Отрывок из книги
Eino Railo
Julkaisija – Good Press, 2021
.....
Eräänä syystalven hämäränä päivänä, jolloin kireä pakkanen parhaillaan lujitteli järven jääpeitettä, askarteli Seppä jotakin majansa edustalla. Lippo oli pistäytynyt järven toiselle puolelle kokemaan siellä erään puron viidakkolaaksossa olevia riekon rihmojaan, joilla hän ikäänkuin tärkeämmän pyydön ohella piti heitä tuoreessa lihassa. Siinä kumarassa työskennellessään oli Seppä kuulevinaan takaansa hiljaista kähnimistä ja kääntyi tuota katsomaan. Hän säpsähti hiukan nähdessään siinä Staalon seurueen noidan hymy huulillaan hänen työtään katsomassa.
Seppä ei voinut tuota miestä sietää. Syytä siihen hän ei itsekään tiennyt, ellei hänen vastenmielisyytensä ollut saanut alkuaan siitä, ettei hän voinut hänen noitatemppujaan pitää missään arvossa. Hän oli kerran sattunut kodalle, kun siellä juuri noita oli maannut lovessa, vaahto suusta pursuten. Mitä hän tainnostilastaan herätessään oli ilmoittanut, sitä ei Seppä tiennyt, mutta jotakin Lailaa koskevaa se oli ollut, koskapa Staalo oli ollut sen jälkeen yhä enemmän mietteissään. Hän oli kuullut, että joka kerta kun noita arpoi kannuksellaan Lailan kohtaloa, putosi rengas manalan tielle, aina kuljettuaan vastapäivään, mikä oli erittäin huono merkki. Vaikka tämän ei olisi pitänyt suinkaan olla noidan vikaa, inhosi Seppä häntä kuitenkin kuin jotakin pahan ilman lintua, varsinkin vielä sen jälkeen, kun hän oli sattunut näkemään noidan epäjumalalle uhraamassa saaren metsikössä. Niinpä hänelle nytkin lennähti heti paha aavistus mieleen, kun hän näki miehen.
.....
