Читать книгу Yhteiskuntasopimuksesta, eli, Valtio-oikeuden johtavat aatteet - Jean-Jacques Rousseau - Страница 3

Sisällysluettelo

Jean-Jacques Rousseau (1712-1778), tuo valistusajan monista kuuluisista ranskalaisista ajattelijoista ehkäpä kuuluisin, ei ole aivan tuntematon suomalaisellekaan yleisölle. Jo vuodesta 1898 on ollut suomeksi luettavana tanskalaisen filosofin Harald Höffdingin esitys Rousseaun kirjavista elämänvaiheista ja hänen ajattelunsa pääsuunnista. Onpa tästä kirjasta, jota muuan englantilainen Rousseaun tutkija nimittää "ihastuttavaksi", ilmestynyt toinen painoskin v. 1911, huolimatta suomennoksen tavallista kehnommasta kieliasusta. Lisäksi on v. 1905 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitusten sarjassa ilmestynyt muuan Rousseaun pääteoksia, Émile eli Kasvatuksesta, jonka suomentaja, tri J. Hahl, on varustanut sekä hänen elämäkertaansa että tuotantoaan selostavalla johdannolla ja jonka 1029 sivua ovat tarjonneet ja tarjoavat lukijalle runsasta tilaisuutta tutustua hänen hehkuvan kaunopuheiseen sanontaansa, samoin kuin hänen rohkeihin kasvatusopillisiin ja uskonnollisiin aatteisiinsa.

Nyt on tullut Rousseaun toisen teoreettisen pääteoksen, Contrat social'in eli Yhteiskuntasopimuksen vuoro joutua suomeksi käännettynä yleisömme käsiin.

Dreylus-Brissac, muuan Yhteiskuntasopimuksen julkaisijoita, sanoo tätä teosta siksi Rousseaun kirjaksi, "josta Ranskassa eniten puhutaan ja jota ehkä vähiten luetaan". Nämä sanat viittaavat siihen, että Yhteiskuntasopimus on yhä vielä elävä teos, että sen kehittelemien periaatteiden ympärillä käyvät päivän valtiolliset mielipiteet yhä kiivasta kamppailuaan, mutta että vain harvat lukijat jaksavat perinpohjin harkita ja vertailla siinä esitettyjä oppeja, tyytyäkseen vain muutamiin yksinäisiin voimalauseisiin. Nykyisenä ajankohtana, jolloin suuri valtakunta kaikista liitoksistaan natisten heittelehtii hurjan vallankumouksen ristiaallokossa, luulisi tämän vallankumouksen keskellä elävien suomalaistenkin erinomaisen mielellään tutustuvan teokseen, jota on sanottu Ranskan suuren vallankumouksen raamatuksi ja joka on osaltaan varsin tehokkaasti jouduttanut tämän vallankumouksen tuloa. Lisäksi otaksuisi paraillaan hallitusmuotoaan etsivän kansan kernaasti ottavan selkoa niistä periaatteista ja näkökohdista, joita niin merkillisellä kirjalla on esitettävänään.

Onhan sitäpaitsi jo yksistään Rousseaun kirjoitustavassa jotakin niin sydäntäsykähyttävää, lämmittävää ja inhimillistä, että hänen kirjansa, huolimatta kaikesta, mitä niissä saattaa olla liioiteltua ja haaveellista, tuntuvat ikäänkuin juuri meidän ajallemme kirjoitetuilta ja ikäänkuin meidän kauneimpia pyrkimyksiämme edistäviltä. Gustave Lanson, tunnettu ranskalainen kirjallisuushistorioitsija, tuleekin Rousseauta ja Voltairea, toista valistusajan suurtaistelijaa, vertaillessaan siihen tulokseen, ettei Voltaire kosketa meihin läheskään niin syvältä kuin Rousseau ja että hän kuuluu jo tavallaan menneisyyteen, kun sitävastoin "Rousseau kuuluu meidän aikaamme; ja hyvin luultavaa on, että monet sukupolvet tulevat vielä häneen nähden tuntemaan aivan samoin".

Voltaire ja Rousseau edustivatkin kahta vastakkaista ihmislaatua. Edellinen oli kirkkaan järjen, kuivan tosiasian, armottoman naurun mies, jälkimäinen taas oli täynnä tunnetta ja liikutusta, eikä voinut sietää naurua. Voltaire oli ylimys kiireestä kantapäähän, eli yhteiskunnan kukkuloilla ja halveksi köyhiä. Rousseau oli koko ikänsä saanut kokea yhteiskunnan kovuutta, säätyetujen vääryyttä, kulkurin köyhyyttä. Hän oli monilla jalkamatkoillaan halki Ranskan nähnyt talonpojan kurjan tilan, hän oli pääkaupungin seurapiireissä pannut merkille ylhäisön turhamaisen, tarkoituksettoman elämän, hän oli nähnyt kuningashallituksen rajattoman ahneuden ja pöyristyttävän mielivallan. Sentähden kävi hän intohimoisesti puolustamaan köyhiä ja kovaosaisia, sentähden vaati hän jyrkästi kansaa vapautettavaksi niistä kahleista, joissa se oli vuosisatoja huokaillut.

Haltioituneena hän haaveili siitä kadonneesta kulta-ajasta, jolloin ihminen oli ollut onnellinen armaan luontoäidin helmassa, ja lannistumattomalla uskolla kävi hän parantamaan ihmistä ja parantamaan yhteiskuntaa, niin että edes jotakin tuon hävinneen kulta-ajan onnesta voitaisiin uudelleen saavuttaa. Samalla kun Rousseau on ensimäinen luonnonnäkyjen taiteellinen, syvästi tunteva kuvaaja uudemmalla ajalla, kohottaa hän myös kaikkein voimakkaimmin huudon: "Takaisin luontoon!" ja tekee siitä elämänohjeen sekä itselleen että ihmiskunnalle. Rousseau tahtoi elämän elettäväksi personallisesti, suurin, selvin, yksinkertaisin muodoin, hän moitti sivistyksen heikontavan tällaista elämää pirstomalla sen moninaisiin pintapuolisiin harrasteluihin, hän puolsi sielun, sydämen ja vaiston oikeuksia, järjen, hengen ja harkinnan siihen asti niin yksinvaltiaita oikeuksia vastaan.

Miltä kohdalta liittyy nyt Yhteiskuntasopimus näihin Rousseaun yleisiin pyrkimyksiin ja aatteisiin? Muutamat tutkijat, niinkuin esim. Émile Faguet ja Jules Lemaître, vastaavat tähän, ettei juuri miltään kohdalta ja että Contrat social, samalla kun se on keskinkertaisin, hämärin ja tuhoisin kaikista Rousseaun teoksista sekä se, missä jo voi huomata alkavan mielipuolisuuden merkkejä, on ajatuksellisesti kaikkein vaikeimmin liitettävissä hänen tuotantonsa kokonaisuuteen. Toiset taas, kuten esim. Lanson, katsovat olevan varsin helppoa havaita Yhteiskuntasopimuksenkin suorastaan välttämättömänä renkaana liittyvän Rousseaun muiden teosten aateketjuun.

Rousseaun perusaate, se, josta hän aina lähtee ja johon hän aina tulee, on, niin esittää asian Lanson, tämä: Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi ja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen vapaaksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä kurjimmista kurjimman olennon. Luonnontilassa ollessaan oli ihminen hyvä. Kuinka olisikaan hän voinut rikkoa sääntöjä vastaan, kun ei mitään sääntöjä ollut? Hän seurasi vain itsesäilytysvaistoaan, oli viaton kuin eläin, eikä vahingoittanut ketään. Hän tyydytti vain tarpeensa eikä pyytänyt yli sen mitään, vieläpä auttoikin kaltaisiaan silloin kun oli itse kylläinen. Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi aistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen keksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden tulevien tarpeiden nimessä jakoi esineet käsitteiden "minun" ja "sinun" mukaan ja loi omaisuuden. Näin syntyi luonnollisen tasa-arvoisuuden tilalle omaisuuteen ja voimaan ja viekkauteen ja julmuuteen perustuva eriarvoisuus. Näin syntyivät etuoikeudet, näin joutuivat toiset saamaan kaikki, mitään tekemättä, kun taas toisten oli pakko raataa nääntymykseen asti herrojensa hyväksi. Näin syntyi yhteiskunta, joka näyttää vain tukevan anastajia heidän anastuksissaan ja raastavan köyhän vieläkin köyhemmäksi. Omaisuus on yhteiskunnan perustus, ja valta, ylhäisyys, kunnia, kaikki lähtee siitä. Yhteiskunta kulkee yhä eteenpäin turmeltumisensa tiellä, ja juuri se, mitä tämä yhteiskunta pitää korkeimman kehityksensä mittana ja mistä se eniten ylpeilee, taiteet ja tieteet, onkin parhaana merkkinä tästä turmeltumisesta. Ovathan taiteet ja tieteet ylellisyyttä, josta kansan suuri enemmistö ei tiedä eikä hyödy mitään, ja ylellisyyshän on taas samaa kuin muutamien rikkaus ja lukemattomien kurjuus. Kas siinä Rousseaun molempien ensimäisten esitelmien (Discours) aatteellinen tausta, esitelmän Taiteiden ja tieteiden turmelevasta vaikutuksesta (1750) ja esitelmän Eriarvoisuudesta (1755).

Edelliseen näistä liittyy hyvin läheisesti Kirje teatteriesityksistä, jonka Rousseau v. 1758 kirjoitti d'Alembertille vastustaakseen tämän ehdottaman teatterin perustamista vakavaan Genève'iin, koska näytelmätaide juuri parhaiten kuvastaa yhteiskunnan turmeltunutta tilaa ja tehokkaimmin levittää sen erehdyksiä ja paheita.

Ihanteena on siis luontoon palaaminen. Mutta siitä huolimalta ei tule otaksua Rousseaun vaativan nykyaikaisen ihmisen palaamista orang-utanin asteelle tai yhteiskuntatilan hylkäämistä ja luonnontilan omaksumista uudelleen. Ihminen on jo vuosituhansien kuluessa siinä määrin muuttunut kaikilta vaistoiltaan ja elämänvaatimuksiltaan, että luonnontilaan palaaminen merkitsisi hänelle suurta onnettomuutta. Lisäksi on yhteiskuntatila eräissä suhteissa luonnontilaa korkeampikin tila, kun asiaa tarkemmin ajattelee. "Vaikkakin ihminen luopuu tässä tilassa useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat, koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki typerästä, kehittymättömästä eläimestä älykkään olennon ja ihmisen", lausutaan tästä Yhteiskuntasopimuksessa (I, 8). Säilyttämällä siis kehityksen aiheuttaman älyllisen ja siveellisen olentomme jalostumisen ja avartumisen, tulee meidän muutoin pyrkiä saavuttamaan niitä hyviä ominaisuuksia ja sitä vapautta, joiden kuvitellaan luonnonihmiselle kuuluneen. Siinä mielessä tulee meidän palata luonnontilaan ja toimittaa itsessämme parannus.

Tämä parannus käsittää kaksi laajaa tehtävää: yksilön parantamisen ja yhteiskunnan parantamisen.

Yksilön parantaminen tapahtuu ensi sijassa kasvatuksen avulla. Luonto on hyvä ja yhteiskunta paha. Antakaamme siis luonnon tehdä tehtävänsä ja pysyttäkäämme yhteiskuntaa aluksi etäällä lapsesta. Luonto loi villi-ihmisen: tehkäämme mekin oppilaastamme villi-ihminen, vahvistakaamme hänen ruumistaan, teroittakaamme hänen aistejaan, harjoittakaamme vaistoa, odottakaamme harkinnan selviytymistä aistimuksista, ihmiskunta on kehittynyt pakottavan tarpeen ja kokemuksen tietä: pankaamme lapsi tuntemaan tarpeita ja toimittakaamme hänelle kokemuksia. Poistakaamme hänen lähettyviltään turmiollinen kirjallisuus ja antakaamme hänen lukea vain luonnon suurta kirjaa ja etsiä siitä jumalaa. Uskontojen opinkappaleet ovat yhteiskunnan keksintöjä ja vihan ja teeskentelyn välikappaleita: hyljätkäämme ne ja koettakaamme saada oppilaamme hänen ennätettyään järjen ikään käsittämään Jumala kaikessa Hänen puhtaudessaan ja äärettömyydessään. Näin kehittyy lapsesta yhteiskuntaihminen, jolla on kaikki luonnonihmisen edut ilman yhteiskunnan luomia paheita. Tämän kehityksen tie osoitetaan yksityiskohtaisesti Émile'issä (1762).

Uusi Héloïse (1761) taas osoittaa, kuinka kukin meistä voi keskellä jokapäiväistä elämää suorittaa tämän kehityskulun kohti luonnollisen ihmisen hyveitä. Luonnon mukaan on kyllä Saint-Preux'n ja Julie'n rakkaus aivan viatonta: mutta he ovat unohtaneet, että rakkaus luonnon mukaan on nykyään mahdoton. Yhteiskunta ei hyväksy heidän rakkauttaan, vaan eroittaa heidät, naittaen Julie'n miehelle, jota hän ei rakasta. Julie on sortumaisillaan aviorikokseen: valhehan kuuluukin niin läheisesti nykyiseen yhteiskuntaan. Mutta uskonnollisen tunteen johtamana päättää Julie elää täysin vilpitöntä elämää. Hänen miehensä avustaa siinä häntä, ja he molemmat yhdessä nostavat totuuden, suoruuden, vapauden, hyveen ja onnen vallitsemaan siinä mallikelpoisessa perheessä, jonka he luovat ja jossa sivistyksen keskelläkin ihmisen älyllinen puoli kehittyy sydämen turmeltumatta.

Yhteiskuntasopimus (1762) käsittelee sitten keinoja, joiden avulla perinjuurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on toimitettava ja sovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoomat monilukuiset edut ja luonnontilan vapaus ja onnellisuus. Sitävarten on ajatuksissa palattava siihen hetkeen, jolloin yhteiskunta syntyi. Tällä hetkellä tekivät keskenään tasa-arvoiset ja luonnostaan vapaat ihmiset sopimuksen, jonka mukaan he liittyivät yhteisöksi ja suostuivat kaikki luopumaan vapaudestaan ja omaisuudestaan yhteisön hyväksi. Tämän yhteisön ainoana päämääränä ja tehtävänä on ilmeisesti sen jäsenten menestys ja onni. Sitä johtaa kaikkien näiden jäsenten tahtojen yhteisvaikutuksesta syntyvä yleistahto, joka tarkoittaa aina yhteiskunnan parasta. Kansalaiset alistavat kaikki tahtonsa tämän yleistahdon alaiseksi, mutta kun tämä yleistahto tähtää samaan kuin heidän kunkin yksityinenkin tahto, nimittäin yhteiskunnan menestykseen, on kansalainen vapaa, koska hän tottelee vain omaa tahtoansa. Luopumalla näennäisesti vapaudestaan ja antautumalla yhteiskunnan alamaiseksi, lujittaa siis vain kansalainen vapauttaan, samoin kuin hän lujittaa omistusoikeuttaan, jota yhteiskunta suojelee. Kaikkien kansalaisten tahdoista syntyvä yleistahto on samalla ylin valtiovalta, mitä on olemassa: vain sen päätökset ovat laki. Hallitus, olkoon se millainen tahansa, olkoon sen etunenässä kuningas tai ylimystö tai suurempi hallituskunta, on vain tämän kansan yleistahdon palvelija. Yieistahdolla on valta, koska se on ylin käskijä, minä päivänä tahansa muuttaa hallitusmuotoa, poistaa kuningas, kumota perustuslait, jopa purkaa yhteiskuntasopimuskin. Näiden luonnollisten periaatteiden mukaisesti tulisi nyt koettaa uudelleen järjestää inhimillisiä yhteiskuntia, asettaa niihin sellainen hallitus, kuin niistä kukin näyttää vaativan, laatia niille sellaiset lait, jotka takaavat niiden menestyksen ja poistavat kaikki väärinkäytökset, kaiken sorron ja mielivallan.

Jos Yhteiskuntasopimuksen voi näin suuremmitta vaikeuksitta yhdistää Rousseaun muiden pääteosten aatteelliseen kokonaisuuteen, niin liittyy se taas toisaalta varsin elimellisesti hänen omaan elämäänsä ja sen kokemuksiin.

Niinkuin hän teoksensa alkusanassa viittaa, on Yhteiskuntasopimus vain ote laajemmasta teoksesta, jota hän oli ryhtynyt sepittämään Venetsiassa vv. 1743-1744. Hänen vaikutusvaltaiset pariisilaiset ystävänsä olivat nimittäin hankkineet hänelle lähettilään sihteerin paikan Venetsiaan. Niin vähän mieskohtaista iloa kuin työskentely typerän ja saiturimaisen lähettilään kanssa Rousseaulle tuottikin, tarjosi tämä toimi hänelle kuitenkin oivallisen tilaisuuden tutustua Europan valtiolliseen elämään, julkiseen ja salaiseen, yksityiseen ja kansainväliseen. Lisäksi tutki hän innokkaasti valtiotieteellisiä kirjailijoita, ja käytännön ja teorian innostamana suunnitteli ja pani hän osittain alulle itsekin laajan teoksen, jonka oli nimensä mukaisesti (Institutions politiques) määrä käsitellä valtiolaitosta kokonaisuudessaan, Hän joutui kuitenkin Venetsiasta niin pian pois, ettei hän ennättänyt saada työtään valmiiksi. Vasta sitten kun hän oli päässyt Pariisin hyörinästä Montmorencyn rauhaan, sai hän aikaa kirjoittaa yhteen jaksoon kaikki tärkeimmät teoksensa ja samalla eroittaa määrätyn osan vanhemmasta valtiotieteellisestä teoksesta ja muodostaa siitä Yhteiskuntasopimuksen, mahdollisesti korjailemalla tätä osaa vakiintuneempien periaatteittensa mukaiseksi.

Näitä periaatteita oli Rousseau muiden asiain yhteydessä julistanut jo eräissä aikaisemmin ilmestyneissä kirjoituksissaan, ennen kuin hän ne lopullisesti kokosi erikoiseksi oppirakennukseksi Yhteiskuntasopimukseen. Niinpä oli hän jo suureen ensyklopediaan laatimassaan esityksessä valtiotaloudesta ensimäisen kerran hahmostellut teoriansa yleistahdosta. Edelleen oli esitelmään eriarvoisuudesta sisältynyt useita Yhteiskuntasopimuksen aineksia, niinkuin esim. viittauksia perustavaan sopimukseen, kansalle kuuluvaan ylimpään valtiovaltaan, lakien luonteeseen y.m. Yhteiskuntasopimus onkin tavallaan tämän esitelmän välttämätön täydennys: sehän osoittaa, millä tavalla ihmiskunta saattaa pelastua siitä synkästä, suorastaan toivottomasta tilasta, mihin se esitelmän mukaan oli joutunut.

Paljon enemmän kuin tutustuminen kansainvälisiin valtiollisiin suhteisiin ja Venetsian tasavallan oloihin vaikutti kuitenkin Yhteiskuntasopimuksen lopulliseen muodostumiseen se seikka, että Rousseau oli kotoisin toisesta kaupunkitasavallasta, Genève'istä. Tosin ei hän senjälkeen kun hän v. 1728 16-vuotiaana karkasi kalvinilaisesta synnyinkaupungistaan, ollut oleskellut siellä muuta kuin käymätien. Mutta hän sanoo isänsä jo lapsena istuttaneen häneen "vapaan tasavaltalaisen hengen", ja koko elämänsä ijän katsoikin hän syvällä kunnioituksella ja ihailulla tämän porvaristasavallan puoleen. Kuuluisaksi tultuaan kävi Rousseau v. 1754 Genève'issâ ja kääntyi uudelleen protestanttisuuteen, päästäkseen tasavallan kansalaiseksi — arvo, josta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan suurempien valtioiden komeimmistakin kunnianimistä. Niinpä kirjoittaakin hän useina vuosina, siksi kunnes synnyinkaupungin johtomiesten ja hänen välinsä ennättävät kylmetä, teostensa kansilehdelle arvokseen "Genève'in kansalainen" ja panee sen, missä suinkin tilaisuutta on, toisten kirjailijain monilukuisten pöyhkeiden arvonimien vastakohdaksi. Heti Yhteiskuntasopimuksen ensimäisen kirjan alussa viittaa hän myös tähän kansalaisarvoonsa ja äänestysoikeuteensa ja jatkaa: "Joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja, olen onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!"

Tuolla käynnillään v. 1754 oli Rousseau nimittäin erikoisesti tutustunut Genève'in hallitusmuotoon, ja onkin näytetty toteen, että useat kohdat Yhteiskuntasopimusta on enemmän tai vähemmän uskollisesti muovailtu tämän hallitusmuodon mukaisiksi. Joka tapauksessa ajatteli Rousseau pientä, ei liian rikasta eikä liian köyhää — rikkauden tasaisen jakautumisen vaatiminen, maanviljelyksen ja maaseudun ylistäminen kaupan ja kaupunkien edellä ja suurteollisuuden vaatiman työnjaon vastustaminen ovatkin Rousseaulle varsin kuvaavia piirteitä — valtiota, juuri sellaista kuin Genève tai Bern, ja vain sellaisen pienen valtion piirissä katsoo hän ihanteensa mahdolliseksi toteuttaa, mikäli se yleensä on mahdollinen toteuttaa. Mielikuvituksessaan yhdisti hän ihailemansa Genève'in tasavallan antiikin tasavaltoihin, joita hän ihaili vielä enemmän ja joiden edustamia aatteita hän niinikään koetti sovittaa suunnitelmiinsa. Onhan tuo aate, että kansalainen on jotakin vain valtion jäsenenä, että hän on vain sikäli vapaa kuin valtiokin on vapaa ja että kansalaisen tulee näin ollen kaikkine voimineen, kykyineen ja omaisuuksineen antautua valtiolle, täysin antiikkinen. Lisäksi sijoittaa Rousseau teoksensa loppuun laajan esityksen Rooman tasavallan kansankokouksista ja tribuunin, diktaattorin ja sensorin viroista, ikäänkuin tahtoisi hän suositella kaikkia niitä esikuviksi nykyajankin valtioille. Puoltaessaan 16. vuosisadalla protestanttisen kansan oikeutta nousta uskonsa puolesta kapinaan ja vastustaessaan myöhemmin Ludvig XIV:n itsevaltiutta olivat taas protestanttiskalvinistiset jumaluusoppineet kehitelleet teoriaa kansan suvereenisuudesta, kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta, ja tämä teoriahan on Rousseaunkin valtiollisen aaterakennuksen kulmakiviä. Edelleen tuntuu ikäänkuin armottoman kalvinilaisuuden ja Genève'in vanhojen asetusten vaikutusta siinä karkotuksella ja kuolemalla uhkaavassa ankaruudessa, millä Rousseau teoriansa huipuksi pystyttää, menetellen tässä vastoin Montesquieun varovampia ja järkevämpiä suunnitelmia, deistisiin opinkappaleihin, sellaisiin kuin kostavan ja auttavan Jumalan olemassaoloon, vanhurskaiden autuuteen ja pahojen rangaistukseen, nojaavan valtionuskontonsa.

Jos näin Rousseaun oppi kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta ulottuu verrattain syvälle inhimillisen ajattelun historiaan, niin vielä paljoa syvemmät juuret on sillä teorialla, josta hänen teoksensa on saanut nimensä ja joka on hänen koko valtiotieteellisen ajattelunsa lähtökohta, nimittäin sopimusteorialla. Prof. Erich huomauttaa valtiosääntöjen säätämistä ja muuttamista käsittelevässä teoksessaan, että sillä opilla, jonka mukaan valtion oikeusperusteena on jonkunlainen sopimus, oli kannattajia jo vanhojen kreikkalaisten filosofien keskuudessa. Keskiaikaisillakin kirjailijoilla tavataan tämän opin suuntaisia ajatuksia ja uudennusajalla kehittävät n.s. luontaisoikeuden puoltajat sitä aivan erikoisen innokkaasti. Ja myöhemminkin on sen vaikutus valtio-oppiin ja valtioitten oikeusmuotoihin ollut tavattoman tärkeä. Sisälsihän tuo käsitys, että valtion olemassaolon perustuksena on jonkunlainen sopimus, millainen tahansa, ytimeltään kansanvaltaisen periaatteen, josta kehitettynä saattoi tulla hallitsijain yleensä ehdottomaksi ja alkuperältään suorastaan jumalalliseksi julistetun ylimmän vallan terveellinen vastapaino.

Tällaisen sopimuksen tekemistä ovat kaiketi hyvin harvat pitäneet varsinaisena historiallisena tapahtumana: pikemminkin on sitä käsitetty jonkunlaiseksi luontaiseksi oikeuspohjaksi, jolle valtio on rakennettava. Mutta myönnettävä on, että tätä sopimusperiaatetta on aikojen kuluessa käytetty mitä vastakkaisimpiin tarkoituksiin ja että siitä vedetyt käytännölliset johtopäätökset ovat olleet mitä ristiriitaisimpia. Niinpä on keskiajalta lähtien puolustettu sellaista katsantokantaa, että sopimus on alkuaan tehty kuninkaan ja kansan välillä, mutta ettei kansalla sitten, kun se kerran on antautunut kuninkaan valtaan, ole enää mitään sanansijaa, hallittiinpa sitä millä tavalla tahansa. Toisaalta on taas sopimus käsitetty tehdyksi niiden ihmisten kesken, jotka ovat valtion muodostaneet, niin että "kuninkaiden ja hallitusmiesten valta on ainoastaan johdettua valtaa", niinkuin lausuu Milton, joka toisen tunnetun englantilaisen ajattelijan Locke'in kanssa on tätä käsitystä puolustanut.

Kuuluisa on kolmannen englantilaisen filosofin Hobbes'in kanta. Hänkin lähtee kyllä siitä ajatuksesta, että sopimuksen ovat tehneet ne yksilöt, jotka ovat valtion muodostaneet, ilman että hallituksella on ollut siihen mitään osaa. Mutta hän katsoo kansan suostuneen ei ainoastaan valtion muodostamiseen, vaan myöskin määrätyn henkilön tai määrättyjen henkilöiden asettumiseen tämän valtion etunenään. Hän myöntää kyllä kansalla olevan luonnostaan ylimmän vallan, mutta hän katsoo kansan luovuttaneen tuon ylimmän vallan juuri sopimuksen teolla hallitukselle kokonaan ja ikiajoiksi. Niinpä siis muuttuukin hallitus heti valtion syntyessä samalla ylimmäksi vallaksi, eikä kansalla ole enää mitään muuta jälellä kuin ehdoton kuuliaisuus: sopimus sitoo kansan tottelemaan hallitsijaansa, menettelipä tämä miten tahansa. Kansa on luovuttanut kerta kaikkiaan oikeutensa hallitsijalle, jolla on valta käytellä näitä oikeuksia aivan mielensä mukaan. Ja kerran tehty sopimus sitoo ei ainoastaan niitä yksilöitä, jotka alkuaan sopimuksen tekivät, vaan myös kaikkia heidän jälkeläisiään. Hobbes on siis Grotiuksen kanssa sitä mieltä, että ihminen voi luovuttaa sekä oman vapautensa että myös jälkeläistensä vapauden, ja että siis koko kansakin voi tehdä samoin.

Liittyen lähemmin Miltoniin ja Locke'iin käy nyt Rousseau ankarasti vastustamaan näitä Hobbes'in ja osaksi myös Grotiuksen käsitystapoja.

Hän lähtee myös siitä ajatuksesta, että ihmiset sitten, kun luonnontila kävi heille mahdottomaksi, siirtyivät yhteiskuntatilaan, tekemällä keskenään sopimuksen heidän kaikkien yhteistä hyvää tarkoittavan valtion perustamisesta. Kaikki ovat sopimuksen teossa samassa asemassa: he luovuttautuvat valtiolle kokonaan, kaikkine oikeuksineen, ja kun kaikki tekevät niin, ei ole kellään syytä valittaa. Mutta kun ei kukaan voi tehdä mitään sitoumuksia toisten puolesta, vaatii Rousseau kansan laillisissa kokouksissa aina ensimäiseksi esitettäväksi tämän kysymyksen: "Tahtooko ylin valtiovalta (= kansa) säilyttää nykyisen hallitusmuodon?" sekä toiseksi: "Tahtooko kansa jättää tämän hallituksen hoidon niille henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin on?" Näin siis kansa itse ratkaisee lyhyiden väliaikojen kuluttua, millä tavalla se haluaa itseään hallittavan.

Minkäänlainen ylin valtiovalta ei siis Rousseaun mukaan ole voinut siirtyä sopimuksen teossa kansalta hallitukselle. Päinvastoin. Rousseau on jyrkästi sitä mieltä, että kansan yhteisölle kuuluva ylin valtiovalta, suvereniteetti, on yhtä luovuttamaton kuin se on jakamaton ja häviämätön. Onpa sitä Rousseaun mukaan mahdoton edustaakin: kansan on itse välittömästi omissa kokouksissaan vahvistettava sille esitetyt lait. Hallituksen tehtävänä on ainoastaan näiden kansan yleistahtoa ilmaisevien lakien toimeenpaneminen ja sovittaminen yksityistapauksiin, koska yleistahto ei voi tehdä muita kuin yleisiä päätöksiä. Hallitus, olipa se millainen tahansa: kansanvaltainen, ylimysvaltainen tai yksinvaltainen, on ainoastaan ja yksinomaan tämän kansan yleistahdon palvelija, ja Rousseau kieltää ehdottomasti, että sen tai tämän hallituksen asettaminen olisi sopimusluontoinen teko (III, 16). Sillä kuinka voitaisiin tehdä sellainen sopimus, missä korkeampi sitoutuisi tottelemaan alempaansa! Lisäksi tietäisi moinen sopimus ylimmän valtiovallan luovuttamista, rajoittamista ja hävittämistä, mikä ei saa tapahtua, samalla kun se olisi ainoan valtion olemukseen kuuluvan sopimuksen, alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen loukkaamista. Tässä kohdassa on Rousseaun kansanvaltainen kanta jyrkkä ja järkähtämätön.

Mutta puhuessaan eri hallitusmuodoista ei hän suinkaan asetu yhtä jyrkästi kansanvaltaisimman hallitusmuodon puolelle. Eroittaessaan kansanvaltaisen, ylimysvaltaisen ja yksinvaltaisen hallitusmuodon pitää hän päinvastoin ensimäistä siihen liittyvien monien haittojen takia suorastaan mahdottomana ihmisten muodostamaan valtioon: "Jos olisi olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se itseänsä kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu ihmisille." (III, 4.) Vaikka hänellä onkin kuninkaista sanottavana monta katkeraa ja pilkallista sanaa, ei hän sentään pidä yksinvaltaista kuningashallitustakaan mahdottomana erinäisissä oloissa, niin ilmeisesti kuin hänen vahvin mieltymyksensä valinnaisen ylimysvallan puoleen kallistuukin Genève'in malliin.

Rousseaulla täytyy nimittäin myöntää olleen niin paljon historiallista älyä, ettei hän käynyt laatimaan kerta kaikkiaan kaikille valtioille pakotettavaa kaavaa, vaan myönsi kunkin hallituksen saattavan olla paikallaan eri aikoina ja eri oloissa aina kansan lukumäärän, entisyyden, luonteen ja kehitysasteen sekä sen asuman alueen ilmanalan, maaperän laadun ja yleensä ulkonaisten suhteiden mukaan. Pääasia hänelle oli vain, että kansalla on kaikkialla ylin valtiovalta, että kansa saa itse ratkaista hallitusmuotokysymyksen ja että siis kansalla on aina kohtalonsa omissa käsissään. Niinpä onkin hän taipuvainen nimittämään tasavallaksi jokaista valtiota, missä näin on laita, vaikka sen hallitusmuoto olisi esim. yksinvaltainen. Valtion tärkein tehtävä on kaikkien sen jäsenten menestyksen ja onnen valvominen, ja kun se vain tämän tehtävän täyttää, ei ole väliä, millaisen hallitusmuodon kansa on sille suvainnut antaa, kunhan tämä hallitusmuoto vain takaa tämän tehtävän täyttymisen.

Kaikki riippuu siis lopullisesti kansan tahdosta. Rousseau nimittää tätä tahtoa yleistahdoksi. Tämä yleistahto on hänen ajattelussaan kietoutunut jonkunlaiseen salaperäisyyden verhoon. Yleistahto ei näet ole pelkkä kansan tahto sellaisenaan, vaan kuvastaa se jonkunlaista kansakunnan elämisen periaatetta, jonkunlaista jatkuvan menestyksellisen olemassaolon pyrkimystä, joka ei voi kadota kansakunnasta niin kauvan kuin se yleensä on kansakunta. Sentähden voikin Rousseau väittää yleistahdon aina olevan "oikean", aina tähtäävän valtion parhaaseen, vaikka yksityisedut ja puoluepyyteet voivatkin joskus johtaa äänestäjiä harhaan ja hetkiseksi himmentää yleistahdon. Tämä tahto on sen siveellisen henkilön tahto, joka syntyy silloin kun ihmiset yhteiskuntasopimuksella muodostavat valtion ja antautuvat sen jäseniksi. Yleistahto pakottaa yksityisen olemaan vapaan, se on: tahtomaan omaa parastaan, aivan niinkuin Kantin siveysopin järjestelmässä ihmisen korkeampi ja järjellisempi tahto pakottaa hänen alemman luontonsa suorittamaan oikeita tekoja.

Rousseaun mielestä on olemassa tuntuva ero yleistahdon (volonté générale) ja kaikkien tahdon (volonté de tous) välillä. Edellinen tarkoittaa aina vain yhteistä etua, kun taas jälkimäinen pyrkii työntämään etualalle yksityisharrastuksia, ollessaan vain yksityistahtojen summa. Milloin nämä yksityistahdot esiintyvät äänestyksissä sellaisella tavalla, että valtion edusta ei näytä kukaan välittävän rahtuakaan, ei Rousseau edes silloinkaan myönnä yleistahdon olevan tuhotun tai turmeltuneen. "Se on yhäti järkähtämätön, muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut toisten tahtojen valtaan, jotka ovat voimakkaampia kuin se. Irroittaessaan etunsa yhteisestä edusta huomaa jokainen kyllä, ettei hän voi sitä irroittaa siitä täydellisesti; mutta hänen osuutensa yhteisestä pahasta ei näytä hänestä miltään sen hänelle yksinään kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän luulee saavuttavansa. Ellemme ota lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo hän yleistä hyvää jo oman etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka muu tahansa. Silloinkaan, kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta yleistahtoa sisimmässään; hän vain kiertää sitä." (IV, 1.)

Epäilemättä on tämä syvää ja kaunista sielunerittelyä, mutta Rousseaun arvostelijat ovat huomauttaneet, että lopputulos on kuitenkin todellisuudessa se, että Rousseaun valtiossa tulisi riehumaan aivan sietämätön enemmistömielivalta, kun kerran käytännössä on mahdoton eroittaa tuota ikiviisasta yleistahtoa häikäilemättömän enemmistöpuolueen tahdosta ja kun kerran Rousseau, asettuen jälleen vastustamaan Montesquieun ajatuksia, vaatii jyrkästi poistettavaksi kaikki suojelevat väliasteet ja vallanjaot ylivaltiaana käskevän kansan ja palvelijana tottelevan hallituksen väliltä. Rousseau vaatii kuitenkin sitä suurempaa yksimielisyyttä päätöksen teossa, mitä tärkeämpi asia on. Täydellistä yksimielisyyttä vaatii kuitenkin vain itse yhteiskuntasopimus, sillä "yhteiskunnan jäseneksi liittyminen on maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on syntynyt vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn varjolla se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman hänen suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi, merkitsee samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi." (IV, 2.)

Tämä yleistahto ohjaa nyt kansalle kuuluvan ylimmän valtiovallan tekoja ja päätöksiä. "Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on… ylimmän valtiovallan nimi" (II, 4). Kaikki kansalaiset ovat siis alamaisina tästä ylimmästä valtiovallasta täydellisesti ja ehdottomasti riippuvaisia. "Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa" (II, 4). Se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle. "Mutta", huomauttaa Rousseau, "on myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän tärkeyden" (II, 4). Ylin valtiovalta, s.o. kansan enemmistö, siis arvostelee, mitä alamaisten tulee luovuttaa vapaudestaan, voimastaan ja omaisuudestaan valtion hyväksi, koska he ovat kaiken tämän valtiolta saaneet ja koska he esim. omaisuuteen nähden ovat vain oikeastaan valtiolle kuuluvan omaisuuden säilyttäjiä ja huoltajia (dépositaires).

On usein huomautettu, että Rousseau, myöntämällä valtiolle näin suuren vallan joka suhteessa, kallistuu vahvasti n.s. valtiososialismiin päin. Joka tapauksessa luo hän aikansa ehdottoman yksinvallan vastapainoksi yhtä ehdottoman valtiovallan, jonka lopullinen hoito on kansan käsissä. Ranskassahan oli kuninkaalla jo pitkät ajat ollut täydellinen ja rajaton valta kaikissa suhteissa. Katoliset jumaluusoppineet olivat julistaneet, että kuningas oli saanut valtansa Jumalalta ja että se oli siis loukkaamaton. Kuninkaalla oli yksinään oikeus säätää lakeja, oikeus "ilman riippuvaisuutta ja kenenkään muun osaa". Hän katsoi alamaistenkin kaiken omaisuuden kuuluvan yksinään hänelle, ja jos hän jätti tuon omaisuuden hallinnan alamaisilleen, niin tapahtui se "sulasta armosta". Kuningas oli siis suvereeni, kaiken alku ja loppu, kaiken käskijä ja määrääjä. Rousseaun tärkeistä tärkein historiallinen merkitys on siinä, että hän Yhteiskuntasopimuksessaan niin terävästi ja kaunopuheisesti osoitti tällaiset kuninkuuden vaatimukset järjettömiksi ja kaikkea oikeusperustetta puuttuviksi ja siirsi suvereniteetin eli ylimmän valtiovallan päättävästi kansalle, tekemällä kuninkaasta vain kansan palvelijan.

Ja Rousseau osoittaa selvästi keinonkin, jonka avulla kansa pääsee tuollaisista suhdattomista vaatimuksista ja yleensä hallituksesta, jonka toiminta ei enää tarkoita kansan eli yhteisön parasta ja joka siis on rikkonut yhteiskuntasopimuksen: "Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee paremmin." (I, 1.) Sillä heti kun yhteiskuntasopimus on rikottu, lakkaavat kaikki sitoumukset ja oikeudet ja yksinään voima ratkaisee kysymyksen. Heti kun kansalla vain on voimaa kukistaa itsevaltainen hallitus ja sen voima, on sen velvollisuus se tehdä ihmiselle luonnostaan kuuluvan vapauden nimessä, sillä toisen orjana oleminen ei ole ihmisen arvon mukaista, eikä voima luo koskaan oikeutta.

Yhteiskuntasopimus, yleistahto, ylin valtiovalta, nämä Rousseaun valtio-opin kolme pääpylvästä, kaikki ne pohjautuvat lopullisesti kansaan, jonka menestyminen on valtion ja kaikkien sen laitosten ainoa silmämäärä. Rousseau ei ole kuitenkaan ehdoton kansan ihailija. Hän nimittää sitä joskus "sokeaksi joukkioksi", joka ei osaa tahtoa sitä, mikä on oikein, koska se ei useinkaan tiedä, mikä sille on hyväksi. Sentähden katsoo Rousseau välttämättömäksi antaa lainlaatijan kansalle oppaaksi ja avustajaksi tämän kansan olojen järjestämisessä. Tämän ihmeellisen lainlaatijan verhoaa Rousseau samanlaiseen ylevään salaperäisyyteen kuin yleistahdonkin. Hänellä tulisi olla korkeampi, melkeinpä jumalallinen äly, hänen tulisi tuntea kaikki ihmisten intohimot, omaamatta niistä ainoatakaan, ja hänen tulisi kyetä omasta onnestaan ja kunniastaan välittämättä työskentelemään muiden onnen hyväksi. Kuitenkaan ei hänellä saa olla minkäänlaista lakiasäätävää valtaa, koska kansa ei voi sitä milloinkaan itseltään luovuttaa. Hän on yksinomaan lakien laatija, eikä mitään muuta. Kansan asiana on joko hyväksyä tai hyljätä hänen esityksensä. Mutta mistä saa nyt tämä "sokea joukkio" kyvyn ja ymmärryksen hyväksyä juuri ne oikeat lakiehdotukset? Eivätkö useinkin juuri pahimmat petkuttajat uskottele kansalle omaavansa lainlaatijan "suuren sielun" ja näin tunkeudu sitä johtamaan joko itsensä tai jonkun erikoisen puolueen eduksi? Ja kuinka saattaa sitten kansa ensin laatia hallitusmuotonsa, jonka sovelluttaminen kunkin maan kehitysasteeseen ja oloihin on niin erinomaisen vaikea tehtävä, ja vasta myöhemmin tarvita lainlaatijan apua muita vähemmän tärkeitä lakejaan säätäessään?

Näitä ja monen monia muistutuksia on tehty Rousseaun teorioja vastaan. Niinpä on huomautettu Rousseaun Yhteiskuntasopimuksessakin pitävän liiaksi kiinni tuosta niin suurella ponnella julistamastaan opista, että ihminen on luonnostaan hyvä, kun hän ilman muuta otaksuu sopimusta tehtäessä vahvojen ja älykkäiden kiltisti suostuvan olemaan tasa-arvoisia heikkojen ja typerien kanssa, vaatimatta etuoikeuksia. Eikö lisäksi yhteiskuntakin ole kaikessa pahuudessaankin luonnollisen kehityksen tulos ja oikeastaan siis hyvä, jos luontokin on hyvä? Edelleen väitetään Rousseaun uhraavan kokonaan ihmisen yksilölliset oikeudet tehdessään hänet niin täydelleen riippuvaksi valtiosta ja pakottaessaan hänet niin ehdottomasti sille antautumaan. Näin joutuu Yhteiskuntasopimus tavallaan ristiriitaan Uuden Héloïsen kanssa, koska tämän romaanin voimakkaasti kehittyneet siveelliset luonteet vain suurella vaivalla, jos lainkaan, saattaisivat alistua Rousseaun ihannevaltion harjoittamaan ehdottomaan niin ulkonaiseen kuin sisäiseen määräämisvaltaan. Niinikään havaitaan Rousseaun joutuvan muihinkin ristiriitaisuuksiin ja varsinkin jättävän ylimalkaisella sanonnallaan monet kohdat hämäriksi ja eri lailla tulkittaviksi. Toisaalta on tähän kuitenkin huomautettu, että silloisessa Ranskassa oli yleensä turvallisinta pysyä aivan yleisissä periaatteissa ja karttaa liian yksityiskohtaisia näiden periaatteiden sovellutuksia, jos mieli välttää kaikenlaisia ikäviä tuttavuuksia kuninkaallisen järjestysvallan ja vankilan kanssa.

Edelleen on Rousseauta ankarasti moitittu siitä, että hän on useat teoksensa aatteet, niinkuin esim. hänen suunnitelmiensa mukaan hallittavan valtion laadun, lainlaatijan tehtävän, yleistahdon ilmenemisen y.m. kohottanut niin korkean ihanteellisuuden huipulle, että niitä on mahdotonta käytännössä saavuttaa ja että koko kirja saa näin hyödyttömän haaveen leiman. Niinpä mainitaankin Rousseaun vanhoilla päivillään sanoneen Yhteiskuntasopimuksesta: "Ne, jotka luulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia", aivan niinkuin hän kirjeissään piti Émile'in ohjeiden mukaan suoritettua kasvatusta sen tarjoamien lukemattomien vaikeuksien ja pienimmänkin erehdyksen tuottaman tuhon vuoksi käytännöllisesti mahdottomana. Kun Rousseauta pyydettiin laatimaan ohjeet Korsikan ja Puolan hallitusmuotoja varten, näytti hän unohtavan kirjansa jyrkät väitteet ja esiintyi tavattoman varovaisesti. Hänen nähdäkseen on hyvin vaarallista käydä käsiksi juurtuneihin epäkohtiin, vaikka ne olisivat kuinka pahoja, sillä kansa ei siedä niihin kajottavan ja valtio on mullistusten hetkellä aina heikoin ja voi silloin helposti suistua sekasortoon tai tyranniaan. Niinpä ei hän ole halukas ilman muuta vapauttamaan edes Puolan maaorjia, koska heille olisi sitä ennen hankittava sielu, joka tekisi nämä orjat vapauden arvoisiksi. Edelleen säilyttää hän Puolassa yksinvaltiuden, mutta toivoo kuitenkin naapurien pienentävän Puolaa, koska pieniä valtioita on helpompi hallita kuin suuria. Kaikki tämä osoittaa kuitenkin vain Rousseaulla olleen sen verran järkeä, ettei hän ilman muuta käynyt sovittamaan jotakin kaavamaista ihannetta historian luomiin ja vain vaikeasti muutettaviin oloihin. Tuomitseehan hän itse Yhteiskuntasopimuksessa (II, 8) jyrkästi Pietari Suuren yritykset tehdä venäläisistä ilman muuta saksalaisia tai englantilaisia, koska noista yrityksistä on ollut venäläisille se surullinen seuraus, ettei heistä voi enää koskaan tulla sivistynyttä, lainalaiseen järjestykseen pystyvää kansakuntaa.

Sentähden tehdäänkin oikeastaan Rousseaulle suurta vääryyttä, kun sälytetään hänen hartioilleen kaikki ne erehdykset ja julmuudet, mitä hänen oppilaansa varsinkin Ranskan suuren vallankumouksen aikana hänen aatteidensa nimessä tekivät. Menetteliväthän nämä oppilaat ilmeisesti vastoin Rousseaun selviä ohjeita, kun he kävivät sovittamaan pienelle, ehkä vain muutamia tuhansia kansalaisia käsittävälle ja muutoinkin niin monin tavoin rajoitetulle valtiolle aijottua valtiomuotoa monimiljoonaiseen ja ikivanhoihin perinnäistapoihin piintyneeseen kansaan.

Epäilemättä oli Yhteiskuntasopimus kumouksellinen kirja ja epäilemättä se ehdotonta kansanvaltaa julistamalla antoi aseet 30 vuotta myöhemmin esiintyvien kumousmiesten käsiin. Mainitaanhan Marat'n juuri vallankumouksen aattona v. 1788 lukeneen ja selitelleen Yhteiskuntasopimusta julkisilla kävelypaikoilla innostuneelle kuulijakunnalle, ja kun Sieyès kuuluisassa lentokirjassaan Mitä on kolmas sääty? julisti jyrkästi: "Millä tavalla kansakunta tahtoneekaan, riittää, että se tahtoo; kaikki muodot ovat hyviä ja sen tahto on aina korkein laki", niin tuntuuhan siinä selvästi Rousseaun äänensävy. Niinkuin Rousseau antoi Kirjeessään teatteriesityksistä vallankumoukselle kansalaisjuhlat, samoin antoi hän Yhteiskuntasopimuksessaan sille lauseparret ja voimasanat. Hän "hallitsi Robespierre'in mukana", lukemattomissa julkaisuissa ylistettiin häntä oikeuden ja vapauden suurimmaksi esitaistelijaksi, Thérèse'ille, hänen rakastajattarelleen ja myöhemmin vaimolleen annettiin eläke suurin kunnianosoituksin, hänen ruumiinsa muutettiin v. 1794 Pantheoniin ja hänelle päätettiin pystyttää muistopatsas. Rousseau oli kuin olikin "vallankumouksen jumala", mutta sittenkin on väärin tehdä häntä vastuunalaiseksi kaikista vallankumouksen väärinkäytöksistä ja kaikista intoilijain yltiömäisyyksistä. Viitattuaan siihen mahdollisuuteen, että Rousseausta olisi varmaankin tullut hirmuhallituksen aikana yksi sen uhreja, ratkaisee Höffding tämän kiistakysymyksen näillä kauneilla sanoilla: "Jos käsitämme vallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen työn avulla, niin on Rousseau sen profeetta."

Joka tapauksessa on nyt Rousseaulla ollut paljon vihamiehiä joko hänen aatteittensa tai niiden otaksuttujen seurausten takia. Varsinkin Englannissa on hänellä ollut huono maine. Tri Johnson sanoi häntä aikoinaan "pahaksi mieheksi" ja olisi mielellään lähettänyt hänet rangaistussiirtolaan. Osa englantilaisia oikeustieteilijöitä on Britannian etujen nimessä vastustanut eräitä Rousseaun vaatimia rajoituksia sodankäyntiin, varsinkin mitä tulee yksityisen omaisuuden anastamiseen ja siihen liittyvään kaappausoikeuteen, samoin kuin ennakolta tapahtuvaan sodanjulistukseen, kun taas ranskalaiset, viimeksi Henri Rodet, joka on kirjoittanut laajan teoksen Yhteiskuntasopimuksesta ja Rousseaun valtiollisista aatteista, ylistävät aivan erikoisesti Rousseauta siitä, että hän on niin pontevasti julistanut sodan olevan valtioiden eikä suinkaan yksityisten välisen asian ja että hän on tehnyt siitä erittäin tärkeitä johtopäätöksiä. Meidän päiviemme englantilaiset näkevät taas Rousseaussa sen valtioihanteen luojan, joka toteuttaa tarkoituksiaan asettumalla "tuolle puolen hyvän ja pahan" ja jota muka Saksa nykyisessä sodassa niin häikäilemättömästi ja niin musertavalla voimalla seuraa. Benjamin Constant on huomauttanut Rousseaun tuhoisasta vaikutuksesta Ranskan myöhempään historiaan siinä suhteessa, että milloin vain on tahdottu vapautta sortaa ja itsevaltiutta puolustaa, niin siiloin on vedottu Rousseauhon, joka lopultakin ymmärsi vain hyvin hämärästi vapauden todellisen luonteen. Jules Lemaître taas, joka on kirjoittanut hyvin mieltäkiinnittävän, mutta pohjaltaan hyvin pahansuovan kirjan Rousseausta, nimittää Rousseauta "muutamien 18. ja 19. vuosisadan raskaimpien erehdysten isäksi" ja lausuu m.m. Yhteiskuntasopimuksesta: "Vaikka siihen olikin ryhdytty tarkoituksessa tehdä ihmiset vapaiksi ja onnellisiksi, on siitä tullut kaikkein täydellisimpiä sorron välikappaleita, mitä mikään kiihkoilija on milloinkaan takonut."

Paraimpienkin inhimillisten aatteiden luonnossa on, että ne puhaltaessaan läpi vuosisatojen vaikuttavat kaiken hyvän ohella myös paljon pahaa. Rousseaun kiihkeinkään vastustaja ei sentään kieltäne, ettei Rousseau olisi aatteineen vaikuttanut paljon hyvääkin, jopa enemmän hyvää kuin pahaa, vaikka hänen omat erehdyksensä ja hänen osuutensa muiden erehdyksiin tehtäisiin kuinka suuriksi tahansa. Käsityksen kansojen vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta, valtion tehtävästä kaikkien sen jäsenten onnen ja menestymisen edistäjänä ja yhteiskunnallisen kysymyksen tärkeydestä täytyy sanoa hänen esiintymisensä kautta suuresti syventyneen ja lujittuneen. Sitäpaitsi on hän alottanut kasvatusopin historiassa uuden ajanjakson, opettanut ihmisiä ymmärtämään ja ihailemaan luontoa, ollut ehkenpä kaikkein voimakkaimpana välikappaleena synnyttämässä uutta ja varsin tärkeätä kirjallisuuskautta, romantiikkaa ja hahmostellut jo edeltäpäin useita sen tärkeimpiä aiheita, ja hän on lopuksi syvästi vaikuttanut miehiin sellaisiin kuin Kantiin, Goetheen, Schilleriin, Fichteen, Byroniin ja meidän päivinämme ennen kaikkea Tolstoihin. Ja jos hän on vuorostaan ottanut vastaan vaikutuksia muilta, jos hyvin useat hänen aatteensa — niinkuin esim. juuri hänen valtiollisen filosofiansa pohjana oleva sopimusaate — ovat olleet hänen aikansa yhteisomaisuutta, niin on vasta hän esityksensä tulisella kaunopuheisuudella osannut antaa lentoa noille aatteille ja tehdä niistä eläviä voimia ihmiskunnan historiaan. Siinä merkityksessä on rva de Staëlin sana hänestä varsin sattuva: "Rousseau ei ole mitään keksinyt, mutta hän on sytyttänyt kaikki ilmiliekkiin."

J. V. Lehtonen.