Читать книгу Näin puhui Zarathustra - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 32

1

Kun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon hänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on "Kirjava lehmä" – seurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa, ja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin Zarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä hän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat hänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme oli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja nojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:

Sanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että se on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se lahjoittaa alati itsensä.

Ainoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon. Kuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan kuun ja auringon välille.

Harvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja lempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.

Totisesti, minä ymmärrän teidät hyvin, oppilaani: te pyritte, kuten minäkin, lahjoittavaan hyveeseen. Mitä teillä olisi yhteistä kissojen ja susien kanssa?

Tämä on teidän janonne, tulla itse uhreiksi ja lahjoiksi: ja siksi te janootte koota kaikki rikkaudet sieluunne.

Kyllästymättömänä teidän sielunne halaa aarteita ja koruja, koska teidän hyveenne on kyllästymätön lahjoittamishalussa.

Te pakotatte kaikki kappaleet luoksenne ja itseenne, jotta ne virtaisivat teidän kaivostanne takaisin rakkautenne lahjoina.

Totisesti, kaikkien arvojen ryöstäjäksi täytyy sellaisen lahjoittavan rakkauden tulla; mutta eheäksi ja pyhäksi minä kutsun tätä itsekkäisyyttä. – Toinen itsekkäisyys on olemassa, liian köyhä, nälkäinen, joka alati tahtoo varastaa, sairaitten itsekkäisyys, sairas itsekkäisyys.

Varkaan silmällä se katsoo kaikkea loistavaa; nälän himolla se mittelee sitä, jolla on runsaasti syötävää; ja alati se hiipien kiertää lahjoittavan pöytää.

Sairaus puhuu tuollaisesta himosta ja näkymätön rappeutuminen; sairaasta ruumiista puhuu tämän itsekkäisyyden varkaallinen himo.

Sanokaa minulle, veljeni: mikä on meille huonoa ja huonointa? Eikö se ole rappeutuminen? Ja rappeutumista me kohtaamme aina siellä, missä lahjoittavaa sielua puuttuu.

Ylöspäin käy meidän tiemme, lajista sen ylitse ylilajiin. Mutta kauhistus on meille tuo rappeuttava tarkoitusperä, joka puhuu: "kaikki minun hyväkseni."

Ylöspäin lentää meidän tarkoitusperämme: niin se on vertaus meidän ruumiistamme, vertaus korotuksesta. Tuollaisten korotusten vertauksia ovat hyveitten nimet.

Näin käy ruumis kautta aikakirjojen, tuo syntyväinen ja taistelevainen. Ja henki – mikä se on sille? sen taistelujen ja voittojen airut, toveri ja vastakaiku.

Vertauksia ovat hyvän ja pahan kaikki nimet: ne eivät puhu, ne viittaavat vain. Hullu se, joka tahtoo niiltä tietoa.

Ottakaa vaari, veljeni, joka hetkestä, jolloin teidän henkenne tahtoo puhua vertauksissa: siinä on teidän hyveenne synty.

Korotettu on silloin teidän ruumiinne ja ylösnoussut; riemullaan se haltioi hengen, jotta siitä tulee luova ja arvioiva ja rakastava ja kaikkien kappaleiden hyväntekijä.

Kun teidän sydämenne aaltoo leveänä ja täysinäisenä, virran lailla, siunauksena ja vaarana lähellä asuville: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te olette korotetut yläpuolelle ylistyksen ja moitteen, ja teidän tahtonne tahtoo käskeä kaikkia kappaleita rakastavan tahtona: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te halveksitte mukavuutta ja pehmeätä vuodetta, ettekä voi valmistaa vuodettanne kyllin kauaksi veltoista: siinä on teidän hyveenne synty.

Kun te olette yhden ainoan tahdon tahtojia ja kutsutte tätä kaiken hädän kääntymistä välttämättömyydeksenne: siinä on teidän hyveenne synty.

Totisesti, uusi hyvä ja paha se on! Totisesti, uusi, syvä kohina ja uuden lähteen ääni!

Valta se on, tuo uusi hyve; hallitseva ajatus se on, ja sen ympärillä viisas sielu: kultainen aurinko, ja sen ympärillä tiedon käärme.

2

Tässä Zarathustra vaikeni hetkisen ja katseli rakkaudella oppilaitaan. Sitten hän jatkoi puhettaan näin: – ja hänen äänensä oli muuttunut.

Olkaa maalle uskolliset, veljeni, hyveenne voimalla! Teidän lahjoittava rakkautenne ja teidän tietonne palvelkoon maan tarkoitusta! Näin minä pyydän ja vannotan teitä.

Älkää antako sen lentää pois maallisesta ja siivillä piestä iankaikkisia seiniä! Oi, alati oli olemassa niin paljon tiehensä lentänyttä hyvettä!

Tuokaa, kuten minä, karannut hyve takaisin maahan – niin, takaisin ruumiiseen ja elämään: jotta se antaisi maalle sen tarkoituksen, ihmistarkoituksen!

Satoja kertoja tähänsaakka pakeni ja hairahti niin henki kuin hyvekin. Oi, meidän ruumiissamme asuu vielä kaikki tämä harha ja erhetys: ruumiiksi ja tahdoksi se on tullut siellä.

Satoja kertoja koetti ja erhettyi tähänsaakka niin henki kuin hyvekin. Niin, koe oli ihminen. Oi, paljon tietämättömyyttä ja erhetystä on tullut meissä ruumiiksi!

Ei ainoastaan vuosituhansien järki – vaan niiden hulluuskin puhkee meissä. Vaarallista on olla perillisenä.

Vielä me taistelemme askel askeleelta jättiläisen sattuman kanssa, ja koko ihmiskuntaa hallitsi tähänsaakka mielettömyys, tarkoituksettomuus.

Teidän henkenne ja teidän hyveenne palvelkoon maan tarkoitusta, veljeni; ja kaikkien kappaleiden arvo tulee teidän uudelleen asettaa! Senvuoksi teidän tulee olla taistelevia! Senvuoksi teidän tulee olla luovia!

Tietäen puhdistaa ruumis itsensä; tietämisellä koettaen se korottaa itsensä; tietäväiselle käy kaikki vietit pyhiksi; korotettu sielu tulee iloiseksi.

Lääkäri, auta itseäsi: niin sinä autat vielä sairaitasikin. Tämä olkoon hänen paras apunsa, että hän silmillä katselee sitä, joka itse parantaa itsensä.

Tuhannen polkua on olemassa, joilla ei vielä milloinkaan ole kuljettu, tuhannen terveyttä ja elämän kätkettyä saarta. Tyhjentämätön ja salassa oleva on yhä vielä ihminen ja ihmisten-maa.

Valvokaa ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Tulevaisuudesta tulee tuulia salaisin siivenlyönnein; ja herkkiin korviin saapuu hyviä sanomia.

Te, jotka tänään olette yksinäiset, te muista eroavaiset, teistä on kerran tuleva kansa: teistä, jotka itsenne valitsitte, on valittu kansa kasvava: – ja siitä yli-ihminen.

Totisesti, elpymisen paikaksi on maa kerran tuleva. Ja nyt jo lepää uusi, terveellinen tuoksu sen ympärillä, ja uusi toive!

3

Kun Zarathustra oli sanonut nämä sanat, vaikeni hän kuten se, joka ei ole sanonut viimeistä sanaansa; kauan hän punnitsi sauvaa epäillen kädessään. Viimein hän puhui näin: – ja hänen äänensä oli muuttunut.

Yksin minä lähden nyt, oppilaani! Lähtekää tekin nyt pois ja yksin!

Niin minä tahdon.

Totisesti, minä neuvon teitä: lähtekää minun luotani ja varjelkaa itseänne Zarathustralta! Ja paremmin vielä: hävetkää hänen takiaan! Kenties hän petti teitä.

Tiedon ihmisen ei täydy ainoastaan osata rakastaa vihollisiaan, vaan myöskin osata vihata ystäviään.

Huonosti palkitaan opettaja, jos alati ollaan vain oppilaita. Ja miksi te ette tahdo riipoa minun seppelettäni?

Te kunnioitatte minua; mutta entä, jos teidän kunnioituksenne jonakin päivänä kaatuisi. Kavahtakaa, ettei kuvapatsas lyö teitä kuoliaaksi!

Te sanotte, että te uskotte Zarathustraan? Mutta mitä Zarathustrasta!

Te olette minun uskovaisiani: mutta mitä kaikista uskovaisista!

Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset; senvuoksi ei mistään uskosta ole mihinkään.

Nyt käsken minä teidän kadottamaan minut ja löytämään itsenne; ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä palata luoksenne.

Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava.

Ja kun teistä kerran vielä on tullut minun ystäviäni ja saman toiveen lapsia: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran luonanne, jotta minä juhlisin kanssanne suurta keskipäivää.

Ja tämä on se suuri keskipäivä, kun ihminen seisoo puolimatkassa rataansa eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii tietänsä iltaan korkeimpana toiveenaan: sillä se on tie uuteen aamuun.

Silloin sortuva on siunaava itseään, senvuoksi, että hän on ylimenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva hänelle puolipäivässä.

"Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme, että yli-ihminen eläisi" – tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen tahtomme! – Näin puhui Zarathustra.