Читать книгу Elämän tarkoitus ja arvo - Eucken Rudolf - Страница 8

Kuta enemmän uskonnon ja immanenttisen idealismin maailmankuvat menettivät tenhoaan, sitä enemmän luonto on kohonnut ihmisen koko maailmaksi ja samalla hänen omaksi olemuksekseen, ei luonto sellaisena, mitä se itsessään on – sillä se on nykyajankin silmissä kokonansa luoksepääsemätön syvyys ja hämärä salaisuus – , vaan sellaisena kuin se ihmisestä käsin katsottuna, mekaanis-kausaalisena kokonaisuutena näyttää. Joskaan luonnontiede ei välittömästi vaadi tällaista luonnon ja maailman yhdenvertaisiksi asettamista, – tämä on naturalistisen filosofian tunnustus eikä luonnontieteellinen oppi – , luonnontiede on kuitenkin tämän ajatuskannan juurena ja nykyaikaisessa elämässä luonnontiede tukee tällaista katsomusta. Uuden ajan valistussuunta esiintyi tekemällä jyrkän eron luonnon ja sielun välillä; kuta ankarammin uusiaika vaati sieluttoman luonnon tunnustamista, sitä kiivaammin se piti kiinni sielun subjektiivisesta olosta. Mutta jo alunpitäen luonnon ääretön valtakunta oli kokonaisvaikutukseltaan yksityisiä, hajallaan olevia sieluja paljoa voimakkaampi; lakkaamatta kasvaessaan täytyi tämän valtakunnan yhä enemmän ja enemmän vetää sielukin puoleensa; se ei ole vain osoittanut sielun olennaisesti olevan yhä enemmän ja enemmän riippuvaisen luonnollisista edellytyksistään vaan se on myöskin koettanut muodostaa sen sisäistä laatua itsestänsä käsin ja vihdoin viimein koettanut saada sen kokonansa kuulumaan vain avarampaan luotokäsitteeseen. Yhä voimakkaammaksi tuli aikojen kuluessa taipumus käsitellä kaikkea tiedettä luonnontieteenä ja kaikkea todellisuutta luontona. Ja jos vielä olikin jonkun verran eroa olemassa ja epäilystä tällaisen ratkaisun oikeutukseen, niin se näytti häviävän mekaanisen kehitysopin esiintyessä, joka uskoi täysin voivansa sovittaa ihmisen luontoon ja vieläpä sisäistä yhteyttä ja sisäisiä voimia kokonansa vailla olevaan luontoon. Mutta nyt oli myöskin ryhdyttävää ja voitiin ryhtyä antamaan ihmiselämälle, joka ei ollut muuta kuin pelkkä palanen luonnonkulkua, pätevää sisällystä ja osoittamaan se elämisen arvoiseksi.

Ei ole kiellettävissä, että tällainen yritys, huolimatta yllämainitusta historiallisesta valmistuksesta, on jyrkässä ristiriidassa juurtuneen ajatustavan kanssa. Tähän ajatustapaan liittyi paljon sellaista, joka oli omiansa suosittelemaan ihmisen mahdollisimman jyrkkää eroittamista luonnosta: siihen ei kehoittanut vain, jolleikaan oikeutettu, niin ainakin ymmärrettävä ihmisen itsetunto, vaan myöskin taipumus näin kohottamalla ihminen eri tasolle asettaa hänen toiminnalleen korkeat tarkoitusperät ja antaa hedelmällisiä herätteitä; ylevää ja jaloa mielenlaatua osoitti se, että ajatukset ihmisestä olivat mahdollisimman suuret ja korkeat. Tämän ajatuskannan sisältämä vastustus on sen kumottava, joka ihmisen kokonansa asettaa luonnon puitteisiin ja käsittää hänen elämänsä pelkäksi luonnontapahtumiseksi. Mutta sellaiseen kumoamiseen hän voi ryhtyä siitä vakaumuksesta lähtien, että tuo vastustus on vain sisäisesti jo voitetun elämäntavan jälkikaikua. Tämä vakaumus antaa hänelle toiveita siitä, että se, mitä näennäisesti menetetään, on tuova mukanansa todellista voittoa. Tässäkin kaiken ratkaisee asian totuus, se jo olisi riittävä voittamaan kaikki ihmisen tuumat ja yritykset.

Mutta kuinka on tämän totuuden laita? Voiko tässä tarjottu elämänkuva käsittää ihmisen kaikki voimat ja kokemukset ja saada ne täysin soveltumaan hänen erikoisluonteensa mukaisiksi? Eittämättä tässä tarjolla olevalla elämällä yleisin piirtein katsottuna on suuret edut puolellaan ja niiden kautta valtava vaikutus nykyaikaisen ihmisen sieluun; kaikki pulmat, kaikki kaksinaisuus näyttää tässä poistuvan ja elämä muodostuvan mitä yksinkertaisimmaksi, suuret yhteydet ympäröivät ihmistä ja niiden elämään hän voi ottaa osaa, vankalla pohjalla on tällöin, kuten näyttää, hänen elämänsä, ja sitä johtaa varma välttämättömyys. Kaikki tähänastinen hämäryys näyttää häviävän ja koko olemassaolo astuvan kirkkaaseen päivänvaloon. Samalla tämä uusi elämä tuo nykyisissä elämänmuodoissa paljon työtä ja taistelua. On kysymyksessä sitkeä taistelu toiseen maailmaan uskovaa harhaluuloa vastaan. Samaten kuin tämä harhaluulo oli tunkeutunut kaikille aloille, samaten se on kaikilta aloilta perinjuurin poisperattava ja ne uuden ajatuskannan mukaan uudelleen muodostettava. Me tiedämme, kuinka suuresti tällainen vakaumus ja taisteluun vaatimus viehättää laajoja piirejä meidän aikoinamme ja kuinka se varsinkin saa puolelleen ylöspäin pyrkivät kansanjoukot, joille on aivan ominaista tehdä lopullisen pätevyyden vaatimuksella esiintyviä ratkaisuja tällaisten yleisvaikutelmien nojalla.

Pulma on edessä vasta seikkaperäisempään muodosteluun ryhdyttäessä; silloin saadaan pian nähdä, että naturalistinen maailmankatsomus ja sen edellyttämä ominainen elämänmuodostus myöskin asettaa elämälle määrätyt rajat; se sulkee pois paljon sellaista, mikä kuitenkin kenties on enemmän kuin vanhentuneiden ajatussuuntien jälkikaikua enemmän kuin pelkkää harhaluuloa ja taikauskoa. Elämä, joka kokonansa soveltautuu mekaanisen luonnonjärjestyksen puitteisiin, tuntee yksityisten olokohtien rinnakkaisuuden, mutta ei mitään kaikenkäsittävää yhteyttä, yhtyminen ei voi sen kannalta olla muuta kuin ulkonaista kokoonkasaumista ja yhteenasettelua, ei milloinkaan sisäistä yhteyttä, elämänkehkeäminen ei ole mitään muuta kuin olonalkeiden itsesäilytystä toisiaan vastaan, ja elämä kulkee kokonansa mekaanisissa vuorosuhteissa. Tämän rinnakkaisolon kiinteistä suhteista ei yksityisolion mitenkään ole mahdollista päästä irralleen, siinä määrin on kaikki elämä välillistä ja sidottua, alkuperäisyydelle, omintakeisuudelle ja vapaalle ratkaisulle ei ole pienintäkään sijaa. Kaikki tapahtuminen on pelkkää tosiasiain kulkua, kysymyksistä sellaisista kuin miksi? ja mitä varten? ei tahdota tietää mitään. Ei ole enää olemassa sellaisten arvojen vastakohtia kuin hyvä ja paha, vaan on kysymys enemmästä tai vähemmästä voiman määrästä.

Meidän päivinämme voi tuskin enää olla erimielisyyttä siitä, että ihmiselämä suuresti vastaa tätä kuvaa, että myöskin sielunelämä on paljoa enemmän luonnonelämän pelkkää kehittämistä kuin aikaisemmin osattiin otaksua. Mutta siitä on kysymys, tokko tässä onkin kaikki ja tokko se määrää koko elämän luonteen. Missä elämältä puuttuu kaikki sisäinen yhteys, kaikki sisästäpäin tulevat herätteet ja kaikki vapaus, missä elämä kokonansa muuttuu ulkokohtaisten suhteiden pelkäksi yhtymäksi ja soveltautumiseksi vaihteleviin olemassaolon ehtoihin, siellä ei ainoastaan, kuten onkin itsestään selvää, ole lopussa kaikki uskonto, siellä yhtä suurella välttämättömyydellä lakkaavat myöskin moraali ja oikeus, siellä täytyy tieteen ja taiteen muuttua yksityisten mielteiden ja aistimusten rinnakkainsattumiseksi, siellä käsitteet sellaiset kuin persoonallisuus, luonne, mielenlaatu käyvät pelkiksi puheenparsiksi, harhaluulon ja taikauskon tuotteiksi yhtä hyvin kuin uskonnolliset vakaumukset. Ja mikä tehtävä jää tässä piirissä inhimilliselle toiminnalle, jos enää ollenkaan voi puhua tehtävästä ja toiminnasta? Luonto sekä ihmisessä että hänen ulkopuolellaan kulkee omaa varmaa latuaan, pakoittavat vietit ovat suuntaamassa kaikkia liikkeitä, oikeastaan ihminen ei toimi, vaan hänessä tapahtuu jotakin, joka hänelle on pohjaltaan vierasta. Hänen tajuntansa voi vain olla mukana ja katsella, mutta ei tarttua asiainkulkuun ja sitä uudestansa muodostella. Näin tulisi ihminen ja hänen sielunelämänsä pelkäksi katselijaksi, oikean todellisuuden varjoksi, jolleivät oman olemuksen piiristä kohoavat erhetykset ja harhaluulot vaatisi häntä työhön ja taisteluun. Tämä taistelu, taistelu luonnon yläpuolelle pyrkivää ihmistä vastaan, taistelu taikauskoa ja inhimillistä luulottelua vastaan jää tämän naturalistisen elämän ainoaksi liikkeenvirittäjäksi. Jos voitto olisi jo saavutettu, valistus täydellinen ja ihminen palautettu oikeaan asemaansa luonnon keskuudessa, niin eipä ole silloin nähtävissä, mitä hänelle enää jäisi tehtävää. Elämä olisi tällöin saatettu sisäiseen lepotilaan, ja kaikki muu jäisi luonnon eikä ihmistahdon suoritettavaksi. Näin ollen tulisi pyrkimyksen korkeimmaksi päämääräksi kaiken henkisen elämän poistaminen.

Voiko ihminen semmoisena, miksi maailmanhistoriallinen työ on hänet tehnyt, tällä tavoin palata luonnon tasolle, luopua kaikesta, mikä on häntä siitä eroittamassa, ja tällöin uskoa saavuttaneensa oikean olemuksensa, onnellisuusvaatimuksensa tyydytetyksi? Me sitä tuskin uskomme, me emme sitä jo senkään vuoksi usko, että luontoon palaamisen vaatimus todistaa olennaisesti toisenlaatuista sielullista elämää, kuin mitä pelkkä luonto voi itsestään kehittää. Miksikä naturalisti sellaisella innolla ja mielenhehkulla vaatii ihmistä palaamaan luontoon ja miksikä hän elämänsä päätehtäväksi asettaa tämän tarkoitusperän saavuttamisen? Tokihan siksi, että hän uskoo tällaisen palaamisen ihmisen onnellisuudelle ja oman pyrkimyksensä totuudelle välttämättömäksi. Mutta voiko hän suunnitella ja tavoitella sellaisia päämääriä yhdeksi yhteydeksi käsittämättä sekä pyrkimyksen esinettä että itse pyrkimystä ja eikö elämä samalla kehitä itsestään esille, kohoten yksityisten olokohtien kosketusta ylemmäs, sisäisyyttä? Eikö lisäksi käsite totuus jo olennaisesti sisällä pelkän tosiasiallisuuden rajain yli siirtymistä? Se joka vaatii totuutta ja sitä tavoittelee, on enemmän kuin pelkkä palanen luontoa. Myöskin totuuteen ja onnellisuuteen pyrkimisessä kohoaa ihmisolemuksen syvyydestä jyrkkiä ristiriitoja, jollaisia luonnon yhtämittaisuus ei tunne eikä voi sietää. Kun naturalisti ei havaitse, että hänen oma menettelytapansa särkee ja kumoaa hänen teoriansa, niin se vain osoittaa, kuinka itsestään ymmärrettävä hänelle on sisäisen maailman ja henkisen elämän olopiiri, joka on tulos koko historiallisesta kehityksestä. Sillä yhä enemmän ja enemmän se on vastoin aistillista luontoa rakentanut ihmiselle oman valtakunnan aistimellista luontoa vastaan; tästä valtakunnasta käsin ja siinä hän myös kokee luontoa. Nykyaikana luonto kyllä on saanut paljoa suuremman merkityksen inhimilliselle hengenelämälle ja tämä elämä on osoittautunut olevansa paljoa läheisemmin luontoon kiedottuna kuin varhaisempina aikoina, mutta siitä huolimatta se ei mitenkään muutu pelkän luonnon aikaansaannokseksi; jos se siksi muuttuisi, niin olisi silloin mennyttä sekä kaikki kulttuuri että kaikki tiede kuin myös sisäisesti yhtenäisen vakaumuksen mahdollisuus. Ja sellainenko asiaintila, joka sitä enemmän tuhoaa itseään, kuta johdonmukaisemmin se itseään kehittää, jonka sisällys ja muoto ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa, senkö tulisi antaa meidän elämällemme ja sen pyrkimykselle tarkoitus! Miltä näyttää tämä naturalismin niin innokkaasti ja hartaasti ihmiskunnan omaksuttavaksi ylistämä elämä yleisesti katsottuna? Ihmiselämän piiri mitättömän pieni äärettömän kaikkeuden rinnalla ja sen keskellä ypöyksinänsä, ihmisen tekeminen ja tekemättä jättäminen aivan yhdentekevää tuon kaikkeuden edessä, ihmisessä itsessään ei mitään sisäisen yhteyden mahdollisuutta, ei mitään keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen mahdollisuutta, ei mitään luonnonviettien pakon voittamismahdollisuutta, kaikki toiminta elämänsäilytyksen painon alaista, joka vie meidät yhä ankarampaan taisteluun toisiamme vastaan, taisteluun, joka ei kykene antamaan minkäänlaista sisäistä voittoa, minkäänlaista sisäistä tulosta; kaikkien näiden kieltämysten etujen rinnalla yksinomaisena aikaansaannoksena vapautus harhaluulosta ja taikauskosta, ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvaisuuden täydellinen oivaltaminen. Mutta kuinka korkealle sitten arvioikin tällaisen valistuksen, niin voiko se ihmistä jalostaa, auttaa häntä sisäiseen vaurastumiseen ja hänen henkisen erikoisluonteensa kehittämiseen, kartuttaa hänen voimiaan, saattaa hänet suhteeseen toisiin samankaltaisiin olentoihin tai maailmankaikkeuteen, antaako se hänelle yleensä tilaisuutta minkäänlaiseen itsenäiseen toimintaan? Ja voiko ihmiselämä ilman tätä kaikkea olla elämisenarvoinen? Se voi olla sitä ainoastaan sille, jolla on vain hyvin vähäiset vaatimukset, tai joka katkaisee ajatuksenjuoksunsa keskitiehen, tai yhtämittaa täydentää omat väitteensä juuri sillä tai kierrättää juuri siihen, jonka oikeutusta samalla mitä suurimmalla innolla vastustetaan. Ken ajattelee loppuun saakka, hän voi maaliin päästyään löytää vain pelkän tyhjyyden, hän ei mitenkään voi välttää perinpohjaista elämänkieltämistä, hänen täytyisi lopulta päätyä täydelliseen epätoivoon. Vain taisteluntuoksina kilvoittelussa sitä vastaan, mitä naturalismi väittää harhaluuloksi ja taikauskoksi, voi ihmiselle uskotella, että hän pääsee kohoamaan yli oman tyhjyytensä ja kykenemättömyytensä minkäänlaiseen henkiseen luomistyöhön.

Naturalismi ei siis kykene ratkaisemaan elämänprobleemia. Mutta vastarintaa vaille olemme tähän saakka jättäneet sen väitteen, että sillä on puolellaan meitä välittömimmin lähellä oleva maailma; niin kauan kuin tämä väite jää vaille vastustusta, voi kaikki se, mikä johtuu tuloksena henkisestä työstä, näyttää vain toisarvoiselta ja jälkeenpäiseltä. Mutta onko juuri nykyajan pohjalta katsoen niin varmaa ja ratkaistua, että aistillinen olemassaolo muodostaa elämän välittömimmän ja lujan perustuksen? Varmasti tämä olemassaolo on ihmiselle välittömin ja epäilemättömin, niinkauan kuin hän kokonansa antautuu aistillisten vaikutelmien ja tuntemusten valtaan, niinkauan kuin hän ei ajattele, niinkauan kuin hänen ajattelunsa ei kohoa sidonneisuudestaan itsenäisyyteen. Lisäksi myöskin inhimillinen ajattelu yhä vielä jää epäitsenäiseen asemaan; se ei sellaisenaan suinkaan kohoa luonnon puitteiden yläpuolelle. Kokemus osoittaa meille runsasta älyllistä kehitystä jo näidenkin puitteiden sisäpuolella; viisautta, viekkautta, taitavuutta j.n.e. ei todellakaan puutu eläimelliseltä elämältä. Mutta kaikki älyllinen aikaansaannos ei tässä ole enempää kuin puolustuskeino ja ase luonnollisen itsesäilytyksen palveluksessa, se edistää yksilön tai lajin pysyväisyyttä, se ei johda yläpuolelle luonnon viettielämän uusille urille ja omiin tarkoitusperiin. Tällaisen rajoituksen vallitessa äly jää pelkäksi ruumiillisten etujen vastikkeeksi; minkä toiselle olennolle tarjoaa voimakkaan ruumiin turva, toiselle notkeus ja vikkelyys, sen voi toiselle tarjota hänen viekkautensa ja älykkäisyytensä. Näin on laajoin piirtein katsottuna myöskin ihmisen laita; hänen älynsäkään ei ensikädessä ole enempää kuin välikappale olemassaolon ankaraa taistelua varten. Mutta se ei ole sitä kokonansa, vaan ihmisessä tapahtuu käänne siihen suuntaan, että ajattelu hänessä kykenee ponnistautumaan erilleen tuosta sidonneisuudestaan, asettautumaan vastakohdaksi aistilliselle olemassaololle ja asettamaan tämän kokonaisuudessaan levollisen tarkastelunsa alaiseksi. Niin vähäpätöiseltä kuin ajattelu ensiksi tässä itsenäistymisessään näyttääkin, niin tuo aluksi mitätön kipinä kykenee sytyttämään valtavan tulen, joka voi kasvaa äärettömäksi ja sulattaa aistillisen olemassaolon jäisen jäykkyyden. Ei ole kiellettävissä, ettei tässä ole tällainen perustavaa laatua oleva käänne. Ihminen ei ajattele vain luonnon sisäpuolella, vaan itse luonto on hänen ajatustoimintansa esineenä, hän tekee sen itselleen probleemiksi, hänellä on kokemus maailmasta ja samalla hän kohoaa sen yläpuolelle. Tämä ei olisi hänelle mitenkään mahdollista, jos hänen ajattelunsa olisi pelkästään passiivista ja epäitsenäistä laatua oleva kyky. Samalla kuin tuo mahdollisuus jo todistaa itsenäistä toimintaa, samalla siinä ilmenee olennaisesti toisenlainen elämä kuin mikä luonnon alalla on tarjolla. Silminnähtävästi on tästä käänteestä seurauksena asiain muuttuminen siihen suuntaan, että tästä lähin ajatteleminen tulee elämän lähtökohdaksi, sen ensimäiseksi olokannaksi; voitonriemuisalla voimalla ja sille itsestään kuuluvana ominaisuutena ajattelu vaatii itselleen tosi välittömyyden ja myöntää pätevyyden vain sille, mikä sille vakuuttavasti on osoittanut itsensä. Näin ajattelu muuttuu kaiken mitaksi ja tuomariksi, aistillinen olemassaolo astuu tällöin syrjään, se menettää niin sanoaksemme kouraantuntuvaisuutensa ja muuttuu vaikeaksi käsitteeksi, se alenee pelkäksi ilmiöksi, jonka todellisen sisällyksen ensin on osoitettava itsensä ilmeiseksi. Näin ei tapahdu vain yksilössä, vaan aistillisen olemassaolon yläpuolelle kohoutuminen ja elämän suunnan kääntyminen käy läpi koko ihmiskunnan, se on kaiken kulttuurin sekä edellytys että tulos. Sillä mitenkä olisi päästävissäkään mihinkään kulttuuriin, mitenkä voisi syntyäkään ajatus sellainen kuin kulttuuri ilman ajatustoiminnan itsenäistymistä erilleen aistillisuuden vaikutuksesta ja ilman tämän niihin kohdistuvaa vastavaikutusta?

Nykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista eteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi muuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman rinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä vaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että koko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa myöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina on ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä, tuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta olotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä välttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden valtaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä taistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset aineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat mielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se siis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.

Ei ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava elämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka, tämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan, toisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään vastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden alaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.

Luonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä kohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä tosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken inhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole selvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda sisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä perille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien tekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen muodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä löytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän tapahtumainketjun ulottamisesta elämän kaikkeuteen koituu sille täten kiusallinen este, vieläpä sisäinen tuhoutuminen; ainakin täytyy ajattelun nähdä pulmallinen ristiriita siinä, että ihmisen hämäräperäisen pakon vaatimuksesta täytyy nimittää määrättyä osaa todellisuudesta omakseen, omaksi minäkseen, seurata sitä sekä ilolla että surulla, kärsiä oman olemuksensa seuraukset, ilman että hän mitenkään on tässä kaikessa osallisena omalla toiminnallaan, omalla ratkaisullaan. Sillä ollessaan pelkkä luonnonolento ihminen näyttelee vain hänelle osoitettua osaa. Mutta ajattelevana olentona ihminen ei voi elämäänsä ja oloansa katsella eläimen naivisuudella, hän ei voi luopua vertailemasta, aprikoimasta ja kysymästä, ja jollei hän saa mitään vastausta, niin hänen täytyy tuntea itsensä syvästi nöyryytetyksi. Jo tällaisia probleemeja ja ristiriitoja synnyttäessään ajattelu osoittautuu itsenäiseksi voimaksi vastoin koko luontoa.