Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro (2011) kertoo siitä, miten Suomi ja Viro löysivät taas toisensa, miltä näytti Viron uudelleenitsenäistyminen Suomen horisontista katsottuna ja miten Viro asettui taloksi vanhaan Helsinki-lähetystöönsä Itäiselle puistotielle. Mitä me tiesimme toisistamme 1950-luvulla, entä 1960-luvulla ja siitä eteenpäin? Miten tieto kulkeutui ja keitä olivat ne ihmiset, joiden mielessä Viro oli säilyttänyt paikkansa silloinkin, kun kanssakäyminen käytännössä lakkasi? Kirja yrittää vastata näihin kysymyksiin. Hidas, mutta varma yhteyksien palautumine, uudet etelän ja pohjoisen tien kulkijat ja vaikuttajat, Viron nousu laulavan vallankumouksen myötä – kaikki tämä muodostaa kirjan aihepiirin, jossa Suomella on keskeinen sija. Viron ulkoministerin Lennart Meren toiminta „emigranttiulkoministeriössään“ Mariankadulla elokuussa 1991 saa kirjassa oman lukunsa, kuten myös eräs suuri rakennustyö – suurlähetystön uudelleen perustaminen Viron vanhaan lähetystörakennukseen.
Оглавление
Kulle Raig. Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro“ (2011)
Lukijalle
kaikki muuttuu
Hidas alkutaival
Uusia etelän tien kulkijoita
Odotus palkitaan, valkea laiva saapuu
Kymmenlukujen vaihtuessa
Radioaaltoja ei voinut estää, ei puolin eikä toisin
Mitä Virossa todella tapahtuu?
Tosiasiat puhuvat puolestaan
Uuden ajan airuet
Tere, perestroika!
mikään ei katoa
Kaksi muotokuvaa Viro-galleriasta
Paha lauletaan suohon
Kansalaisyhteiskunta terästäytyy
Pohjoisen tien kulkijoita
Uusi vuosikymmen ja uusi näköalapaikka
Virosta etelään
aikansa kaikella
Pääministerin talviset Suomen-matkat
Verisen tammikuun tärkeät päätökset
Hätävarjelun liioittelun pitkä perinne
Tiedotustoimisto peitenimellä kulttuuripiste
Vakuuttava viesti maailmalle
Rauhaton alkukesä 1991
tartu hetkeen
Musta maanantai
Viro tekee päätöksensä
Painajainen kuplaksi
Torstai on toivoa täynnä
Tunnustusten vyöry
ympyrä sulkeutuu
Lähtökuopissa
Tilanne selkiytyy
Kaupalliset asiat kuntoon
Viron syntymäpäivä ja Warman nootti
„Tulen maasta, jonka nimi on Viro“
Viisumijonoista viisumivapauteen
Yhteistyössä hyvä tulee
Takaisin Kaivopuistoon
Lähteet
Henkilöhakemisto
Отрывок из книги
Syksyllä 2008 esittelin eri puolilla Suomea Mika Waltarin uusintapainoksena ilmestynyttä kirjaa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Näytin myös elokuvakatsauksen, jossa neuvostoarmeija vyöryy syksyllä 1939 Viron rajan yli asettuakseen tukikohtiinsa eri puolille maata. Erään luennon jälkeen luokseni tuli nuorehko nainen, joka sai liikutukseltaan vaivoin ilmaistuksi asiansa – kaikki, mistä kerroin, oli hänelle täysin uutta. Mitä ilmeisimmin hän edusti sitä sukupolvea, jonka koulukirjoissa naapurimaasta puhuttiin vain osana Neuvostoliittoa.
Silloin päätin, että teen sen, mitä minulta oli aikaisemmin usein pyydetty eli kirjoitan muistelmat. Kerrottavaa pitäisi riittää ainakin yhden kirjan verran, sillä matkani Suomen sillalla on kestänyt pitkään. Tuo silta ei ole ollut minulle pelkkä kultainen unelma, kuten Eino Leino asian ilmaisi, vaan väylä avarampaan ja avoimempaan maailmaan, monipuolisemman tiedon äärelle, elämääni syvästi vaikuttaneiden ihmisten luokse.
.....
1950-luvulla alkoi myös ystävyyskaupunkiliike, ja suomalaista kirjallisuutta ruvettiin vauhdikkaasti kääntämään. Näin ollen kymmenluvun lopulle tultaessa monet yhteiset intressit ja yhteistyönäkemykset olivat jo jollakin tavalla hahmottuneet. Vaikutti siltä, että sukukansat kummallakin puolella Suomenlahtea olivat yli kymmenen vuoden täydellisen hiljaiselon jälkeen taas löytämässä toisensa. Tällainen elävöityminen yhtä aikaa useilla rintamilla oli tuskin mieleen ”ylemmälle” taholle, mutta ei sitä voitu suoranaisesti estääkään, vaikka ehkä haluttiin. Hruštšovin suojasää, käytännössä pitkälti näennäishankkeeksi jäänyt, oli alkanut vaikuttaa. Näennäiseksi jäi myös eräs toinen neuvostojohtajan projekteista. Käydessään vuoden 1955 kesäkuussa Virossa ”viljelyekspertti” Hruštšov käynnisti maassa maissin pakkoviljelyn. Tähän pelleilyyn virolaisten maanviljelijöiden oli pakko alistua monen vuoden ajan. Mutta kyllä hätä keinot keksii. Ovela virolainen talonpoika kylvi maissia vain pellon laitaan. Kitukasvuisen eteläisen lajikkeen takana tuleentui meidän oma, kotimainen viljamme.
Suojasää ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että KGB olisi hellittänyt ulkomaalaisten tarkkailua. Epäileminen, seuranta ja varjostus jatkuivat edelleen, osin jopa tehostuen. Tätä koskeva aineisto on kaikessa karmeudessaan ja miksei myös koomisuudessaan luettavissa Viron KGB:n ”jälkeenjääneissä papereissa”. Silloisista KGB:n tehovalvontaan otetuista suomalaisista lienee ollut tunnetuin edesmennyt Oke Jokinen, Suomen ja Viron välisen radio- ja TV-yhteistyön uranuurtaja. Jokinen oli osallistunut kotkalaisen laulukoron mukana Viron yleislaulujuhliin jo vuonna 1938. Vilpittömänä Viron ystävänä hän pysyi elämänsä loppuun asti. Kesäkuussa 1958 Jokinen saapui Viroon YLE:n toimittajana ohjelmaa tekemään, ja joutui heti silmälläpidon alaiseksi. Sekä Tallinnassa että Tartossa häntä selvästi varjostettiin, minkä hän itse myös huomasi.
