Отрывок из книги
Henrik af Trolle
Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809
.....
Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät, ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi. Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.
Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää, Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen, kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat maailmaa.
.....
