Kuinka meistä tuli kirjailijoita

Оглавление

Various. Kuinka meistä tuli kirjailijoita

HIUKKANEN KALEVALAN RUNOLLISUUDESTA

Selma Anttila. Kirjailijataipaleeltani

Kaarlo Atra. Ensi alkeeni kirjallisella alalla

Minä Canth. Kuinka meistä tuli kirjailijoita

Rafael Engelberg. Ensi yritykset

Hilja Haahti. Pari muistelmaa

Iivo Härkönen. Kuinka jouduin kynänkäytön alalle

Santeri Ivalo. Kuinka ja koska alotin

Valter Juva. Eräs arkkiveisujuttu

K. A. Järvi. Mitenkä minä aloin "kirjoitella"

Aino Kallas. Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana

Ilmari Kianto "Soutajan laulujen" aikoina

Robert Kiljander. Ensi yritykseni

Juhana Kokko "Kölliskön" syntymisen syyt

Aarni Kouta. Alotteeni ja ensi alkuni

Helmi Krohn. Miten jouduin elämäkerralliselle alalle

Larin Kyösti. Nuoruuden muistoja

Eino Leino. Muistojen kaupungit

Johannes Linnankoski. Muuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno

ALKUSÄKEET

Heikki Meriläinen. Nuoruuteni muistoja

L. Onerva. Pari lehteä muistojen kirjasta

Olli Vuorinen. Ensi yritykseni

Theodolinda Yrjö-Koskinen. Miten tulin kirjailijaksi

Liite

Отрывок из книги

Pikku tyttösenä muistan lempityöni olleen hämärän tultua istua akkunassa ja tuijottaa metsänlaitaan tai pellolle. Varsinkin multapelto, sen epätasainen pinta ja suuret, saviset kokkareet askartelivat mielikuvitustani. Sarka oli kuin näyttämö, jossa auran viillokset, vaot ja harjat, syvennykset ja ylennykset muodostivat kiitollisen maiseman. Siihen loi silmäni kummallisia satuolentoja. Pystyyn noussut mullan köntys kasvoi katsellessani jättiläiseksi ja kaikkialla saralla syntyi piirre piirteeltä siitä omituisia olentoja. Siinä oli leikkisä ukko, joka kääntyneenä minuun, otsattomana, pää peltoon liittyneenä, pelkät kasvot näkyvissä nauroi minulle ja viittasi suunnattoman pitkällä kädellään lukuisaa seuruettaan ympärillään. Ja kun seurasin hänen viittaustaan, näin todellakin yhä selvemmin hahmoja, ihmisen kasvot ja hevosen kaulan taikka makaavan koiran, joka harjakset pystyssä kiihkeästi yritti purra jättiläisen nenää eikä koskaan kuitenkaan ylettynyt. Se huvitti minua suuresti, ja muistan, miten toiset lapset kyselivät, mikä minua niin nauratti. Kerran säikytin kotiväen pahan päiväisesti. Istuin illan tullessa lempipaikallani ja seurasin hämärän säännöttömien varjojen häälymistä saralla. Aidan vieressä kasvava koivu tummensi varjollaan pellon laitaa ja sen lehdettömät oksat rapsauttivat toisinaan akkunaa. Sarkasankarini sattui silmissäni nousemaan mullasta. Se kasvoi ja kohosi ja äkkiä, kuin sydämen isku, löi se minua välkkyvällä miekalla. Peljästynyt, luonnoton huutoni herätti pikku veikon, ja äitini, luullen minua sairaaksi, kyseli: mikä löi, mikä se nyt löi? kun minä yhä hoin: se löi, se löi!

En olisi kuitenkaan missään nimessä tahtonut ilmaista, mikä se löi ja mitä saralla olin näkevinäni. Oli sellainen tunto, ettei pelto-olennot sitten enää olisi tahtoneet leikkiä kanssani.

.....

Hain kiireesti kynän ja paperia ja aloin suomentaa. En sitä tietysti likimainkaan saisi aamuun valmiiksi, mutta minäpä en aamulla antaisikaan sitä vielä takaisin. Parissa kolmessa päivässä ehtisin sen kyllä suomentaa ja tuskinpa hän huomaisi sitä kaivata sillä aikaa.

Kiihkeästi ryhdyin työhön, sillä minun muutenkin täytyi niin pian kuin mahdollista saada se valmiiksi ennenkuin muuttopuuhat minua kovin ahtaalle panisivat. Seuraavana aamuna varhain ensimäiset kuormat huonekaluja laitettaisiin jo menemään, ja minä olin sitä varten jo tyhjentänyt kaappia ja piironkia.

.....