Читать книгу Runoelmia - Johann Wolfgang von Goethe - Страница 1

        Onni, minkä elo toi,

        Hyvä, paha, tässä soi.

    Näki poika ruususen,

    Ruusun kankahalla.

    Ol' niin nuori, kaunoinen,

    Poika luoksens iloiten

    Riensi joutumalla.

    Pikku ruusu punainen,

    Ruusu kankahalla.

    Poika virkkoi: Taitan sun,

    Ruusu kankahalla!

    Ruusu virkkoi: Pistän sun,

    Iäksi ett' muistat mun,

    Enp' oo valtas alla.

    Ruusu, ruusu punainen,

    Ruusu kankahalla!

    Taittoi häijy poika tuo

    Ruusun kankahalla;

    Ruusu pisti eikä suo —

    Eipä auta kaivut nuo,

    Jop' on valtans' alla.

    Pikku ruusu punainen,

    Ruusu kankahalla.

    Sa rakas Lotta kulta,

    Miks kääntyy poies multa

    Ain' avosilmäs sun?

    Vaan silmät sitehessa,

    Sa heti, haetessa,

    Jo löysit – miksi? – juuri mun.

    Sa tartuit kauloihini

    Ja pidit minust' kiini,

    Sun sylees kaaduin ma.

    Vaan, side silmist' poissa,

    Jo paljast' pilaa noissa!

    Sa naurain jätit sokkoa.

    Hän riensi tänne, sinne,

    Eik' tiennyt vihdoin minne,

    Hänt' kaikki pilkkasi.

    Jos et suo lempeäs mulle,

    En selville ma tulle,

    Vaan sokkona jään iäksi.

    Ma kerran salossa

    Kävelin,

    Noin suotta vainen

    Siell' kuljeksin.

    Näin varjosessa

    Ma kukkasen,

    Kuin silmä kirkas,

    Kuin tähtinen.

    Ma olin taittaa,

    Vaan kukka: No,

    Mun nääntymähän

    Sa poimitko?

    Siis juurinensa

    Ma nostin sen

    Sek' omaan' huostaan

    Vein aartehen.

    Hänt' turvapaikkaan

    Ma lasin. Siell'

    Hän viihtyy, kukkii

    Ain' yhä viel'.

    Nous kevätkukka

    Tuolt' alta maan,

    Nous varhain kaikessa

    Sulossaan.

    Tul' mehiläinen,

    Joi imien: —

    Nuot kahdet kuuluu

    Kai yhtehen.

    Mait', metsä vieriellen,

    Mun virttäin viserrellen —

    Niin paikast' paikkahan!

    Ja tahdiss' kaikki liikkuu,

    Ja muodossa, näät, kiikkuu

    Kaikk' minuss' ainian.

    Ma tuskin oottaa taidan

    Ens heinää luona aidan,

    Ens kevätkukkaista.

    Net laulelen ma silloin,

    Ja talvi tulee milloin,

    Viel' noita muistan ma,

    Eip' estä lumi, halla,

    Ma laulan kaikkialla —

    Jo kukkii talvi tuo!

    Jo sekin kauno poissa,

    Ja suvi lehdikkoissa

    Mull' uudet riemut suo.

    Sill' tammen alla tuossa

    Kosk' nuoret nään ma koossa,

    Ma yllyttämään heit'!

    Jo jäykkä poika vierii,

    Ja tyly tyttö kierii

    Mun kuullen säveleit'.

    Te jotka siivet luotte

    Mun kantoihin ja suotte

    Mun yhä pyöriä vaan,

    Te runottaret, varmaan

    Myös mäkin luona armaan

    Tok' vihdoin rauhaa saan?

    Mun naapurilla vastapäät',

    Kas, liikkuu akutin!

    Hän varmaan kuunteleepi, näät,

    Jos jäin ma kotihin.

    Ja luulevaisuus josko, min

    Ma näytin äskettäin,

    Ain' – kun sen nytpä pitääkin

    Viel' piilee syömessäin.

    Vaan, voi, ei noita ollenkaan

    Mun kyyhkyin tuumaile!

    Nyt näen ma: iltatuuli vaan

    Hän verhoiss' leikitsee.

    Kaikki ennustaa sua:

    Näyttäikse aurinko armas,

    Seuraat sa, toivon ma, pian.

    Kedolla astutko sa,

    Olet sa ruusujen ruusu.

    Liljain liljakin myös.

    Karkeloiss' liikut sa koska,

    Liikkuvat kaikki myös tähdet

    Kanssas ja ympäris sun.

    Yö! siis olis nyt yö!

    Nytpä sun loistosi voittaa

    Loistoa kultaista kuun.

    Hempeä, armas sa oot,

    Ja kukkaset, kuu sekä tähdet

    Palvelee, päivyt, vaan sua.

    Päivyt! – Siis mullekin oo

    Luojana herttaisten päiväin:

    Elo ja iäisyys siin'!

    Te laulut, muinoin rakkaat mulle,

    Pois unohduksen mereen jo!

    Teit' poika ei rakastetulle

    Eik' neiti enään laulelko.

    Teiss' armastain oon lauleskellut,

    Vaan armas petti, näetsen:

    Teit' veteen olin kirjoitellut,

    Siis uppokaat myös vetehen.

    Vesissä mi tyyni tuima!

    Meri nukkuu unissaan;

    Huolissa jo tähtää laivur

    Yhä suljaa pintaa vaan.

    Mitään tuulta ei niin mistä

    Kuolon rauha kauhea!

    Valta-aavikolt' ei pistä

    Esiin ei niin lainetta.

    Vaan sumut jo särkyy,

    Jo selvenee taivas,

    Ja Eolo kahleens'

    Jo irralleen saa.

    Jo tohisee tuulet,

    Ja laivuri puuhaa:

    Sa joudu! Sa joudu!

    Jo halkeepi aalto,

    Jo lähestyy kauka;

    Jo näkyvi maa!

    Sull' kukat, joit' oon poiminut,

    Tuhat tuokoot terveisii!

    Ma usein oon kumartunut,

    Oi tuhat kertaaki,

    Net vasten syöntäni painellut

    Sata tuhat kertaaki!

    Maat, penkeret

    Kuink' kastehiset!

    Kaikk' kukkapäät

    Kuink' helmissä, näät!

    Kesk' puitten sää

    Kuin vireä tää!

    Kuink' valoss' kielin iloisin

    Nuot pikkulinnut semminkin!

    Vaan koskapa

    Näin kultani ma,

    Tuoll' kammioss',

    Noin matalass' tuoss',

    Noin kätkössä

    Juur päivyestä,

    Minn' koko mailma aava se

    Jäi kaikki koristuksine!

    Läp' peltojenko,

    Vai niitulla jo,

    Puitten varjossa,

    Missä kulkevi kultain?

    Sanoppas sa!

        Tavannut armaan'

        En kotona,

        Hän siis varmaan

        On ulkona.

        Kauniisti kukkii

        Kaikk' keväillä;

        Armaani astuu

        Leppeänä.

    Tuolla rannalla ain',

    Missä suudelman sain,

    Ensimmäisen tuon kai,

    Näen ma jotai!

    Onko hän se, vai?

    Miss' sateet sinkuu,

    Miss' vihurit vinkuu,

    Läp' usman rotkoin,

    Läp' sumujen notkoin,

    Ain' e'espäin, sa,

    Ilman levotta!

        Ennen ma orjaksi

        Itseni antaisin,

        Kuin tätä ääretönt'

        Iloa kantaisin.

        Tunne tää, syöntä

        Syömeen mi luopi,

        Oi mitkä huolet,

        Tuskat se tuopi.

    Minne paeta jo?

    Erämaihinko?

    Kaikki turhaan vain:

    Elon kruunu ain',

    Onni rauhatta

    Oot, rakkaus, sa!

    Tuolla ylhäällä kalliolla

    Vanha linna kohoopi,

    Jossa porttien, muurein takaa

    Muinoin ritarit väijyili.

    Tuhaks poltetut ompi portit

    Kaikki kuollut ja rauhaisa;

    Noita muureja rauenneita

    Juuri kiipeän halki ma.

    Tässä, kas, oli muinoin kellar

    Täpö täynänsä viiniä vaan;

    Eip' enään pottuinensa

    Sinne piikanen laskeukkaan.

    Eip' etehen vierahitten

    Enään aseta pikaria,

    Eikä pyhäksi atriaks sitten

    Täytä papille pullonsa.

    Ei pojalle haluavalle

    Kulausta suo käytäväss',

    Eikä ota lahjastansa

    Sulot kiitokset vastaan täss'.

    Sillä kaikki, katot ja hirret,

    Paloi ammoin jo poroksi,

    Ja käytävät, kappelit, portaat

    Ovat muuttuneet raunioksi.

    Vaan koska kanteleineen

    Ja pulloine kultani

    Näin vuorelle valossa päivän

    Ma nousevan luokseni,

    Silloin kuolosta elo ja riemu

    Näät äkkiä kohosi,

    Ja kaikki kuin muinoin taasen

    Kävi juhlallisesti.

    Ol' kuin ylpeille vierahille

    Suojat aavat ois valmiina,

    Kuin jos lähestyis pariskunta

    Noilta uhkeilta ajoilta.

    Kuin jos pappi, arvokkaasti

    Jo seisoen kappelissa,

    Kysyis: Haluutteko toisianne?

    Mepä hymyillen vastaan: Jaa!

    Ja ympäri sulot laulut

    Aina syömehen tunkeupi;

    Häävieraitten asemesta

    Kaiku liittomme todisti.

    Ja, illan tultua, koska

    Kaikki vaipuvi unehen,

    Loi kallioon hehkuva päivä

    Vielä säteensä viimeisen:

    Siellä poika piikoinensa,

    Herroinahan hohtaa net,

    Eip' puutu toiselt' lahjat,

    Eikä toiselta kiitokset.

    Sa, jok' taivahasta oot,

    Tuskille tuot tyvennystä,

    Kaksin vaivaiselle suot

    Kaksin myöskin virkistystä,

    Väsyksiss' jo oon ma näistä

    Murheista ja riemuista,

    Tule, rauha, älä väistä

    Enään rintoani, sa!

    Yli maiden, soitten

    Rauha vallitsee;

    Lehdot kukkuloitten

    Nukkuin uinailee.

    Kaikess' levon taikaa!

    Linnut äänettä!

    Maltas hiukan aikaa,

    Lepäät myöskin sä.

    Ei mitään muut' mun omana;

    Kuin aate vaan, min vapaana

    Mun syömeni ilmi tuopi,

    Sek' joka hetki lempeä,

    Min kohtaloni hempeä

    Mun täysin nauttia suopi.

    Sun mustat silmäsi

    Kun leimahtaapi,

    Ne huoneit' kumoon saa

    Sek' kaupunkeja.

    Siis liimaseinä tää,

    Mun syömen raukka,

    No ajatteleppas,

    Se kuinka kestäis!

    Kävin vuorella

    Katsomassa

    Pikkulintuja —

    Voi!

    Kuin he lensi,

    Kuin he ensi,

    Kuinka pesiäns'

    Loi.

    Kävin puistossa

    Katsomassa

    Mehiläisien

    Ma työt:

    Kuin he suris,

    Kuin he huris,

    Tehden kennoja

    Päivät, yöt.

    Tuolla niitulla

    Olen käynyt —

    Kevät-perhoja

    Mikä vyö!

    Kuin he hyppii,

    Kuin he nyppii,

    Somint' leikkiä

    Lyö!

    Tuli juuri

    Meidän Heikki,

    Hälle näytin

    Ma ne:

    Kuin he teki.

    Naurain meki

    Sitt' teimme

    Kuin he.

    Oi kaunis tyttönen,

    Sa tummin' tukkines,

    Jok' astut akkunall',

    Jok' pysyt parvellas!

    Tokk' suotta seisot sa?

    Oi jospa tähden mun

    Jos salpaa siirtäisit,

    Kuink' autuas oisin ma!

    Kuink' luokses lentäisin!

    Tuon näetkös pomeransin?

    Viel' riippuilee hän puussa;

    Vaan maaliskuu on mennyt,

    Ja uusii kukkii tulvaa.

    Puun äärehen ma astun

    Ja virkan: Pomeransi,

    Sa kypsä pomeransi,

    Sa makea pomeransi,

    Ma puistan, kas, ma puistan,

    Oi puto'os syliini!

    Konstikkaisen pikarin ma täyden

    Pidin pusertaen käsissäni,

    Imin maire-viiniä reunaltansa,

    Upottaakseni surut kaikk' ja tuskat.

    Astui luoksenipa silloin Aamor,

    Muhotteli mulle suopeasti,

    Kuni mieletöntä surkutellen.

    "Kuules sa, ma astian tiedän toisen,

    Johon sulompi on uppoominen;

    Mitäs annat, jos ma suon sen sulle,

    Täytän sull' sen sulo-nektarilla?"

    Kuinka helläst' on hän puhettansa

    Pitänyt, kun, Liida, lempyesi

    Mulle lahjoi ikävöitsevälle.

    Halatessani sun vartalosi,

    Koska imeskelen huuliltasi

    Kauan kätketyn ma lemmen mettä,

    Autuas ma kuiskaan itselleni:

    Moista astiata, paitsi Aamor,

    Jumaloist' ei yks'kään omistelle!

    Moisii muotoja ei tao Vulkaano

    Vasarillaan ikitaitavilla!

    Lehdekkäillä pankoon penkereillä

    Fauneistansa parhaita Lyeeo

    Herkku-rypäleitään pusertamaan,

    Salaist' itse käymist' valvoellen:

    Mikään toim' ei tuo häll' moista juomaa!

    Teitä ma valitan, valitettavat tähdet,

    Jotka niin kauniina tuolla pilkehdätte,

    Merimiehille toivoa loistelette,

    Jumalain, ihmisten palkitsemattomina:

    Sillä te lemmi ett', ett' oo lempineet koskaan!

    Pysähtämättäpä vaan teit' ikuiset tunnit

    Taivahan aloja halki lennättävät.

    Mitä matkaa ootte jo kulkeneetkaan,

    Kunnes, viipyen povella armahaisen,

    Teit' ma ja sydänyötä oon unhotellut!

    Autuas oot sa, pienokainen,

    Joka puitten lehvähillä,

    Vienon juoman viehättämä,

    Kuninkaana lauleskelet!

    Sulla kaikki omanasi,

    Minkä kedolla vaan keksit,

    Kaikki, min vaan aika tuopi;

    Elät rauhass' peltomiesten

    Kesken, heidän ystävänään,

    Kuolevaitten kunnioittama

    Sulon kevään sulo enne!

    Sua lempii runottaret,

    Foibo itse lempiä täytyy,

    Antoivat sull' hopeaäänen;

    Sua ei saavuta myös vanhuus,

    Runojain sa viisas sisar,

    Lihatt', verett' syntynyt sa

    Suruton maan tytär – melkein

    Jumaloihin verrattava.

    Kosk' Minerva, auttaaksensa

    Armastaan Promeetteota,

    Täytetyn toi nektarimaljan

    Ales tuolta taivahalta,

    Onneksi näät ihmisilleen,

    Vuodattaakseen povihinsa

    Aistoa kauno-taitehisin,

    Astui näppärin hän jaloin.

    Ettei Jupiter hänt' huomais,

    Kallistuipa silloin malja,

    Sekä tippui tilkallinen

    Nestett' alas turpehesen.

    Jopa joutui mesiläiset

    Maistelemaan makeata;

    Lensi pikaisesti perho

    Myöskin tilkkaa saadaksensa;

    Hirmuinen myös hämähäkki

    Saapui esiin juoden vahvast.

    Onneksensa nauttinehet

    Ovat he ja muutkin pienot,

    Ne kun, kuni ihmisetkin,

    Nythän ovat osallisna

    Suloisimpaan – taitehesen.

    Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat,

    Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat,

    Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta,

    Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana,

    Sen tunnetko?

                  Niin, sinne kanssasi

    Mun tekis mieli mennä, armaani.

    Sa huoneen tunnet kattopylväillä?

    Kas salit hohtaa, suojat väreissä,

    Ja marmorkuvat mua tähtäilee:

    "Mit', lapsi raukka, teki sulle he?"