Отрывок из книги
Ilmari Kianto
Pöytälaatikon salaisuuksia
.....
— — Tänään minulle normaalilyseossa ensikertaa tarjoiltiin tuntia, mutta koska se oli ruotsinkielessä, en rohjennut sitä oikein vastaanottaa. Pikkuinen, vilkas poika juoksi jälkeeni välitunnilla lakki kourassa: "Opettaja! opettaja! tuleekos opettaja meille ruotsinkieleen täksi tunniksi?" huusi hän hehkuvin silmin. "He kutsuvat minua opettajaksi, vaikka en sekuntiakaan vielä siinä virassa ole ollut!" — En! vastasin teeskennellyllä arvokkaisuudella; — teille tulee eräs toinen maisteri K. — Näinä päivinä olen alakuloisena istunut lyseossa huonosti seuraten opetusta.
7:s päivä. — Kyllä näen että olen kiirastulen kintereillä. Olin näet kuuntelemassa erästä toisen nuoren kokelaan pitämää harjoitustuntia (latinassa) sekä sitä seuraavaa kritiikkiä. Rehtorinkansliassa tapahtui arvostelu, siellä istui nojatuoleissa suuren pöydän ympärillä, paitsi tunninantajaa, kielten yliopettaja, Rector magnificus, ynnä kolme auskultanttia, allekirjoittanut siihen luettuna. Toimituksen alotti yliopettaja kehoittaen tunninantajaa itseään ensin tekemään huomautuksia omasta antamastaan tunnista, mainiten puoleksi leikillä kaiken kritiikin lähtevän siitä perustuksesta että "kaikki on inhimillistä". Minä olin luullut tunnin käyneen loistavasti, mutta kummakseni sainkin kuulla, kuinka kaikenmokomista pikkuseikoista osattiin huomauttaa. Vieläpä molemmat auskultantantti-toverini osasivat tehdä monenmoisia muistutuksia. Kun yliopettaja minultakin kysyi, oliko minulla jotain muistutettavaa, vastasin vain että mitäpä tietäisi se, joka on outo näihin asioihin ja varsinkin koska aine oli minulle syrjäaine. "Minusta tunninantaja esiintyi varmana ja reippaana" sanoin — itse epävarmalla ja pelokkaalla äänellä. Nyt ryhtyi itse Pater Scholae arvostelemaan. Paljon hän puhui ja selvästi näki että sillä miehellä oli syvät tiedot, suuret kokemukset, tarkka silmä ja herkät korvat. Hänen puhetapansa on ystävällistä, hienoksihiottua, mutta säälimätöntä. Kumminkin oli hän yleensä tyytyväinen ja myönsi että tunninantaja jo oli "melkoinen pedagoogi". Tätä kritiikkiä kuullessani ajattelin kauhulla ja vapistuksella, miten itseni käy. Varmaan minun käy hullusti, minulle nauretaan, irvistellään, tietämättömyyksiäni pilkataan ja kummeksitaan? Mitä silloin teen? Ilmoitanko avomielisesti että olenkin pintapuolisin ja kehnoin kandidaatti, mitä koskaan on auringon alla ilmestynyt, sanonko etten tutkintoluvuista ole tietänytkään enkä ymmärtänytkään hölynpölyä? Ja lausunko samalla että minusta kaikki tuhmuuteni kuitenkin on pikkuseikka elämässä ja että on aivan yhdentekevää, mitä herrat minusta ajattelevat? Lahjattomuus ei ole häpeä! Elämän onni ja sisällys on ulkopuolella näitä koulun temppuja. Sanonko silloin heille kaiken tämän vasten naamaa?
.....
