Отрывок из книги
Jack London
Julkaisija – Good Press, 2021
.....
Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt. Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä, hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.
"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen. "Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä pidän siitä."
.....
