Отрывок из книги
K. N. Rauhala
Romaani ankarasta elämästä avaruudessa
.....
Pääsen vuorelle ja otan lakin pois päästäni paremmin kuullakseni etäisiä ilmojen ääniä ja koko luonnon raudankylmää ja timantinkirkasta musiikkia. Ensin kuulen saman hiljaisuuden, hiiskumattoman totisuuden. Nyt narskahtaa jokin näkymättömässä mökissä etäällä metsän keskessä, kuuluu ihmisääni ja oven saranain valitus. Toisaalta notkosta nousee sauhu kohti aurinkoa, jonka pilven jänkä juuri on saavuttamaisillaan. Vuoren rinne kylpee valossa ja takanani koivun latvoissa sädehtii ilotulitus.
Punertava päivänterä vajoaa pilveen, muuttaen sen reunan palavaksi pätsiksi. Sitte sammuu sekin, koko ilotulitus sammuu ja violetti kalsea hämärä, joka äsken oli hiipinyt puiden juurilla, valuu sieltä koko maiseman yli. Ja korviini kantautuu kaukainen musiikki, milloin jyminä, milloin pitkä vonkuva soitto, kuin suunnattoman suuren teräskappaleen ääni. Sieltä se kuuluu kaukaa, vuorten takaa pohjoisen hämärästä ja se on kuin jonkun äärettömän avaruuden mahtavan soittokoneen kielten koskettelua. — Suuri ulapan jää siellä laulaa iltalauluaan kiristyvässä pakkasessa.
.....
