Читать книгу Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 1

1

Willi-Vaw oli ankkurissa rantasärkkäin ja ulkosärkkäin välisessä väylässä. Viimeksimainituilta kuului heikon mainingin kohina, mutta niiden suojaama vesi oli sadan yardin leveydeltä rannan korallihiekalle asti sileää kuin lasi. Kapeassa ja matalassa väylässä oli aluksen ankkuriketjua ulkona sadan jalan verran. Ruosteisena kiemurteli höllällä oleva ketju jättiläiskäärmeen lailla elävää korallipohjaa pitkin useasti itsensä yli kulkien ja päättyen lopulta jouten lojuvaan ankkuriin. Iso kariturska pistäytyi ruskean täplikkäänä vuoroin korallien suojaan ja sieltä pois. Muita kaloja, oudonmuotoisia ja – värisiä, uiskenteli välinpitämättömästi kalahainkin kavalasti ohi uidessa, silloin turskat nopeasti pujahtivat piiloonsa.

Keulakannella oli toistakymmentä mustaa miestä teakpuisen reelingin raaputtamistouhussa. Ne olivat siihen työhön kömpelöitä kuin apinat. Olivatkin hyvin apinamaisia, aivan kuin jotakin isoa esihistoriallista apinalajia. Niiden silmissä oli apinan surumielinen ilme, ja puvuttomina ne olivat alastomampia kuin mikään apina. Mutta koristeltuja ne olivat enemmän kuin apinat konsanaan. Lävistetyistä korvista roikkui lyhyitä savipiippuja, kilpikonnankuorirenkaita, puunkappaleita, ruosteisia nauloja ja tyhjiä kiväärin patruunia. Winchester-pyssyn kaliberin suuruinen reikä oli pienin niiden korvissa; suurimmat olivat tuumia läpimitalleen, ja joka korvassa oli kolmesta puoleen tusinaan reikiä. Nenän läpi oli pujotettu siloitetusta luusta tai kivettyneestä simpukankuoresta tehtyjä puikkoja. Erään rinnalla riippui valkoinen ovenripa, toisella kahvikupin korva ja kolmannen rinnalla herätyskellon messinkiratas. He pakisivat omituisella falsettiäänellä eivätkä yhteensä tehneet enempää työtä kuin yksi valkoinen merimies.

Perässä, aurinkokaton alla, oli kaksi valkoista miestä. Kummallakin oli yllään kuuden pennyn aluspaita ja miehustalla kangaskappale. Vyössä revolveri ja tupakkamassi. Hiki oli heidän pintaansa muodostanut myriadeja vesihelmiä. Siellä täällä oli hikivirtoja, jotka tipahtelivat kuumalle kannelle ja haihtuivat miltei heti. Laiha, tummasilmäinen mies pyyhki otsaltaan sormiinsa hikeä ja pudisti sitä kädestään väsyneesti kiroten. Uupuneena ja toivottomana hän katseli merelle päin yli ulkoriuttojen ja sitten rannikon palmujen latvoihin.

"Kello on jo kahdeksan, puolipäiväksi tulee helvetin kuuma", hän valitti. "Tulisi edes se siunattu tuuli. Eihän täältä päästä ollenkaan lähtemään."

Toinen, solakka saksalainen, jolla oli oppineen kookas otsa ja veltostuneen heikko leuka, ei välittänyt vastata. Hän tiputteli kiniinijauhetta savukepaperiin. Pyöritteli sitä puolensataa graania suppiloon ja kaatoi kurkkuunsa nieleksien sen ilman vettä.

"Olisipa vähän whiskyä", sanoi edellinen mies huohottaen, noin neljännestunnin väliajan jälkeen.

Ja sama aika kului, ennenkuin saksalainen vastasi välinpitämättömänä:

"Olen kuumeessa ja ihan lopussa. Jätänpä sinut, Griffiths, kun päästään Sydneyhin. Enkä lähde enää tropiikkiin. Olisipa minun ollut tiedettävä tämä, kun kontrahdin kirjoitin."

"Eipä ole sinusta ollut paljoa perämieheksi", vastasi Griffiths, liian kuumissaan voidakseen puhua kiivaasti. "Kun kuulivat Guvutun rannalla, että olin ottanut sinut, nauroivat kaikki. 'Mitä, Jacobsenin?' sanoivat. 'Et voi piilottaa pisaraakaan, et viinaa etkä karbolihappoa, jota hän ei nuuskisi käsiinsä.' Ja kyllä oletkin maineesi ansainnut. Enpä ole itse saanut ryyppyäkään, sinä kun kiskoit naamaasi koko varaston."

"Jos olisit kuumeessa niinkuin minä, niin ymmärtäisit", vikisi perämies.

"Enpä minä sitä itke", vastasi Griffiths. "Jospa vain jumala lähettäisi ryypyn, tai tuulen, tai mitä tahansa. Huomenna se tulee minun kuumekohtaukseni."

Perämies tarjosi hänelle kiniiniä. Pyöritellen itselleen viidenkymmenen graanin annoksen hän heitti sen suuhunsa ja nieli kuiviltaan.

"Herra jumala!" hän huokasi. "Minä uneksin maasta, jossa ei olisi kiniiniä. Helvetillistä ainetta! Olen sitä aikoinani nieleskellyt tonnimääriä."

Taas tähyili hän taivaalta tuulen merkkejä. Tavalliset purjetuulen pilvet olivat näkymättömissä, ja aurinko, vielä alhaalla meridiaaniin kiipeämismatkallaan, muutti kaikki pilvet hehkuvaksi pronssiksi. Sen kuuman ihan näki samoin kuin tunsi nahassaan, ja turhaan Griffiths etsi helpotusta rannalle päin tähyämällä. Valkoinen ranta häikäisi pistävästi hänen silmiään. Palmut, aivan liikkumattomina, kuvastuivat latteina taajan viidakon virkistämätöntä vihreää vasten ja näyttivät korttikuvilta. Pienet mustat pojat, jotka leikkivät alastomina auringon ja hiekan hehkussa, ärsyttivät aurinkokipeää miestä. Hän tunsi helpotusta, kun eräs niistä juostessaan kompastui haaleaan veteen.

Keulasta kuuluva huudahdus saattoi miehet katsomaan merelle päin. Läheisen niemekkeen takaa tuli neljännesmailin päässä pitkä musta kanootti näkyviin.

"Gooma-poikia lahden takaa", arvasi perämies.

Muuan mustista tuli perään päin, astellen kuumaa kantta pitkin kuin se ei olisi polttanut ensinkään. Tämäkin ärsytti Griffithsiä, ja hän sulki silmänsä. Mutta hetipä ne taas avautuivat.

"Valko herra olla gooma-poika kanssa", sanoi musta.

Molemmat miehet olivat samassa jalkeilla ja tuijottivat kanoottiin päin. Perässä näkivät he valkoisen miehen pettämättömän sombrero-hatun. Nopea hätäännys näkyi perämiehen kasvoilla.

"Se on Grief", sanoi hän.

Griffiths katsoi kauan, sitten pääsi häneltä kiukkuinen kirous.

"Mitä se täällä tekee?" kysyi hän perämieheltä, pistävältä mereltä ja taivaalta, auringon säälimättömältä helteeltä ja koko tulikuumalta, liikkumattomalta kaikkeudelta, johon hänen kohtalonsa oli kytkeytynyt.

Perämies nauraa hihitti. "Sanoinhan, ettet siitä pääse", sanoi hän.

Mutta Griffiths ei kuunnellut.

"Ja niin rikas kuin onkin, tulee hän tänne kuin verojen ryöstäjä." Hän purki sisuaan, miltei raivosta suunniltaan. "Hänellä on lastittain rahaa, hän on täynnään rahaa, hän halkeaa rahaansa. Hänhän myi Yringa-plantaasinsa kolmestasadastatuhannesta punnasta. Bell kertoi ollessamme viime kerran päissämme Guvutulla. Miljoonia ja miljoonia hänellä on, ja kuin Shylock hän velkoo minulta summaa, jolla voisi piippunsa sytyttää." Hän käännähti perämieheen päin. "Sanoithan sinä. Mutta sano taaskin. Mitä sinä taas sanoitkaan hänestä?"

"Minä sanoin, että huonosti tunnet hänet, jos luulet pääseväsi Salomonin-saarilta hänelle maksamatta. Tämä Grief on piru itse, mutta hän on suora mies. Minä tiedän. Minähän sanoin, että hän saattaa heittää tuhannen menemään huvikseen, mutta tappelee kuuspennisestä kuin haikala ruosteisesta rasiasta. Minä sanon, että tiedän. Antoihan hän 'Balakulansa' Queenslandin lähetysasemalle, kun ne menettivät 'Evening Starinsa' San Cristobalissa – ja 'Balakula' oli kolmentuhannen punnan laiva, jos se oli penninkään arvoinen. Ja pieksihän hän Strothersin pyörryksiin kahden punnan ja kymmenen shillingin erotuksen takia, kun Strothers vielä yritti sysätä sitä hänen tiliinsä."

"Iskeköön jumala minut sokeaksi", kirosi Griffiths voimattomassa raivossa… Perämies jatkoi esittelyään:

"Minä sanon, että vain suora mies voi hänet voittaa, mutta eipä ole Salomoneilla sitä miestä, joka sen tekisi. Meikäläiset eivät hänelle mahda mitään. Olemme siksi mädät läpeensä. Sinulta jäi kaksitoistasataa guineaa maksamatta hänelle. Maksa, niin että pääset hänestä rauhaan."

Mutta Griffiths puri hampaansa yhteen ja veti ohuet huulensa tiukasti niiden päälle. "Minä näytän hänelle", mutisi hän – enemmän itselleen ja auringon hehkuvalle tulipalolle kuin perämiehelle. Hän kääntyi ja oli lähteä alas, mutta kääntyi takaisin taas. "Kuule, Jacobsen. Hän ei ennätä tänne neljännestuntiin. Oletko sinä minun mieheni? Pysytkö sakissa?"

"Totta kai. Olenhan juonut sinun whiskysi. Mitä aiot tehdä?"

"En aio tappaa häntä, jos se ei ole tarpeellista. Mutta minä en maksa. Ymmärrätkö?"

Jacobsen kohautti olkapäitään, tyynesti mukautuen kohtaloonsa, ja

Griffiths meni kannen alle.

2

Jacobsen seurasi silmin kanootin tuloa matalain särkkäin takaa. Se poikkesi niiden aukosta sisään. Griffiths tuli kannen alta oikeassa peukalossa ja etusormessaan musteen tahroja. Viidentoista minuutin kuluttua tuli kanootti laivan viereen. Sombrero-päinen mies nousi.

"Halloo, Griffiths", sanoi hän. "Halloo, Jacobsen." Käsi laivan laidalla sanoi hän miehilleen: "Pojat, seis nyt."

Hänen heittäytyessään ylös yli laidan ja astuessaan kannelle näkyi hänen näennäisesti painavassa ruumiissaan kissamaisen notkeuden ilmaus. Kuten toisetkin oli hän vähissä vaatteissa. Halpa aluspaita ja valkoinen vaate lonkilla eivät peittäneet kaunisrakenteista ruumista näkymästä. Hänellä oli vankat lihakset, mutta ei hän ollut mikään lihasrykelmä. Ne olivat pehmeästi kaartuvat, ja liikkuessaan liukuivat ne pehmeästi ja solevasti joustavan, päivettyneen pinnan alla. Hehkuvat auringot olivat paahtaneet hänen kasvonsakin tummiksi kuin espanjalaisen. Keltaiset viikset tuntuivat olevan vieraassa ympäristössä, ja kirkkaansiniset silmät panivat niihin katsojan vavahtamaan. Oli vaikea uskoa, että tämän miehen pinta oli kerran ollut vaalea.

"Mistä teidät tuuli toi?" kysyi Griffiths käsiä puristettaessa.

"Luulin teidän olevan Santa Cruzissa."

"Minä olin siellä", vastasi äskentullut. "Mutta purjehdimme nopeasti. Wonder on tuolla Gooman poukamassa tuulta odottamassa. Bushmannit kertoivat täällä olevan kuunarin, ja minä pistäysin katsomaan. Mitäs kuuluu?"

"Eipä paljoa. Kopra-kasat miltei tyhjät eikä puolta tusinaa norsunluupähkinöitä. Naiset ovat kaikki kuumeessa, eivätkä miehet saa niitä raahatuksi takaisin suolle. Sairasta väkeä. Pyytäisin ryypyille, mutta perämies on ennättänyt juoda jo viimeisenkin pullon. Tulisi vain tuulta."

Grief katseli tiukan huolettomasti kumpaakin ja nauroi.

"Minulle tämä tyven teki hyvää", sanoi hän. "Pääsinhän teitä tapaamaan. Päällysmieheni kaivoi esille sen teidän pienen lappunne, ja minä otin sen mukaan."

Perämies hiipi hiljaa pois jättäen laivurin katsomaan kiusaajaansa silmiin.

"Ikävä kyllä, Grief, hiton ikävä", sanoi Griffiths, "mutta minulla ei ole sitä rahaa nyt. Saatte antaa minulle vähän aikaa vielä."

Grief nojasi kajuutan ovenpieltä vasten, kasvoillaan kiusaantuneen hämmästyksen merkit.

"Sehän on helvetti", sanoi hän. "Kuinka ihmiset oppivat täällä

Salomoneilla valehtelemaan. Ei ole totuutta heissä. Sekin kapteeni

Jensen. Olisin voinut vannoa, että hän on rehellinen mies. Vain viisi päivää sitten hän sanoi minulle – tahdotteko tietää mitä hän sanoi?"

Griffiths nuoleksi huuliaan. "Antakaa tulla."

"Niin, hän kertoi teidän myyneen – myyneen kaiken pois ja tekevän lähtöä Uusille-Hebrideille."

"Helvetin vale", kiljaisi Griffiths. Grief nyökkäsi.

"Sitähän minäkin. Olipa sillä otsaa kertoa, että oli ostanut kaksi asemaa teiltä – Maurin ja Kahulan. Oli maksanut teille seitsemäntoistasataa kultasovereignia kimpsuista ja kampsuista, tynnyreistä, hyvästä tahdosta, kauppatavarasta, krediitistä ja koprasta."

Griffithsin silmät kapenivat ja välähtivät. Liike oli tajuton, ja

Grief huomasi sen, silmissään välinpitämätön ilme.

"Ja Parsons, asiamiehenne Hickimawilla, kertoi Fulcrum-yhtiön ostaneen teiltä sen aseman. Mitä varten hän olisi valehdellut?"

Griffiths, auringon ja kuumeen vallassa ollen, räjähti. Hänen henkensä kaikki katkeruus kohosi hänen kasvoilleen ja veti hänen suunsa vinoon.

"Kuulkaas nyt, Grief, mitäs tässä näytellään? Te tiedätte, ja minä tiedän, että te tiedätte. Pysytään sillä pohjalla. Minä olen myynyt ja teen juuri lähtöä. Mitä aiotte tehdä te?"

Grief kohautti olkapäitään, eikä hänen kasvoillaan näkynyt päättäväisyyden vivahdustakaan. Hänen ilmeensä oli ihan neuvoton.

"Ei täällä ole lakia", julisti Griffiths etunsa. "Tulagi on sadanviidenkymmenen mailin päässä. Minulla on selvät paperit ja olen omalla aluksellani. Ei mikään estä minua lähtemästä. Ei teillä ole oikeutta estää minua sillä syyllä vain, että olen teille jonkun lantin velkaa. Ja, hitto vieköön, ette te minua pidätäkään. Pistäkää se piippuunne."

Tuskaisen hämmästyksen ilme Griefin kasvoilla syveni. "Ette kai tarkoita, että aiotte petkuttaa minulta ne kaksitoistasataa, Griffiths?"

"Juuri sen aion tehdä, vanha rehju. Eikä siinä auta kovat sanat. Tuuli on tulossa. Teidän on paras kiivetä yli laidan, ennenkuin lähden, tai jää kanoottinne alle."

"Tosiaankin, olette melkein oikeassa. En voi teitä pidättää." Grief tavoitti laukkua, joka riippui hänen revolverivyönsä vierellä, ja veti esille joitakin ryppysiä virallisennäköisiä papereita. "Mutta ehkäpä tämä pidättää teidät. Siinä on töskää teidän piippuunne. Polttakaa pois vaan."

"Mitä siinä on?"

"Amiraliteetin tuomio. Uusille-Hebrideille pako ei teitä pelasta.

Tämä voidaan panna täytäntöön missä vain."

Griffiths epäröi ja nielaisi katsottuaan asiakirjaan.

Otsa rypyssä harkitsi hän tätä asiain uutta käännettä! Sitten, äkkiä, hän katsahti ylös ja sanoi oikoisesti:

"Olittepa ovelampi kuin luulinkaan, mies. Saitte minut satimeen. Minun olisi pitänyt tietää eikä yrittää peijata teitä. Jacobsen sanoi, etten voisi. Ei uskonut häntä. Mutta hän oli oikeassa, ja oikeassa olette tekin. Minun rahani ovat tuolla alhaalla. Tulkaa sinne ja teemme välit selviksi."

Hän lähti kajuutan ovelle päin, astui sitten sivuun ja laski vieraansa edelle, samalla katsahtaen merelle päin, missä nouseva tuuli juuri pani merenpinnan tummana karehtimaan.

"Vetäkää ankkuri kireälle", sanoi hän perämiehelle. "Nostakaa purjeet ja olkaa valmiit lähtöön."

"Oh, enpä välitä, vaikka jäinkin kiinni likaisen tempun yrittämisestä", sanoi Griffiths ylimielisesti.

Istahtaessaan perämiehen makuulaverille kajuutassa pienen pöydän ääreen huomasi Grief revolverinperän pistävän esille pieluksen alta. Pöydällä, joka riippui saranain varassa seinästä, oli kynä ja paperia sekä kulunut lokikirja.

"Olen ollut tropiikissa liian kauan. Olen sairas mies, kirotun sairas mies. Ja whisky ja aurinko ja kuume ovat tehneet minut moraaliltanikin sairaaksi. Ei ole mitään liian alhaista minulle nyt; ymmärränpä hyvin, miksi neekerit syövät toisiaan ja ottavat toisiltaan pään ja muuta sellaista. Voisin tehdä niin itsekin. Niinpä pidänkin yritystäni päästä teille tuota pikku summaa maksamasta varsin vähäpätöisenä temppuna. Tahtoisinpa tarjota teille ryypyt."

Grief ei vastannut, ja toinen oli touhuissaan yrittäen saada auki isoa ja moninaarmuista kassa-arkkua. Kannelta kuului falsettiäänisiä huutoja ja pyöryköiden kitkunaa sekä mäjähdyksiä mustain merimiesten kiskoessa ylös isoapurjetta ja halkaisijaa. Grief katseli isoa torakkaa, joka asteli likaisella maalauksella. Griffiths kirosi ja kantoi kassa-arkun portaille paremmin nähdäkseen. Hänen seisoessaan näin, selin vieraaseensa kumartuneena yli kassa-arkun, hänen kätensä äkkiä ampuikin käsiksi pyssyyn, joka oli asetettu portaiden vierustalle, ja samassa hän pyörähti ympäri.

"Älkääpäs liikahtako nyt", komensi hän.

Grief hymyili, kohotti kulmakarvansa kujeellisesti ja totteli. Hänen vasen kätensä oli vuoteella, oikea nojasi pöytään. Hänen revolverinsa riippui oikealla puolella näkyvissä. Mutta hän muisti sen toisen, vuoteella olevan revolverin.

"Hoh!" irvisteli Griffiths. "Kaikki te olette Salomonin-saarilla saanut hypnotisoiduiksi, ettepä minua. Nyt heitän teidät ulos aluksestani vangitsemiskäskyinenne, mutta sitä ennen on teidän tehtävä jotakin. Nostakaa ylös tuo lokikirja."

Toinen katsahti uteliaana lokikirjaan, mutta ei liikahtanut.

"Minä sanoin teille, Grief, että minä olen sairas mies; ja minä voin ampua teidät yhtä helposti kuin tapan torakan. Nostakaa ylös tuo lokikirja, sanon minä."

Sairaalta hän näyttikin; laihat kasvot vääntyivät hermostuneesti kuvastaen hänessä kiehuvaa raivoa. Grief nosti kirjan sivuun. Sen alla oli paperiarkki, jolle oli jotakin kirjoitettu.

"Lukekaa se", komensi Griffiths. "Lukekaa ääneen."

Grief totteli; mutta hänen lukiessaan alkoivat hänen vasemman kätensä sormet hyvin hitaasti ja kärsivällisesti hiipiä pieluksen alla olevaa asetta kohti.

"Willi-Vaw-aluksella Bombi Bightissä, Annan saarella, Salomoneilla", hän luki. "Tietäkööt kaikki tämän kautta, että minä täten kuittaan, saatuani täyden arvon, kaikki saatavat, mitä Harrison J. Griffiths on minulle ollut velkaa, ja on hän tänään maksanut minulle kaksitoistasataa puntaa sterlinkiä."

"Tuo kuitti kädessäni", irvisteli Griffiths, "ei teidän amiraliteetintuomionne ole sen paperin arvoinen, mille se on kirjoitettu. Kirjoittakaa alle."

"Ei siitä mitään hyvää lähde, Griffiths", sanoi Grief. "Pakonalaisena allekirjoitettu paperi ei ole lain edessä pätevä."

"Mikä teitä sitten estää kirjoittamasta?"

"Oh, eipä mikään, säästäisin vain teiltä kiusoja olemalla kirjoittamatta."

Griefin sormet olivat päässeet revolveriin asti, ja hänen puhuessaan sekä leikkiessään oikealla kädellä kynällä alkoi vasen käsi hiljaa ja huomaamattomasti vetää sitä lähemmä. Kun hänen kätensä vihdoin tarttui siihen, pitkä keskisormi liipasimella ja etusormi sylinterin ympärillä, ihmetteli hän, kuinka voisi onnistua vasemman käden pika-ammunnassa.

"Älkää minusta huoliko", ivaili Griffiths. "Muistakaa vain, että Jacobsen todistaa nähneensä minun maksavan teille rahat. Kirjoittakaa siis, kirjoittakaa täysi kuittaus ja alle David Grief ja päivämäärä."

Kannelta kuului purjenuora-pyöryköiden kolina ja reivinuorain ratina purjeita vasten. Kajuutassakin tuntui, kuinka Willi-Vaw kallistui, kääntyi tuuleen ja nousi pystyyn. David Grief yhä viivytteli. Keulasta kuului halkaisijan koukkujen kilke, pieni alus kallistui taas, ja kajuutan seinän takaa kuului veden solina.

"Joutukaa nyt, ankkuri on nostettu", huusi Griffiths.

Pyssyn suu oli suoraan Griefiä kohti ojennettuna neljän jalan päässä, kun hän päätti toimia. Pyssy heilahti Griffithsin pitäessä tasapainoa vihurin epätasaisesti heilautellessa alusta. Grief käytti sitä hyväkseen, oli kirjoittavinaan, ja samassa räjähti toimintaan kuin kissa. Samalla kuin hän kumartui alas ja lennähti eteenpäin, lensi hänen vasen kätensä pöydän alitse esiin, ja niin tarkka oli sormen painallus liipasimeen, että luoti lähti juuri revolverin suun kohotessa eteenpäin. Mutta eipä ollut hidas Griffithskään. Hänen aseensa suu tipahti kyyristyneen miehen mukaisesti, ja yht'aikaa laukesivat pyssy ja revolveri.

Grief tunsi luodin raapaisevan hartiaansa ja tiesi itse ampuneensa ohi. Hänen vauhtinsa toi hänet Griffithsin eteen, ennenkuin toista laukausta ennätettiin ampua, ja hän sulki tämän syliinsä puristaen molemmat pyssyä pitelevät kädet itseään vasten. Revolveri oli yhä hänen kädessään, ja hän ohjasi sen suun toisen vatsaa vasten. Kiukuissaan hän jo kohotti hanaa, kun kiukkunsa laantuikin ja hän hillitsi itsensä. Ulkoa kuului hänen gooma-poikiensa suuttuneita huutoja.

Kaikki kävi sekunnissa. Pysähtymättä hän kohotti Griffithsin syliinsä ja kiiti tämä mukanaan kannelle. Hän tuli häikäisevään päivänpaisteeseen. Musta mies seisoi irvistellen peräsinrattaan ääressä, ja Willi-Vaw kallistui tuulessa ja kiiti eteenpäin. Hänen Gooma-kanoottinsa oli jäämässä nopeasti jäljelle. Grief käänsi päänsä. Keskilaidalta juoksi perämies revolveri kädessä häntä kohti. Kahdella loikkauksella, sylissään yhäkin avuton Griffiths, Grief hyppäsi mereen.

Toisiinsa kietoutuneina miehet menivät veden alle; mutta Grief, nostaen polvensa nopeasti toisen rintaa vasten, irroitti syleilyn ja painoi toista alas. Molemmat jalat Griffithsin hartioilla hän potkaisi tämän vielä syvemmälle ja kohosi itse pinnalle. Tuskin oli hänen päänsä pistänyt esille vedestä, kun läiskäys veden pinnassa ja toinen jalan päässä hänen päästään ilmaisi, että Jacobsen osasi käyttää revolveria. Ei ollut aikaa ampua kolmatta laukausta, sillä täytettyään keuhkonsa ilmalla sukelsi Grief jälleen. Veden alla hän ui, kunnes näki yllään kanootin ja poreita synnyttävät melat. Kun hän nousi siihen, käänsi Willi-Vaw tuuleen.

"Washee-washee!" huusi Grief pojilleen. "Pojat, nyt pian rantaan."

Kaikessa häpeämättömyydessään hän käänsi selkänsä taistelulle ja kiiti suojaa hakemaan. Willi-Vawin täytyi ensin ottaa kapteeninsa ylös, ja siinä se menetti aikaa. Kanootti kiiti täyttä vauhtia päin rantaa, ja sen väki kaapaisi kivakasti yli sannan kohti puiden suojaa. Mutta ennenkuin he ennättivät sinne, pöllähti santa heidän edessään kolmasti. Sitten he sukelsivat viidakon kätköön.

Grief seurasi silmillään tarkasti, kuinka Willi-Vaw laski ulos väylästä ja sitten hellittäen purjeet lähti etelää kohti. Ja sen kadotessa niemen taa oli latvapurje kohotettu. Muuan hänen gooma-pojistaan, lähes viidenkymmenen ikäinen mies, jonka pinta oli täynnä hirveitä ihotautien ja tappeluiden haavoja ja arpia, katsoi häntä silmiin ja irvisti.

"Helkkari", selitti mies, "vieras kapteeni teille kiukku".

Grief nauroi ja johti joukkonsa rantaan kanootille.

3

Kuinka monta miljoonaa David Griefillä oli, sitä ei kukaan Salomonin-saarilla tietänyt, sillä hänen omaisuuttaan oli kaikkialla pitkin eteläistä Tyyntämerta. Samoalta Uuteen-Guineaan ja pohjoiseen päiväntasaajalle asti oli hänen plantaasejaan. Hänellä oli helmenpyyntilupia Paumotu-saarilla. Vaikka hänen nimeään ei näkynytkään, oli hän se saksalainen yhtiö, joka kävi kauppaa ranskalaisilla Marquesas-saarilla. Kauppa-asemia hänellä oli joka saariryhmällä, ja niiden väliä kulkivat hänen lukuisat laivansa. Hän omisti asemia niin kaukaisia ja pieniä, että pienimmät kuunarit ja jahdit kävivät niiden yksinäisten asiamiesten luona vain kerran vuodessa.

Sydneyssä, Castlereagh-kadun varrella, olivat hänen konttorinsa erään talon kolmannessa kerroksessa. Mutta harvoinpa hän siellä oli. Mieluimmin hän näet kierteli saarilla etsien uusia rahansijoituspaikkoja, tarkastellen ja ravistellen hereille vanhoja sekä eläen seikkailuja ja hauskuuksia tuhansissa oudoissa tilanteissa. Hän osti suuren Gavonne-höyryn hylyn pilahinnalla ja onnistui saamaan sen ylös – mahdottomana pidetty temppu, joka teki puhdasta neljännesmiljoonan. Lusiadeille hän istutti ensimmäisen kumipuun kaupantekotarkoituksessa, ja Bora-Boralta hän poisti etelämeri-puuvillan ja pani iloiset saarelaiset työhön kaakaota viljelemään. Hän se otti haltuunsa hylätyn Lallu-Ka'n saaren ja vei sinne polyneesialaisia Ontong-Javan korallisaarelta sekä istutti neljätuhatta acrea kookospuita. Tahitin sotaiset heimot hän lepytti ja sieppasi suuren osan Hikihun fosfaattisaaresta.

Omat laivat hankkivat hänelle värvättyä sopimustyöväkeä, kuljettivat Santa Cruzin poikia Uusille-Hebrideille, uushebridiläisiä Bankeille ja Malaitan ihmissyöjiä Uuden-Georgian plantaaseille. Tongasta Gilberteille ja kaukaisille Lusiadeille hänen pestauslaivansa "kampasivat" saaria työväkeä hakien. Hänen aluksensa kyntivät kaikkia valtameriä. Kolme hänen höyrylaivaansa suoritti säännöllisiä vuoroja saarten välillä, mutta niissä hän ei juuri välittänyt matkustella, vaan mieluummin käytti vapaampaa ja alkuperäisempää purjealusta.

Vähintään neljänkymmenen ikäinen hän oli, mutta näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Rannallamaleksijat muistivat vielä hänen tulonsa saarille parikymmentä vuotta sitten, jolloin keltaiset viiksenhaivenet työntyivät silkkisinä hänen huulestaan. Toisin kuin muut valkoiset miehet hän oli tropiikissa siitä syystä, että hän piti siitä. Hänen ihonsa suojaavat pigmentit olivat mainiot. Hän oli syntynyt aurinkoon. Yksi kymmenentuhannen joukossa hän oli, mitä tuli auringonpaahteen kestämiseen. Näkymättömät ja nopeat valonsäteet eivät häneen pystyneet. Muut valkoiset miehet olivat onnettomia. Aurinko pisti läpi heidän ihonsa, raadellen ja tuhoten kudoksia ja hermoja, kunnes heidän ruumiinsa ja sielunsa oli sairas; ja silloin he heittivät kymmenet käskyt hiiteen, vajosivat petomaisuuteen, joivat itsensä aikaiseen hautaan tai mellastivat niin pirullisesti, että sotalaivoja täytyi lähettää heitä kurissa pitämään. Mutta David Grief oli oikea auringon poika ja menestyi kaikissa toimissaan. Hän vain ruskettui vuosien vieriessä, mutta hänen ihonsa ruskeassa hohti kultainen vivahdus kuin polyneesialaisten pinnassa. Hänen siniset silmänsä säilyttivät sinensä, hänen viiksensä pysyivät keltaisina, ja kasvojen piirteet olivat sellaiset kuin ne olivat olleet vuosisatoja hänen englantilaisessa rodussaan. Ja englantilainen hän oli vereltään, mutta ne, jotka luulivat tietävänsä, väittivät, että hän ainakin oli Amerikasta syntyisin. Eikä hän toisten lailla tullut Etelämereltä hakemaan rahoja omaan "kotilieteen ja satulaan", vaan toi ne mukanaan. Paumotu-saarille oli tullut. Pienoisella kuunarijahdilla, sen isäntänä ja omistajana hän tuli nuorukaisena romanttisia seikkailuja etsimään tropiikin aurinkoisilta teiltä. Ja tuli hirmumyrskyssä, jonka jättiläisaallot heittivät hänet jahteineen päivineen kookosviidakkoon kolmensadan yardin päähän rannasta. Kuusi kuukautta myöhemmin pelasti hänet helmenpyytäjäkutteri. Mutta aurinko oli mennyt hänen veriinsä. Tahitissa hän ei noussutkaan laivaan kotiin lähteäkseen, vaan osti kuunarin, täytti sen kauppatavaralla ja rihkamalla sekä lähti risteilemään vaaralliselle Arkipelagille.

Ja samalla kuin kultainen kullanvälke imeytyi hänen pintaansa, virtasi se ulos hänen sormenpäistään. Kosketuksellaan hän loi kultaa. Mutta hän pelasi peliä, ei kullan takia, vaan pelin. Se oli miesten peliä, raakaa leikkiä ja kiivasta kisailua seikkailijain kanssa, jotka olivat hänen omaa vertaan ja puolen Euroopan verta ja muun maailman verta, ja se oli hurjaa peliä; mutta sen yläpuolella oli hänen ihastuksensa kaikkeen, mikä muodostaa etelämereläisen merenkulkijan elämän: särkkäin tuoksu; eläväin korallien loppumattomat ihmeet peilikirkkaissa laguuneissa; roihuavat auringonnousut räikeine väreineen, jotka säännötön taituruus oli esille loihtinut; palmutupsuiset saarennot turkoosisyvyyksien yllä; purjetuulen vilvoittava viini; aaltoilevan meren vyörynä; kannen kohoilu hänen jalkainsa alla ja yllään pingoitettu kangas; kukkakiehkuraiset ja kullanvälkkeiset Polyneesian miehet ja neidot, puolittain lapsia ja puolittain jumalia; jopa Melaneesian ulvovat villit, päänpyytäjät ja ihmissyöjät, puolipirut ja täyspedot.

Ja niin tämä auringon suosikkipoika, monien miljoonaan mies, pelkästä yltäkylläisen voimansa ja elämänilonsa pakosta pelasi peliään Harrison J. Griffithsin kanssa mitättömistä lanteista. Tämä oli hänen intohimonsa, päähänpistonsa, hänen itsensä ja hänen aurinkoisen voimansa ilmaus; leikki, pila, jossa henki oli pelin riemun panttina.

4

Aikaisin aamulla kulki Wonder lähellä Guadalcanarin rantaa. Se liikkui hitaasti rantatuulen nukahtavan huokunan vetämänä. Idästä nousevat pilvet lupasivat kaakkoispasaadin nousua vanhoine vihureineen ja sadekuuroineen. Edellä, samaa rantaväylää, purjehti pieni alus. Se ei ollut Willi-Vaw, ja Wonderin kapteeni Ward ilmoitti merilasejaan laskiessaan sen nimeksi Kauri.

Grief, joka juuri nousi alhaalta, huokasi: "Olisipa se ollut Willi-Vaw."

"Ette tahtoisi myöntää hävinneenne", nauroi toverillisesti Denby, päällysmies.

"Enpä tietenkään." Grief pysähtyi ja nauroi herttaisesti. "Sainpa tuntea, mikä raakalainen se Griffiths on, ja kieropa se osasi olla eilen. 'Kirjoita', sanoi, 'kirjoita täysi kuittaus ja päivämäärä'. Ja Jacobsen, se pieni rotta, oli sen perhanan puolella. Puhdasta merirosvousta, ihan kuin Bully Hayesin päivinä."

"Jollette olisi isäntäni, niin tahtoisinpa hieman valistaa teitä", sanoi kapteeni Ward.

"Sylkekää suustanne mitä mielessänne on", kehoitti Grief.

"Niin rikkaan kuin teidän on hullua panna sellaisten verojen takia henkensä vaaraan. Miksikä te siihen rupesitte?"

"Totta puhuen, en minä tiedä, kapteeni. Tekee vain mieli. Ja voitteko te ilmoittaa parempaa tekojenne vaikutinta?"

"Kyllä te päästänne pääsette jonakin kauniina päivänä", mörisi kapteeni vastaukseksi astuessaan kompassin luo ja katsoi ilmansuunnan Guadalcanaria peittävistä pilvistä juuri esille pistäytyvään niemeen.

Maatuuli ponnisteli viimeiset voimansa, ja Wonder, liukuen nopeasti edelleen, pääsi Kaurin rinnalle ja alkoi pyrkiä edelle. Tervehdyksiä lenteli edestakaisin, sitten David Grief huusi:

"Onko nähty Willi-Vawia?"

Kapteeni paljasjaloin ja hattureuhka päässä, haalistuneet lava-lava-housut nuoranpätkällä köytettyinä ja tupakkasylkiä yli laidan roiskautellen vastasi:

"Nähty on. Griffiths oli ankkurissa Savo'ssa viime yönä, otti sikoja ja jamssijuurta ja täytti vesisäiliöitään. Näytti olevan pitkälle matkalle lähdössä, mutt'ei sanonut. Haluaisitteko tavata?"

"Kyllä. Mutta jos tapaatte ennen, niin älkää sanoko, että olette nähnyt."

Kapteeni nyökäytti päätään mietiskellen ja käveli omaa kanttaan eteenpäin pysyäkseen nopeamman aluksen rinnalla. Huusi sitten:

"Kuulkaas! Jacobsen sanoi, että tänä iltana tulevat Gaberalle. Ovat siellä yötä ja ottavat makeita perunoita."

"Gaberallahan on ainoat johtotulet Salomoninsaarilla", sanoi Grief, kun olivat päässeet ohi. "Niinkö, kapteeni?"

Kapteeni nyökkäsi.

"Ja juuri niemen tällä puolen on kehno ankkuripaikka?"

"Ei ole ankkuripaikkaa. Pelkkiä koralliriuttoja ja matalikkoja sekä hitonmoinen aallokko. Siihenhän Molly pirstautui kolme vuotta sitten."

Grief katseli hetken eteensä ilmeettömin silmin, kuin tutkien jotakin sisäistä ilmestystä. Sitten siristyivät hänen silmänsä ja keltaiset viikset kohosivat hymyyn.

"Me menemme ankkuriin Gaberaan", sanoi hän. "Ajakaa lähelle sitä pientä tämänpuoleista poukamaa. Ohimennen jätätte minut veneessä vesille. Kuusi poikaa ja pyssyt. Palaan ennen aamua."

Kapteenin kasvot ilmaisivat epäluuloa, joka läheni moitetta.

"Pieni pila vain", selitti Grief kuin puolusteleiva koulupoika, jonka vanhempi on tavannut koirankurin teosta.

Kapteeni Ward mörisi jotakin, mutta Denby oli valmiina.

"Otatteko minut mukaan?"

Grief nyökkäsi suostumukseksi.

"Ottakaa myös kirveitä ja vesureita", sanoi hän. "Sekä muutamia kirkkaita lyhtyjä. Ja katsokaa, että niissä on öljyä."

5

Tuntia ennen auringonlaskua Wonder sivuutti pienen poukaman. Tuuli oli kiihtynyt, ja aallot alkoivat kohoilla. Riutta kuohui jo valkeana, mutta tuulen yllä oli vesi vain tummunut. Kun kuunari kohosi päin ja otti tuulen halkaisijan taa, työntyi vene ulos. Siihen hyppäsivät vyöhousuiset Santa Cruzin pojat kullakin kädessään pyssy. Denby, lyhdyt kädessä, hyppäsi perään. Grief pysähtyi laivan laidalle.

"Antakaa pimeä yö, kippari", hän pyysi.

"Saatte", vastasi kapteeni. "Ei tule kuuta eikä pilviä. Mutta tuuliaisia tulee."

Ennustus kohotti Griefin kasvoille riemun, joka kultasi päivänpaahtaman pinnan. Hän hyppäsi Denbyn rinnalle.

"Heittäkää irti", käski kapteeni. "Vetäkää isopurje kireälle, pyörä ympäri. Noin. Sitä suuntaa nyt!"

Wonderin purjeet täyttyivät, ja se lähti kiertämään Gaberaan, veneen kiitäessä kuuden airon vetämänä ja Griefin perää pitäessä rantaa kohti. Taitavasti hän ohjasi ahdasta, mutkittelevaa väylää pitkin, jota isompi alus ei olisikaan voinut kulkea, kunnes särkät ja matalikot olivat meren puolella ja he laskivat tyynenä loiskuttelevalle rannalle.

Seuraava tunti tehtiin työtä. Liikuskellen metsäkookosten ja viidakkopensaikon keskellä Grief valitsi puita.

"Kaataa tämä puu, tämä puu", neuvoi hän mustia. "Ei kaataa se puu", sanoi hän päätään pudistaen.

Lopuksi oli hyvä leikkaus viidakosta avattu. Rannalle oli jätetty pitkä palmu. Aukeaman perällä oli toinen. Pimeä levisi jo, kun lyhdyt sytytettiin ja kiinnitettiin näihin kahteen puuhun.

"Tuo ulommainen on liian korkealla." David Grief tarkasteli sitä kriitillisesti. "Laskekaa kymmenen jalkaa, Denby."

6

Willi-Vaw halkoi aaltoja "luu hampaissa", sillä haihtuvan aallokon maininki oli vielä tuntuva. Mustat merimiehet kohottivat isoapurjetta, joka oli ollut pienennettynä vihurien puskeillessa. Jacobsen, joka johti sitä hommaa, käski heittämään nostoköydet kannelle ja olemaan valmiina, meni sitten keulaan alalaidan puolelle, Griffithsin viereen. Miehet tuijottivat jännitetyin silmin pimeyteen, korvat tarkkoina kuullakseen näkymättömän rannikon kuohuja. Tämän äänen mukaan he ohjasivat.

Tuuli helpotti, pilviverho keveni, ja tähtien valossa häämötti viidakkoinen ranta. Edessä, alapuolella näkyi hammaspykäläinen kallioniemi. Miehet tuijottivat siihen.

"Amboy-niemi", sanoi Griffiths. "Vettä kyllin. Mene sinä rattaan ääreen, Jacobsen, kunnes saamme suunnan. Anna kääntyä."

Juosten perälle, paljain säärin, veden tippuessa vähistä vaatteista, perämies vapautti mustan peräsimestä.

"Mikä suunta?" kysyi Griffiths.

"Etelä, puoli länteen."

"Anna mennä lounaiseen. Joko on?"

"Oikein on."

Griffiths vertasi Amboy-niemen muuttunutta asentoa Willi-Vawin suuntaan.

"Vielä puoli-länteen."

"Puoli-länteen – on."

"Pidä siinä."

"Siinä on." Jacobsen luovutti rattaan raakalaiselle. "Pitää tämä suunta", hän varoitti. "Jos ei hyvä, minä lyö poikki pää."

Hän meni jälleen keulaan, toisen rinnalle, ja taas taajeni pilvikatto, tähtien loisto sammui ja uusi tuulenpuuska puhalsi.

"Pidä silmällä isoapurjetta", huusi Griffiths perämiehen korvaan, samalla tarkaten aluksensa liikkeitä. Se kallistui, alalaita ryyppäsi vettä hänen tutkiessaan tuulen voimaa ja harkitessaan sen helpotusta. Haalea merivesi, siellä täällä fosforivälkkeisenä, huuhteli hänen nilkkojaan ja polviaan. Tuuli vinkui kiivaasti, ja vantit sekä harusköydet vastasivat kuorossa Willi-Vawin kallistuessa yhä enemmän ja syöksähtäessä eteenpäin.

"Alas isopurje", huusi Griffiths juosten piikkiköyden luo ja heittäen sivuun sitä pitelevän mustan sekä irroittaen sen.

Jacobsen suoritti saman tempun harusköydessä. Isopurje tuli ratisten alas, ja kiljuen hyökkäsivät mustat läpättävän kankaan kimppuun. Perämies, tavattuaan yhden laiskoittelemasta pimeässä, iski häntä nyrkillä naamaan ja ajoi hänet työhön.

Tuulenpuuska oli yhä voimassaan, ja pikku purjein kiiti Willi-Vaw eteenpäin. Taas seisoi kaksi miestä keulassa koettaen turhaan nähdä läpi vaakasuorassa vihmovan sateen.

"Kyllä ollaan tolalla", sanoi Griffiths. "Tämä sade ei kestä kauan. Pidämme tämän suunnan, kunnes tulet näkyvät. Ankkuriketjua kolmetoista syltä. Tällaisena yönä paras vetää esille neljäkymmentä. Sitten isopurje kiinni. Sitä ei tarvita."

Puolen tunnin kuluttua palkitsi kahden tulen pilkahdus hänen väsyneiden silmäinsä työn.

"Tuolla ne ovat, Jacobsen. Minä käyn rattaaseen. Ota alas keulapurje ja ole valmiina laskemaan. Pane neekerit hyppäämään."

Perällä, rattaan kädensijat kourissaan, Griffiths ohjasi suuntaansa, kunnes tulet olivat kohdallaan, jolloin hän käänsi jyrkästi ja ohjasi niitä päin. Hän kuuli aallokon kuohun, mutta luuli sen kuuluvan kauempaa – kuten oli määräkin, Gaberalta.

Hän kuuli perämiehen kauhistuneen huudon ja kieputti ratasta voimainsa takaa, kun Willi-Vaw törmäsi. Samassa isomasto rasahti poikki. Viisi hurjaa minuuttia. Kaikkien kädet pitivät lujasti kiinni laivanrungon kohotessa ja jysähdellessä koralliriuttoihin ja lämpöisten aaltojen huuhdellessa heitä. Rouskuen ja ryskyen Willi-Vaw työntyi yli särkkäin ja pysähtyi verrattain tyyneen salmeen niiden takana.

Griffiths istahti kajuutan katolle, pää rintaa vasten painuneena, hiljaisen vihan ja katkeruuden kuohuttaessa hänen mieltään. Kerran hän kohotti katseensa ja tuijotti kahta tulta, jotka olivat toistensa yllä ja aivan linjassa.

"Tuossa ne ovat eikä tämä ole Gabera", sanoi hän. "Mutta mikä helvetti tämä sitten on?"

Vaikka mainingin kuohut vielä kävivätkin ja heittelivät pärskyjään, nukahti kuitenkin tuuli ja tähdet syttyivät. Rannalta kuului airojen loisketta.

"Mitä täällä on tapahtunut – maanjäristyskö?" kysyi Griffiths. "Pohjahan on ihan muuttunut. Satoja kertoja olen tähän laskenut ankkuriin kolmentoista sylen syvällä. Tekö siellä, Wilson?"

Vene laski laivan viereen, ja mies nousi yli laidan. Himmeässä valossa Griffiths näki automaattisen Colt-pistoolin suun kasvojensa edessä ja David Griefin sitä pitelemässä.

"Ei, ette te tässä ole koskaan ankkuroinut", nauroi Grief. "Gabera on tuon niemen takana, ja sinne menen heti, kun olen saanut teiltä ne kaksitoistasataa puntaa. Ei väliä kuitista. Tässä on velkakirjanne, saatte sen takaisin."

"Tekö tämän teitte?" kiljaisi Griffiths hyökäten pystyyn äkillisen raivon vallassa. "Te laitoitte nuo valelyhdyt. Te olette saanut minut haaksirikkoon, ja…"

"Pysykää alallanne!" Griefin ääni oli kylmä ja uhkaava. "Minä pyytäisin vaivata teitä maksamaan ne kaksitoistasataa, olkaa hyvä."

Griffithsin valtasi raskas voimattomuus. Häntä inhotti – häntä inhottivat nämä auringon maat, ja aurinkokipeä hän oli, häntä inhotti kaikkien ponnistustansa turhuus, häntä inhotti tuo sinisilmäinen, kultapintainen voittaja, joka oli hänet nolannut hänen omilla keinoillaan.

"Jacobsen", sanoi hän, "avaa kassa-arkkuni ja maksa tälle – tälle verenimijälle – kaksitoistasataa puntaa".