikä sun on Eeva?"

Eeva säikähtyi, kun ei ollut huomannut toisten tuloa. Yhteen jaksoon nyt vaan heitä tuijotti, eikä mitään puhunut.

"Kaa, mikä sun on Eeva?"

Tytöt siirtyivät yhä likemmäksi ja yhä kummastuneempina silmäilivät häntä.

"Ei mikään. Menkää pois!" Eeva käski.

"Herra kun on kamala tuo Eeva!"

"Itkee vaan. Onko sinua lyöty Eeva?"

"Ei ookkaan."

"Tule meidän joukkoon."

"Ei."

"Mikä sulla siellä on esiliinassasi?"

"Ei mitään."

"Onko sinua piiskattu Eeva?"

Eeva nosti suuret silmänsä ja loi kummastuneen katseensa kysyjään. Eiköhän tuo tiennyt ettei häntä juuri koskaan oltu piiskattu?.. Kuinka se siitä nyt puhumaan rupesi?

Häntä alkoi taas itkettää.

Sydämellistä osan ottavaisuutta osoittaen siirtyivät lapset jokainen hyvin likelle Eevaa istumaan.

"Onko sulle annettu selkään, Eeva? Sano nyt mitä varten?"

"Sano nyt."

Eevan pientä sydäntä varmaankin liikutti toisten pienten osanottavaisuus. Ja alituinen kyseleminen rangaistuksesta saattoi selkäsaunan hirveänä kummituksena leijailemaan hänen sielunsa silmäin edessä. Kuinka kauhealta se näytti; kun ei koskaan ennen ollut saanut oikein oikeata selkäsaunaa, niin pelotti hirveämmin.

"Ui, ui, ui … mulla on sokeria … ui, ui… Antaakohan äiti selkään…"

"Oletko äidiltäsi ottanut?"

"Olen … ei … ui, ui … puodista…"

Tytöt tulivat tavattoman uteliaiksi ja niin kauan he kyselivät ja tutkivat kun Eeva oli heille koko sydämensä avannut ja sokerin kappaleen esiliinansa alta esiin vetänyt, toisten himoittavaksi.

Mutta tämä sydämen avaus oli Eevaa siksi helpottanut, ettei hän enää itkenyt, eikä muutenkaan salamieliseltä näyttänyt.

"Anna, Eeva, mullen pala," sanoi yksi ja toisten mielitekoisista silmäyksistä voi selvään huomata, että hekin samoin ajattelivat.

"Tekeekö mielesi?" Eeva purasi ja antoi pyytäjälle.

"Anna mullekin … ja mullekin," toiset alkoivat rukoilla.

Eeva antoi, eikä ollenkaan kitsaasti.

"Ottaisitteko vieläkin?" Eeva haukkoi jo palasia irralle, sillä hän tiesi että ne ottaisivat.

"Minä en söisi enää, en vaikka mikä olis … rupeaa suu aivan suolalta maistumaan. Et sinäkään, Fiia, söisi tuota palaa, e-et," puheli Eeva.

"Söisin vissiin! Annas koetan."

"Annatko mulle, niin minä syön."

"Et ainakaan sinä, Sannu, eikä Lissukaan, ei vaikka mikä olis."

"Mutta minä söisin vaikka olis koko toppa!" kerskui Lissu.

"Ei taas kukaan, ei aika ihminenkään toppaa söisi kerralla, ei vaikka," väittivät toiset mahdottomuudelle nauraen.

Hupaiseksi kävi tyttöin olo, kun Eeva oli niin antelias. Palan toisensa perään hän tovereilleen jakoi ja jo toisinaan itsekin otti, vaikka pahalta kehui maistuvan, eikä yhtään mielensä sanonut tekevän.

Eeva palotteli viimeistä kappaletta.

"Pian nyt on kaikki," hän sanoi. Mutta nyt sattui tulemaan hänen äitinsäkin osain jakoon. Tämä tapaus synnytti hämminkiä tyttöparvessa, sillä jokainen osoitti sitä hätäisillä epäröivillä liikkeillä, ja Eeva joka ei sokeripalasia helmastaan ehtinyt taskuunsa pistää hätäytyi vaan pudistamaan polvensa kokoon ja sitten liikkumatonna tuijottamaan äitiin.

"Täälläkö se Eeva on ja minä ympäri kylän olen perässäsi juossut. Mitä täällä tehtiin kun niin pelästyitte?"

Latva-Kuntin emäntä katseli naurussa suin tyttöjä.

"Ei mitään," useat vastasivat.

Emännällä ei ollut aikaa eikä halua pitempiin tutkimisiin, eikä niin välittänyt muutenkaan mukulain salaisuuksista. Mielensä vaan hyvältä tuntui kun tyttönsä löysi, eikä se missään pahanteossakaan ollut.

"Tule nyt kotiin, Eeva, äidillä on kiire!"

"Ei."

"Häh? … ole vaiti … kohta nyt, kun minä sillä lailla olen saanut hakea."

"En minä tule vielä … täällä on niin hyvä."

"Ole nyt vaiti ja tule, en minä kauan jouda olla."

Toiset tytöt katselivat säälien Eevaa ja silmät lensivät usein hänen helmaansa, jossa säilyi salaisuus, joka heti ilmi tulisi, jos Eevan ylös pitäisi nousta ja äitinsä mukaan lähteä.

"Kohta nyt lähdekin!" Äiti jo tarttui Eevan käteen ja alkoi ylös nostaa.

"En minä!" Eeva parkasi surkealla luonnottomalla äänellä ja pidätteli ylösnousuaan mahdollisuuden mukaan vastaan.

"Ka mikä sun on mukula … kaa…" Äiti tempoi jo oikein vihan tiestä.

Eeva parkui ja toiset tytöt katselivat surkutellen häntä.

"Tyttö, onko jaloissasi vikaa vai … mitä niitä noin pidät koukussa.

Herra siunaa, mikä sinun on?"

Äiti alkoi kääntyä helläksi ja kumarsi alas käsin koettelemaan lapsen polvia.

Mutta silloin Eeva teki epätoivoisen liikkeen, riuhtasihe kaikin voimin paetaksensa äidin kynsistä. Silloin myöskin sokeripalaset tippuivat helmoista tanterelle äidin suureksi ihmeeksi, joka yhä eneni, kun likemmin asianlaitaa tarkastettuaan huomasi että ne olivat aivan oikeata sokeria.

"Eeva, mistä sinä olet saanut tätä sokeria?"

Eeva seisoi vähän toisista erillään, pää alaspäin painettuna eikä puhunut sanaakan. Toiset tytöt alkoivat salaisesti pois päin hiipiä.

"Älkää menkö!.. Eeva, onko sinulla ollut tätä sokeria vai kellä sitä on ollut?"

"Eevalla," eräältä tytöistä pääsi; sitten käpälä mäkeen ja toiset perässä.

Pahantekiä seisoi paikallansa. Omituinen tunne pidätti häntä, vaikka kyllä teki mieli mennä toisten perään.

"Eeva kulta, mistä sinä olet tätä sokeria ottanut?" Äiti lähestyi tyttöä ja kumartui alas häntä puhuttelemaan.

Tyttö ei vastannut mitään, mutta hän vapisi; sen tunsi äiti kun piti kiini hänen kädestään.

"Jos et sinä sano, niin nyt minä piiskaan. Äidin kaapistako otit sokeria?"

Eeva alkoi itkeä.

Lähdettiin kotiin päin, äiti yhä uhaten, kun ei tyttö osannut muuta kuin itkeä.

Vihdoin Eevalta sen verran suusta pääsi että sanoi porvarista sokeria saaneensa.

Nyt tuli ankara kysymys rahan perään. Siitä ei tahtonut selvää tulla, mutta tuli vihdoin.

"Herra Jumala ja kokonaisen markan edestä nyt kylän kakaroilla sokeria syötti … voi hyvä pöllö!.. Ainoa rahani jolla itselleni kahvia aioin, kun ei äijäkään tahdo antaa, vaikka kyllä on itse kernas kahviin… Voi hyvä Jumala tuollaisia kakaroita!" Lorun lopuksi antoi äiti tytölle kädellään oikein aika läjäyksen päähän, sillä kovin harmilliselta tuntui markkansa kadottaminen.

Mutta sitten Eevalta pääsi surkea hätähuuto, niin että hengen olisi luullut kysymyksessä olevan. Äiti uhkasi lyödä uudestaan ja löikin; ei sen vuoksi että Eevan huuto olisi kovin hänen korviansa rasittanut, vaan sen vuoksi ettei kovin olisi kylän ihmisten huomiota herättänyt ja kun niin kävi sydämelle tuo markan asia.

Eevan sydäntä kuitenkin helpotti kokolailla se, että asia kaikkineen oli jo äidin tietoon tullut ja pahin mahdollisuus ohi mennyt.

Nikotti häntä hirveästi kotiin tullessa. Muuten hän nähtävästi jotenkin tyynimielisenä kuulteli äidin kovia sanoja.

Äiti kuitenkin, vaikka tyttö oli tunnustanut rahan ottaneensa, alkoi lopulta aavistaa että markka kuitenkin mahdollisesti vielä kaapinlaatikossa olisi ja Eeva ehkä jostain muualta olisi sattunut isänsä rahoja löytämään. Heti kotiin päästyä hän kaapille katsomaan meni, vaan tyhjä oli laatikko. Taas alkoi suutuksi käydä uudelleen. Taas oli vaarassa Eevan pää johon äiti aikoi kädellään paukauttaa, mutta säälintunne valtasi ja hän pidätti lyönnin. Rupesi sitten kauppiasta morkkaamaan: "Senkin lurjukset … lapsille antavat vaikka mitä hakisivat… Joka ihmisenhän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tuollainen oikein saadulla rahalla mitään osta, eikä niin paljon ainakaan… Voi, voi … vähää puuttuu etten mene rahaani takaisin vaatimaan."

Eeva istui mökötöksissä penkillä ja kovasti nikotti. Äiti ei hänelle pitkään aikaan mitään puhunut, sillä kerran kuritustuulelle päästyään tahtoi hän antaa sen vaikuttaa, ettei kesken lohduttelemaan ruvennut. Piti vähän pitemmäksi ajaksi muistiin jäädä, ettei aina tarvitsisi käsi olattuna seisoa, eikä kiukun tiestä huutaa. – Se oli hänen mielipiteensä.

Vasta kun oli ehtinyt kahvia keittämään ja sitten sitä juomaan rupesi, alkoi surku tulla Eevaa, joka hänen mielestään nyt niin murheellisena ja rangaistuksesta rusentuneena istui loukossaan.

"Eeva, tule nyt juomaan kahvia, en minä nyt enää ole vihainen. Kävi vaan niin luontooni kun vielä kylän kakaroillekin annoit ja oli äitisi melkein ainoa raha. Mutta ethän sinä sitä ymmärtänyt, lapsi raukka… Älä nyt vaan enää noin tee."

Eeva alkoi sydämessään jollain tavalla tuntea oikeuden koko jutussa olevankin hänen puolellaan, että hän oli saanut syyttömästi kärsiä, koska äitikin sen nyt tunnusti. Teki mieli vielä enemmän äitiä kiusata, että se vielä paremmaksi tulisi. Päätös syntyi pienissä aivuissa, olla puhumatonna ja onnettoman näköisenä koko päivän, aina iltaan saakka, niin äiti jo ehkä hyvitteeksi vehnäsiä ja sokeriakin antaisi; sillä sokeria jo alkoi mieli tehdä, vaikka äsken niin kyllitellyt oli.

"Tule nyt, tule juomaan ennen kuin jäähtyy… Lapsi parka, ajattele sitäkin että tuo oli varkautta ja rukoile Jumalaa ettet varastamaan oppisi."

Eevan teki mieli kahvia ja hän meni nyt myrryisen näköisenä juomaan.

Hän oli tosin ennenkin kuullut jotain puhuttavan Jumalan rukoilemisesta, mutta ei hänelle ollut vielä milloinkaan rukoilemista opetettu. Senpä vuoksi tämäkin äidin kehoitus teki hänessä samallaisen vaikutuksen, kuin joku muukin tavallinen puheenparsi. Ei hän siis tullut sen suhteen uteliaaksikaan, eikä ruvennut kyselemään, miten pitää minun rukoileman.

"Tuossa on nyt vielä sinulle sokeripalanen, mutta muista se, että Jumala ei huoli sellaisista lapsista, jotka varastavat, vaan pudottaa niitten päälle kuumankiven."

Eeva oli jo ainakin sata kertaa kuullut äidiltä tuon kertomuksen pahoista lapsista ja Jumalan kuumastakivestä. Hän oli monasti kysellyt minkälainen se kuumakivi on, mutta kukaan ei ollut tainnut selittää; raskas ja palavan kuuma se vaan on, sitä kaikki vakuuttivat. Omassa mielessään oli hän sitä kuvitellut väliin suureksi, möhkäleiseksi harmaaksi kiveksi, väliin niin kuin myllyn kiven muotoiseksi, mutta enimmiten se muodostui hirmuisen suureksi tiilikiveksi.

Jumalaa ei paljon tullut ajatelluksi, koska siitä niin vähän puhuttiin. Jos siitä joskus kuumankiven ohessa ajatus ja mielikuvitus syntyikin, niin se muodostui kammottavaksi, pelottavaksi olennoksi, joka vihaa kauheasti kaikkia ihmisiä. Usein hän kyllä sitä nimeä mainitsi ajattelemattomasti, kaikellaisissa pikku vastuksissa, mutta silloin ei ollenkaan mieleen johtunut Jumalan olennon ominaisuudet.

Pirunkin ominaisuuksia Eeva tunsi, noin ylimalkaisesti. Tiesi esimerkiksi, että se on hirveän ruma olento, jolla on pitkät sarvet päässä, käsissä pitkät kynnet, toisena jalkana hevosen kavio ja toisena linnun jalka. Sitten oli mielikuvitus vielä luonut sille ruskean karvan päälle ja suuren hiilihangon käteen; ja että se aina hirmuisesti nauraa, kun pahaa tehdään, ja on lähellä, kun kirotaan. Eeva itsekin osasi kirota, sillä hän oli sen, samoin kuin muunkin puhetaitonsa, oppinut kotiväeltä. Kuitenkin varsin harvoin johtui mieleen, kun paholaisen nimeä mainitsi, että se silloin juuri oli aivan likellä Eevaa itseä nauramassa.

Nyt kun hän oli päättänyt mökötöksissä istua, sattui ehdottomasti aina ja aina vaan tulemaan esiin oma rikoksensa ja kuumakivi ja vielä pahahenkikin. Hän tuli niin kauas, ettei voinut enää olla äidiltä kysymättä:

"Äiti, nauraako Jumala koskaan?"

"Lapsi, lapsi, älä puhu sellaisia, sinä pilkkaat sillä Jumalaa. Mitä sinä nyt sellaisia ajattelet?"

Eeva oli jo osaksi omainkin ajatuksiensa masentamana ja tämä äidin vastaus häntä masensi siihen määrään, ettei hän ollenkaan voinut ajatella muuta kuin, että Jumala on aina nyrpeä ja vihainen. Äidillä taas ei ollut aikaa pitempiin selvityksiin ryhtyä eikä hän sitä tarpeelliseksikaan katsonut… Mitä lapsille selvitetään, eivät ne kuitenkaan mitään ymmärrä … kyllä on vastakin aikaa… Parempi vaan että vähän pelkäävät, ajatteli äiti. Hän olikin jo voittanut tarkoituksensa. Eeva pelkäsi, pelkäsi hirmuisesti, silloin kuin vaan Jumala ajatuksiin johtui. Mutta ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, sillä silloin tuntui olo niin raskaalta ja tukalalta ettei missään ollut hyvä olla. Parempi siis ettei sellaisia päästä mieleensäkään, ettei tulisi paha olla.

Tästä olikin Eevalle nimenomaan sanottu, nimittäin noita asioita ajattelemasta kielletty, koska hän silloin aina hiljaa ja synkkämielisenä istui. Miksei hän sitten sitä olisi uskonut.

"Älä nyt taas niin pitkältä tuumaile, Eeva, tule äidin kanssa perunamaalle."

Äitiä huoletti lapsen synkkämielisyys. Mutta ei ensinkään tullut mieleen, että olisi varsin tarpeellista selvittää lapselle totuus, nimittäin jumaluuden oikea luonne.

Eeva jo lähtikin mieluisasti äidin kanssa, sillä äskeiset päätökset olivat unohtuneet. Ajatukset olivat joutuneet niin ikävystyttäville aloille; paikallaan olo muuttui yhä rasittavammaksi.

Iltasella olivat päivän tapaukset jo Eevan mielestä kokonaan poistuneet – unohtuneet.