Читать книгу Émile eli Kasvatuksesta - Jean-Jacques Rousseau - Страница 8

Tarkotukseni ei ole kosketella kaikkia yksityiskohtia, vaan ainoastaan esittää yleiset periaatteet ja antaa vaikeiden tapausten varalle esimerkkejä. Pidän mahdottomana keskellä nykyistä yhteiskuntaa ohjata lasta kahdentoista vuoden ikään, antamatta sille jotakin käsitystä ihmisten välisistä suhteista ja inhimillisten tekojen siveellisyydestä. Riittää että nämä käsitteet sille opetetaan niin myöhään kuin suinkin, ja että silloin, kun ne käyvät välttämättömiksi, ne supistetaan nykyisen hyödyllisyyden vaatimuksiin, ainoastaan sentähden, ettei lapsi pidä itseään kaikkien valtiaana ja ettei se tee muille pahaa tunnottomasti ja tietämättänsä. On olemassa lempeitä ja rauhallisia luonteita, joita kauan vaaratta voi pysyttää lapsellisessa viattomuuden tilassa; mutta on myöskin rajuja luonteita, joiden hurjuus jo aikaisin kehittyy ja joiden varttuvaa kehitystä tulee jouduttaa, jotta ei täytyisi niitä pitää pakonalaisina.

Ensimäiset velvollisuutemme ovat velvollisuuksia itseämme kohtaan; alkuperäiset tunteemme keskittyvät meihin itseemme, kaikki luonnolliset vaistomme tarkottavat alussa itsesuojelustamme ja hyvinvointiamme. Niinpä ensimäinen oikeuskäsite ei meissä herää velvollisuuksistamme toisia kohtaan vaan oikeuksistamme, ja siis on sekin tavallisen kasvatuksen erehdyksiä, että lapsille ensin puhutaan niiden velvollisuuksista, eikä koskaan niiden oikeuksista ja että täten niille ensin sanotaan vallan vastaista kuin mitä pitäisi, sellaista mitä ne eivät voi ymmärtää ja mikä ei herätä niiden mielenkiintoa.

Jos minulla siis olisi kasvatettavana sellainen lapsi, josta äsken puhuin, ajattelisin: lapsi ei ahdista ihmisiä,[33] vaan esineitä; ja pian se on oppiva kokemuksesta kunnioittamaan jokaista, joka on sitä vanhempi ja voimakkaampi, mutta esineet eivät itse voi puolustaa itseään. Sille ei siis ensiksi ole annettava vapaus-käsitettä vaan pikemmin omistus-käsite; ja jotta tämä käsite siinä voisi herätä, tulee sen omistaa jotakin. Jos lapselle sanoo että sen vaatteet, huonekalut ja lelut ovat sen omia, on tämä vallan vailla merkitystä, koska se, vaikka käyttääkin mielensä mukaan näitä seikkoja, ei tiedä miksi ja miten se on ne saanut. Jos sille taas sanoo että se omistaa ne sentähden, että ne on sille annettu, ei tämä ollenkaan paremmin selitä asiaa, sillä sen, joka antaa, täytyy itse omistaa jotakin. On siis olemassa omistusoikeutta, joka on lapsen omistamista aikaisempi ja kuitenkin tahdotaan sille selittää omistusoikeuden syntyä ja perustaa. Tähän tulee lisäksi se seikka että lahjoittaminen on sopimusta ja ettei lapsi vielä voi ymmärtää mitä sopimus on.[34] Huomatkaa siis, arvoisat lukijani, tästä ja lukemattomista muista esimerkeistä, miten sullomalla lasten päähän sanoja, joiden merkitystä ne eivät kykene ymmärtämään, luullaan niitä kasvatetun oivallisesti.

Tulee siis palata omistusoikeuden alkuperään; sillä tästä on ensi käsitys noudettava. Lapsi, joka elää maalla, on varmaankin saanut jonkun käsityksen maatöistä; sitä varten tarvitaan ainoastaan silmiä ja joutoaikaa, joita kumpiakaan siltä ei puutu. Joka iässä, etenkin lapsuudessa, tahdomme luoda, jäljitellä, tuottaa, antaa voiman- ja toiminnanmerkkejä. Tuskin lapsi on pari kertaa nähnyt muokattavan, kylvettävän puutarhaa ja sen vihannesten itävän ja kasvavan, kun se itse tahtoo ryhtyä puutarhanviljelykseen.

Yllä esittämieni periaatteiden mukaisesti en suinkaan vastusta tätä sen pyrkimystä, päinvastoin sitä kannatan, otan osaa sen harrastukseen, työskentelen sen kanssa, en sen huviksi, vaan omaksi huvikseni; niin se ainakin luulee. Minusta tulee sen puutarharenki; kunnes sen käsivarret vahvistuvat, minä itse muokkaan maata sen asemesta. Se ryhtyy sitä omistamaan istuttaessaan siihen pavun; ja varmaankin tämä haltuunsaattaminen on pyhempi ja kunnioitettavampi kuin se, jonka Nuñez Balbao toimeenpani julistaessaan Etelä-Amerikan Espanjan kuninkaan omaksi ja pystyttäessään hänen lippunsa Etelä-Jäämeren rannalle.

Käymme joka päivä katselemassa papuja ja näemme ihastuneina niiden kohoavan maasta. Lisään tätä iloa sanomalla Émilelle: tämä on sinun omaasi; selitän hänelle siten omaisuuskäsitteen merkityksen ja huomautan, että hän siihen on pannut aikaansa, työtänsä, vaivaansa, sanalla sanoen omaa itseään, että tuossa mullassa on osa häntä itseään, ja että hän kenen edessä tahansa voi väittää omistavansa sen, samoin kuin voisi vetää pois käsivartensa toisen kädestä, joka tahtoisi häntä siitä vasten hänen tahtoansa pidättää.

Eräänä päivänä Émile tulee saapuville kiireisin askelin ja ruiskukannu kädessä. Oi, mikä näky, mikä suru häntä kohtaa! Kaikki pavut on nyhdetty pois, koko multalava on ylösalaisin pengattu, itse paikkaa ei enää tunne entiseksi. "Voi, mitä on tullut työstäni, teostani, vaivojeni ja hikeni suloisista hedelmistä? Kuka on ryöstänyt minulta omaisuuteni, kuka on riistänyt minulta papuni?" Näin tämä nuori sydän purkaa paheksumistaan; ensimäinen vääryyden tietoisuus on siihen vuodattanut surullista katkeruuttaan. Hänen kyyneleensä vuotavat tulvinaan; epätoivoinen lapsi täyttää ilman huokauksillaan ja valitushuudoillaan. Otetaan osaa sen suruun, sen paheksumiseen; tiedustellaan syyllistä, kuulustellaan ja pannaan toimeen tarkastus. Lopulla huomataan, että puutarhuri on tämän pahan toimeenpanija; hän kutsutaan saapuville.

Mutta asia ei suinkaan selviä tähän. Kun puutarhuri saa kuulla mistä valitetaan, hän alkaa valittaa vielä kovemmin kuin me. Mitä, hyvät herrat! Tekö olettekin turmelleet minun työni hedelmät? Olin kylvänyt siihen Maltan melooneja, joiden siemenet oli annettu minulle kallisarvoisena lahjana, ja joilla toivoin kestitseväni teitä, kun ne olisivat kypsyneet. Mutta nyt te kylvitte siihen kurjat papunne ja hävititte jo idulla olevat meloonini, joita en koskaan saa korvatuiksi. Olette tehneet minulle korvaamattoman vahingon ja olette itse riistäneet itseltänne huvin syödä oivallisia melooneja.

Jean-Jacques. Antakaa meille anteeksi, Robert parka. Olitte pannut siihen työtänne ja vaivaanne. Myönnän kyllä, että olemme tehneet väärin, kun olemme turmelleet työnne. Mutta tilaamme teille Maltasta toisia siemeniä, emmekä enää viljele maapalstaa tietämättä, onko joku toinen siihen kajonnut ennen meitä.

Robert. Hyvä, herraseni! Voitte siis asettua lepoon; sillä ei enää ole ollenkaan viljelemätöntä maata. Minä viljelen maata, jonka isäni on muokannut; kukin tekee samoin omalla tahollaan, ja kaikki maapalstat, jotka näette, ovat aikoja sitten saaneet viljelijänsä.

Émile. Herra Robert, meneekö teiltä usein meloonin siemeniä hukkaan?

Robert. Anteeksi, nuori herra; luoksemme ei usein tule niin ajattelemattomia pikku herroja kuin te. Ei kukaan kajoa naapurinsa puutarhaan; jokainen kunnioittaa toisten työtä, jotta hänen oma työnsä turvassa menestyisi.

Émile. Mutta minulla ei ole mitään puutarhaa.

Robert. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en enää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä turhaa vaivaa.

Jean-Jacques. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä sopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle kulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet sadosta.

Robert. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin pois papunne, jos koskette melooneihini.

Tästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava ensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen oikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan. Tämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen käsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen vaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.

Tämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan parilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen vuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä liian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka askeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä esimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne tapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä lapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on sanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on tehty.

Tällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai myöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne niiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä ja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä jättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.

Itsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä suuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se voisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä tarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön se puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat, antakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko siitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että siitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka se teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.

Lopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne rikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille kuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen toimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten suljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta menettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan sitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja huokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä häntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa: "minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana", ja menee tiehensä. Viimein, kun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen ja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne ehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi vastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa. Se pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille ehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: "se on hyvin ajateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin johtunut mieleesi?" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista tai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen huoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan kuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä olisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia, joka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään ikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä. Pahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan reiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen vankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.

Täten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna paheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja valhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata tämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa lupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen rikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä päinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja valhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme jo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin alkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.

Olen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä antaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan tekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita valhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen vuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset, kuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu totta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt ja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän on valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.

On kahdenlaisia valheita: tosiseikkoja koskeva valhe, joka viittaa menneisyyteen, ja lupauksia koskeva, joka tarkottaa tulevaisuutta. Edellinen syntyy silloin, kun kieltää tehneensä sen, minkä on tehnyt, tai kun väittää tehneensä sellaista, mitä ei ole tehnyt, ja yleensä kun tahallaan puhuu väärin tosiseikoista. Jälkimäinen taas syntyy kun lupaa, mitä ei aio täyttää ja yleensä kun teeskentelee tarkotuksia, joita ei todella ole. Nämä molemmat valheet saattavat joskus yhtyä samaksi,[36] mutta tarkastan niitä tässä niiden erilaisuuden kannalta.

Sillä, joka tuntee tarvitsevansa toisten apua ja joka lakkaamatta kokee heidän hyväntahtoisuuttaan, ei ole mitään hyötyä siitä, että heitä pettäisi; päinvastoin hänellä on tuntuva hyöty siitä, että he näkevät asiat ja olot niiden oikeassa valossa, sillä jos he erehtyisivät, tämä voisi häntä vahingoittaa. On siis selvää, ettei tosiseikkojen suhteen valhetteleminen ole lapsille luonnollista. Tottelemisen laki niissä herättää valhettelemisen tarpeen, totteleminen näet kun on tuskallista; lapsi vapautuu siitä salassa niin paljon kuin voi, sillä läheisempi pyrkimys välttää rangaistus tai moite voittaa etäisemmän pyrkimyksen sanoa totuus. Minkä tähden siis lapsi luonnollisesti ja vapaasti kasvatettuna valhettelisi? Mitä sillä olisi salattavaa? Ettehän sitä moiti mistään, ette rankaise mistään, ettekä vaadi siltä mitään. Miksi se siis ei sanoisi teille kaikkea, minkä on tehnyt, yhtä lapsellisen peittelemättömästi kuin pienelle toverilleen? Se ei huomaa tällaisesta tunnustuksesta voivan syntyä suurempaa vaaraa toisella kuin toisellakaan taholla.

Lupausta koskeva valhe on lapselle vielä luonnottomampi, koska lupaus tehdä tai jättää tekemättä jotakin on sovinnainen teko, joka on vieras luonnon tilalle ja joka rajoittaa vapautta. Lisäksi kaikki lasten sopimukset ovat itsessään kaikkea arvoa vailla, niiden rajoitettu käsityskyky kun ei voi ulottua nykyhetkeä kauemmaksi ja ne kun lupauksen tehdessään eivät tiedä mitä tekevät. Tuskin voi sanoa lapsen valhettelevan, kun se rikkoo lupauksensa; sillä se ajattelee ainoastaan, miten se suoriutuisi nykyhetkellä, joten jokainen keino, jonka vaikutus ei ole nykyhetkinen, on sille yhdentekevä. Tehden siis lupauksen tulevaa aikaa varten se itse asiassa ei lupaa mikään; sen vielä uinaileva mielikuvitus ei voi ulottua sen olennosta kahteen eri aikaan. Jos se voisi välttää vitsaa tai saisi makeistötterön lupaamalla huomispäivänä heittäytyä alas ikkunasta, se tekisi heti paikalla tämän lupauksen. Tämän vuoksi lait eivät ollenkaan ota huomioon lasten sitoumuksia; ja jos tavallista ankarammat isät ja opettajat vaativat niitä lapsilta, eivät he saa vaatia tässä suhteessa muuta kuin sellaista, mikä lapsen tulisi täyttää lupauksettakin.

Lapsi, joka ei tiedä, mitä se tekee, antaessaan lupauksensa, ei siis sitä antaessaan voi valhetella. Toisin on laita, kun se rikkoo lupauksensa, mikä on sekin valheen laji, joka vaikuttaa takaisinpäin; lapsi näet varsin hyvin muistaa antaneensa tämän lupauksen, mutta seikka, jota se ei käsitä, on, että lupauksen pitäminen on jotakin tärkeätä. Ollen kykenemätön laskemaan tulevia asioita se ei voi arvata tekojen seurauksia eikä rikkoessaan lupaustaan menettele ikänsä ymmärtämiskykyä vastaan.

Tästä seuraa, että kaikki lasten valheet ovat niiden kasvattajien aiheuttamia ja että opettamalla niitä puhumaan totta niitä päinvastoin opetetaan valhettelemaan. Kun pidetään niin suurta kiirettä niiden ohjaamisen, hallitsemisen ja opettamisen suhteen, ei koskaan löydetä tarpeeksi keinoja päämäärän saavuttamista varten. Tahdotaan yhä enemmän hallita niiden henkeä tyrkyttämällä perusteettomia ohjeita ja järjettömiä määräyksiä, ja nähdään kernaammin, että ne osaavat läksynsä ja valhettelevat, kuin että pysyisivät tietämättöminä ja puhuisivat totta.

Me taaskin, jotka opetamme oppilaitamme ainoastaan hyvällä käytännöllisellä tavalla ja jotka pidämme parempana, että he ovat hyviä kuin oppineita, emme nimenomaan vaadi heiltä totuutta, peläten että he voisivat sitä peitellä, emmekä saata heitä mitään lupausta antamaan, jota heidän voisi tehdä mieli rikkoa. Jos poissaollessani on tehty jotakin pahaa, jonka aikaansaajaa en tunne, en suinkaan syytä Émileä, enkä sano: "Sinäkö tämän teit?"[37] Sillä mitäpä muuta tällä aikaansaisin, kuin että opettaisin hänet kieltämään tekonsa. Jos hänen itsepäinen luonteensa pakottaa minut tekemään hänen kanssaan jonkun sopimuksen, menettelen aina niin varovasti, että tuo ehdotus aina lähtee hänestä eikä koskaan minusta, ja että hänellä aina, kun on jotakin luvannut, on nykyinen ja tuntuva etu lupauksensa täyttämisestä ja että, jos hän kerrankin rikkoo sen, tämä valhe tuottaa hänelle ikävyyksiä, joiden hän näkee johtuvan asioiden luonnollisesta kulusta eikä kasvattajansa kostonhimosta. En kuitenkaan ollenkaan luule tarvitsevani turvautua niin ankaroihin keinoihin, vaan olen melkein varma siitä, että Émile oppii varsin myöhään, mitä valhe merkitsee, ja että hän sen oppiessaan on oleva suuresti ihmeissään siitä, mitä hyötyä valheesta voi olla. On selvää, että kuta riippumattomammaksi saatan hänen menestymisensä toisten ihmisten sekä tahdosta että arvosteluista, sitä enemmän ehkäisen hänessä kaiken halun valehtelemiseen.

Kun ei pidä kiirettä opettamisella, ei myöskään kiirehdi vaatimistaan, ja odottaa sopivaa aikaa, jotta ei tarvitse vaatia mitään kohtuutonta. Silloin lapsen kehitys edistyy sen turmeltumatta. Mutta kun ajattelematon opettaja, joka ei tunne oikeata menettelytapaa, joka hetki pakottaa oppilaansa lupaamaan sitä tai tätä, vallan ilman erotusta, valitsemusta ja arvostelukykyä, niin ikävystynyt lapsi, lupaustaakkansa rasittamana laiminlyö, unhottaa lupauksiaan ja lopulta ylenkatsoo niitä; ja kun se pitää niitä turhina kaavalauseina, se ivaten lupaa ja rikkoo lupauksensa. Jos siis tahdotte, että se uskollisesti pitäisi lupauksensa, niin vaatikaa niitä siltä säästäväisesti.

Ne yksityiskohtaiset seikat, joita olen tarkastanut valheesta puhuessani, soveltuvat monessa suhteessa kaikkiin muihin velvollisuuksiin, jotka määrätään lasten täytettäväksi siten, ettei niitä tehdä ainoastaan vihattaviksi, vaan myöskin mahdottomiksi käytännössä toteuttaa. Vaikka näennäisesti saarnataankin niille hyvettä, niihin itse teossa juurrutetaankin kaikenlaisia paheita. Näitä istutetaan lapsiin juuri siten, että kielletään niitä harjottamasta. Tahdotaan tehdä lapset hurskaiksi ja viedään ne kirkkoon haukottelemaan; panemalla ne lakkaamatta mutisemaan rukouksia saatetaan ne toivomaan sitä onnentilaa, ettei ollenkaan tarvitsisi rukoilla Jumalaa. Jotta lapsissa herätettäisiin lähimäisen rakkautta, annetaan niiden jakaa almuja, ikäänkuin itse halveksittaisiin niiden jakamista. Eikä lapsen tule niitä antaa vaan kasvattajan; kuinka suuresti tämä lieneekään kiintynyt oppilaaseensa, hänen tulee vaatia itselleen tämä kunnia ja antaa oppilaansa ymmärtää, ettei hänen iässään vielä olla almunannon arvoisia. Almunanto on aikaihmisen tehtäviä, hän kun tuntee antamansa almun arvon ja missä määrin lähimäisensä sitä tarvitsee. Lapsi, joka ei näistä seikoista ymmärrä mitään, ei ole ollenkaan ansiokas antamaan, se kun antaa ilman hyväntekeväisyyden tarkotusta; se melkein itse häpeää antaessaan, jos se nojaten omaansa ja teidän esimerkkiinne luulee että yksistään lapset antavat ja etteivät aikaihmiset annakaan almuja.

Huomatkaa, että aina pannaan lapsi antamaan yksinomaan sellaista, jonka arvoa se ei tunne, nimittäin metallikolikoita, joita se kantaa taskustaan ja joita se käyttää ainoastaan tuohon tarkotukseen. Lapsi antaisi ennemmin pois sata kultarahaa kuin sokerileivoksen. Käskekääpä tämän anteliaan pienen almujenjakajan antaa jotain, josta se itse pitää, kuten leluja, makeisia, välipalansa, ja pian saamme nähdä, oletteko todella tehnyt sen anteliaaksi.

Tässä suhteessa turvaudutaan vielä toiseenkin keinoon; annetaan nimittäin hyvin pian lapselle takaisin se, minkä se on antanut, niin että se tottuu antamaan kaiken, minkä varmaan tietää saavansa takaisin. En ole ollenkaan nähnyt lapsissa muuta kuin tätä kahdenlaista anteliaisuutta, nimittäin että ne antavat sellaista, millä niiden mielestä ei ole mitään arvoa, tai sellaista, minkä varmasti tietävät saavansa takaisin. Menetelkää siten, sanoo Locke, että lapset kokemuksesta saavat sen vakaumuksen, että anteliain ihminen aina saa parhaan palkan. Täten saatettaisiin lapsi anteliaaksi ainoastaan näennäisesti, mutta saidaksi itse asiassa. Hän lisää, että anteliaisuus täten muuttuisi lapsissa toiseksi luonnoksi; epäilemättä, mutta se olisi tuota koronkiskurin anteliaisuutta, joka lahjoittaa murusen saadakseen takaisin leivän. Mutta kun sitten tulee kysymys rehellisestä, epäitsekkäästä antamisesta, silloin antamisen tottumus äkkiä on unhotettu. Niin pian kuin lakataan lapsille antamasta lahjastaan korvausta, ne pian herkeävät antamasta. On otettava huomioon, että anteliaisuus enemmän perustuu sielun kuin käsien tottumukseen. Samoin kuin tämän hyveen, on kaikkien muidenkin hyveiden laita, joita lapsille saarnataan. Juuri näitä vankkoja hyveitä saarnaamalla katkeroitetaan lasten nuori ikä. Onko tämä viisasta kasvatusta!

Opettajat, jättäkää nämä ilveet, olkaa itse hyveiset ja hyvät; painukoot antamanne esimerkit oppilaidenne muistiin, kunnes ne voivat tunkea heidän sydämiinsä. Sen sijaan, että minun olisi kiire vaatia oppilaaltani anteliaisuuden tekoja, harjotan niitä hänen läsnäollessaan ja estän hänet vielä lisäksi minua matkimasta, jotta hän ei omaksuisi kunniaa, joka ei ole hänen ikäiselleen tuleva. On näet tärkeätä, ettei lapsi opi pitämään aikaihmisten velvollisuuksia pelkkinä lapsen velvollisuuksina. Jos oppilaani, nähdessään minun auttavan köyhiä, kysyy sen johdosta, ja jos hän jo on tarpeeksi kehittynyt,[38] vastaan minä: "Ystäväni, kun köyhät suostuivat siihen, että olisi rikkaita, nämä lupautuivat elättämään kaikkia niitä, jotka eivät voisi elää varoistaan eivätkä työstään." "Oletteko tekin tehnyt tämän lupauksen?" kysyy oppilaani. "Epäilemättä; minä omistan kaiken, mikä kulkee kätteni kautta, ainoastaan tällä yhdellä ehdolla, joka liittyy jokaiseen omistusoikeuteen."

Jokaisen toisen lapsen, paitsi Émilen, tekisi mieli tämän puheeni ymmärrettyään — ja olen osottanut, miten voi saada lapsen ymmärtämään — minua matkia ja menetellä rikkaan miehen tavoin. Tässä tapauksessa koettaisin ainakin estää sitä tapahtumasta kerskaavalla tavalla. Näkisin mieluummin, että hän anastaisi tämän oikeuteni ja salaa antaisi almuja. Se olisi hänen ikänsä mukaista petosta, ja samalla ainoa, jonka hänelle antaisin anteeksi.

Tiedän, että kaikki nämä hyveen matkimiset ovat apinanhyveitä ja ettei mikään hyvä teko ole siveellisesti hyvä, ellei sitä tehdä itse hyvän teon vuoksi, eikä sentähden, että toiset sen tekevät. Mutta lasten ollessa iässä, jolloin sydän vielä kokonaan uinailee, kuitenkin täytyy antaa niiden matkia tekoja, joihin tahdotaan niitä totuttaa, kunnes ne voivat harjottaa niitä arvostelukykyisesti ja rakkaudesta hyvään. Ihmisellä on taipumus matkimiseen, samoin eläimellä. Luonnostaan on matkimishalu järkevä, mutta se huononee yhteiskunnassa paheeksi. Apina matkii ihmisiä, joita se pelkää, vaan ei matki eläimiä, joita se halveksii; se pitää hyvänä sellaista, minkä sitä parempi olento tekee. Ihmisistä puhuen taas kaikennäköiset ilveilijät matkivat kaunista sitä alentaakseen ja saattaakseen sen naurettavaksi; tuntien halpamielisyytensä he koettavat vetää alas omaan viheliäisyyteensä sen, mikä on heitä parempaa, tai jos koettavat matkia sellaista, mitä ihailevat, huomaa matkimisen esineen valinnasta matkijan huonon maun; heidän silmämääränään on pikemmin tehdä vaikutusta muihin tai saattaa taitonsa ihailtavaksi, kuin itse tulla paremmiksi ja viisaammiksi. Syvempi syy ihmisten matkimishaluun piilee aina pyrkimyksessä päästä huomiota herättämään. Jos minun kasvatusyritykseni onnistuu, Émilellä ei suinkaan tule olemaan tätä pyrkimystä. Kernaasti siis luovumme siitä näennäisestä hyvästä, minkä se mahdollisesti voi matkaansaattaa.

Jos lähemmin tarkastatte kaikkia kasvatussääntöjänne, huomaatte, että ne kaikki ovat nurinkuriset, etenkin mitä hyveiden ja tapojen opettamiseen tulee. Ainoa siveellisyyden ohje, joka soveltuu lapselle ja joka on tärkein joka iälle, on se, ettei koskaan saa tehdä pahaa kenellekään. Itse käsky: tee hyvää, on vaarallinen, väärä ja ristiriitainen, ellei se alistu edelliseen ohjeeseen. Kukapa ei tekisi edes jotakin hyvää? Kaikki sitä tekevät, häijy kuten muutkin; mutta hän saattaa vain yhden ihmisen onnelliseksi sadan onnettoman kustannuksella, ja siitä johtuvat kaikki onnettomuutemme. Ylevimmät hyveet ovat negatiivista laatua; ne ovat myöskin vaikeimmat toteuttaa, ollen julkisuutta karttavia ja yläpuolella tuota ihmissydämelle niin suloista mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme lähimäisemme menevän tyytyväisenä luotamme. Kuinka suurta siunausta tuottaisi välttämättömästi lähimäisilleen se ihmisistä, joka ei koskaan tekisi toiselle pahaa, jos sellaista ihmistä yleensä olisi olemassa! Kuinka suurta pelottomuutta, kuinka suurta luonteen jäntevyyttä hän sitä varten tarvitsisi! Ei oppineesti pohtimalla tätä periaatetta, vaan koettamalla sitä toteuttaa, huomataan, kuinka vaikeata on siinä onnistua.[39]

Siinä muutamia vähäisiä viittauksia niihin varokeinoihin, joita noudattamalla soisin lapsille annettavan ne opetukset, joita välistä ei voi laiminlyödä panematta niitä alttiiksi vaaralle vahingoittaa itseään ja muita ja ennen kaikkea saada pahoja tapoja, joista niitä myöhemmin ainoastaan suurella vaivalla saa luopumaan. Mutta olkaamme varmat siitä, että tämä välttämättömyys esiintyy harvoin lapsiin nähden, jotka on kasvatettu niinkuin pitää! On näet mahdotonta että ne tulisivat jäykkäoppisiksi, häijyiksi, valheellisiksi, ahneiksi, kun ei olla kylvetty niiden sydämiin paheita, jotka tekisivät ne sellaisiksi. Siis se, minkä tässä suhteessa olen sanonut, koskee enemmän poikkeuksia kuin sääntöjä; mutta nämä poikkeukset käyvät sitä lukuisammiksi, kuta enemmän lapsilla on tilaisuutta poiketa ikänsä oloista ja omaksua aikaihmisten paheita. Välttämättömästi lapset, joita kasvatetaan keskellä suurta maailmaa, tarvitsevat aikaisemmin laajempaa opetusta, kuin ne lapset, joita kasvatetaan yksinäisyydessä. Tämä jälkimäinen kasvatustapa olisi siis etusijaan asetettava, vaikkei se tuottaisi muuta etua, kuin että antaisi lapsuudelle tarpeeksi aikaa kypsyneeseen varttumiseen.

Esiintyy vielä toisenlaisia ja päinvastaisia poikkeuksia, nimittäin ne lapset, jotka erinomaisilta luonnonlahjoiltaan kohoavat yläpuolelle ikäänsä. Samoin kuin on ihmisiä, jotka eivät koskaan pääse lapsellisuudestaan, on toisia, jotka niin sanoakseni eivät koskaan ole lapsia, vaan jotka heti syntymästään ovat aikaihmisen tapaisia. Valitettavasti viimemainittu poikkeus on hyvin harvinainen ja vaikea tuntea, ja kaikki äidit, ajatellen että on olemassa ihmelapsia, kuvittelevat omaa lastaan sellaiseksi. He menevät vielä pitemmälle, pitäen erinomaisina merkkeinä vallan tavallisia ilmiöitä, kuten vilkkautta, äkillisiä mielijohteita, ajattelemattomuutta, silmäänpistävää lapsellisuutta — jotka kaikki vaan ovat tämän iän olennaisia ominaisuuksia ja jotka parhaiten osottavat, että lapsi ei ole muuta kuin lapsi. Onko mitään hämmästyttävää siinä että olento, jonka annetaan paljo puhua ja jonka sallitaan sanoa mitä tahansa, jota ei mikään huomioonottavaisuus eikä sopivaisuusarvelu ehkäise, joskus umpimähkään lausuu sattuvan mielijohteen? Olisi paljon ihmeellisempää, jos ei niin olisi laita, samoin kuin jos tähdistäennustaja tuhansien valheellisten ennustuksiensa ohella ei koskaan lausuisi ainoatakaan oikeata. "He valhettelevat niin paljon", sanoi Henrik IV, "että lopulta puhuvat totta." Ken tahtoo löytää jonkun sukkeluuden, hänen tarvitsee vaan puhua paljon tyhmyyksiä. Jumala varjelkoon niitä muotiin tulleita ihmisiä, jotka eivät muunlaisten ansioiden nojalla ole saavuttaneet ihmisten ihailua.

Mitä loistavimmat ajatukset saattavat sattumalta herätä lasten aivoissa tai oikeammin mitä sattuvimmat sanat tulla niiden kielelle, samoin kuin mitä kalleimmat timantit voivat joutua niiden käsiin, ilman että nämä ajatukset tai timantit todella ovat niiden omia; lapseniällä ei ole missään suhteessa varsinaista omaisuutta. Sanoilla, jotka lapsi lausuu, se ei tarkota samaa kuin me, se ei niihin yhdistä samoja käsitteitä kuin me. Näillä käsitteillä, jos niitä yleensä on olemassa, ei sen päässä ole loogillista järjestystä ja yhtenäisyyttä; sen ajatuksissa ei ole mitään määrättyä eikä varmaa. Tutkistelkaapa kerta luuloteltua ihmelastanne. Muutamina hetkinä havaitsette kyllä siinä erinomaista toiminnan joustavaisuutta ja henkistä terävyyttä, joka tunkee halki pilvien. Mutta useimmiten ovat sen henkiset ominaisuudet teistä tuntuvat löyhiltä, raukeilta ja ikäänkuin sankan sumun verhoamilta. Milloin se rientää teistä edelle, milloin jää liikkumattomaksi paikoilleen. Tänä hetkenä voitte sanoa: se on nero, ja seuraavassa tuokiossa: se on hölmö. Erehdytte aina sen suhteen, sillä se on lapsi. Se on kotkanpoikanen, joka hetken halkaisee ilmaa siivillään ja seuraavassa tuokiossa putoaa takasin pesään.

Kohdelkaa siis lasta sen iän mukaisesti, huolimatta näennäisyyksistä, ja varokaa ettette uuvuta sen voimia niitä liiaksi harjottamalla. Jos nuo nuoret aivot lämpenevät, jos ne rupeavat kuohahtamaan, antakaa niiden ensin vapaasti kiehua ja kuohua, mutta älkää niitä koskaan kiihottako, vaan pelätkää, että siten kaikki voisi haihtua ilmaan; ja kun ensi höyryt ovat haihtuneet, pidättäkää ja kytkekää toisia, kunnes ne vuosien vieriessä kaikki muuttuvat lämmöksi ja todelliseksi voimaksi. Muuten hukkaatte aikanne ja voimanne; hävitätte oman työnne tulokset ja sitten kun hetken ajan olette huumautuneet kaikista näistä syttyvistä höyryistä, jää jäljelle pelkkä mehuton pohjaneste.

Huomiota herättävistä lapsista kasvaa vallan tavallisia ihmisiä; en tunne yleisempää enkä varmempaa huomiota kuin tämä. Ei mikään ole vaikeampaa kuin lapsissa erottaa todellinen typeryys siitä näennäisestä ja pettävästä typeryydestä, joka on vahvojen sielujen tunnusmerkkejä. Näyttää ensi katseella oudolta, että näillä kahdella vastakohdalla on samanlaiset tunnusmerkit, ja kuitenkin täytyy niin olla; sillä iässä, jossa ihmisellä ei vielä ole mitään todellisia käsitteitä, on koko ero nerokkaan ja typerän välillä se, että jälkimäisellä on pelkkiä vääriä käsitteitä, ja että edellinen, huomatessaan olevan tarjona pelkkiä vääriä käsitteitä, kernaammin hylkää ne kaikki. Lahjakas on siis typerän kaltainen siinä, ettei jälkimäinen kykene mihinkään ja että edellinen ei pidä mitään kelpaavana. Ainoa seikka, joka saattaa ne erottaa toisistaan on sattuman varassa, joka saattaa tarjota edelliselle jonkun hänen käsityskykyään vastaavan aatteen, jotavastoin jälkimäinen aina pysyy yhtä typeränä. Nuori Cato näytti lapsena kodissa hölmöltä. "Hän on hiljainen ja itsepäinen", näin kuului yleinen arvostelu hänestä. Vasta Sullan eteisessä hänen enonsa oppi hänen kyvykkäisyytensä tuntemaan. Ellei hän olisi astunut tähän eteiseen, hän ehkä olisi saanut käydä hölmöstä varttuneeseen ikään asti. Jos Caesar ei olisi elänyt, olisi ehkä aina pidetty haaveilijana tätä samaa Catoa, joka oivalsi hänen turmiota tuottavan neronsa ja paljon aikaisemmin havaitsi kaikki hänen tuumansa. Kuinka suuresti ne, jotka liian hätäisesti arvostelevat lapsia, saattavat erehtyä! He ovat usein suuremmassa määrässä lapsia kuin lapset itse. Olen nähnyt melkoisesti varttuneenikäisen miehen,[40] joka kunnioitti minua ystävyydellään, perheensä ja ystäviensä keskuudessa käyvän typerästä ihmisestä; mutta tämän miehen erinomaiset hengenlahjat kypsyivät hiljaisuudessa. Äkkiä hän näyttäytyi filosofiksi, enkä epäile, että jälkimaailma hänelle myöntää kunniakkaan ja huomattavan paikan vuosisatansa parhaiden ajattelijain ja syvimpien metafyysikkojen joukossa.

Kunnioittakaa lapsuutta älkääkä hätäillen arvostelko sitä, olkoon sitten hyvän tai pahan suhteen. Jos luulette lapsessa olevan poikkeuksellisia ominaisuuksia, antakaa niiden selvästi ilmetä, vakaantuneesti ja pysyvästi tulla esiin, ennenkuin omistatte niitä varten erityisen menettelytavan. Antakaa luonnon toimia kauan, ennenkuin ryhdytte toimimaan sen asemesta, sillä muuten voitte ehkäistä sen vaikutusta. Sanotte ehkä tuntevanne ajanarvon, ettekä tahdo hukata aikaa. Ette huomaa, että ajan hukkaaminen on paljon suurempi, jos sitä käytetään huonosti, kuin jos ei sitä ollenkaan käytettäisi, ja että huonosti opetettu lapsi on kauempana viisaudesta kuin lapsi, joka ei ole saanut mitään opetusta. Olette levottomat nähdessänne niiden kuluttavan ensi vuotensa mitään tekemättä. Kuinka? eikö onnellisuus ole minkään arvoinen? Eikö se mielestänne ole mitään, että lapsi hyppii, leikkii ja juoksee koko päivän? Koko elinaikanaan se ei ole oleva vilkkaammassa toiminnassa. "Valtiossaan", jota luullaan niin ankaraksi, Plato kasvattaa lapsia ainoastaan juhlien, leikkien ja laulujen muodossa; saattaisi luulla hänen täyttäneen koko lasten kasvatuksen opetettuaan niitä oikein huvittelemaan itseään. Kun Seneca puhuu muinais-roomalaisesta nuorisosta, hän sanoo, että se alati oli seisoallansa ja ettei sille opetettu mitään, jota sen olisi tullut oppia istuen.[41] Olivatko nämä nuorukaiset siltä kelvottomampia miehiksi vartuttuaan! Älkää siis ollenkaan pelätkö tätä näennäistä toimettomuutta. Mitä sanoisitte miehestä, joka hyödyllisesti käyttääkseen koko elämänsä ajan, ei koskaan tahtoisi nukkua? Sanoisitte: tuo mies on mieletön; hän ei siten ollenkaan voita aikaa, vaan hukkaa sitä päinvastoin; paeten unta hän suistuu surman kitaan. Ajatelkaa että sama on laita tässä suhteessa ja että lapsuus on järjen uni.

Näennäinen helppous vastaanottaa oppia on lasten turmio. Ei huomata juuri tämän helppouden todistavan, etteivät ne opi mitään. Niiden sileät ja vielä koskemattomat aivot kuvastavat peilin tavoin niitä esineitä, joita niille näytetään; mutta ei mikään tee pysyvää, syvälle tunkevaa vaikutusta. Lapsi oppii sanat; itse käsitteet ja aatteet ponnahtavat takaisin; ken sitä kuuntelee, ymmärtää mitä se sanoo, mutta se itse ei sitä ymmärrä.

Joskohta muisti ja arvostelukyky ovat kaksi olennaisesti erilaista henkistä ominaisuutta, ei kuitenkaan toinen todella kehity ilman toista. Ennen järki-ikää lapsi ei vastaanota käsitteitä ja aatteita, vaan ainoastaan mielteitä; ja näiden molempien välillä on se ero, että mielteet ovat ainoastaan havainnollisten esineiden ehdottomia kuvia, ja että käsitteet ovat suhteiden määräämien ja rajoittamien esineiden ja seikkojen tajuamista. Mielle saattaa olla yksin sielussa, joka sen on vastaanottanut; mutta jokainen käsite edellyttää toisia. Mieltäessämme havaitsemme ainoastaan; mutta käsittäessämme vertaamme. Mielteemme ovat kokonaan toimimatonta, vaikutuksenalaista laatua, jotavastoin kaikki käsitteemme syntyvät toimivasta ja arvostelevasta perustasta. Tämän aion alempana todistaa.

Väitän siis ettei lapsilla, ne kun eivät kykene arvostelemaan, vielä ole varsinaista muistia. Ne muistavat ääniä, kuvioita, aistimuksia, harvoin käsitteitä ja vielä harvemmin niiden keskinäistä yhteyttä. Väitetään kenties minua vastaan, että lapset oppivat muutamia geometrian alkeita, ja luullaan siten saatavan kumotuksi minun väitteeni, mutta päinvastoin niitä siten tuetaan. Siten todistetaan että lapset, kaukana siitä, että itse omistaisivat arvostelukykyä, eivät edes kykene omaksumaan ja muistamaan toisten arvostelupäätelmiä. Jos näet lähemmin tarkastaa näiden pienten matematikkojen metodia, huomaa heti, että heidän muistiinsa on painunut ainoastaan tarkka kuva kuviosta sekä todistuksen sanamuoto. Pienintäkin vastaväitettä tehtäessä he joutuvat vallan ymmälle, ja jos kuvio käännetään ylös alaisin, he ovat vallan hukassa. Koko lasten tieto on aistimuksessa, ei mikään ole tunkenut ymmärrykseen asti. Niiden muistikaan ei ole ollenkaan täydellisempi kuin muut henkiset kyvyt, sillä melkein aina niiden täytyy täysikäisinä uudelleen oppia ne seikat, joita vastaavat sanat ne lapsuudessaan ovat oppineet.

Olen kuitenkin kaukana siitä, että luulisin lasten olevan vailla kaikkea arvostelukykyä.[42] Päinvastoin huomaan niiden arvostelevan varsin hyvin kaikkea, minkä käsittävät ja mikä koskee niiden nykyistä ja tuntuvaa etua. Niiden tietojen suhteen erehdytään, olettamalla niillä olevan sellaisia tietoja, joita niillä ei ole ja panemalla niitä arvostelemaan sellaista, mitä ne eivät voi ymmärtää. Erehdytään vielä kun tahdotaan, että lapset ottaisivat huomioon seikkoja, jotka eivät niitä liikuta missään suhteessa, kuten esim. niiden tuleva hyöty, niiden onni aikaihmisinä, kunnioitus niitä kohtaan, kun ne ovat varttuneet suuriksi; nämä ovat kaikki puheita, jotka pidettyinä kaikkea huomisenhuolehtimista vailla oleville olennoille, eivät näiden mielestä ole minkäänarvoisia. Kaikki näiden poloisten pakolliset oppimiskokeet tähtäävät seikkoja, jotka niiden hengelle ovat vallan vieraat. Saattaa siis päättää tästä, kuinka suurta tarkkaavaisuutta ne voivat siihen kiinnittää.

Opettajat, jotka kerskaillen luettelevat ne tiedot, joita tarjoovat oppilailleen, saavat maksua, ja heidän on senvuoksi pakko puhua toisin; mutta heidän omasta käytöksestään näkee, että he ajattelevat vallan samoin kuin minä. Sillä mitä he oikeastaan opettavat? Sanoja, taaskin sanoja, ja yhä vaan sanoja. Niistä eri tieteistä, joita kehuvat opettavansa, he kyllä karttavat sellaisten valitsemista, jotka olisivat lapsille todella hyödylliset, sillä nämä hyödylliset tieteet sisältäisivät asiallisia tietoja, ja näitä he eivät kykenisi opettamaan. Sentähden he valitsevat sellaisia tieteitä, joihin näennäisesti ollaan perehtyneitä, kun osataan niiden oppisanasto, sellaisia kuin: vaakunatieto, maantieto, hallitsijaluettelot, kielet j.n.e. — kaikki ihmiselle ja etenkin lapselle niin kaukaisia tietoja, että on ihme, jos mitään tästä kaikesta voi olla sille hyödyllistä ainoatakaan kertaa sen elämässä.

Ihmetellään kaiketi, että luen kielet kasvatuksessa esiintyviin hyödyttömiin oppiaineisiin; muistettakoon, että tässä puhun ainoastaan alkuiän opinnoista; ja sanottakoon mitä tahansa, en luule, että yksikään lapsi kahdentoista tai viidentoistavuoden ikään asti todella on oppinut kahta kieltä, jos ihmelapsia ei oteta lukuun.

Myönnän, että jos kielten oppiminen olisi pelkkää sanojen oppimista, s.o. niiden äännemerkkien ja äänteiden oppimista, tämänlainen oppiaine soveltuisi lapsille. Mutta kun eri kielillä on erilaiset äännemerkit, ne muuttelevat myös niitä käsitteitä, joita ilmaisevat. Henki muodostuu kielen mukaan, ajatukset saavat kieliomituisuuksien ja murteiden värityksen. Järki yksin on yhteinen; kunkin kielen hengellä on oma omituinen muotonsa — eroavaisuus, joka osaksi saattaa olla syynä kansallisluonteisiin tai seuraus niistä. Seikka, joka näyttää tukevan tätä olettamusta, on se, että kaikissa maailman kansakunnissa kieli noudattaa tapojen eri vaiheita, pysyy tai muuttuu niiden mukana.

Kaikista näistä eri muodoista jokapäiväinen käytäntö juurruttaa lapseen yhden ainoan, ja yksistään sen se säilyttää varttuneeseen ikään. Jotta se omistaisi niitä kaksi, pitäisi sen osata vertailla toisiinsa eri käsitteitä, mutta miten se niitä vertaisi, kun se tuskin kykenee niitä tajuamaan? Kullakin esineellä voi lapsen mielestä olla lukemattomia eri tunnusmerkkejä; mutta kullakin käsitteellä voi olla vaan yksi muoto, eikä lapsi siis voi oppia puhumaan useampaa kuin yhtä kieltä. Se oppii kuitenkin useampia kieliä — näin ehkä väitetään. Minä jyrkästi vastustan tätä väitettä. Olen nähnyt sellaisia ihmelapsia, jotka luulivat osaavansa puhua viittä tai kuutta kieltä. Olen kuullut niiden perätysten puhuvan saksaa, siihen sekottamalla latinalaisia, ranskalaisia ja italialaisia lausetapoja; niiden puheessa esiintyi sanoja viidestä kuudesta sanakirjasta, mutta ne puhuivat kuitenkin koko ajan saksaa. Sanalla sanoen, opettakaa lapsille vaikka kuinka monta erikielistä, samoja käsitteitä ilmaisevaa sanaa: ne eivät kuitenkaan koskaan ymmärrä muuta kuin yhtä ainoata kieltä.

Jotta voitaisiin peittää niiden kyvyttömyys tässä suhteessa, niille parhaasta päästä opetetaan vanhoja kieliä, sillä tarpeen vaatiessa voidaan niiden suhteen hylätä jokainen arvostelija. Kun nämä kielet aikoja sitten ovat lakanneet olemasta puhekieliä, tyydytään matkimaan kirjoissa esiintyvää kieltä; ja täten muka niitä osataan puhua. Jos opettajien latinan ja kreikan laita on tällainen, saattaa helposti arvostella millaista se lapsilla on! Tuskin ne ovat oppineet ulkoa kielen alkeet, joista eivät ymmärrä yhtään mitään, kun niille opetetaan ranskalainen puhelu latinalaisin sanoin; kun ne sitten ovat hieman edistyneet, opetetaan niitä kyhäämään kokoon Ciceron tapaisia suorasanaisia lauseita ja Virgiliuksen tyylisiä runomuotoisia katkelmia. Silloin ne luulevat puhuvansa latinaa, ja kukapa ryhtyisi todistamaan, että tämä on kaikkea muuta.

Kaikissa opiskeluissa ovat käsitemerkit ilman niitä vastaavien käsitteiden ymmärtämistä vallan kaikkea arvoa vailla. Kuitenkin aina tyrkytetään lapselle näitä merkkejä, ilman että koskaan voidaan sille saattaa ymmärrettäviksi niitä seikkoja, joita ne ilmaisevat. Kun luullaan, että sille annetaan kuvaus maapallon laadusta ja ominaisuuksista, se itse asiassa vaan tutustutetaan karttoihin; sille opetetaan kaupunkien, maiden ja jokien nimiä, eikä se käsitä, että niitä on olemassa muualla kuin sillä paperilla, jota sille näytetään. Muistelen jossakin nähneeni maantiedon, joka alkoi seuraavasti; Mikä on maailma? Vastaus: Se on pahvinen pallo. Juuri tämäntapainen on lasten maantieto. Minä puolestani olen varma siitä ettei yksikään kymmenvuotias lapsi, kaksi vuotta luettuaan matemaattista ja luonnonopillista maantietoa, oppimiensa sääntöjen avulla löytäisi tietä Pariisista Saint-Denis'iin. Olen varma siitä, ettei yksikään lapsi isänsä puutarhan asemakartan johdolla kykenisi eksymättä kulkemaan sen polkuja. Näin on noiden pikkuoppineiden laita, jotka tarkalleen osaavat mainita, missä Pekin, Ispahan, Meksiko ja kaikki maapallon maat sijaitsevat.

Olen kuullut sanottavan, että olisi sopivata antaa lasten harjottaa ainoastaan sellaisia opintoja, joihin ei tarvita muuta kuin silmiä; tämä saattaisi käydä päinsä, jos olisi olemassa opintoala, jonka harjottamiseen ei tarvitsisi käyttää muuta kuin silmiä; mutta minä en sellaista tunne.

Vielä naurettavampi erehdys on se, että niiden annetaan oppia historiaa; luullaan, että ne kykenevät historiaa käsittämään, se kun muka ei ole muuta kuin kokoelma tosiseikkoja; mutta mitä tarkotetaan sanalla tosiseikka? Luullaanko, että ne olosuhteet, jotka määräävät historiallisia tosiseikkoja, ovat niin helpot käsittää, että niiden ymmärtäminen ilman vaikeutta herää lapsen mielessä? Luullaanko, että tosiseikkojen todellinen tuntemus olisi erotettavissa niiden syiden ja seurauksien tuntemisesta, ja että historioitsija niin vähän on riippuvainen moraalista, että voitaisiin tutustua toiseen, tuntematta toista? Jos ihmisten toiminnassa näkee ainoastaan ulkonaista ja puhtaasti fyysillistä liikettä, mitä silloin voi oppia historiasta? Ei ollenkaan mitään. Ja tämä mielenkiintoa herättämätön opiskelu ei tuota mielihyvää eikä rikastuta tietoja. Jos tahdotte punnita näitä tosiseikkoja niiden siveellisen arvon nojalla, koettakaa selvitellä tätä oppilaillenne ja tulette silloin huomaamaan kykenevätkö he lapsen iässä sitä ymmärtämään.

Lukijat, muistakaa alati, että se, joka teille tässä puhuu, ei ole oppinut eikä filosofi, vaan yksinkertainen ihminen, totuuden ystävä, vailla puoluetta ja opinjärjestelmää, yksineläjä, joka vähän kun oleskelee ihmisten parissa, vähemmin joutuu vaaraan omaksua heidän ennakkoluulojaan ja paremmin ehtii ajatella ja arvostella kaikkea, mikä seurustelussa heidän kanssaan pistää silmään. Johtopäätökseni perustuvat vähemmin periaatteisiin kuin tosiseikkoihin; ja luulen parhaiten antavani teille tilaisuuden sitä asiaa arvostella usein mainitsemalla esimerkkejä tekemistäni huomioista, jotka ovat minulle ilmaisseet nuo tosiseikat.

Vietin kerran muutaman päivän maalla hyvän perheenäidin luona, joka hyvin huolellisesti hoiti ja kasvatti lapsiaan. Eräänä aamuna, kun olin läsnä hänen vanhimpaa poikaansa opetettaessa, tämän opettaja, joka oli oppilaalleen antanut hyvät tiedot vanhanajan historiassa, otti puheeksi Aleksanteri Suuren ja mainitsi tuon tunnetun kertomuksen Aleksanterin lääkäristä Filippoksesta[43] — tapaus, joka on kuvanakin esitetty ja joka epäilemättä sen on ansainnutkin. Opettaja, muuten hyvin ansiokas mies, lausui Aleksanterin pelottomuudesta sangen monta mietettä, jotka eivät minua ollenkaan miellyttäneet. En kuitenkaan ruvennut niitä vastustelemaan, jotta en olisi heikontanut opettajan arvoa oppilaansa silmissä. Ruokapöydässä annettiin ranskalaisen tavan mukaan pienokaisen mielin määrin lörpötellä. Sen iän luonnollinen vilkkaus, ja suosionosoitusten niittämisvarmuus kiihottivat sitä laskettelemaan lukemattomia tyhmyyksiä, joiden ohella silloin tällöin tuli esiin joku sukkela sutkaus, joka pani unhottamaan nuo tyhmyydet. Lopuksi se kertoi jutun lääkäri Filippoksesta, tehden sen aivan tarkasti ja miellyttävästi. Kun oli jaettu tavanmukaista ylistelyä, jota äiti näytti vaativan ja poika odottavan, puheltiin sen johdosta, mitä tämä oli sanonut. Useimmat moittivat Aleksanterin huimaa rohkeutta; muutamat, noudattaen opettajan esimerkkiä, ihailivat hänen lujuuttaan ja uskaliaisuuttaan, mikä pani minut ajattelemaan, ettei yksikään läsnäolijoista tajunnut, missä piili tuon piirteen todellinen kauneus. Minun mielestäni, minä sanoin, Aleksanterin teko, jos siinä on vähänkin rohkeutta ja jäntevyyttä, on pelkkää vallatonta liiottelua. Silloin kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että se oli vallatonta liiottelua. Olin vastustamaisillani ja kiivastumaisillani, kun muudan nainen, joka istui vieressäni ja joka ei ollut lausunut sanaakaan, kumartui korvani juureen ja virkkoi vallan hiljaa: vaikene, Jean-Jacques; he eivät kuitenkaan sinua ymmärrä. Katsoin häneen, säpsähdin ja vaikenin.

Epäillen useista seikoista päättäen, ettei tuo oppinut pienokainen ollut ymmärtänyt mitään niin hyvin esittämästään kertomuksesta, tartuin päivällisen jälkeen hänen käteensä ja läksin hänen kanssaan kävelemään puutarhaan; ja kun omalla tavallani olin häneltä kysellyt, huomasin että hän enemmän kuin kukaan muu ihaili Aleksanterin uskaliaisuutta. Mutta tiedättekö, missä hänen mielestään tämä uskaliaisuus piili? Yksinomaan siinä, että hän yhdellä siemauksella nielaisi pahanmakuisen juoman, epäröimättä ja osottamatta vähintäkään vastenmielisyyttä! Lapsi paralla, jolle tuskin kaksi viikkoa sitten oli annettu lääkettä, jonka se oli niellyt hyvin vastenmielisesti, oli vielä karvas jälkimaku suussa. Kuolema ja myrkytys häämöttivät pojan mielessä ainoastaan epämiellyttävinä aistimuksina, eikä hän voinut kuvitella muuta myrkkyä kuin sennaa.[44] Kuitenkin on myöntäminen, että sankarin mielenlujuus oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen sydämeensä ja että hän oli vahvasti päättänyt seuraavalla kerralla lääkettä nauttiessaan olla Aleksanteri. En ryhtynyt hänelle antamaan selityksiä, jotka ilmeisesti olisivat käyneet yli hänen käsityskykynsä; kannatin täydellisesti hänen kiitettävää päätöstään ja palasin kävelyltä nauraen itsekseni isien ja opettajien korkeata viisautta, he kun luulevat voivansa opettaa historiaa lapsille.

On helppoa panna lasten suuhun sellaisia sanoja kuin kuninkaat, valtakunnat, sodat, valloitukset ja lait. Mutta kun pitää näihin sanoihin yhdistää selviä käsitteitä, käy asia paljoa hankalammaksi kuin keskustelumme puutarhuri Robertin kanssa.

Muutamat lukijoistani, ollen tyytymättömät tuohon: vaikene, Jean-Jacques, kysynevät varmaankin, mikä minun mielestäni oikeastaan on niin kaunista Aleksanterin teossa. Te poloiset, jos se ensin on teille sanottava, miten sen sitten ymmärrätte! Katsokaas, Aleksanteri uskoi hyveeseen; tämän uskonsa edestä hän pani alttiiksi oman henkensä, sillä hänen suuri henkensä oli luotu sellaista uskoa varten. Mikä kaunis uskontunnustus oli tuo lääkkeen nauttiminen! Eipä kukaan kuolevainen ole niin ylevätä tehnyt. Jos on olemassa uudenaikuista Aleksanteria, niin osutettakoon minulle hänessä tämän vertainen piirre.

Koska ei ole olemassa tiedettä, jonka muodostaisivat pelkät sanat, ei myöskään ole olemassa erityistä lapsille soveltuvaa tiedettä. Koska niillä ei ole oikeita käsitteitä, ei niillä ole varsinaista muistia; sillä en sano muistiksi sellaista sielun kykyä, joka palauttaa mieleen pelkkiä aistimuksia. Mitä hyödyttää kasata niiden päähän luettelo merkeistä, jotka eivät niiden tajunnassa edusta mitään käsitteitä? Kun ne oppivat ymmärtämään itse seikat, oppivat ne samalla niiden merkit. Mitä hyödyttää panna lapset oppimaan ne kaksi kertaa? Mitä vaarallisia ennakkoluuloja niihin aletaankaan istuttaa opettamalla niitä pitämään tieteenä sisällykseltään käsittämättömiä sanoja! Niin pian kun lapsi tyytyy ensimäiseen sanaan sitä ymmärtämättä, ja kun se oppii ensimäisen seikan kuulemalla sen toiselta ja itse ymmärtämättä sen hyödyllisyyttä, sen arvostelukyky on hukassa. Se on kauan loistava houkkioiden silmissä, ennenkuin se kykenee korjaamaan sellaisen tappion.[45]

Jos luonto onkin antanut lapsen aivoille tuollaisen joustavuuden, joka saattaa ne kykeneviksi vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, ei sen tarkotus voi olla se, että niihin sullotaan sanoja sellaisia kuin kuninkaat, päivämäärät sekä vaakunatieteellisiä, avaruustieteellisiä, maantieteellisiä ja kaikkia noita muita nimiä, joilla ei ole mitään merkitystä sen ikään nähden, jotka eivät hyödytä minkään ikäisiä, ja jommoisilla rasitetaan lapsuutta, tehdään se ilottomaksi ja voimattomaksi. Päinvastoin luonnon tarkotus on se, että kaikki ne käsitteet ja aatteet, jotka lapselle ovat hyödylliset ja jotka edistävät sen onnea ja kerran selvittävät sille sen velvollisuuksia, aikaisin painuvat sen mieleen häviämättömin piirtein ja opettavat sitä elämänsä aikana käyttäytymään sen olemukselle ja kyvylle soveliaalla tavalla.

Vaikka lapsi ei tutkikaan kirjoja, ei se muistin laatu ja määrä, joka sillä yleensä voi olla, silti jää toimettomaksi. Kaikki, minkä se näkee ja kuulee, tekee siihen tuntuvan vaikutuksen ja se muistaa sen. Se muodostaa itselleen ikäänkuin luettelon ihmisten teoista ja puheista, ja kaikki, mikä sitä ympäröi, on se kirja, jota lukemalla se huomaamattaan rikastuttaa muistiaan, kunnes herännyt arvostelukyky voi sitä käyttää hyväkseen. Tällaisten kokemusesineiden valinnassa, alituisessa huolenpidossa, millä osoitetaan sille sellaisia seikkoja, joita se voi tajuta, ja peitetään sellaiset, joita sen ei pidä tuntea, piilee todellinen taito viljellä sen alkuiän kykyjä. Siten on koetettava sille muodostaa tietovarasto, joka edistäisi sen nuoruuden kasvatusta ja sen toimintatapaa kaikkina aikoina. Tämä metodi tosin ei kasvata ihmelapsia eikä anna opettajattarille ja kasvattajille tilaisuutta loistamaan kyvyllään. Mutta se kasvattaa arvostelukykyisiä, rotevia, ruumiiltaan ja ymmärrykseltään terveitä ihmisiä, joita ei ole ihailtu heidän nuoruudessaan, mutta joita aikaihmisinä kunnioitetaan.

Émile ei saa oppia mitään ulkoa, ei satuja, eipä edes La Fontainen eläinsatuja, niin luontevia ja miellyttäviä kuin ne ovatkin; sillä sadun sanat ovat yhtä vähän itse satua kuin historian sanat ovat itse historiaa. Kuinka saatetaankaan arvostella niin sokeasti, että sanotaan satuja lasten siveysopiksi! Ei oteta huomioon että siveellistä opetusta sisältävä satu lapsia vie harhaan samalla kuin se niitä huvittaa, että lapset mieltyvät siinä esitettyyn valheeseen, joten totuus jää huomioon ottamatta ja että se seikka, jonka avulla koetetaan tehdä niiden opetus huvittavaksi, estää niitä siitä hyötymästä. Sadut saattavat olla opettavaisia ihmisille, mutta lapsille on sanottava totuus paljaanaan; jos se peitetään verholla, ne eivät vaivaa itseään tätä verhoa nostamalla.

Luetetaan La Fontainen eläinsatuja kaikille lapsille, eikä yksikään niitä ymmärrä. Jos ne niitä ymmärtäisivät, olisi laita vielä arveluttavampi; sillä näissä saduissa siveellisyys on niin sekoitettua muuhun sisällykseen ja niin outoa niiden iälle, että se johtaisi niitä pikemmin paheeseen kuin hyveeseen. Nämäkin väitteet ovat paradokseja — näin joku huomauttanee — olkoon niin; mutta katsokaamme, sisältävätkö ne totuuksia.

Sanon ettei lapsi ymmärrä mitään eläinsaduista, joita annetaan sen opittaviksi; sillä, vaikka opettaja panee parastaan saattaakseen ne yksinkertaisiksi, se opetus, joka tahdotaan niistä saada, välttämättömästi vaatii turvautumaan käsitteisiin, joita lapsi ei voi ymmärtää, ja itse runomuoto ja runolliset käänteet, jotka helpottavat ulkoaoppimista, saattavat ne vaikeammiksi ymmärtää; näin hankitaan hupaisuutta selvyyden kustannuksella. Jättäen huomioon ottamatta nuo lukuisat sadut, jotka eivät missään suhteessa ole lapsille ymmärrettäviä ja hyödyllisiä, ja jotka niille ajattelemattomasti annetaan ulkoa luettavaksi muiden mukana, ne kun ovat painettuna samassa nidoksessa, koskettelemme ainoastaan niitä, jotka tekijä näyttää erityisesti kirjoittaneen lapsille.

Tunnen koko La Fontainen kokoelmassa ainoastaan viisi tai kuusi satua, joista erityisen suuressa määrässä loistaa esiin lapsellinen luonnollisuus; näistä otan esimerkiksi kaikkein ensimäisen,[46] sillä sen sisältämä moraali soveltuu kullekin iälle, sen lapset käsittävät parhaiten ja sen ne oppivat halukkaimmin, minkä vuoksi tekijä onkin pannut sen kirjansa alkuun. Jos edellyttää hänen tarkotuksensa olleen, että lapset häntä ymmärtäisivät, että hän heitä huvittaisi ja opettaisi, tämä satu epäilemättä on hänen mestariteoksensa. Sallittakoon minun siis säe säkeeltä läpikäydä se ja tarkastaa sitä lyhyesti.

Korppi ja Kettu.[47]

(Le corbeau et le renard.)

Satu.

Mestari korppi, puun oksalla istuen.

(Maître Corbeau, sur un arbre perché.)

Mestari! Mitä tämä sana itsessään merkitsee? Mitä se merkitsee ominaisnimen edellä? Mikä merkitys sillä on tässä tapauksessa?

Mikä on korppi?

Mitä tietää: puun oksalla istuen? Näin ei sanota suorasanaisessa kielessä, vaan: istuen puun oksalla. Tulee siis puhua runokielen poikkeavasta sanajärjestyksestä; tulee selittää mitä tarkotetaan proosalla ja mitä runoilla.

Piti nokassaan juustoa.

(Tenait dans son bec un fromage.)

Minkälaista juustoa? Sveitsiläistä, Brie-juustoa, vai hollantilaista juustoa? Jos ei lapsi ole nähnyt korppia, ei sen mainitseminen hyödytä mitään. Jos se taas on nähnyt korpin, miten on se ymmärtävä että nämä linnut pitävät juustoa nokassaan? Valitkaamme aina kuvamme luonnon mukaisesti.

Mestari kettu, hajun houkuttelemana.

(Maître Renard, par l'odeur alléché.)

Vieläkin mestari! Mutta tässä se sopii hyvin: sillä kettu on todella ammattinsa kaikkiin juoniin perehtynyt mestari. Tulee selittää mikä kettu on ja tehdä eroa sen oikean luonnon ja sen sovinnaisen luonteen välillä, joka sille omistetaan eläinsaduissa.

Alléché (houkuttelema). Tämä ranskalainen sana on harvinainen käytännössä. Se on selitettävä, ja on huomautettava, ettei sitä enää käytetä muualla kuin runoissa. Lapsi varmaankin kysyy miksi puhutaan toisin runoissa kuin proosassa. Mitähän sille vastaatte? Hajun houkuttelemana! Tämä puussa istuvan korpin nokassaan pitämä juusto epäilemättä haisi hyvin vahvasti, kun repo metsän tiheiköstä tai pesästään sen voi tuntea! Silläkö tavoin harjotetaan oppilasta tuohon punniskelevaan arvostelutaitoon, joka ei hevillä anna itseään häikäistä, ja joka auttaa erottamaan toisten puheissa valheen todesta?

Puhui sille jotenkin tähän tapaan:

(Lui tint à peu près ce langage:)

Puhui! Puhuvatko siis ketut? Puhuvatko ne siis samaa kieltä kuin korpit? Jos opettaja on viisas, hän hyvin punnitsee vastauksensa ennenkuin sen lausuu. Se on tärkeämpi kuin mitä ajatellaankaan.

Kas! päivää, herra korppi!

(Hé! bonjour, Monsieur le Corbeau!)

Herra! Tämä on arvonimi, jota lapsi huomaa käytetyn ivallisessa merkityksessä, ennenkuin se tietää, että se on kunnioitusta osottava puhuttelu-sana. Niiden, jotka toisten painosten mukaisesti sanoisivat: jalosukuinen herra (Monsieur du Corbeau) tulisi vielä enempi vaivata päätään selittämällä merkitystä ja ranskalaisen du sanan käyttämistä.

Kuinka olette viehättävä! Kuinka olette mielestäni kaunis!

(Que vous êtes charmant! que vous me semblez beau!)

Turhaa liikasanaisuutta! Kuullessaan samaa seikkaa toistettavan toisin sanoin, lapsi tottuu puhumaan huolimattomasti. Jos sanotte, että tämä sanarikkaus on tekijän varta vasten valitsemaa keinotekoisuutta, ja että se edistää ketun tarkotuksia, se kun tahtoo luulotella runsassanaisuudella lisäävänsä ylistelyjään, niin huomautan että tämä selitys kelpaa minulle, mutta ei oppilaalleni.

Valehtelematta, jos äänenne

(Sans mentir, si votre ramage)

Valehtelematta. Tapahtuu siis niin, että joskus valehdellaan. Minkä haitallisen käsityksen onkaan lapsi saava, jos sille selitetään, että kettu sanoo: valehtelematta juuri sentähden, että se valehtelee.

On höyhenpukunne kaltainen.

(Répondait à votre plumage.)

On kaltainen. Mitä tämä merkitsee? Jos panette lapsen vertailemaan niin erilaisia seikkoja kuin ääntä ja höyhenpukua, saatte nähdä kuinka paljon se niitä ymmärtää.

Olisitte tämän metsän vieraiden joukossa feenikslintu.

(Vous seriez le Phénix des hôtes de ces bois.)

Feenikslintu! Mikä on feenikslintu? Täten suistumme äkkiä suin päin harhakuvaiseen muinaistarustoon, melkein mytologiaan.

Tämän metsän vieraiden joukossa! Mikä kuvallinen lausetapa! Imartelija kaunistelee puhettaan tehden sen arvokkaammaksi, saattaakseen sen lumoavammaksi. Ymmärtääkö lapsi tällaista hienostelua? Tokko se tietää ja edes voi tietää, mitä ylevä ja mitä alhainen tyyli merkitsee?

Nämä sanat kuullessaan, korppi on ilmi-ihastuksissaan.

(A ces mots, le Corbeau ne se sent pas de joie.)

On täytynyt tuntea jo hyvin vilkkaita mielenliikutuksia ymmärtääkseen tällaista sananlaskun tapaista lausepartta.

Ja saattaakseen kuultaviin kauniin äänensä.

(Et pour montrer sa belle voix.)

Älkää unhottako että lapsen, ymmärtääkseen tämän säkeen ja koko sadun, tulee tietää, miten korpin kauniin äänen laita oikeastaan on.

Se aukaisee leveän nokkansa ja pudottaa saaliinsa.

(Il ouvre un large bec, laisse tomber sa proie.)

Tämä säe on ihmeellisen onnistunut. Pelkkä sanojen sointuisuus antaa havainnollisen kuvan. Näen suuren ruman nokan avoinna; kuulen juuston putoavan oksien lomitse. Mutta tämänkaltaiset kauneudet menevät lapsilta hukkaan.

Kettu sieppaa sen ja sanoo: hyvä herraseni,

(Le Renard s'en saisit et dit: mon bon Monsieur,)

Tässä tietysti hyvä merkitsee samaa kuin tyhmä; tietysti ei pidä hukata aikaa selittämällä sitä lapsille.

Tietäkää että jokainen imartelija

(Apprenez que tout flatteur)

Yleinen totuus, joka ei herätä mielenkiintoa.

Elää sen kustannuksella, joka sitä kuuntelee.

(Vit aux dépens de celui qui l'écoute.)

Eipä koskaan kymmenvuotinen lapsi ole tätä säettä ymmärtänyt.

Tämä opetus on epäilemättä juuston arvoinen.

(Cette leçon vaut bien un fromage, sans doute.)

Tämä on selvää, ja siinä piilevä ajatus on varsin hyvä. Kuitenkin on sangen harvoja lapsia, jotka osaavat verrata opetusta juustoon ja jotka eivät pitäisi juustoa opetusta parempana. Niille tulee siis selittää, että tämä puhe on pelkkää ivaa. Todella paljo sukkeluutta lapsen käsityskykyyn nähden.

Korppi, häveten ja hämillään,

(Le Corbeau, honteux et confus,)

Taas liikasanaisuutta ja lisäksi puolustamatonta.

Vannoi, vaikka liian myöhään, ettei sitä enää petettäisi.

(Jura, mais un peu tard, qu'on ne l'y prendrait plus.)

_Vannoi!! Kuka opettaja olisi niin mieletön, että koettaisi selittää lapselle mitä vala merkitsee?

Siinä on paljo yksityisseikkoja; mutta paljon vähempi kuitenkin kuin mitä tarvittaisiin selittämään kaikki tämän sadun käsitteet ja palauttamaan ne yksinkertaisiin ja alkuperäisiin käsitteisiin, joista jokainen on kokoonpantu. Mutta kukapa luulee tarvitsevansa tällaista analyseerausta selittääkseen nuorisolle asioita? Ei yksikään meistä ole tarpeeksi filosofi, voidakseen asettua lasten kannalle. Siirtykäämme nyt sadun moraaliin.

Kysyn onko kuusivuotiaille lapsille opetettava että on olemassa ihmisiä, jotka imartelevat ja valehtelevat oman etunsa vuoksi. Enintään voisi niille opettaa, että on olemassa veijareita, jotka ivaavat pikku poikia ja jotka salaa nauravat niiden tyhmää turhamielisyyttä. Mutta juusto pilaa kaiken. Lapsia opetetaan vähemmän välttämään juuston pudottamista omasta nokasta kuin pudotuttamaan sitä toisen nokasta. Tämä on toinen paradoksini, joka ei suinkaan ole merkitykseltään mitättömin.

Jos tarkkaa lapsia niiden lukiessa ulkoa satuja, huomaa että ne kyetessään saduista tekemään johtopäätöksiä, aina tekevät tämän päinvastaisesti kuin tekijä ja että ne sen sijaan että välttäisivät sitä vikaa, josta niitä varoitetaan, pikemmin kallistuvat rakastamaan sitä pahetta, jonka muodossa käytetään hyväkseen toisten heikkouksia. Edellä tarkastettua satua lukiessaan lapset pilkkaavat korppia, mutta mieltyvät kaikki kettuun. Kun luetatte seuraavaa satua, luulette lasten saavan varoittavan esimerkin heinäsirkasta, mutta siinä erehdytte; ne valitsevat esikuvakseen muurahaisen. Ei kukaan mielellään nöyrry; ne valitsevat sentähden aina kauniimman osan itselleen; tämä valinta aiheutuu itserakkaudesta, ja se on hyvin luonnollinen valinta. Mutta mikä hirvittävä opetus lapsille! Kaikista vihattavin hirviö olisi saita ja kovasydäminen lapsi, joka hyvin tuntisi apua anovan tarpeen, mutta joka kuitenkin kieltäisi avunannon. Muurahainen menee vielä pitemmälle, se opettaa lasta kieltämään ivaten.

Lukiessaan kaikkia niitä satuja, joissa jalopeura esiintyy, lapsi säännöllisesti noudattaa sen esimerkkiä, se kun on kaikista eläimistä muhkein. Jos sitten on kysymyksessä joku jakaminen, lapsi esikuvansa mukaisesti tekee minkä voi, anastaakseen koko saaliin. Mutta kun hyttynen saattaa jalopeuran turmioon, ei lapsi enää tahdo näytellä jalopeuraa, vaan hyttystä. Sitten se kerran vielä oppii neulanpistoilla tappamaan ne, joita se ei uskalla ilmeisesti hätyyttää.

Lukiessaan satua laihasta sudesta ja lihavasta koirasta[48] lapsi ei opi kohtuutta, jota luullaan siihen sen avulla voitavan terottaa, vaan hillittömyyttä. En koskaan unhota, miten näin erään pikku tytön katkerasti itkevän tämän sadun johdosta, kun sille sen ohella saarnattiin nöyrää oppivaisuutta. Ihmeteltiin suuresti, miksi hän niin itki, ja vihdoin se saatiin selville. Lapsi parka kuvitteli olevansa koira ja kyllästyi olemaan kahlehdittuna; se tunsi kaulansa hankautuvan verille ja itki sitä, ettei ollut susi.

Siis ensimäisen sadun sisältämä moraali opettaa lapselle mitä alhaisinta imartelua, toisen kovasydämisyyttä, kolmannen vääryydentekoa, neljännen ivaa ja viidennen riippumattomuutta. Tämä viimemainittu opetus on yhtä tarpeeton minun oppilaalleni kuin se on sopimaton teidän oppilaallenne. Kun lapsille annatte ristiriitaisia ohjeita, niin mitä hedelmiä toivotte huolenpidostanne? Mutta ehkäpä juuri tämä moraali, jonka tähden pidän noita satuja arveluttavina, toisten mielestä on yhtä suuressa määrin pätevä ja siis säilytettävä. Yhteiskunnassa tarvitaan erityistä moraalia toimintaa varten, ja nämä molemmat moraalit ovat vallan erilaiset. Edellinen on löydettävissä katkismuksesta, johon se jätetään rauhallisesti paikoilleen; jälkimäinen La Fontainen lapsille kirjoittamista saduista ja äideille kirjoittamista kertomuksista. Sama kirjailija kelpaa kaikkeen.

Sopikaamme keskenämme, herra La Fontaine. Mitä minuun itseeni tulee, lupaan lukea teoksianne valikoiden, lupaan pitää niistä ja ottaa oppia saduistanne; sillä toivon etten erehdy niiden tarkoitusten suhteen. Mutta sallikaa etten anna oppilaani oppia niistä ainoatakaan, ennenkuin olette todistanut minulle että hänelle on hyödyllistä oppia seikkoja, joista ei ymmärrä neljännestäkään, että hän niitä satuja, jotka ovat hänen käsityskykynsä mukaiset, todella aina ymmärtää oikealla tavalla ja ettei hän, sen sijaan että ottaisi petetystä varoittavaa opetusta, ota esikuvakseen petturia.

Vapauttamalla siis lapset kaikesta läksyjen luvusta, poistan samalla niiden suurimman kärsimyksen välikappaleet, nimittäin kirjat. Lukeminen on lasten vitsaus, ja se on melkein ainoa askaroitseminen joka niille osataan antaa. Tuskin Émile kaksitoistavuotiaanakaan saa tietää mikä kirja on. Mutta täytyyhän hänen ainakin — sanottaneen — osata lukea. Tietysti hänen täytyy osata lukea, silloin kuin lukeminen on hänelle hyödyllistä; siihen asti sillä ei ole muuta merkitystä kuin että se häntä ikävystyttää.

Jos hyväksyn sen menettelytavan, ettei lapsilta vaadita mitään pelkän kuuliaisuuden vuoksi, johtuu siitä, ettei niiden pidä oppia mitään, jonka todellista ja nykyhetkellistä hyötyä eivät huomaa, olkoon se sitten huvia tai hyötyä; mikä seikka muuten voisi herättää niiden opinharrastusta? Taito vaihtaa ajatuksia poissaolevien kanssa ja ymmärtää heitä, taito kaukana olevalle henkilölle ilman välittäjää ilmaista tunteitamme, tahdonilmauksiamme ja toivomuksiamme, on sitä laatua, että sen hyödyllisyys voidaan tehdä selväksi jokaikäiselle henkilölle. Minkä ihmeen kautta siis tämä niin hyödyllinen taito on muuttunut lasten kiusanhengeksi? Sen tähden, että niitä pakotetaan sitä harjottamaan vasten tahtoansa ja että sitä käytetään tarkoitukseen, joita lapset eivät vähintäkään ymmärrä. Lapsi ei ollenkaan ahkeroitse sellaisen välikappaleen täydentämistä, jonka avulla sitä rasitetaan. Mutta jos asetatte niin, että joku välikappale tuottaa sille huvia, niin se pian kehottamattannekin on sitä ahkerasti käyttävä.

Ihmiset vaivaavat suuresti päätään hakemalla parhaita lukemisen opetuksen metodeja; keksitään lukemiskoneita, seinätauluja; lastenkamari muutetaan kirjapainoksi. Locke ehdottaa, että lapsi oppisi lukemaan noppakuutioiden avulla. Tämä on muka oiva keksintö! Herra varjelkoon mokomasta! Keino, joka on kaikkia näitä varmempi ja joka aina unhotetaan, on lapsen lukuhalu. Herättäkää lapsessa tämä halu ja hylätkää kaikki lukemiskoneet ja nopat; silloin joka metodi on oleva hyvä.

Nykyhetkellinen harrastus on se suuri ja ainoa yllytin, joka johtaa varmasti ja kauas. Niinpä Émile joskus saa isältään, äidiltään ja sukulaisiltaan kutsukirjeen tulemaan päivällisille, kävelylle, veneretkelle tai johonkin julkiseen juhlaan. Nämä kirjeet ovat lyhyet, selvät, täsmälliset ja hyvin kirjoitetut. Hänen on löytäminen joku, joka ne hänelle lukee. Tuo joku ei aina ole ajoissa tavattavissa tai on yhtä vähän palvelukseen altis kuin lapsi itse oli hänelle edellisenä päivänä. Täten tilaisuus ja oikea hetki menee käsistä. Viimein hänelle luetaan kirje, mutta aika on jo ohitse. Oi, jospa hän itse olisi osannut lukea! Hänelle tulee toisia kirjeitä; ne ovat aivan lyhyet! Niiden sisällys on niin mieltäkiinnittävä! Hän tahtoisi ottaa siitä selkoa; milloin hän saa apua, milloin taas ei saa. Hän panee kaiken kykynsä liikkeelle ja saa lopulta selvän puolesta kirjeen sisällyksestä. Siinä pyydetään huomenna syömään kermakiisseliä … mutta hän ei saa selvää minne ja kenen luo … kuinka suuresti hän ponnisteleekaan osatakseen lukea kirjeen loppupuolenkin! En luule Émilen tarvitsevan lukemiskonetta. Onko minun nyt puhuminen kirjoitustaidosta? Ei suinkaan; häpeisin kuluttaa aikaani niin joutaviin seikkoihin kasvatusopillista tutkistelua kirjoittaessani.

Lisään ainoastaan sanasen, joka sisältää tärkeän periaatteen, nimittäin, että tavallisesti saavutetaan hyvin varmasti ja nopeasti se, mitä ei hätiköiden tavoitella. Olen melkein varma siitä, että Émile osaa täydellisesti lukea ja kirjoittaa ennen kymmenettä ikävuottaan juuri siitä syystä, ettei minusta ole ollenkaan tärkeätä, että hän sitä osaa ennenkuin on viisitoistavuotias. Mutta mieluummin tahtoisin ettei hän sitä koskaan oppisi kuin että ostaisi tämän taidon kaiken sen kustannuksella, mikä voi saattaa sen hänelle hyödylliseksi. Mitä häntä hyödyttää lukutaito, jos se ainaiseksi on tehty hänelle vastenmieliseksi! Id in primis cavere oportebit, ne studia, qui amare nondum potest, oderit, et amaritudinem semel perceptam etiam ultra rudes annos reformidet.[49]

Kuta enemmän puolustan toimettomuutta vaativaa metodiani, sitä enemmän huomaan sitä vastustavien väitteiden lisääntyvän. "Jos oppilaanne ei opi mitään teiltä, hän on oppiva toisilta. Ellette ehkäise erehdystä totuuden avulla, hän on oppiva valheita; ne ennakkoluulot, joita pelkäätte häneen istuttavanne, hän on saava kaikesta, mikä häntä ympäröi; ne tunkevat sisälle kaikista aistimista; joko ne turmelevat hänen järkensä ennenkuin se vielä on kehittynyt, tai hänen pitkällisestä toimettomuudesta veltostunut henkensä on vajoava aineellisuuteen. Ajatusvoiman laiminlyöminen lapsuudeniässä herpaisee tämän voiman jälki-ikänäkin."

Luulen helposti voivani vastata tähän. Mutta mitä hyödyttävät alituiset vastaukset? Jos metodini itsestään kumoaa vastaväitteet, se on hyvä. Jos ei se kykene sitä tekemään, se ei ole minkäänarvoinen; minä siis jatkan.

Jos edellä osottamani suunnitelman mukaisesti noudatatte käytännössä vakaantuneille vallan vastakkaisia sääntöjä, jos sen sijaan että kiinnitätte oppilaanne huomion etäisiin seikkoihin, toisiin ilmanaloihin, toisiin vuosisatoihin, maailman ääriin, jopa taivaaseen asti, koetatte aina pysytellä häntä omalla alallaan ja tarkkaamaan sellaista, mikä häntä välittömästi koskee, niin huomaatte hänet kykeneväksi havaitsemaan, muistamaan, jopa asioita arvostelemaankin. Tämä on luonnon järjestys. Mikäli tunnevoittoinen olento muuttuu toimivaksi, sikäli se saa voimiinsa suhtautuvan arvostelukyvyn; ja vasta siitä ylimääräisestä voimasta, joka ei ole tarpeellinen sen ylläpysymiseen, siinä kehittyy se spekulatiivinen kyky, joka on omansa käyttämään tuota ylimääräistä voimaa muihin tarkoituksiin. Jos siis tahdotte viljellä lapsen henkisiä kykyjä, niin viljelkää niitä voimia, joita näiden kykyjen tulee hallita. Harjottakaa alati sen ruumista, saattakaa se rotevaksi ja terveeksi, jotta se tulisi viisaaksi ja järkeväksi. Tehköön se työtä, olkoon se toimessa, juoskoon, huutakoon ja olkoon alati liikkeellä; tulkoon siitä ensin mies ruumiinvoimien puolesta, ja pian siitä tulee mies järjenkin puolesta.