Читать книгу Vuosisadan lapsen tunnustus - Alfred de Musset - Страница 7

Sisällysluettelo

Seuraavana päivänä oli ensi ajatukseni: mitä on minun nyt tekeminen?

Minulla ei ollut mitään tointa eikä tehtävää. Olin harrastanut sekä lääke- että oikeustiedettä voimatta ratkaista kumman uran valitsisin. Olin työskennellyt erään pankkiirin toimistossa puoli vuotta, mutta niin huolimattomasti, että olin pakotettu jättämään toimeni. Olin harrastanut moninaisia asioita, mutta pintapuolisesti, ja muistini oli niin muodostunut, että unohdin yhtä helposti kuin opin.

Ainoa aarteeni oli riippumattomuus — sen jälkeen kun olin hukannut rakkauden. Lapsuudestani asti olin pitänyt sitä suuressa arvossa, olin niin sanoakseni antanut sille pyhitetyn paikan sydämessäni. Muistan vielä päivän, jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunaa vasten ja katselin kapeaa yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin ajatusteni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi. Näin maan liikkuvan taivasta kohden — minusta tuntui kuin olisin ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi, levitin käsivarteni ja huudahdin: "On kyllin kutsumusta olla päivän matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain ihminen, yleensä — en mitään muuta!"

Tämän lupauksen tein neljäntoista vuotiaana, luonnon kasvojen edessä, ja siitä ajasta lähtien on ainoastaan tottelevaisuus isääni kohtaan saanut minut kokeilemaan yhtä ja toista, mutta ei valitsemaan mitään elämän tehtävää.

Olin siis täydellisesti vapaa, en laiskuuttani, vaan omasta tahdosta. Rakastin kaikkea mitä Jumala on luonut, mutta vähän kaikesta siitä mitä ihmiset ovat tehneet. Elämästä tunsin vain rakkauden, maailmasta vain rakastajattareni enkä tahtonut muusta tietää. Heti koulusta päästyäni rakastuin, koko elämäkseni, kuten vakavasti uskoin, ja kaikki muut ajatukset karkoitin mielestäni.

Elämässäni oli vähän vaihtelua. Kulutin päiväni rakastajattareni luona. Suuri iloni oli viedä hänet kauniina kesäpäivänä maalle, paneutua pitkälleni hänen viereensä metsässä, ruohikolle tai sammalille. Luonnon näky on aina vaikuttanut voimakkaasti aisteihini. Talvella kävimme kaikissa tanssiaisissa ja naamiohuveissa, rakastajattareni kun piti seuraelämästä. Niin jatkui tätä toimetonta tilaa päivästä toiseen. Hän oli vallannut, niinkauan kuin hän oli uskollinen, kaikki ajatukseni, niin ettei minulla ollut mitään jälellä, kun hän jätti minut.

Jos koetan antaa jonkun käsityksen mieleni tilasta, en voi verrata sitä muuhun kuin johonkin niistä nykyaikaisista huoneista, joissa kalusto on kokoonhaalittu kaikilta mahdollisilta ajoilta ja kaikista mahdollisista maista. Meidän vuosisadallamme ei ole mitään varmoja muotoja. Emme ole painaneet omaa leimaamme, emme taloihimme, emme puutarhoihimme emmekä minnekään muualle. Kadulla kohtaa miehiä, joiden parta on leikattu Henrik III:nnen ajan tapaan, toisia, jotka ovat aivan sileiksi ajetut, toisia, joiden tukka on kuin jollakin Raphaelin muotokuvalla, toisia, jotka kantavat hiuksensa samaan tapaan kuin Kristuksen ajan miehet. Rikkaiden asunnot ovat todellisia vanhain tavarain myymälöitä: antiikkia, gotiikkaa, renessanssia, Ludvig XIII:tta, kaikkea sekaisin. Lyhyesti, meillä on jotain kaikista muista vuosisadoista paitsi omastamme — seikka, joka on yksin meidän ajallemme ominainen. Meidän makumme on eklektinen, kokoamme kaikesta mitä tapaamme, otamme toisen kauneuden takia, toisen mukavuuden, kolmannen vanhuuden ja neljännen sen rumuuden takia. Elämme jätteistä, ikäänkuin maailman loppu olisi lähellä.

Sellainen oli minun sieluni tila. Olin lukenut paljon, olinpa oppinut maalaamaankin. Muistin paljon asioita ulkoa, mutta en mitään tuntenut perusteellisesti; pääni oli samalla kertaa täysi ja tyhjä kuin sieni. Kaikki runoilijat, joita olin lukenut, olivat ihastuttaneet minua, mutta koska olin hyvin vastaanottavainen luonne, oli viimeinen aina tunkenut tieltään kaikki toiset. Olin valmistanut itselleni suuren varastohuoneen vanhaa rojua, niin että kun väsyin ajamasta takaa uutta, tunsin lopulta itsenikin kelvottomaksi hylyksi.

Tämän kaiken sekasorron keskellä oli kuitenkin jotain nuortakin: sydämeni toivo, joka oli vielä kuin lapsen.

Tämä toivo, jota ei mikään ollut turmellut eikä taittanut ja jonka rakkaus oli paisuttanut äärimmilleen, oli juuri saanut kuolettavan haavan. Rakastajattareni uskottomuus oli tavannut sen lennosta, ja kun ajattelin sitä, väänteli sieluni epätoivosta kuin kuolettavasti satutettu lintu.

Yhteiskunta kaikkine onnettomine seurauksineen muistuttaa niitä intialaisia käärmeitä, jotka asustavat sellaisten kasvien lehdillä, mitkä voivat parantaa niiden pureman. Yhteiskuntakin antaa melkein aina lääkkeen samalla kertaa kuin haavan. Niinpä voi mies, joka viettää säännöllistä elämää, jolla on liikeasiansa, vieraskäyntinsä, kotityönsä ja rakkautensa määrätyllä kellonlyönnillä, menettää vaaratta rakastettunsa. Hänen tehtävänsä ja ajatuksensa ovat kuin sotilaat samassa taistelurintamassa: luoti vie yhden, mutta naapurit sulkevat aukon ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Minä olin kaikkia näitä mahdollisuuksia vailla, kun olin jäänyt yksin. Luontokin, kallis äitini, näytti minusta autiommalta ja tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Jos olisin voinut kokonaan unohtaa rakastajattareni, olisin ollut pelastettu. Kuinka helposti löytävätkään useimmat miehet lohdutuksensa! Heille ei ole mahdollista rakastaa uskotonta naista ja siksi voivat he menetellä ihmeteltävän varmasti. Mutta niin ei rakasta yhdeksäntoista vuotias, joka ei tiedä vielä maailmasta mitään, joka on täynnä kaipuuta ja joka tuntee itsessään kaikkien intohimojen oraan. Mitä voikaan epäillä poikanen siinä iässä? Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä taivaalta ja alhaalta taivaanrannasta kuulee hän kutsuvia ääniä. Koko elämä on kaipuuta, koko elämä on unta. Nuorelle sydämelle ei ole olemassa mitään sitovaa todellisuutta, käyrimmässä ja kuivimmassakin tammessa asuu dryaadi, ja jos omistaisi sata käsivartta, ojentaisi ne ilman epäilystä tyhjyyttä kohti. Kun pitää rakastettuaan sylissään, täyttyy tyhjyys.

Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta. Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta, mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.

Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen teille levittävä?"

Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään — se ei olisi riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle: "Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen päänsä korvatyynylläni."

Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei siitä ole apua."

Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma; hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy. Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin hänet tappaa!"

Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka syleilevät toisiaan — keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"

"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."

"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat, tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."