Отрывок из книги
Jalmari Kara
Julkaisija – Good Press, 2021
.....
Mitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan vain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen kaupungeissa ja maaseudulla "työn ansiota varten." Senvuoksi ei ollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs tämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja ja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä me luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä kaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena se, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden varustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin mekin — seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.
Kajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R. ei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa selitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista ja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin hänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille miehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin selviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä ensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä Pudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan Kittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen poikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä vielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty pari miestä tietä viitoittamaan, "tekemään" varmoja henkilöitä sinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti järjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli ennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo äskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja ylioppilas R—r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa." Tekijän huom.], hekin aivan oman onnensa nojaan.
.....
