Читать книгу Odysseun harharetket - Homer - Страница 6

Sisällysluettelo

Spartassa, kuningas Menelaon palatsissa, vietettiin parast'aikaa suuria juhlia, kaksoishäitä. Toisena morsiusparina oli kuninkaan ihana tytär Hermione, suloinen kuin rakkauden jumalatar, ja Akilleun poika, myrmidonien kuningas Neoptolemos, toisena morsiusparina Menelaon poika, voimakas Megapendes ja spartalaisen Alektorin tytär. Ensinmainittu avioliitto oli päätetty jo Troiassa, mutta nyt vasta sallivat jumalat sen päätöksen toteutua. Vieraita oli paljon, soitto soi, laulajat lauloivat ja keskellä salia karkeloivat tanssijat.

Peisistratos ja Telemakos pysäyttivät kaksivaljakkonsa portin eteen. Linnan ylihovimestari huomasi heidät ja riensi heti Menelaon luo, virkkaen:

"Kuningas, kaksi vierasta pysäytti hevosensa porttisi eteen. Asultaan he ovat kuin kuninkaan poikia. Riennänkö riisumaan valjaat vai neuvonko heitä muualta asuntoa etsimään?"

Tyytymättömänä tähän hovimestarinsa kysymykseen Menelaos vastasi:

"Mehän olemme saaneet niin paljon vieraanvaraisuutta osaksemme maailmalla matkatessamme, lähettäisimmekö heidät siis pois. Ei suinkaan! Riennä riisumaan hevoset ja johda vieraat juhliimme."

Puhuteltu kiirehti täyttämään käskyä, vei hevoset talliin ja johti vieraat komeaan linnaan. Täällä nämä ihmetellen katselivat salien komeaa loistoa. Kun he olivat kylpeneet ja saaneet uudet, komeat viitat, saatettiin heidät kuninkaan luo. Orjattaret toivat vettä kultakannuilla, huuhtelivat vieraitten kädet hopeamaljoissa ja kattoivat sitten heille ruokapöydät. Menelaos tervehti heitä, pyysi aterioitsemaan ja virkkoi:

"Kun olette ravitut, kertokaa, keitä olette ja mikä on asianne.

Kuninkaitten sukua olette, siitä puhuu käytöksenne."

Syötyään kumartui Telemakos ihmeissään ystävänsä puoleen:

"Katsos, Peisistratos, katsos tätä kullan ja hopean hohtoa. Täällä on kuin Olympon saleissa Zeun luona."

Menelaos kuuli nuorukaisen sanat ja virkkoi hänelle:

"Ei kenkään kuolevainen voi Zeun kanssa kilpailla, ja lienee muillakin yhtä suuria rikkauksia kuin minulla. Mutta vaivalla nämä ovat saadut. Vaikka omistaisin ainoastaan kolmanneksen tästä kaikesta, olisin kyllin onnellinen, kunhan ei tarvitsisi surra sotatielle sortuneita. Ja katkerimmin kaikista suren verratonta Odysseusta. Elääkö hän vai onko hän kuollut, siitä ei tiedä kenkään."

Telemakos, kuullessaan isästään puhuttavan, peitti purppuraviitallaan kasvonsa, jotteivät kyyneleet näkyisi. Silloin Menelaos huomasi, että nuori vieras oli Odysseun poika. Hän miettimään, puhuisiko nuorukaiselle vielä hänen isästään vai koettelisiko häntä toisin sanoin. Hänen siinä miettiessään astui sisään kauneudestaan kuulu Helena-kuningatar. Heti riensi kolme orjaa palvelemaan häntä. Yksi asetti esille komean istuimen, toinen levitti maahan hienon villavaipan ja kolmas ojensi hänelle hopeakorin, jonka hän kerran oli saanut lahjaksi Egyptin kuningattarelta Alkandralta. Korissa oli mitä hienointa lankaa, Helenan kehräämää, ja nytkin hän otti käteensä kultavärttinän. Istuttuaan kääntyi ihana kuningatar puolisonsa puoleen:

"Sano, joko tiedät keitä vieraamme ovat? Arvannenko oikein, mutta en milloinkaan ole nähnyt ketään, joka olisi niin Odysseun näköinen kuin tämä vieras. Hänen pieni poikansa jäi kotiin isän lähtiessä minun, heikon naisen puolesta käytyyn kovaan taisteluun Ilionin muurien edustalle."

"Puolisoni", vastasi hänelle Menelaos, "samoin olen minäkin arvellut. Kädet, jalat, kasvot, katse, pään muoto, yksinpä hiuksetkin ovat samat kuin Odysseulla. Ja kun hänen kärsimyksistään puhuin, näin, miten kyyneleet vierivät vieraamme silmistä, vaikkakin hän koetti sitä peittää."

Peisistratos, Nestorin poika, lausui silloin:

"Oikein sanot, Menelaos. Hän on Odysseun poika Telemakos ja on nyt saapunut luoksesi kysymään sinulta neuvoa. Sillä vaikeata on nuorukaisen isätönnä, turvatonna asua kodissaan, jonka vieraat tahtovat tuhota."

Menelaos sai lausumaan:

"Olen siis saanut kotiini sen ystäväni pojan, joka minun tähteni on saanut kovimmat kokea. Jos Zeus olisi suonut minulle onnen hänet vielä kerran tavata, olisin ystävyyteni osoitteeksi lahjoittanut hänelle Argossa kaupungin ja asunnon, jonne hän olisi saanut tuoda koko Itakan kansan. Silloin olisimme saaneet usein tavata toisiamme ja viettää yhdessä vanhuutemme päivät. Mutta jumalat eivät ole sitä sallineet."

Hänen sanansa saivat kyyneleihin sekä kuninkaan itsensä että ihanan Helenan ja Telemakon. Eipä Peisistratoskaan voinut kyyneleitään pidättää, sillä hänen mieleensä johtui hänen Antilokos-veljensä, joka sai Troiassa surmansa. Mutta hän lausui:

"Kuningas, sinua, jos ketä, kutsuu isäni viisaaksi kertoellessaan salissamme sinusta. Mutta ehkä sittenkin tahdot neuvoani noudattaa. Itku ja suru eivät sovi juhla-ateriaan. Koittaahan päivä huomennakin. Vaikka toiselta puolen: miksi emme itkisi rakkaita vainajia! Ja olihan siellä minunkin armas veljeni, joka ei suinkaan ollut kreikkalaisten huonoimpia. Sinäkin tiedät, että hän oli juoksussa nopea ja sodassa urhea."

"Viisaasti puhut", lausui Menelaos. "Näen, että olet onnellisen

Nestorin älykäs poika. Jatkakaamme ateriaamme. Huomenna keskustelen

Telemakon kanssa."

Ihana Helena sekoitti silloin viinipikareihin nestettä, jolla on se ominaisuus, ettei sitä nauttinut sinä päivänä tunne surua eikä vuodata kyyneltäkään, vaikka hänen oma isänsä tai äitinsä joutuisi kuolon uhriksi aivan hänen silmäinsä edessä. Tämän taikajuoman hän oli saanut egyptiläiseltä kuninkaantyttäreltä Polydamnalta. Egyptissä kasvaakin monenlaisia yrttejä ja siellä on kukin oma lääkärinsä. Tämän ihmejuoman valmistettuaan Helena puhui:

"Menelaos, Atreun poika, ja te muut Kreikan miehet! Ei Zeus ole kaikille samaa kohtaloa suonut. Toisilla on iloa, toisilla surua. Mutta iloitkaa nyt te. Minäkin kerron teille Odysseusta, vaikk'en osaakaan kertoella hänen urotöistään sodassa. Troiassa ollessamme hän pukeutui kerran mitä kehnoimpiin riepuihin, orjan pukuun ja hiipi vihollisen kaupunkiin. Täällä hän kulki kerjäläisenä eikä kenkään tuntenut häntä. Minä kuitenkin tunsin ja koetin saada häneltä tietoa hänen aikeistaan. Mutta viekkaasti hän vältti kysymykseni. Vasta sitten kuin olin hänet kylvyssä öljyillä voidellut ja vannonut pitäväni salassa tiedot, sain kuulla kaikki akaialaisten suunnitelmat. Ja kaupungista pois lähtiessään hän surmasi suuret joukot troialaisia. Naiset itkivät, mutta minä iloitsin, sillä kaipasin kipeästi kotiini puolisoni ja pienokaiseni luo."

Kuningas lausui siihen:

"Totta puhut, puolisoni. Odysseun vertaista ei ole toista. Suurta malttia hän osoitti, kun me kaikki parhaat kreikkalaiset istuimme tuon puuhevosen sisässä, jonka avulla Troian tuhosimme. Siellä ollessamme lähenit sinä hevosta. Varmasti joku jumala, joka katsoi Troian parasta, sinut sinne johti. Sinä kuljit sen ympäri ja mainiten nimeltä ruhtinaitamme, matkit heidän puolisoittensa ääntä. Silloin oli vaikeata vaieta, niin voimakas koti-ikävä täytti mielemme ja moni olikin joko astumaisillaan hevosesta ulos tai huutamaisillaan sinulle, ellei Odysseus olisi pakottanut meitä vaikenemaan. Siten hän pelasti kreikkalaiset. Omin käsin hän tukki innokkaimman suun, kunnes Atene johti sinut pois."

Surumielin virkkoi Telemakos:

"Niin viisas oli Odysseus ja sittenkin hän on joutunut turmion omaksi. Mutta jo on aika käydä levolle, jotta huomenna jaksamme uusin voimin nousta."

Kuningatar lähetti silloin orjattarensa valmistamaan vieraille purppuravaippaiset vuoteet.

Varhain seuraavana aamuna pukeutui Menelaos kuninkaanvaippaansa, vyötti vyölleen terävän miekkansa ja sitoi jalkaansa kevyet sandaalit. Pukeuduttuaan hän kääntyi Telemakon puoleen, sanoen:

"Ystäväni, nyt toivon sinun vastaavan suoraan, mikä sinut saattoi tänne pyhään Spartaan? Koskeeko asia sinua yksin vai onko se yleisempää laatua?"

Telemakos vastasi siihen:

"Läksin tänne saadakseni kuulla sinulta isästäni. Vieraat miehet, äitini kosijat, täyttävät talon ja tuhlaavat kaiken omaisuuteni eikä mistään näy apua. Siksi saavuin tänne ja nyt pyytämällä pyydän, jos jotain tiedät isästäni, joko sitten itse olet nähnyt tai muilta kuullut, niin sano suoraan minua säälimättä, vaikka kohtalonsa kovakin olisi ollut."

Vihasta punastuen vastasi silloin Menelaos:

"Jopa jotakin kuulla sain! Vai sinne kunnon miehen kotiin he aikovat vuoteensa raketa. Niin laskee hirvikin pienet vasikkansa leijonan luolaan, mutta kun leijona palaa, on vasikoiden loppu surkea. Niin on käypä silloinkin, kun Odysseus kerran palajaa. — Pyysit minua kertomaan, mitä tiedän, ja olen sen tekevä. Mitään peittelemättä kerron, mitä vanhalta merenhaltijalta kuulin.

"Kaipasin kipeästi kotiin, mutta jumalat pidättivät laivani parisenkymmentä vuorokautta Faros saaren rannassa — päivän matkan päässä Niilin suusta. Olin uhrannut heille liian vähän. Suotuisia tuulia ei vaan kuulunut, ruokavaramme olivat lopussa ja miehistömme nääntymäisillään. Eräänä päivänä olin murheellisena yksin kävelemässä kaukana laivamiehistä, jotka koettivat nälkänsä sammukkeeksi kalastella. Silloin läheni minua merenhaltija Proteun tytär Eidotea, jonka sydän heltyi tuskamme nähdessään. Hän virkkoi:

"'Muukalainen, oletko ajattelematon vai niin uupunutko olet, ettet keksi mitään keinoa, millä lopettaa kärsimyksenne? Etkö näe, että miehistösi voimat aivan loppuvat?'

"Vastasin hänelle:

"'Ken lienetkin jumalattarista, sanon sinulle avoimesti, etten vapaasta tahdosta täällä viivy. Olen ehkä suututtanut jonkun jumalista, mutta kenen, sitä en tiedä. Sano sinä, ken se on, ja sano, miten kotiini pääsisin.'

"Jalo jumalatar vastasi:

"'Vieras, annan sinulle neuvon. Silloin tällöin tulee tänne isäni, vanha merenhaltija Proteus Aigyptios, joka on jumalaista syntyä. Jos onnistuisit tapaamaan hänet, saisit varman tiedon siitä, miten kauan vielä matkasi on kestävä. Ja jos pyydät, kertoo hän sinulle myös, mitä kotonasi on sillä aikaa tapahtunut.'

"Vastasin hänelle:

"'Neuvo minua vielä, miten pääsisin huomaamatta häntä niin lähelle ettei hän ihmistä minussa peljäten pois kaikkoaisi. Ei ole näet kuolevaisen huokeata jumalata voittaa.'

"Tähän jalo jumalatar virkkoi:

"'Muukalainen, kerron sinulle kaikki: Auringon noustessa keskitaivaalle kohoaa aalloista tietäjävanhus, länsilaineitten vaippaan verhottuna. Sieltä hän kohoaa asettuakseen levolle luolien varjoon. Mutta hänen kerallaan nousee sieltä myös Amfitriten, merenemännän, hyljekarja asettuen vanhuksen ympärille ja levittäen kaikkialle voimakasta suolaisen meren hajua. Aamun koittaessa johdan sinne sinutkin. Mutta kanssasi tulkoon kolme komean laivasi parasta miestä. Ensi töikseen hän tarkastaa karjansa ja laskee niiden luvun. Asetettuaan ne viisipäisiin joukkoihin ja vielä tarkoin niitä katseltuaan hän paneutuu kuni paimen nukkumaan laumansa keskelle. Huomattuanne ukon nukkuvan on teidän voimakkaasti ja uljaasti käytävä hänen kimppuunsa ja lujasti pidettävä kiinni hänen rimpuillessaan vastaan. Hän on koettava silloin muutellaida jos miksi, mitä taivaan ja maan välillä liikkuu, yksinpä tuleksi ja vedeksikin. Mutta yhä lujemmin vain puristakaa häntä, kunnes ukko alkaa selvästi sinulle puhella ja ottaa sen hahmon, mikä hänellä levolle käydessään oli. Silloin päästäkää hänet heti irti ja pyytäös nyt häntä kertomaan, ken jumalista sinua vainoaa ja miten voisit kotiisi päästä.'

"Näin virkkaen vaipui jumalatar meren aaltoihin, mutta minä läksin kohti rannalla odottavaa alusta sydän huolia täynnä. Seuraavana aamuna astuin rannalle hartaasti rukoillen, kanssani kolme luotetuinta miestä. Mutta jumalatar olikin päättänyt viekkaudella voittaa isänsä. Hän kohosi aalloista, muassaan neljä vastateurastetun hylkeen vuotaa. Nopeasti hän kaivoi meille kuopat rantahiekkaan, asetti meidät niihin riviin ja peitti vuodilla. Tilamme oli ylen tukala, sillä heti alkoi meripetojen ellottava haju vaivata meitä kauheasti. Mutta suojelijamme oli armelias, hän antoi hengittääksemme ambrosiaa ja se haihdutti ilkeän hajun. Koko aamun odotimme kärsivällisesti. Merikarja nousi hitaasti vetten valtakunnasta ja asettui levolle peittäen kohta rannan, jota vaahtopäät aallot huuhtoivat. Puolenpäivän aikaan nousi vanhus merestä. Katseltuaan lihavia hylkeitä hän kulki toisen luota toisen luo laskien, montako kaikkiaan oli. Meidät hän laski ensimäiseksi ja paneutui sitten keskellemme lepäämään petosta aavistamatta. Silloin me karkasimme huutaen ylös ja tartuimme häneen voimakkain käsin. Hän tietysti pani koko taitonsa liikkeelle muuttuen milloin tuuheaharjaiseksi leijonaksi, milloin louhikäärmeeksi, milloin taas pantteriksi tai karjuksi. Kun se ei auttanut, tekeytyi hän juoksevaksi vedeksi ja vihdoin tuuheaksi puuksi. Mutta me pidimme hänestä kuitenkin väsymättä kiinni, kunnes hän kyllästyneenä vastusteluun kysyi minulta selvällä äänellä:

"'Sano, oi Atreun poika, ken jumalista sinulle neuvot antoi, miten minut voi tavoittaa? Mitä minusta tahdot?'

"Vastasin hänelle:

"'Miksi teeskentelet ja kysyt asiaa, jonka varsin hyvin tiedät? Olen kauan ollut tällä saarella enkä tiedä, miten täältä pois pääsisin, vaikka sydämeni on tuskasta pakahtumaisillaan. Siksipä pyydän sinulta, kaikkitietävä jumala, sano, ken taivaan asukkaista matkaani estää, ja neuvo, miten merten teitä kotiini kulkea taidan?'

"Hetipä vastasi vanhus:

"'Ennenkuin laivaan astuit, olisi sinun ollut velvollisuus kantaa pyhät uhrit Zeulle ja muille jumalille, silloin olisit saanut purjehtia nopeasti yli sinimerien kotimaallesi. Nyt ei salli kohtalo sinun ystäviäsi tavata eikä ihanaan palatsiisi saapua, ennenkuin olet jälleen Niilille palannut ja siellä avaruuden iäisille asukkaille jumal'uhrit kantanut. Silloin vasta he suovat sinun ikävöimällesi matkalle lähteä.'

"Niin hän lausui, ja sydämeni oli tuskasta murtumaisillaan ajatellessani pitkää, vaivalloista matkaa takaisin Niilille. Hillitsin kuitenkin itseni ja sanoin hänelle:

"'Mitä minulta vaadit, sen teen, mutta kerro vielä, ovatko ne akaialaiset, jotka Nestorin ja minun kanssani lähtivät Troiasta, palanneet koteihinsa terveinä, vai liekö kova kuolo heidät matkalla kohdannut tai ovatko kenties saaneet ystävien sylissä silmänsä sulkea?'

"Tietäjä vastasi:

"'Miksi näitä kyselet, Atreun poika. Siitä tiedosta ei sinulle ole mitään hyötyä, päinvastoin vuodatat viljalti kyyneleitä kuullessasi kaikesta. — Moni on vielä elossa, moni jo manalle mennyt. Ainoastaan kaksi Kreikan kuparihaarniskaista päällikköä päätti kotimatkalla päivänsä — sodassahan olit itse näkemässä — ja yksi ajelehtii yhä aavalla merellä. Haaksirikkoon joutui Aias, alkaakseni hänestä, mutta pelastui surmasta, kun Poseidon heitti hänet mahtaville Gyrain vuorille. Hän olisikin välttänyt kuoleman, vaikka Atene häntä vihasi, ellei hän olisi ylpeyden sokaisemana pilkannut jumalia ja kerskunut pelastuneensa. Itse Poseidon kuuli sen, tarttui silloin vihaa uhkuen jäntevin käsin kolmihaarukkaansa ja työnsi sillä vuoren mereen. Osa vuorta jäi pystyyn, mutta se, jolla Aias seisoi, suistui syvyyteen. Siihen loppui uhmaajan elon matka. Veljesi oli pelastunut ja Heran suojelemana purjehtinut jo yli möyryävän meren ja aikoi kiirehtiä Maleian vuorille. Mutta kova myrsky heitti hänet jälleen kauas raivoavalle merelle ja kuljetti sitten maan toiselle äärelle. Jumalat sallivat kuitenkin tuulen kääntyä ja niin hän pääsi onnellisesti kotiin. Suuri ja liikuttava oli hänen riemunsa saapuessaan isänmaansa rantaan; ilosta itkien hän syleili rannan hiekkaa. Mutta Aigistos oli asettanut vartijan torniin luvaten hänelle kolme kultatalenttia palkaksi, jos hän tehtävänsä suorittaa Aigiston mielen mukaan. Koko pitkän vuoden olikin vartija siellä jo vartioinut, ettei kuningas vaan huomaamatta maahan pääsisi. Nähtyään veljesi saapuvan, hän riensi ilmoittamaan päällikölleen, joka heti ryhtyi viekkaaseen juoneen. Kahdenkymmenen paraan soturin seurassa hän riensi hevosineen ja vaunuineen pahaa aavistamatonta hallitsijaa vastaan häntä muka tervetulleeksi toivottamaan. Kotona oli valmistettu juhla-ateria, mutta sen aikana hän keihästi Agamemnonin kuoliaaksi, kuten härkä isketään seimensä ääreen. Mutta silloin syntyneessä tappelussa saivat surmansa kaikki sekä kuninkaan että Aigiston miehet.'

"Näin vanhus. Ankea oli tuska, minkä hänen sanansa saivat sydämeeni. Rannalle vaivuin ja itkin, itkin itkemistäni toivoen kuolemaa, kunnes meren jumala kääntyi jälleen puoleeni virkkaen:

"'Menelaos, älä heikkoudellesi valtaa suo, eihän valitus mitään auta. Riennä sen sijaan kotiisi, kenties Aigistos elää vielä, ellei Orestes ole hänen päiviään jo päättänyt. Ainakin hautajaisten todistajaksi ennätät.'

"Näin lausui Proteus, ja hänen sanansa herättivät sydämessäni jälleen innon ja rohkeuden. Sanoin hänelle:

"'Nyt siis tiedän, mitä on tapahtunut, mutta vielä tahtoisin tietää jotain hänestä, joka merellä yhä ajelehtii, vai joko hän lie kuollut.'

"'Tarkoitat Odysseuta, Laerteen poikaa, Itakan kuningasta. Olen nähnyt hänet. Kaukaisella meren saarella näin hänen katkeria kyyneleitä vuodattavan, sillä Kalypso, saaren sorjamuotoinen nymfi, ei laske häntä pois eikä hänellä ole ainoatakaan alusta käytettävänään. Sinä, Atreun poika, olet jumalien suojaama, sinut vievät he kerran lempeän Radamantyn, tuonelan tuomarin eteen, kauas Elysionin kentille maailman ääreen. Siellä on elo onnellista, ei siellä lumi, ei pakkanen eikä sade elämää rasita, vaan sinne, iäisen kevään maahan, leyhyttelee Okeanos aina raikkaita tuulahduksia. Sinne sinä joudut, sillä puolisosi, ihana Helena, on Zeun tytär.'

"Sen sanottuaan vanhus katosi meren syvyyteen. Minä läksin urhoollisine miehineni astumaan laivaa kohti monenlaisten ajatusten risteillessä mielessäni. Seuraavan aamun koitteessa nostimme purjeet ja palasimme pyhälle Niilille. Siellä runsaat jumal'uhrit uhrattuamme ja kohotettuamme kummun veljeni muistolle lähdimme paluumatkalle. Jumalat olivatkin jo leppyneet ja soivat meille suotuisan kotimatkan.

"Nyt, ystäväni, pyydän sinua viipymään luonani päiviä kymmenen, kaksitoista, ja kun sitten kotisaarellesi palaat, lahjaksi sinulle annan uhkeat vaunut kolmivaljakkoineen ja pikarin, josta jumalille uhrata saatat ja joka aina johtaa antajan mieleesi."

Kuninkaan lopetettua lausui Telemakos:

"Niin pitkäksi ajaksi älä minua pyydä Spartaan jäämään, Menelaos. Jaksaisin vuoden kokonaan täällä puheitasi kuunnella kotiini ikävöimättä. Suuri nautinto olisi parissasi olla, mutta Pylon rannalla odottavat minua mieheni kärsimättöminä. Siks'en voi viipyä. Lupaamasi kalliin lahjan säilytän pyhänä muistona. Mutta hevosesi eivät sovi Itakan vuorimaille. Jääkööt ne siis sinulle tänne talosi koristukseksi. Täältä laajat vainiot aukeavat, lotus ja kypressi täällä vihannoi ja vehnä- ja ohrahalmeet lainehtivat. Itakassa et tasankoja näe, eivät siellä niityt eteesi aukea, vuohet siellä vain vuorilla kiipeilevät, ja kuitenkin ovat ne karut seudut minulle rakkaimmat kaikista."

Ystävällisesti hymyillen Menelaos silloin lausui: "Rakas lapsi, puheesi todistaa, että olet jalon isän jalo poika. Vaihetan lahjat. Annan sinulle itse Hefaiston takoman, Sidonin kuninkaan Faidimon lahjoittaman hopeamaljan, jota kultaraidat koristavat."

Heidän siinä keskustellessaan saapuivat linnaan juhlille odotetut vieraat tuoden tullessaan vuohia, lampaita ja viinejä.

Sillä aikaa elelivät kosijat Itakassa kuten ennenkin, urheillen ja leikkiä lyöden. Eräänä päivänä he huvittelivat keihään ja diskon heitolla vartavasten tasoitetulla kentällä. Ainoastaan Antinous ja Eurymakos, joukon komeimmat ja urheilussakin etevimmät, istuivat katselemassa. Silloin astui heidän eteensä Noemon, Fronion poika, kysyen:

"Vieläkö Telemakos viipynee Pylossa kauan, onko se tiedossasi, Antinous? Laiva, jolla hän lähti, on minun ja nyt sitä itse tarvitsisin."

Hämmästyneinä silmäilivät ruhtinaat toisiaan, heillä ei ollut aavistustakaan Telemakon lähdöstä, vaan he luulivat hänen jossain lammas- tai sikopaimenten luona majailevan. Vihdoin Antinous puhkesi puhumaan:

"Kerro, mies, mitä tämä merkitsee, minne hän on mennyt ja mistä miehistön saanut? Omia orjiaanko hän on ottanut? Tahdon tietää kaiken tarkoin. Ottiko hän väkivalloin aluksesi vai lainasitko sen hänelle hänen rukoustensa liikuttamana?"

Noemon vastasi silloin:

"Mielelläni toki hänelle, murheitten painamalle, laivani annoin, enhän toisin voinut tehdä. Ja miehistönä hänellä ovat miestemme parhaat. Näin Mentorin päällikkönä laivaan nousevan, vai eikö lie ollut joku jumala, sillä olihan Mentor vielä eilisaamuna täällä joukossamme."

Tämän sanottuaan hän jätti ruhtinaat, mutta viha kuohahti näiden sydämissä. Kosijat lopettivat leikkinsä ja kokoontuivat Antinoon ympärille, joka vihasta säkenöivin silmin puhui:

"Voi meitä! Telemakos on ryhtynyt vaarallisiin töihin. Emme uskoneet hänen rohkenevan tälle matkalle lähteä, mutta nyt hän on työntänyt vesille laivan ja ottanut miestemme parhaat mukaansa. Vieköön Zeus häneltä voimat, ennenkuin hän ennättää meidät tuhota! Hankkikaa minulle laiva ja parikymmentä miestä, lähden väijymään häntä tuonne saaremme ja kallioisen Samos-saaren välille. Ja sen sanon, että hänen retkensä on saava huonon lopun."

Kaikki myönsivät Antinoon viisaasti puhuneen ja suunnitelmaan, miten tuhota Telemakos, astuivat kaikki palatsiin. Mutta pianpa sai Penelopekin tiedon hankkeista. Medon oli näet kuullut neuvottelut ja riensi nyt palatsin suurten salien halki kuningattarelle kertomaan kuulemiaan.

Mutta tuskin hän oli kynnykselle astunut, kun Penelope katkerin mielin valitti hänelle:

"Lähetettiinkö sinut taas kokoamaan suuren Odysseun väkeä juhla-aterian valmistukseen? Niin te mässäten tuhlaatte jalon Telemakon perintöä, ja mitä pahaa onkaan Odysseus teille tehnyt? Hän oli kaikille poikkeuksetta aina lempeä, jalo ja oikeamielinen. Mutta osaisitteko te silti tuntea kiitollisuutta!"

Viisas Medon vastasi hallitsijattarensa sanoihin:

"Jalo kuningatar, jospa heidän ilkeytensä siihen loppuisikin, mutta nyt he suunnittelevat yhä pahempaa. Zeus heidän hankkeensa kuitenkin estäköön! He hiovat miekkojaan Telemakon pään varalle. Hänen palatessaan kotiin Pylon ja Spartan matkaltaan, jolle hän oli lähtenyt isäänsä etsimään, aikovat he hänet surmata."

Penelope vaipui silloin voimatonna maahan eikä jaksanut kotvan aikaan sanaakaan virkkaa. Vihdoin kohotti hän ihanat, kyyneleiset silmänsä ja ennen niin kaunis ääni kaikui nyt haudan raskaana, kun hän virkkoi:

"Sano, miksi läksi poikani? Mikä hänet pakotti astumaan aavoilla ulapoilla liitävään laivaan?"

Viisas Medon vastasi vain lyhyesti:

"Lienevätkö itse jumalat hänelle tien viitoittaneet vai omastako alotteestaan hän läksi isäänsä etsimään, sitä en tiedä", sanoi ja läksi linnasta.

Mutta äiti raukka jäi syvien tuskien valtaan ja istuen huoneensa kynnyksellä hän puhui itkien ympärillään sureville palvelijattarilleen:

"Ystäväni, jumalat ovat antaneet minulle murheita enemmän kuin kenellekään ikätovereistani. Olen kadottanut uljaan, suurisieluisen puolisoni, joka oli kuulu kautta Hellaan ja Argon. Ja nyt on jäljettömiin kadonnut rakas poikani. Oi, miksi olitte julmat, miksette minua unestani herättäneet kuullessanne poikani lähdöstä! Jos olisin saanut tietää hänen aikomuksistaan, olisin hänen matkansa pysäyttänyt, vaikka hänen halunsa olisi ollut miten suuri. Rientäköön joku teistä hakemaan palvelijani Dolion, jonka isäni minulle tänne tullessani lahjoitti. Hän rientäköön kertomaan kuningas Laerteelle asiain tilan, kenties vanhus neuvon keksii."

Uskollinen Eurykleia virkkoi silloin: "Rakkahin valtiatar, miekalla saat minut surmata, jos jotain sinulta salaan. Olen tiennyt hänen lähdöstään ja minä hälle pyytämänsä matka-eväät ja viinit varustin. Mutta mitä ankarimmalla valalla kielsi hän minua ilmoittamasta sinulle sanallakaan matkastaan, ennenkuin pari viikkoa olisi kulunut, ellet itse häntä kysyisi. Nyt on sinun, valtiatar, käytävä kylpyyn ja pukeuduttava puhtaaseen pukuun. Sen tehtyäsi astu neitoinesi rukoilemaan suurta Atenea, hän kykenee poikasi kuolosta varjelemaan. Mutta vanhaa Laertesta säästä. Hänellä on yllin kyllin murheita, älä niiden taakkaa enää lisää."

Eurykleian sanat lohduttivat surevaa kuningatarta ja hän teki kuten vanhus kehoitti. Atenelle hän kantoi uhrit ja itkien rukoili häntä suojaamaan Telemakoa.

Ilta hämärtyi hämärtymistään, alhaalla salissa oli jo melkein pimeä, mutta kosijat siellä yhä mellastivat. Eräs heistä lausui ylvästellen:

"Ihana kuningatar taitaa valmistella häitä, eikä aavistakaan, että me hänen poikansa kuoloa hankimme."

Samaa arveli moni muukin, mutta eipä kenkään heistä aavistanut, miten kävisi.

Antinous suuttui puheesta ja lausui: "Hullut, lopettakaa jo tyhmät puheenne, ennenkuin ne joutuvat kuningattaren kuuluville. Toimikaamme sen sijaan hiljaa ja pankaamme suunnitelmamme täytäntöön."

Valittuaan kaksikymmentä urhoollisinta miestä hän läksi heidän kanssaan rannalle. Mustan, nopean laivan he vesille työnsivät, mastot ja purjeet kuntoon panivat, sitoivat airot nahkahihnoihin ja levittivät valkoiset purjeet. Kantoivat sitten aseensa laivaan ja jäivät odottamaan yön tuloa.

Mutta palatsissaan istui yön yhä hämärtyessä Penelope, ruokaa, juomaa haluamatta. Hän mietti, miten kävisi, pelastuisiko hänen armas poikansa vai kosijatko lopultakin voittaisivat. Ja kuten aitaukseen suljettu leijona hurjasti kulkee edestakaisin aukkoa etsien, samoin kiertelivät hänenkin ajatuksensa pelastusta löytämättä, kunnes vihdoin uneen uupui.

Mutta Atene, jumal'silmä, tahtoi lohduttaa katkerasti surevaa äitiä ja saattaa hänelle muuta ajateltavaa. Hän lähetti unessa Penelopen luo tämän sisaren Iftimen, joka oli Feraissa kuningas Eumelon puolisona. Iftime avasi oven hihnalukon ja astui Penelopen luo:

"Siskoni, nukutko murheellisna?" hän hellien virkkoi. "Jumalat eivät salli sinun enää itkeä, sillä tiedä, poikasi on onnellisesti kotimatkalla, hän ei ole jumalia vastaan rikkonut."

Suloisesti nukkuen viisas Penelope vastasi:

"Miksi tänne läksit, siskoni? Ethän kaukaisesta kodistasi ole ennen Itakaan tullut. Lohduttamaanko läksit, sieluni tuskiako keventämään sait? Raskaat ovat suruni. Olen kadottanut puolisoni, leijonamielen, josta maine kuulu kulkevi kautta Hellaan, ja nyt on ainoa poikani lähtenyt laivalla pois. Lapsi hän on vielä, ei ole oppinut puhumisen eikä taistelun taitoja. Siksi suren häntä sitä enemmän. Vavisten pelkään onnettomuuden häntä kohtaavan joko vierailla mailla tai aavalla merellä, sillä pahansuovat miehet ovat asettuneet väijymään hänen henkeään."

Mutta unikuva vastasi hälle:

"Rohkeutta, sisko! Turhaan huolehdit. Pojallasi on toveri, jota moni mies kadehtii, Atene, joka auttaa voi. Surusi on liikuttanut jumalatarta ja hänpä minut lähettikin tänne sinulle näitä kertomaan."

Penelope virkkoi silloin:

"Jos Atenen lähetti lienet, sano, vieläkö onnettomuuksia kokenut puolisoni on elossa, voiko hän nähdä auringon ihanan valon vai joko hän kuolleena Hadeessa päiviään viettää?"

Unikuva kuiskasi vain:

"Sitä en tiedä" ja katosi samassa kuin tuulahdus.

Pian heräsi Penelope, Ikarion tytär, ja riemu valtasi hänen mielensä nähtyään keskellä yötä sellaisen näyn.

Sillä aikaa astuivat kosijat laivaansa ja läksivät ulapalle kostoa miettien. — Keskellä vuoristen Samos- ja Itaka saarten välistä salmea on pieni saari, Asteris. Sen suojaan asettuivat väijyjät uhriaan odottamaan.