Читать книгу Tom Sawyer ilmailija - Марк Твен, ReadOn Classics, Charles Dudley Warner - Страница 1

Luuleeko kukaan ihminen, että Tom Sawyer oli saanut tarpeeksensa kaikista noista seikkailuista? Minä meinaan kaikista niistä, kun meillä oli joella ja joen varsilla silloin, kun me pelastettiin Jim neekeri ja kun Tommia ammuttiin sääreen. Eikös mitä, niistäkös olis' hän saanut kyllikseen! Ne vain kiihotit häntä lisään. S'oli ainoa seuraus niistä. Katsokaas, kun me kolme tultiin takasin komeudella ja komervenkillä, niin sanoakseni, ja koko kylä otti meitä vastaan oikein tommosella soihtukululla ja prameilla puheilla ja jokainen sorkka kumarsi ja huusi ja muutamat olit päissäänkin ilosta ja ihastuksesta, niin sekös teki meistä oikein urhoot ja sankarit, ja s'oli jotakin, jota Tom Sawyer koko elinaikanaan oli toivonut.

Yhden aikaa näytti siltä, kuin olis hän saanut tarpeeksensa. Kaikki häärivät hänen takiansa, ja hän keikkas nokka ilmassa ja pasteeraili pitkin kaupunkia ikäänkuin s'olis ollut hänen omaansa. Muutamat sanoit häntä maailman matkustajaks, ja sekös vasta tekikin hänet ylpeäks ja pöyhkeäks! Nähkääs, hän katsoi minua ja Jimiä ikäänkuin halveksimalla sentähden, että me oltiin reissattu jokea alaspäin lautalla ja tultu takasin höyrylaivassa, mutta Tom oli kulkenut masinassa alas ja ylös. Pojat olit tietysti hirveän kateissaan mulle ja Jimille, mutta valmiit ryömimään rapakossa Tommin edessä.

Niin no, en oikein tiedä; hän olis kukaties ollut hyvinkin tytyväinen, jos ei olis ollut ukko Nat Parsonsia, joka oli postimestari ja peevelin pitkä roikale ja hyväluontonen ja tyhmä; ja pääkin rupes hältä paistamaan, sillä hän oli jo vanha, ja kieli kävi hänen suussaan kuin vanhan harakan. Kolme kymmentä vuotta umpeensa oli hän ollut ainoana miehenä koko kylässä, joll' oli ollut mainetta – minä meinaan matkustajan mainetta – ja tietysti hän oli kauhean ylpeä siitä, ja olipa laskettu, että ukko noina kolmena kymmenenä vuotena oli pakissut matkastaan toista miljoonaa kertaa ja joka kerta ollut ihastunut reissuun; ja ykskaks tulee siinä lennähtäen poika nulikka tuskin viidentoista vuoden iällä, joka panee kaikki ihmiset ihmettelemään ja töllistelemään häntä hänen retkistään. Sehän tietysti pani ukko paralle mahan puserruksia. Se oikein iletti häntä kuulla Tomin pakinoivan ja ihmisten sanovan: "Herranen aika!" "Teitkö sen?" "No, eipä nyt hullumpaa!" ja tolla viisin. Mutta hän ei saattanut luikua siitä pois, oli aivan kuin kärpänen, jonka takajalat on tarttunut siirappiin. Ja aina kun Tom tuli johonkin välipaikkaan jutuissaan, tahtoi tuo vanha koni parka pistää sekaan jotakin hänen reissuistaan ja pitää pitkiä puheita niistä; mutta n'olit ikäloppuja eikä kukaan niistä piitannut, ja s'oli surullista kyllä. Ja sitten Tom alkoi taas kuten toisesta päästä ja ukko vuoroonsa taas toisesta – ja niin poispäin koko tunnin ajan ja enemmänkin, ja kumpikin koki saada toisen hikoilemaan hiiteen.

Katsokaas, Parsonsin laita oli tällä viisin. Kun hän ensinnä tuli postimestariks ja oli tuore ammatissaan, niin tuleepi kirje postissa jollekin, jota hän ei tuntenut; ei ollut yhtään semmosta elävää koko kylässä. No, hän ei tietänyt mitä hän tekis, ja kirje oli siellä venymässä viikkokausia postipöntössä, ja lopuks rupes kylmä hiki valumaan pitkin hänen selkäpiitään. Siitä – nimittäin kirjeestä – ei ollut maksettu postirahaa, ja sekös toi hälle uutta huolta. Ei ollut mitään kuria noiden kymmenen centin kiristämiseen, ja hän pelkäs että Hallitus vaatis hänet tilille niistä ja kenties antais hälle potkun, kun saisit tietää ettei hän ollutkaan karhunut rahoja. No, viimein hän ei voinut kestää sit' enään. Hän ei saanut unta öisin, hän ei voinut syödä, hän laihtui ohueks kuin aidan seiväs, ja kuitenkaan hän ei kysynyt keltäkään neuvoa, sillä saattaishan se ihminen, jolta hän kysyis neuvoa, käydä hältä salaa kantelemaan Hallitukselle tuosta kirjeestä. Hän oli kätkenyt sen lattian alle, mutta ei sekään konsti auttanut, sillä jos hän sattui näkemään jonkun ihmisen seisovan juur sillä paikalla, niin heti kävi kylmät väristykset pitkin hänen selkänahkaansa ja hän tuli kovaan epäluuloon, ja hän istui koko ilta-yön valveilla, kunnes oli hiiren hiljaa koko kylässä, ja sitten hän hiipi sinne takasin kuin kissa ja otti kirjeen ja kätki sen toiseen paikkaan. Senpä tähden ihmiset rupesit välttelemään häntä ja puistamaan päitänsä ja kuiskimaan keskenänsä, sillä hän näytti semmoselta ja olla oletteli niin, että he luulit hänen tehneen murhan tai jotain muuta kujetta – ja jos hän olis ollut muualta kotosin, niin olisit he "lynssaneet" [tappaneet rahvaanraivossa. Suoment.] hänet. Niin no, kuten jo sanoin, hän ei voinut kestää sit' enään. Hän päätti siis suoraa päätä lähteä Washingtoniin ja mennä Yhdysvaltain presidentin luo ja kertoa juurta jaksain koko asiansa hänelle eikä pistää rahtuakaan hampaan koloon ja sitten ottaa framille tuon kirjeen ja mätätä sen pöydälle koko Hallituksen silmäin eessä ja sanoa: "Tuoss' on se – tehkää nyt mulle mitä tahotte; vaikka – taivas sen todistakoon! – minä olen viaton mies enkä ansaitse lain julmaa ankaruutta, ja minä jätän jälkeeni perheen, joka saa kuolla nälkään eikä kuitenkaan ole ollut missään tekemisissä tämän asian kanssa, ja se on totta ja minä vannon sen."

Ja niin hän teki. Hän matkusti pikkusen matkaa höyrylaivassa, pikkusen kyydillä, mutta koko loppumatkan hevosen selässä, ja kaikkiaan meni hältä kolme viikkoa ennenkun viimein tuli Washingtoniin. Hän näki pitkät maisemat maailmaa ja koko joukon kyliä ja kauppaloita ja neljä suurta kaupunkia. Hän viipyi retkellään lähes kahdeksan viikkoa, ja koko kylässä ei ollut hänen palattuaan yhtään niin ylpeää miestä kuin hän. Hänen matkansa teki hänestä mainion miehen seudussa, kerrassaan kuuluisan; ja ihmisiä tuli kymmenen penikulman päästä, jopa aina Illinoisin laaksosta asti, häntä katsomaan – ja siinä he seisoa tuijottivat, ja hän pakisi. Ette koskaan ole moista nähnyt.

No, oli nyt mahdotonta päättää, kumpiko heistä oli mahtavin matkustajana; toiset pitivät Natin puolta, toiset Tomin. Jokainen tunnusti tinkimättä että Nat oli nähnyt enimmän pituuden eli, kuten sanovat, lonkituutin, mutta heidän täytyi myöntää että, jos kohta Tom olikin kehnompi lonkituutissa, hän sitävastoin oli voitolla leveyden kannalta katsoen eli latituutissa ja ilmanalassa. Kumpikin piti puoltansa, sanon mä, ja molemmat huusit ja hoilasit niistä hirvittävistä vaaroista, joita olit kestäneet retkillään, ja koittivat viedä toinen toiseltaan voiton sillä viisin. Pyssynluotin arpi Tomin sääressä oli paha tikku Natin silmässä, vaikka hän pani parastaan puskea siihen; hän ei vienyt voittoa Tomista, sillä Tom ei istunut rauhassa, vaan hyppäs alinomaa ylös ja liikata nilkutti säärellään sill'aikaa kun Nat juttus seikkailustaan, joka häll' oli ollut eräänä päivänä Washingtonissa; sillä Tom ei herennyt ontumasta, vaikka hänen säärensä oli jo aivan terve, vaan harjotti sitä kotonaan iltasin ja ontui yhtä hyvin kuin olis ammuttu sääreen vastikään.

Natin seikkailu oli tällä viisin – ja minä takaan että hän osas sen kertoa. Hän voi oikein saada ihomme karsimaan ja panna meidät kalpenemaan ja pidättämään henkeämme, kun hän kertoi siitä, ja joskus kävi vaimoväki ja tytöt niin pehmeiks polvista, ettei pystyneet seisomaan. No noin s'oli, ainakin minkä minä muistan:

Hän tuli täyttä laukkaa Washingtoniin ja pani hevosensa johonkin talliin ja lähti pötkimään presidentin taloon tuo kirje taskussa, ja siellä he sanoit presidentin olevan kapitoolissa ja koht'siltään lähtevän Filadelfiaan – niin ettei häll' ollut minuutiakaan hukattavaa, jos tahtoi saada tavata presidenttiä. Nat oli kaatua kumoon – hän säikähtyi niin. Hevosen oli hän pannut talliin eikä tietänyt mitä tekis. Silloin tulee siinä eräs neekeri ajaen vanhaa ränstynyttä vuokravaunua, ja heti saapi postimestari pistoksen päähänsä. Hän sänttää framille ja huutaa:

"Puoli dollaria, jos ajat minut kapitooliin puolessa tunnissa, ja neljäsosa dollaria kaupan päälle, jos teet sen kahessa kymmenessä minuutissa."

"No hei, kyllä!" sanoo neekeri. Nat hän kömpi vaunuun ja paiskas kiinni vaunun oven, ja pois he ajaa karahuttivat, ja s'oli turkkasen epätasainen ja rosoinen katu, täynnään tukkia ja kiviä ja kuoppia ja mukuroita, niin että s'oli vallan kauheaa, kun siinä kolistiin ja kalistiin. Nat pisti kätensä vaunun nuoriin ja ripusti itsensä kiinni niistä kuin olis kuolema tarjona ollut, mutt' yhtäkkiä vaunu kolahtikin isoon kiveen ja lensi ilmaan, ja pohja puhkes pois, ja kun tultiin alas, olit Natin jalat maassa, ja hän näki olevansa hirvittävässä vaarassa, ellei hän jaksanut juosta tasan vaunun kanssa. Hän oli pelästynyt aivan järjiltään, mutta hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja piti lujasti kiinni nuorista, ja säärensä lentää lipsottivat kuin harakkamylly. Hän kirkas ja huuteli ajajalle: "Seis! Seis!" ja sitä samaa teki väkijoukko kadulla, sillä he näkivät hänen säärensä kehräävän kuomin alla ja hänen päänsä ja hartiansa roikkuvan ikkunain sisäpuolella ja ymmärsit kyllä missä hiton hädässä hän oli; mutta mitä enemmän he huusit, sitä enemmän neekeri rusikoi hevosia ja huusi kuin hullu: "Äläkää peläkkö, kyllä myö tullaan perille oikeaan aikaan, ei mittään hättää." Sillä, katsokaas, hän luuli heidän kaikkein jouduttavan häntä, eikä hän voinut kuulla mitään vaunun roiskeelta ja melulta. Ja niin he ajaa hurrautit, ja sitä oli oikein hirvittävä ihmisten katsella, ja kun he viimein tulit perille kapitooliin, niin oli se reissu niin sukkela, ettei koskaan semmosta tehty, ja niin sanoitkin kaikki ihmiset. Hevoset paiskasit heti pitkälleen ja Natkin kaatui kumoon, niin hän oli lopussa, ja kun he hinasit hänen ulos, ei koko miehestä ollut muuta jälellä kuin riepuja ja romua ja paljaat jalat; mutta perille hän tuli, kun tulikin, ja tapas presidentin ja antoi hänelle kirjeen, ja kaikki tyyni oli "mykke praa" kuin suola voissa, ja presidentti antoi hälle kaikki anteeks heti paikalla, ja Nat antoi neekerille kaks neljäsosaa dollaria yhden sijasta, sillä hän tajusi että, jollei hällä olis ollut vuokravaunua, niin ei hän olis tullut perille ajoissa, ei likimainkaan.

Se oli, kun olikin, mainion muhkea seikkailu, ja Tom Sawyer sai säilyttää kuulanhaavaa sääressään mukamas hyvinkin tuoreena, voidakseen pitää puoliaan postimestaria vastaan.

No, hyvä, vähitellen rupes Tomin kunnia vähä laihtumaan, sillä ihmiset saivat toisia asioita jutellakseen – ensin tuli kilpa-ajot ja sitten tuli muhkea tulipalo ja sitten tuli sirkkus ja sitten tuli suuri neekeri-avisiooni, ja sitten tuli auringon pimennys ja sitä kummitusta seuras jonossa koko joukko herännäisten kokouksia, ja kaiken tuon ohessa ei ollut puhettakaan enään Tomista, tuskin häneen kukaan katsahtikaan, ja ette ikinä ole nähnyt ihmistä niin alakuloisena ja nyrpeänä ja hirteen menemässä. Hän kävi päivä päivältä vihan vimmaisemmaks, ja minun kysyessäni hältä, miksikä hän oli moisessa tilassa, sanoi hän että hänen sydämmensä oli revetä, kun hän aatteli miten aika kului kulumistaan ja miten hän vanheni vanhenemistaan eikä mitään sotaa puhennut ihmisten välillä eikä mitään sopivaa tilaa ollut hänelle luodaksensa nimeä itselleen tässä maailmassa, ei ainakaan hänen nähdäksensä mukamas. No, no, sillä viisin tuumaavat aina pojat, mutta ens kertaa kuulin minä jonkun puhuvan suunsa puhtaaks sinneppäin.

Nyt rupes hän tuumaamaan jotakin matkaa, jolla tulis mainioks mukamas, ja pian hän sen keksikin ja sanoi ottavansa minut ja Jimin mukanansa. Tom Sawyer oli näättekös aina hyvin hyväntahtoinen ja antelias ja jalo tässä kohen. Löytyyhän paljon poikia, jotka on olevinaan hyvin hyviä ja ystävällisiä, kun sinulla on tarjottavana jotakin hyvää, mutta kun sattuvat itse saamaan jotakin hyvää – syötävää taikka muuta – , silloin he ei sano halkaistua sanaa sulle, vaan kaappii kaikki tyyni itselleen. Se ei ollut koskaan Tom Sawyer'in tapana – sen mä sanon hänen kunniakseen. Löytyyhän paljon poikia, jotka suorastaan ryömivät jaloissas, kun sulla sattuu olemaan omena, ja mankuvat, kun mankuvatkin, sen ydintä; mutta kun heillä on omena ja sinä pyydät heiltä ydintä ja muistutat heille, kuinka sinä kerran annoit heille ytimen, silloin menee heidän kuononsa kureilleen – ja he kiittävät sinua kuolinpäivään asti, mutta mitään ydintä ei vain löydy heidän omenastaan mukamas. Mutta minä olen huomannut että he aina saavat palkkansa; teill' ei ole muuta tekemistä kuin oottaa vain. Jake Hooker teki aina sillä viisin, ja tuskin meni kahta vuotta ennenkun poika pahus hukkui.

No, me mentiin metsään, ja Tom sanoi meille mitä s'oli. S'oli ristiretki.

"Mitä mokomaa s'on, ristiretki?" sanoin minä.

Hän näytti halveksivalta kuten ainakin häpeissään jotakin sielua, ja hän sanoi:

"Huck Finn, ethän sä tahdo väittää, ettet tietäis mitä ristiretki on?"

"Ee-ei, sitä en tie. Enkä siitä välitäkkään. Olen elänyt tähän päivään asti ja voinut paksusti myös. Mutta heti kun sinä sanot sen mulle, niin tien mä sen, ja siinä on kylliks. Minä en ymmärrä mitä hyötyä siitä olis, että min' ottaisin selkoa kaikellaisista asioista ja vaivaisin päätäni niillä, kun minä en koskaan niitä tarvitse. Niin kuin tuo Lance Williams, joka oppi puhumaan Choctaw-indiaanien kieltä eikä koskaan nähnyt ainoatakaan semmosta, ennenkun tuli yks, joka kaivoi hälle haudan. No, mitä mukamas nyt on ristiretki? Mutta yhen asian sanon mä sulle ennenkun alat: jos se on jotain patenttia, niin ei siin' oo mitään rahaa. Bill Thompson hän – "

"Patenttia!" sanoi hän. "Enpä koskaan ole nähnyt mokomaa tyhmiliiniä.

Ristiretki, sehän on tavallaan sotaa."

Luulin hänet vähä löyhäks päästään. Mutta mitäs vielä, hän puhui täyttä totta ja jatkoi ilman mitäkään:

"Ristiretkihän on sotaa, jota käydään Luvatussa maassa ja sen viemiseks pakanoilta jälleen."

"Missä luvatussa maassa?"

"Hä? Luvatussa maassa – eihän niit' ole kuin yks."

"Mitä meidän siihen tulee?"

"Hä? Etkö sä ymmärrä? Luvattu maa on pakanain käsissä, ja meidän asia on ottaa se heiltä pois."

"Mutta mistä tulee sitten, että m'ollaan annettu maa pakanain käsiin?"

"Me ei ole sitä annettu heidän käsiinsä? Heillä on aina ollut se."

"Niin no, mutta silloinhan se on heidän, Tom, eikös niin?"

"Niin kai. Kuka on väittänyt sitä vastaan?" Minä mietiskelin asiaa, mutta en saanut tolkkua siitä, vaikka mikä olis ollut. Sikspä sanoin:

"Se ei mene mun päähäni, Tom Sawyer. Jos mulla olis tavallinen talonpojan maa, ja se olis mun omani, ja joku tahtos sen, olisko se silloin oikein häneltä – "

"No, voi taivas! mikä pöllöpää sin' oot, Huck Finn. Se ei ole mikään tavallinen talonpojan maa – s'on jotakin aivan toista. Katsos, s'on tällä viisin. Maa, koko Luvattu maa, on heidän omaansa, – paljas maa, mutt'ei muuta; mutta s'oli meidän kansamme, meidän Juutalaiset ja meidän kristityt, jotka teit sen pyhäks, niin että heillä ei oo mitään tekemistä siellä; he tekevät sen epäpyhäks. S'on meille häpeää, ja meidän ei pitäis sitä kärsiä päivääkään enää. Meidän pitäis marssia heidän päällensä ja ottaa se heiltä pois."

"Mutta tuopa on mulle mitä sekavinta sotkua, mitä koskaan oon kuullut. Jos mulla nyt olis tavallinen talonpojan maa omana ja viljeltävänä, ja joku vieras ihminen – "

"Enkö ma sulle sanonut, ett'ei täss' oo kysymys mistään talonpojan maasta ja sen viljelyksestä. Maan viljelys on ammattia, jotakin moukkamaista, alhaista ja maallista, siinä kaikki – mutta tää on jotakin korkeaa, suurta ja henkistä, se on sanalla sanoen jotakin uskonnollista, ja sehän on toki toista se."

"Uskonnollista? Onko se mukamas uskonnollista, kun mennään ja riistetään maa pois ihmisiltä, joiden omaa se on?"

"Ompa kyllä! Aina on arveltu niin."

Jim hän puisti päätään ja sanoi:

"Kuulkaahan, Tommi herra, minä luulen täss' olevan erehyksen – niin erehys s'on. Min' oon itte uskovainen ja minä tunnen koko joukon uskovaisia ihmisiä, mutta en, saakeli soikoon, oo tavannu viel' ainoatakaan, ku menettelis tolla viisin."

Se suututti Tomia, ja hän sanoi:

"Hyi! Oikeinhan oksettaa, kun kuulee moista pöllöpäistä tyhmyyttä. Jos teistä kumpikaan osais ees hiukkasen historiaa, niin tietäisitte te, että Richard Leijonamieli ja paavi ja Gotfrid, Buljongin kreivi, ja suuret tukut muita jaloimpia ja hurskaimpia miehiä maailmassa, kolmatta sataa vuotta umpeen, hakkasit maahan pakanoita ja koit ottaa heidän maansa pois ja oikein uivat veressä kaulaa myöten kaiken aikaa – ja yks kaks tulee pari pöllöpäistä moukkaa täältä Missourin metsistä ja on arvostelevinaan, tekevätkö he oikein vai väärin. Mikä sanomaton röyhkeys!"

No, hyvä, tuo hänen puheensa antoi asialle ihan toisen valon, ja minä ja Jim me oltiin niin halpoja ja tietämättömiä kuin lapsi ja toivottiin jo, ettei m'olis oltu niin suurisuisia. Minä en voinut sanoa mitään eikä Jimkään pitkään aikaan, mutta sitten hän sanoi:

"No, kai s'on oikeen sitte. Jollei noi hurskaat ihimiset sitä käsittäny, niin mitä se meriteerais, että me taitamattomat ihimisrukat koettais sitä käsittää; ja jos s'on meitin asiamme, niin tulloo kai meitin tehä mikä voiaan. Mutt' yhtäkaikki niin käy mun surku noita pakanoita, niinku Tommi herrankin käy niitä surku. S'on kerrassaankin ryökäleen tapaista tappaa ihimisiä, joit' ei me tuta ja jotka ei oo teheny meille mittään pahhaa. Niin, kattokaas, sitä s'on. Jos me tultais, me kolome, heitin joukkoons ja sanottais meitill' olevan näläkä ja pyyettäs vähä ruokaa, niin he antas, s'on vissi se, sillä he ovat niinku muut ihimiset ja neekerit – ovappa jumal'auta niinkin; ja siks – "

"No, ja siks?"

"No, Tommi herra, mun meininkini on, ett'ei siit' oo mittään hyötyä, me ei voia tappaa noita ulukolaisia, ku ei oo teheny meitille mittään pahaa; meitin pittää ens vähä niinku koitella – mä tiiän noi asiat. Tommi herra – mä tiiän noi asiat, piru viä, tiiänki. Mutta jos me otetaan mukkaan kirveet, te ja minä ja Huck, ja samotaan joen poikki tän' yönä kuun mentyä alas, ja tapetaan toi kippee perehe, jok' asuu tuolla Sny'n puolella, ja poltetaan heitin mökkins ja – "

"Kas niin, pidä kitas! En jaksa kuulla enkä aio keskustella enään moisten kanssa kuin sinä ja Huck Finn, jotka aina vain poikkeette asiasta ja olette niin kömpelöitä, että koette sovitella järjen lakeja asioihin, jotka ovat puhdasta jumaluustiedettä ja teologiaa."

No, mutta s'oli juur siinä kuin Tom Sawyer oli vähä väärässä. Jim ei meinannut mitään pahaa, enkä minä meinannut pahaa. Tiedettiinhän me että hän oli oikeassa ja me väärässä, ja eihän me tahdottu muuta kuin tietää mitenkä – kas siinä kaikki; ja ettei hän osannut sitä selittää niin, että me oltais sitä käsitetty, se tuli siitä, että me oltiin siksi liian taitamattomat – niin justiin, jopa vähäsen tyhmätkin, totta puhuakseni, mutta sehän ei toki liene mitään rikosta se – tamme tuusan!

Mutta hän ei tahtonut kuulla sillä korvalla; hän sanoi vain että, jos me oltais käsitetty oikein kaikki asiat, niin olis hän pestannut pari tuhatta sotamiestä ja pukenut heidät teräspukuun kiireestä kantapäähän ja tehnyt minusta luutnantin ja Jimistä sotakapakoitsijan ja itse ruvennut komentajaksi ja lakaissut pakanain sikiöt järveen kuin kärpäset ja sitten tullut takasin ja marssinut läpi maailman kunniassa kuin aurinko. Mutta hän sanoi meitä liian tietämättömiks ottaaksemme vaaria tilaisuudesta, kun meillä se oli, ja hän ei mukamas enään tahtonut sitä tarjota. Eikä hän sitä tarjonnutkaan. Kun hän kerran oli painanut puuta, niin sanoakseni, niin hänt' ei olis saanut liikahtamaan.

Mutta siitä mä vähä piittasin. Minä olen rauhallinen luonnoltani enkä tahdo ronkelia ihmisten kanssa, jotk' ei ole tehnyt mulle mitään pahaa. Minä tykkäsin että, jos pakanat olit tyytyväiset, niin olin minäkin, ja siihen sai jäädä se juttu.

Tom sai kaikki nuo hullut tuumansa Walter Scott'in kirjoista, joita hän alinomaa lueskeli. Ja se oli hullu tuuma, sillä minun nähdäkseni ei hän ikinä olis pystynyt pestaamaan noita sotamiehiä, ja jos hän olis pystynytkin, niin panempa vetoa, että poikaa olis nyljetty aika lailla. Mä lainasin kirjat ja luin kaiken tuon moskan, ja minkä minä ymmärsin, niin oli kaikilla noilla ihmisillä, jotka luopuivat maanviljelyksestään ja lähtivät ristiretkille, turkkasen tukala olo.