Читать книгу Näin puhui Zarathustra - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 5

ENSIMÄINEN OSA
Zarathustran esipuhe
5

Оглавление

Kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, katseli hän jälleen kansaa ja vaikeni. "Tuossa he seisovat, puhui hän sydämelleen, he nauravat: he eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.

"Täytyykö heiltä ensin särkeä korvat, jotta he oppisivat silmillä kuulemaan? Täytyykö rämistä kuin vaskirummut ja katumussaarnaajat? Vai uskovatko he ainoastaan änkyttäjää?

"Heillä on jotakin, josta he ylpeilevät. Miten nimittävät he sitten sitä, joka tekee heidät ylpeiksi? Sivistykseksi he sitä nimittävät, se asettaa heidät vuohipaimenista edelle.

"Siksi he eivät kuule mielellään itsestään sanaa 'ylenkatse'. Niinpä tahdon puhua heidän ylpeydelleen.

"Niinpä tahdon puhua heille halveksittavimmasta: mutta se on viimeinen ihminen."

Ja näin puhui Zarathustra kansalle:

Jo on aika, että ihminen asettaa itselleen päämaalinsa. Jo on aika, että ihminen istuttaa korkeimman toiveensa idun.

Vielä on hänen maansa kylliksi rikas siihen. Mutta tämä maa on kerran oleva karu ja taltutettu, eikä yksikään korkea puu voi enää siitä kasvaa.

Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää linkoa kaipuunsa nuolta ihmistä ylemmä, ja jolloin hänen jousenjänteensä on vieroittunut viuhinastaan!

Minä sanon teille: kaaosta täytyy sillä vielä olla itsessään, joka tahtoo voida tanssivan tähden synnyttää. Minä sanon teille: teissä on vielä kaaosta.

Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää ole synnyttävä yhtään tanssivaa tähteä. Voi! Halveksittavimman ihmisen aika tulee, ihmisen, joka ei enää osaa itseään halveksia.

Katso! Minä näytän teille viimeisen ihmisen.

"Mikä on rakkaus? Mikä on luominen? Mikä on kaipuu? Mikä on tähti?" – niin kysyy viimeinen ihminen ja vilkuttaa silmiänsä.

Maa on silloin käynyt pieneksi ja sen päällä hyppii viimeinen ihminen, joka tekee kaiken pieneksi. Hänen sukunsa on häviämätön kuten maakirppu: viimeinen ihminen elää kauimmin.

"Me olemme löytäneet onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja vilkuttavat silmiänsä.

He ovat jättäneet seudut, missä oli vaikeata elää: sillä lämpöä tarvitaan. Naapuria rakastetaan vielä ja hangataan kylkeä häneen: sillä lämpöä tarvitaan.

Tulla-sairaaksi ja olla-epäluuloinen on heistä syntistä; he astuskelevat varovasti. Hullu se, joka vielä kiviin tai ihmisiin kompastuu!

Hiukan myrkkyä silloin tällöin: se antaa suloisia unia. Ja viimein paljon myrkkyä suloiseksi kuolemaksi.

Työtä tehdään vielä, sillä työ on huvitusta. Mutta pidetään huoli, ettei huvitus rasita.

Ei köyhdytä eikä rikastuta enää: kumpikin on liian vaivaloista. Kuka tahtoo vielä hallita? Kuka vielä totella? Kumpikin on liian vaivaloista.

Ei yhtään paimenta ja yksi lauma! Kaikki tahtovat samaa, kaikki ovat yhtäläisiä: joka toisin tuntee, menee vapaaehtoisesti hulluinhuoneeseen.

"Ennen muinoin oli koko maailma hullu" – sanovat ovelimmat ja vilkuttavat silmiänsä.

Ollaan viisaita ja tiedetään kaikki, mitä on tapahtunut: siksi ei ole pilkalla mitään rajaa. Riidellään vielä, mutta sovitaan pian – muuten turmelee se vatsan.

Päivällä on pieni huvinsa ja yöllä on pieni huvinsa: mutta terveyttä kunnioitetaan.

"Me olemme löytäneet onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja vilkuttavat silmiänsä. – Ja tähän loppui Zarathustran ensimäinen puhe, jota myöskin "esipuheeksi" kutsutaan: sillä tässä kohden keskeytti hänet väkijoukon kirkuminen ja kiihko. "Anna meille tämä viimeinen ihminen, oi Zarathustra, – niin huusivat he – tee meidät näiksi viimeisiksi ihmisiksi. Niin me lahjoitamme sinulle yli-ihmisen!" Ja kaikki kansa riemuitsi ja maiskutti kieltään. Mutta Zarathustra kävi surulliseksi ja sanoi sydämelleen:

"He eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.

"Liian kauan kaiketi minä elin vuorilla, liiaksi kuuntelin minä puroja ja puita: nyt puhun heille kuin vuohipaimenille.

"Koskematon on sieluni ja kirkas kuin vuori aamupäivän paisteessa. Mutta he luulevat, että minä olen kylmä ja pilkkaaja hirvittävin pilanlaskuin.

"Ja nyt he katsovat minua ja nauravat: ja nauraessaan he vielä vihaavat minua. Jäätä on heidän naurussaan."

Näin puhui Zarathustra

Подняться наверх