Читать книгу Faust I - Иоганн Вольфганг фон Гёте - Страница 3

JOHTAJA.

Te kaksi, joiden autellen

Niin usein pääsin pintehistä,

Mitäspä hyvää Saksallen

Toivotte näistä näytöksistä?

Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa,

Jok' elelee ja muiden elää suo.

Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa;

Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo

Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen

Ja kulmakarvojansa korotellen.

Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten,

Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan;

Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen,

Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa!

Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,

Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois?

Tuo tottamaar on suurin riemun aine,

Kun kansa puodillemme tulvehtii

Ja paisuellen, lainehelta laine,

Ahtaasta armoportist' tungeksii:

Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää

Luukulla riehutaan ja reudotaan,

Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää;

Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.

Näin lumota voi seuraa senkinmoista

Runooja vaan. – Siis, veikko, taiallas nyt loista!

RUNOILIJA.

Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,

Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa!

Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,

Ku nieluhunsa kaikki tempajaa!

Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä,

Miss' sula riemu meille versoaa,

Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat

Ja sydämessä sille suojan suovat.

Mi sielun syvyydestä kuohui silloin,

Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen,

Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,

Sen hurja hetki syöpi nielaisten;

Se usein kauan kasvoi aamuin illoin,

Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen.

Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;

Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.

PILAPUHUJA.

Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin!

Jos miekin tuosta pakinoisin,

Nykymailmallen ken sitten ilveilis?

Se vaatii hauskaa – syystä kyllä;

Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,

Se kiitoksen jo ansaitsis.

Ken kansaa oikein miellytellä voi,

Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa;

Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi,

Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa.

Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon

ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon:

Äly, tunne, järki, himot soikoot myötä, —

Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä!

JOHTAJA.

Etenkin paljo tapausta suokaa!

Väki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa.

Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu,

Ja kansa kurkistaapi ammo-suin,

Niin mainehenne mahtavaksi varttuu

Ja kohta ootte miesi suosituin.

Joukolla vain voi joukot haltioida;

Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida,

Jok'ainut löytää jotain sopivaa,

Ja tyytyväisnä kotia palajaa.

Näytätte kappaleen … se tehkää paloitellen!

Kas moinen keitos maistuu jokaisellen;

Sit' yht' on helppo syötellä kuin luoda.

Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda?

Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.

RUNOILIJA.

Te ette tunne, kuinka alhainen

On moinen käs'työ, halpa taitureille!

Vaan taiteen hutiloiminen

On luullaksein jo perus-ohje teille.

JOHTAJA.

Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan.

Ken mielii saada jotain aikaan,

Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee.

Vaan muistakaa, ketä varten kirjailette!

Pehmeitä puitahan te halkaisette.

Ikävä tänne yhtä ajalee,

Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä,

Ja pahimmoiksi usein saavutaan

Lukemasta kriitillistä päivälehteänsä.

Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin

Heit' ynnä somia vaatteitaan;

Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa.

Hajamielin juostahan kuin naamiaisiin,

Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa.

Mit' unta näette kulta-usvissanne?

Miks' täysi huone teitä ilottaa?

Läheltä katselkaa vaan vieraitanne;

Yleisö raakaa on tai kalseaa.

Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin,

Mik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella.

Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin

Suloista Runotartas kiusaella!

Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää,

Niin teit' ei voida tieltä hairahuttaa.

Koetelkaa katselijoita huimistuttaa;

Niit' ei oo helppo tyydyttää…

Mi valtaa teidät? tuska … innostus?

RUNOILIJA.

Pois! etsi itselles jo orja uus'!

Vai sunko tähtes pitäis runojan

Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,

Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!

Mill' lumoaa hän kaikki mielet,

Ja soimaan saapi ilman-pielet?

Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa

Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!

Kun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää

ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;

Kun soinnutonna laumat olijoiden

Sekavasti soi ja vaikeroiden,

Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,

Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?

Ken kirkastaa erityiset yleisellä,

Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?

Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,

Virittää iltaruskot sielun taivaallen?

Keväältä kaikki kaunokukat ostaa

Ja kylvää tielle kultasen?

Ken halvat lehvät palmikoita

Joka ansiolle seppeleiksi saa?

Ken yhdistää Olympin jumaloita?

Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.

PILAPUHUJA.

No, käytelkää siis voimaa mointa

Ja harjotelkaa runontointa

Kutenka lempiseikkaa vaan!

Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan,

Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu,

Ja onnen kanssa vaara karttuu

Ja riemun tie vie syämmen-polttohon,

Ei aikaakaan, niin valmis romani on.

Niin pitäis näytelmääkin näyttää.

Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!

Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa,

Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.

Luo kirjokuvia, valo niukka,

Viljalta harhaa, totta hiukka;

Näin laadit parhaan juotavan,

Mi virvottaa koko maaliman.

Silloinpa nuorisomme kauniin kukka

Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä,

Jok' ainut hento mieli rukka

Imeepi siitä murheen lievennystä;

Nyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla,

Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.

Herkästi itketään ja naurahdellaan,

Aatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan.

Valmiita ei oo helppo tyydyttää,

Kehittyväinen kiittämään sua jää.

RUNOILIJA.

Josp' armaan aian taasen saisin,

Kun itse vielä muodostuin,

Kun sielun lähde hyrskysuin

Yhä uhkui virttä virroittaisin,

Kun usvat multa mailman varjos,

Ihmeitä kuiski silmikot

Ja poimin kaikki ruusustot,

Joit' armas laakso mulle tarjos.

Mun köyhän suur' ol' rikkaus:

Toden into, haaveen hurmailus.

Nuo tenhovietit vielä suo:

Lieskaava viha ja lemmen lento,

Tuo poltto suloinen ja hento,

Takaisin nuoruus mulle luo!

PILAPUHUJA.

Nuoruutes, veikko, tarvinnet,

Kun miekat soi, sota jyriseepi;

Tai kaulaas neito-kultaset

Käsvartens' sorjat kietoileepi;

Kun päässä kilpa-taistamon

Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy;

Kun, herjetessä hurjan karkelon,

Yös vietät missä viini virroin läikkyy.

Vaan kieliä tutun soittimen

Suloisen-tyynnä kalkutella

Ja mieli-määrää kohden liehuella,

Somasti tieltä harhaillen —

Se, vanhat herrat, teidän toimenanne!

Siit' enenee vaan meistä kunnianne.

Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,

Tosi-lapsina se meidät löytää vaan.

JOHTAJA.

Jo täss' on kyllin sanasteltu,

Nyt tointakin jo näytelkää!

Sievistelyit' on puserreltu,

Unohdettu vaan, mi hyödyttää.

Puhutte runon henkosista

Ei nahjus niitä tuta saa.

Jos mieli käydä runojista,

Niin runotarta vallitkaa!

Tiedättehän, mitä tarvitsemme?

Väkijuomaa vaan me särpelemme.

Siis juomaa laittamaan ja viipymättä!

Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,

Ei päivääkään saa sikseen jättää.

Ripeesti päätös tarttuu vaan

Mahdollisuutta oitis tukkaan,

Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan,

Käy kaikki laita-kulkuaan.

Vapaasti Saksan katsomolla

Näytellään mit' on näyttämistä:

Nyt ette saa siis niukat olla

Koneista ettekä laitoksista.

Käytelkää kuita, auringoita,

Ja tähtilöitä tuhlatkaa!

Ei vettä, tulta, kallioita,

Eläintä, lintua puuttua saa!

Kas eikö suuri mailman piiri

Ahtaassa suojassamme kiiri!

Ja menkää taiten joutuisasti

Taivaasta halki mailman hornaan asti!