Читать книгу Kehitys-aikana: Tytöistä - Toini Mathilda Topelius - Страница 3

Sisällysluettelo

Mitä ajattelee nuori koivu kun se keväällä tuntee avaran maailman raitisten tuulten suhisevan lehdissään; mitä arvelee umpu, kun se tuntee päivä päivältä yhä enemmän aukenevansa kasteesta ja päiväpaisteesta; mitä tuumaa kananpoika, kun se ihmetellen kömpii kuorestaan; miltä tuntuu perhosen mieli, kun se ensi kertaa koettelee nuoria tuoreita siipiään päiväpaisteessa ja raittiissa ilmassa; mitä miettii tyttönen, kun hän on ennättänyt nuoruuden kynnykselle ja ikävöiden haluaa syliinsä sulkea tuntematonta tulevaisuutta?

Ken tietää tämän?

Seuraaville lehdille olen koettanut piirtää osan niitä mielentiloja ja tunteita, jotka kummallisten, outojen lintujen tavalla liitelevät lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Niitä on vaikea pyytää ja ehkä en olekaan onnistunut. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, ettei sitä, mitä tytön sydämmessä on hienointa, se mikä on hänelle kaikkein pyhintä ja kalleinta ja jota tahtoisin kutsua lapsuuden enkelin jäljiksi hänen sielussaan — koskaan voi selittää ja koskettaa. Sillä se on se näkymätön, hänelle itselleen puoleksi tuntematon lanka, joka sitoo hänet hänen elämänsä alkuun ja päämäärään — Jumalaan.

Kuitenkin olen koettanut viitata siihen edesvastaukseen, joka teitä odottaa elämässä. Elkää siitä säikähtykö. Vasta silloin kun tunnemme itseämme ei ainoastaan iloisiksi lapsiksi, vaan ihmisiksi, joilla on tärkeä tehtävä, — vasta silloin saa elämämme oikean muodon ja sisällön.

Nuoret lapset! Reippaat tytöt! Elämä on niin suurta ja rikasta ja maailma niin ihana. Nauttikaa niitä, mutta oi sidotuin silmin. Rakastakaa, uskokaa, toivokaa ja tehkää työtä rohkein sydämmin, — kas se on tehtävänne!

Tässä kertomuksessa esiintyy melkein yksinomaisesti tyttöjä ja siihen on syynä se, että se alkuperäisesti oli aiottu "Nya Trollsländan" nimistä sanomalehteä varten, jatkoksi erääsen samassa lehdessä olleesen kertomukseen poikien kumppanuudesta. Mutta kun se kasvoi liian isoksi Trollsländaa varten, täytyi sen lähteä maailmalle eri kirjasena.

Helsingissä Marraskuulla 1889.

Tekijä.

No, Bella, joko nyt ensimmäisenä aamuna myöhästytään koulusta? — murisi Leena ja rumautti halot uunin eteen. — Kello käy kahdeksatta, ja muut ovat jo kahvipöydässä.

Bella nousi istualleen ja hieroi silmiänsä. Olihan nyt 15 päivä Tammikuuta. Ja se oli häneltä vähällä unhottua! Joululuvalla oli hän tottunut nukkumaan näin kauan. — Kahdeksatta! Hyväinen aika, mitä äiti nyt sanoisi? Bella oli eilen luvannut hakata sokuria ja ommella pari nappia Pentin liiviin, ennenkuin hän menisi kouluun. Nyt kysyttiin sukkeluutta.

— Leena kulta, kylpy tänne! En uskalla kai olla kylpemättä.

Hän pistihe rohkeasti kylmään veteen, hankasi itsensä karkealla pyyhinliinalla, kunnes oli punainen kuin krapu ja tuota pikaa oli hän vaatteissa. Tukan järjestämiseen ei mennyt paljon aikaa, se oli onneksi lyhyt, ja nyt oli hän valmis.

Ruokasalissa olivat vanhemmat ja sisarukset jo kahvipöydässä, kun Bella tuli. Äiti osoitti hymyillen sokuriastiaa, joka oli täyttänyt itsensä, ja Pentti nyki nappejaan, joita hän oli ommellut niin vahvalla rihmalla, että siihen olisi voinut ripustaa naulan painoja. Pienet siskot, Lulle, Liisi ja Helmi takertuivat häneen kertoakseen asioitaan, ja kotvan aikaa kului, ennenkuin hän ystävällisellä tavallaan pääsi niistä ja saattoi ruveta ruoalle.

Tammikuun aamu oli kylmä ja kirkas ja hän tuli koululle hehkuvin poskin. Sielläkös melua ja pakinaa! Se kuului aina porstuaan saakka. Etehinen oli täynnä tömiseviä, hengästyneitä, juttelevia tyttöjä, jotka riisuivat päällysvaatteitaan ja koettivat huutaa toinen toistaan kovemmin.

— Päivää, Ada!… Päivää, Pelle!… Päivää! Päivää! — kuului joka taholta. — Onnellista uutta vuotta, Kerttu! … kuinka olet voinut? Mitä olet tehnyt joululuvalla!… Minä olen ollut maalla… Vai niin!… Oletko saanut paljo joululahjoja? — y.m., y.m. puhui sadottain innokkaita suita.

Johtajatar tuli ystävällisesti tervehtien sinne ja koetti hillitä niitä, mutta se onnistui vaan hetkeksi. Kysymyksiä ja vastauksia, huudahduksia ja naurua tulvaili joka puolelta, oli niin hauskaa taas nähdä toisiaan ja kerrottavaa oli niin paljon huvittavaa ja tärkeää.

Bellaa ympäröi heti joukko tovereita. Hän oli kaikkien lemmikki, hänen suosiotaan hakivat kaikki kilvan ja hemmottelivat häntä kaikin voimin.

Agnes Lund tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan. — Tulehan tänne, niin saat nähdä ihka uuden puhkioni. Minä olen niin kauan toivonut itselleni valkoista Angorapuhkiota, semmoista kun on Emelie Rosenskjöldillä, ja nyt isä antoi minulle semmoisen joululahjaksi. — Ei, odotahan, Bella, sinun täytyy ensin katsoa tätä, — huusi Lilli Enestam. — Nämä kellon vitjat sain minä. Eivätkö ne ole ihmeen kauniit?

— Kuule, Bella, — huusi eräs kolmas, — saitko sen kirjan jota toivoit?

— Bella, tulepa tänne, niin saat jotakin makeaa. Me otimme vasta eilen makeiset joulukuusesta ja minä otin mukaani muutamia paraimmista sinulle.

— Bella, tahdotko uusimman valokuvani? — kysyi Jenny Stenman, eräs kaunis, hiukan turhamainen tyttö, jolla oli kiharoittu otsatukka ja puku uusimpien kaavojen mukaan. Hän ojensi kuvansa Bellalle, joka hymyillen pudisti päätään.

— Kiitos, Jenny, minä pidän enemmän siitä mikä minulla jo on. Se on yksinkertaisempi.

— Niin, minä olin nuorempi silloin, — vastasi Jenny ja katseli mielihyvällä kaunista muotoaan.

— Bella, nyt täytyy sinun tulla hiukan meidän puheille, — huusi pari tyttöä tunkeutuen muiden edelle. — Mehän tuskin olemme saaneet sanoa sinulle hyvää päivää.

Bella oli kuin myllyssä. Hänen täytyi kuunnella kaikkia, vastata kaikille, olla ystävällinen ja jakaantua vähintäinkin kahteenkymmeneen osaan ettei loukkaisi ketään. Hänellä oli kummastuttava taito riittää kaikille eikä kukaan voinut oikeastaan kehua, että oli hänelle läheisempi ystävä kuin muutkaan.

Toverien melutessa hänen ympärillään, huomasi hän viimeisellä penkillä luokkahuoneessa erään uuden tulokkaan, joka ei ollenkaan näyttänyt muista huolivan. Se oli eräs pitkä, tummaverinen tyttö vakavilla ruskeilla silmillä. Hän selaili kirjaansa, heitti välistä kärsimättömän katseen kelloon, mutta ei välittänyt niistä uteliaista katseista joilla tyttöparvi häntä tarkasteli.

— Kuka on tuo uusi? — kuiskasi Bella ja katsoi viimeiseen penkkiin päin.

— Hänen nimensä kuuluu olevan Rappe, — kuiskasi Siiri Linder vastaukseksi, — maalta. Serkkuni Elna on paljon kertonut eräästä hyvin kummallisesta tytöstä, joka asui lähellä heitä ja jonka nimi oli Hanna Rappe. Olisipa hauska tietää onko se hän.

Nyt soitettiin ja kaikki luokat kokoontuivat rukoukseen. Bella ei malttanut kuunnella paljon ollenkaan, hänen katseensa kääntyivät yhä tuon uuden toverin puoleen, joka seisoi paikallaan vakavana ja melkein synkkänä.

Tunnin kuluessa, kun todistukset tarkastettiin ja läksyt määrättiin, oli Bella hyvin hajamielinen. Hän huomasi alinomaa katselevansa tulokasta takimaisella penkillä ja ajattelevansa, mimmoinen tuo mahtaisi olla. Ei hän ainakaan näyttänyt ystävälliseltä ja vastasi melkein jörömäisesti johtajattaren kysymyksiin.

Kun heidän piti lähteä, koetti Bella lähestyä häntä, mutta se ei onnistunut. Itse oli hän ujo ja toinen vetäytyi tahallaan syrjään. Tytöt sitä paitse eivät jättäneet Bellaa rauhaan; kaksi heistä tarttui hänen käsivarteensa ja veivät hänet mukanaan, vilkkaasti keskustellen.

— Hän on hyvännäköinen tuo Rappe, — sanoi Lilli Enestam kun he tulivat ulos kadulle.

— No, enpä juuri tiedä, — arveli Agnes Lund. — Näittekö että hänen pukunsa oli tehty paksuimmasta puolivillaisesta, joka ei kelpaisi meidän piioillemmekaan.

— Hän on ehkä köyhä, — puolusti Bella.

— Entä millainen palttoo hänellä oli! — jatkoi Agnes kiivaasti moittien. — Pitkä ja suora kuin säkki ja taskut tämän koululaukkuni kokoiset. Hän kulkee kädet taskussa kuin katupojat ja käyttää lapasia.

— Mutta hyvän näköinen hän on, — intti Lilli. — Hiukset muodostavat niin kauniita suortuvia otsan kohdalla ja hänen silmänsä!… En minä ole ennen nähnyt semmoisia silmiä.

Seuraavana päivänä olivat Bellan ajatukset niin kiinni tuossa uudessa toverissa, että hän pari kertaa vastasi opettajallekin päin seiniä. Silloin lensi hän tummanpunaiseksi hämmästyksestä; semmoista ei ollut hänelle juuri ennen tapahtunut. Vakavalla ponnistuksella koetti hän nyt kuulla opettajan sanoja, mutta tuon tuostakin täytyi hänen salaa tarkastaa Hanna Rappea. Hän huomasi kuinka hyvästi Hanna vastasi, — ei tyttöjen tavallisella epävarmuudella, — kuinka taitava hän oli kaikissa aineissa, kuinka hän kohteli opettajia ja tovereita jonkunmoisella jäykällä välinpitämättömyydellä, joka teki mahdottomaksi lähestyä häntä. Tämä ikäänkuin kiihoitti Bellaa, joka ei koskaan vielä ollut kokenut tylyä kohtelua.

Heidän koulusta lähtiessä tuli sattumus hänelle avuksi. Hän huomasi uuden toverin hakevan toista kalossiansa ja kiiruhti hänelle avuksi. Vähän aikaa etsittyänsä, löysikin hän erään parittoman ja vei sen tarjolle.

— Tämäkö se on sinun? — kysyi hän. — Tässä on H.R. Mikä on ristimänimesi?

— Hanna, — vastasi toinen ja nyt Bella sai häneltä ensimmäisen ystävällisen silmäyksen.

— Hanna! Se on minun lempinimeni, — huudahti Bella iloisena. — Onpa oikein hauskaa että sinulla on se nimi. Missä asut, saanko saattaa sinua kotiin?

— Minä asun Annankadulla, — vastasi Hanna, vaan ei ollut huomaavinaan jälkimäistä kysymystä.

Mutta Bella oli vakavasti päättänyt että hänen piti päästä tämän kummallisen toverin tuttavuuteen. Hän sieppasi sentähden päällysvaatteensa seinältä ja tavoitti Hannan portailla.

— Saanko saattaa sinua? — pyysi hän ja äänessään oli jotakin, jota Hanna ei voinut vastustaa. — Minä asun aivan lähellä Annankatua, niin että meillä kuitenkin on sama matka.

— En minä ole mikään hauska kumppani, mutta tule jos tahdot.

He kulkivat äänetöinnä jonkun aikaa. Vihdoin sanoi Hanna tylysti:

— Luokkalaisesi turmelevat sinua, näen minä.

Bella punastui eikä tietänyt oikein mitä vastata.

— Minä tunsin erään tytön, — jatkoi Hanna, — joka oli hyväluontoinen niinkuin sinä, mutta jonka tädit ja toverit kerrassaan turmelivat. Hän tottui niin aina saamaan kaikki mielensä mukaan ja olemaan muiden huomion esineenä, ettei hän sitten koskaan ollut tyytyväinen jos eivät kaikki häntä ihailleet ja kumarrelleet. Pelkään että sinäkin menet pilalle jos vaan et ole varoillasi.

Pistos Bellan omassatunnossa osoitti ettei Hannan arvelu ollut ilman syytä. Bellan iloinen hymy katosi ja hän kysyi levottomasti: — luuletko todellakin että minä menen pilalle?

— Olisipa hyvin kummallista jos ei niin kävisi. Kun aina on huomion esineenä, kun yhä syötetään ystävyyden osoituksilla, suudelmilla, hyväilyllä ja imartelulla, niin on se yhtä epäterveellistä luonteen kehitykselle kuin makeiset vatsalle.

— Sepä ei ole totta että toverit imartelevat minua, — huudahti Bella juonikkaan lapsen tavoin; — he pitävät minusta todellakin. Mutta mitä se sitä paitse sinuun koskee? Mitä sinun tarvitsee ruveta minua tuomitsemaan kun emme vielä kahta päivää ole toisiamme nähneet? Siihen et ole suinkaan oikeutettu.

Nyt oli Hannan vuoro punastua ja hän vastasi jotenkin tylysti:

— Minäpä aina sanon mitä ajattelen enkä sille mitään taida jos totuus sinusta tuntuu karvaalta.

Nyt kulkivat vähän matkaa äänetöinnä, kumpikin oli hiukan loukkautunut. Vihdoin pakotti Hannan järki häntä myöntämään että Bella oli oikeassa. Olihan hän vieras, eikä tarvinnut toiselle työntää mielipiteitään. Mitä liikutti tyttöjen käytöskään häntä? Ei vähääkään. Eikä Bellakaan, ei hän ollut oikeutettu häntä suututtamaan. Hän voitti jäykkyytensä, tarttui Bellan käsivarteen ja virkkoi äänen vivahduksella joka saattoi Bellaa kummastuen katsomaan häneen: — suo anteeksi!

Mistä tuli nyt hänen ääneensä tuo lempeys ja vienous, joka meni suoraan Bellan hellään sydämmeen? Hän puristi hiljaa Hannan kättä ja koska jo oli omalla nurkallaan erosivat he päätä nyykyttäen.

Bella ajatteli koko päivän tuota uutta toveria. Hän oli tosiaankin kummallinen, kaikista muista erilainen. Niin tyly ja kuitenkin miellyttävä. Ja kuinka hän puhui, — melkein kuin aikaihmiset. Mutta ei hänen pitäisi vaan esiintyä tuommoisena holhojana, sitä ei Bella aikonut kärsiä.

Pitikö Bella hänestä? Ei. Tai … ehkä sentähden vähän, sillä hän näytti niin vilpittömältä. Mutta varmaankin hänellä oli kova ja paha sisus. Kun saattoi sanoa että toverit imartelivat! Sehän oli yhtä kun jos syyttäisi heitä viekastelemisesta. Niin hän oli varmaankin ilkeä. Mutta mistä sitten tuli tuo lempeä: suo anteeksi! Bella pudisti kummastellen päätään eikä tietänyt oikein mitä uskoisi.

Bella Palmfeltin koti ei ollut rikas eikä köyhäkään, mutta se oli hyvä koti sanan paraimmassa merkityksessä. Hänen isänsä oli tavattoman rehellinen, vaatimaton ja harvapuheinen, vaan myöskin miellyttävä ja teki väsymättömästi työtä perheensä eteen. Hänen äitinsä oli noita vienoja ja kuitenkin lujaluontoisia naisia, jotka vähääkään häärimättä vastustamattomasti vaikuttavat ympäröiviinsä. Hän oli ollut opettajattarena ennenkuin joutui naimisiin, hänellä oli ollut monta lasta kasvatettavina sekä oppinut rakastamaan ja ymmärtämään niiden erilaisia luonteita. Kun hän sitten sai omia lapsia, koetti hän kasvattaa heitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän paraimpina piti, eikä ilman mitään suunnitelmaa, "umpimähkään", niinkuin monet äidit paha kyllä tekevät. Moni piti häntä ankarana, siitä syystä, että hän joskus lapsiltaan kielsi muiden mielestä viattomia huvituksia. Mutta hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka kovalta elämä sittemmin tuntuisi heistä, jos hän niiden pienenä ollessa hemmotteli heitä ja totutti aina tekemään heidän oman tahtonsa mukaan.

Vanhin poika, Pentti, oli isäänsä, älykäs, vaatimaton nuorukainen, jolla oli hyvät numerot koulussa ja hiljainen luonto. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha ja oli ystävällisellä, toverin kannalla kahta vuotta nuoremman sisarensa Bellan sekä ylipäänsä tyttöjen kanssa. Jos äiti olisi voinut, olisi hän pannut nämät lapsensa yhteiskouluun, mutta semmoista ei vielä ollut, kun nämä alottivat koulunkäyntiään. Mikä hyvä siitä, arveli hän, että veli ja sisar eroitetaan sinä aikana, kun yhteinen työ ja monet vakavat riennot voisivat sitoa heidät toisiinsa koko elämän ajaksi? Hän koetti nyt kasvatuksensa kautta lähestyttää heitä toisiinsa niin paljon kuin mahdollista, siten poistaakseen eriskasvatuksen vaikutuksia.

Bella oli niinkuin tavallisesti sanotaan "suloinen tyttö". Hän oli iloinen ilman vallattomuutta, sekä niin luonnollinen ja vaatimaton, ettei häneen pystynyt toverien ja omaisten jumaloitseminenkaan. Hän oli hyvin tunnollinen, osasi aina läksynsä, auttoi kaikkia ja uskoi hyvää kaikista. Mutta hän oli liian herkkäluontoinen ja siinä oli hänen suurin vaaransa. Hänestä olisi hyvin helposti voinut tulla tuommoinen "suloinen tyttö", joka ei olekaan mitään muuta kuin suloinen, joka ei ajattele, ei muodosta itselleen omaa mielipidettä, ei toivokaan maailmassa muuta, kuin saavansa olla pikku suloinen, huoleton nukke. Hänen äitinsä näki tämän ja koetti karaista hänen luontoansa. Häntä pelotti toverien silmitön rakkaus, joka niin pian voisi saattaa tätä pehmeää, kehittymätöntä luonnetta harhailemaan.

Nuoremmissa lapsissa oli kaikenlaisia eri aineksia, joista hyvä kasvatus voisi saada jotakin kunnollista. Niissä oli itsepintaisuutta ja uhkamielisyyttä, kiivautta ja vallattomuutta, vaikeita loukkauskiviä kasvattajalle, mutta ei läheskään pahimpia. Ja äidin lempeän kurin alla muodostuivat nekin vähitellen siksi, mitä ymmärretään nimityksellä jalo luonne.

Kun Bella tuli koulusta, meni hän äitinsä luo kertomaan uudesta tuttavuudestaan. — Et usko, äiti, kuinka kummallinen hän on ja erilainen meistä kaikista. Olisipa kumma tietää käsittäisitkö sinä edes häntä. Ajattelepa, kun hän kerrassaan piti minulle saarnan ensi kertaa kun puhelimme keskenämme.

Rouva Palmfelt kuunteli tarkkaan. Hän iloitsi sydämmessään siitä, ettei tuo uusi toveri ainakaan hemmottelisi Bellaa. Ja kun hän näki kuinka innostunut hänen tyttärensä oli tuon uuden toverin tähden ja itse tahtoi tutkia josko tämä tuttavuus sieti kannatusta eli ei, lupasi hän, että Bella saisi kutsua Hanna Rappea luokseen.

Bella iloitsi tästä itsekseen kokonaisen viikon kuluessa ja koetti sillä aikaa lähestyä Hannaa. Hän meni aina tuntien lomassa istumaan Hannan viereen ja koetti päästä hänen kanssaan keskustelemaan. Toisinaan se onnistuikin, kun Hanna oli sillä tuulella, vaan välistä sai hän vaan lyhyitä, jörömäisiä vastauksia tai joku: — anna olla rauhassa!

Bella ei kuitenkaan väsynyt. Vastustamaton myötätuntoisuus veti häntä Hannan puoleen ja toverit huomasivat kateudella, kuinka hän yhä useimmin haki Hannan seuraa ja hylkäsi heidän. Se harmitti varsinkin Jenny Stenmania ja Agnes Lundia, jotka kumpasetkin olivat rakastuneet häneen ja kilvan koettivat voittaa hänen ystävyyttään tarjoomalla hänelle kosolta karamellia ja salaisuuksia. Bella oli ystävällinen heille niinkuin muillekin, mutta hän väsyi kohta heidän tyhjästä lörpötyksestään ja ikävöi Hannan raitista puhetta, jossa aina oli tarmoa ja pontta.

Hannan umpimielisyys ja tuntuva etevyys harmitti heitä. Alussa koettivat he hakea hänen suosiotaan, olihan hän luokan paras oppilas, mutta Hanna teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi tylyllä: — jättäkää minut rauhaan. He silloin vetäytyivät takaisin kostonhimoisina, eikä suinkaan vähentänyt heidän pahaa mieltään se, että Bella niin mielellään näkyi olevan Hannan seurassa.

Neljännellä luokalla oli monenlaisia tyttöjä ja siitä syystä ne harvoin kaikki olivat yksimielisiä. Siellä oli lapsellisia, kehittymättömiä tyttöjä, jotka lomahetkinä vielä leikittelivät paperinukeilla ja sen semmoisella. Siellä oli elämään miltei jo kyllästyneitä nuoria neitosia, jotka olivat olleet suurissa seuroissa ja puhuivat tanssiaisista ja herroista kokemuksella, joka muutamissa herätti kateutta, toisissa naurua. Siellä oli vielä muutamia oikein "poikamaisia tyttöjä", jotka harjoittivat kaikenlaista urheilua, olivat täynnä tepposia ja telmivät lomahetkinä. Ja vihdoin oli siellä joitakuita vakavia ajattelevia tyttöjä, jotka tarkalla katseella seurasivat heitä ympäröivää elämää ja koettivat kasvattaa itseänsä niin hyvin kuin voivat. Bella oli niin sanoaksemme kaikkien näiden luonteiden rajalla: hän oli samassa lapsellinen ja ajattelevainen, naisellisesti miellyttävä ja reipas. Sentähden sopi hän niin hyvästi heidän kaikkien kanssa ja oli ainoa yhdysside kaikkien näiden eri aineksien välillä.

Kumma kyllä lähestyi Hanna ensin "lapsukaisia", niinkuin niitä luokalla nimitettiin, ja voitti heidän sydämmensä kuuntelemalla ystävällisesti heidän paperinukke-juttujaan. Hän ei ollut kyllä itse koskaan nukeilla leikkinyt, mutta häntä viehätti heidän vilkas mielikuvituksensa ja mitä kummallisimmat paperinukke-seikkailunsa. Ja sitten hänestä myös oli hauska se, että "lapsukaiset" uskalsivat olla lapsellisia vaikka kaikki heille nauroivat.

Kouluilla oli eräänä päivänä lupa kauniin ilman tähden ja pohjoissataman luistinradalla vilisi luistelevaa nuorisoa. Jäänpinta oli kiiltävä kuin iso karamelli ja lumikenttä sen takana kimalteli kuin valkoinen sokurileivos. Kaukaa haamoittivat Korkeasaaren ja Mustikkamaan rannat sumun verhossa ja venäjän kirkko sekä komeat kivikartanot pohjoissataman varrella muodostivat kauniita kulisseja tälle vapaalle, avaralle näyttämölle.

Päivemmällä nousi ankara lounastuuli ja ajoi pois radalta kaikki arat kurkut ja korvat. Enemmän karaistut jäivät. Joka seisoi horjumatta luistimillaan, saattoi antaa tuulen viedä itseänsä ja kiitää hyvää vauhtia eteenpäin liikuttamatta yhtään jäsentä, kunnes lumivalli tuli eteen. Vaan voi kun piti palata! Silloin oli tuuli, kuin muuri vastassa, retuutti hameita ikäänkuin jos olisi tahtonut puistella niistä pölyn, ja painoi lakit niskaan, jospa olisivat olleet kuinkakin vahvasti päässä. Oikeastaan olisi pitänyt kotona pysyä tämmöisenä päivänä, mutta päiväpaiste ja kevättuuli viekottivat taas ulos. Halulla nyt hengitettiin raitista ilmaa ja kihnustettiin vastatuuleen kumarruksessa kuin kaareva jousi.

Erään ratamajan luona seisoi joukko koulutyttöjä. Muutamilla oli luistimet jalassa ja he läähättivät oteltuaan ensikertaa lounastuulen kanssa. Toiset panivat juuri luistimiaan jalkaan, tai olivat katselijoina. Kaikki kuuntelivat innostuneina Jenny Stenmania, joka kertoi jotakin salaperäisellä äänellä.

— Ja sitten, — jatkoi hän, — tanssitti hän minua joka kerta ja nyt juuri ikäänkuin tulin alas radalle, tuli hän minulle vastaan ja ohimennen tervehti kohteliaasti sekä heitti minulle muiskun.

— Hyi, mikä hävyttömyys! — keskeytti Bella Palmfelt vihaisesti. —

Vaan ehkä sinä erehdyit!

— Herrainen aika, Bella kulta, jopa se nyt oli koko asia! Hän on niin herttainen ja hieno, että minulla oli hyvä halu heittää muiskun takaisin hänelle. — Jenny katseli ympärilleen nauraen, ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.

Bella hypähti seisoalleen ja hänen silmiinsä oli harmi nostanut kyyneleitä. — Voi sinua, Jenny, kuinka puhut! Olen varma, ettet tarkoita mitä sanoit, tahdot vaan ärsyttää minua.

Jenny nytkäytti niskojaan.

— Herrainen aika, Bella kulta, saan kai minä tässä asiassa ajatella mitä itse tahdon, — sanoi hän nyrpistynein nenin.

Muutamat tytöistä nauroivat, toiset näyttivät epäilevän. Olihan koko asia niin viaton, eihän kenenkään tarvinnut siitä suuttua?

— Minusta tuntuu, — arveli Alma Brennlund, eräs Jennyn hyvistä ystävistä, — että kun meidän isämme ja äitimme ja tätimme ja serkkumme alituisesti meitä suutelevat, ei siitä kannata taivastella, kun siivo poika rohkenee heittää meille sormisuukkosen.

— Eipä kannatakaan … niin se on minustakin, — kuului usea joukosta sanovan.

— Mutta sepä on tuhmaa, sentähden että … sentähden…

Bellan oli aina vaikea puhua, kun oli tunteiden vallassa ja nyt kuohui hänen verensä ja sanat takertuivat kurkkuun. Eikä hän tietänyt, kuinka hänen oikeastaan pitäisi tätä seikkaa selittää, mutta sen vaan tiesi, että hän itse aina pitäisi moista käytöstä loukkauksena.

Samassa risahti kuusissa, jotka ympäröivät rataa, ja Hanna Rappe kömpi esiin. Hän oli tahtonut koettaa kantaisiko hanki ja oli saanut kahlata polvia myöten luminietoksissa. Sattumalta kuuli hän Alma Brennlundin viimeiset sanat ja nyt tuli hän Bellalle avuksi.

— Se on tuhmaa sentähden, että se alentaa tytön arvoa, — sanoi hän painolla ja katsoi kirkkailla silmillään vakavasti Almaan.

— Sepä on kaunista, seisoo piilossa ja kuuntelee muiden salaisuuksia, — tiuskasi Jenny Stenman. — Neiti Rappe ei varmaankaan ole itse mikään pyhimys, kun kaikki otetaan lukuun.

— En suinkaan, — vastasi Hanna tyyneesti, mutta minä ylönkatson keikastelijoita.

— Kas, onhan sinulla luistimet mukana, — huudahti Aina Berg, joka tahtoi kääntää keskustelua muihin aineihin. — En tietänyt että osaat luistella.

— En osaakaan, — vastasi Hanna, — mutta aion harjoittaa.

— Harjoittaa! Täälläkö? — Ja tytöt näyttivät miltei säikähtyneiltä.

— Kuinka niin? Onko se kielletty?

— Ei, ei, mutta luulin vaan, ettet tahdo joutua pilkan esineeksi.

Täällä on niin paljon joukkoa.

— Mitäpä siitä? Ovat kai ne kaikki alussa olleet samanlaisia kuin minäkin, — nauroi Hanna ja pani luistimet jalkaan.

Tytöt ihmettelivät itsekseen, ettei Hannaa hävettänyt näyttää taitamattomuuttaan. Jenny Stenman käänsi ylenkatseellisesti hänelle selkänsä. — Hänellä ei ole enemmän älyä kuin meidän lehmällä, — virkkoi hän.

Bellakin oli vasten tahtoansa hiukan hämillänsä Hannan käytöksestä. — Jospa olisit tullut tänne jonakin iltana kun täällä ei olisi ollut ketään, — arveli hän varovaisesti.

— Sinäkin Brutoni! — lausui Hanna hymyillen, jonka raitis tuuli ja ajatus uudesta huvituksesta panivat hyvälle tuulelle. — Todistakaa, että olen väärässä, niin herkeän paikalla. Minusta tuntuu, että teidän päinvastoin pitäisi olla minulle kiitolliset siitä lisähuvista, jonka saatte minun kömpelömäisyyteni tähden.

Joukko huvimajan luota hajosi. Kaukana nähtiin Jenny Stenmanin piirtävän niitä kauniimpia pyörtöjä jään pintaan; häntä seurasi puoli tusinaa lyseolaisia, jotka silmittömästi ihailivat häntä. Hänen kauniit silmänsä loistivat otsatukan alta, hakien mieltymystä kaikkialla, ja ahtaasen kureuumaan puristettu siro vartalonsa liikkui niin pehmeästi ja viehättävästi, että lyseolaiset arvelivat, etteivät koskaan olleet nähneet mitään kauniimpaa nukkea. Kun hän väsyi, mikä usein tapahtui, kiiruhtivat he kilvan kuljettamaan häntä kelkkatuolilla. Hän silloin tuon tuostakin päästi pieniä lapsellisia huutoja muka pelosta, joka kerta kun kelkka teki jonkun jyrkän käänteen, tai kun he huimalla vauhdilla olivat ajaa jonkun päälle. Mutta hän samassa nautti siitä että niin täydellisesti oli ohjaajansa vallassa.

Radan toisessa päässä teki Hanna ensimäiset kokeet jalossa luistelutaidossa. Joka tuulen puuska, joka halkeama jäässä saattoi hänet lankeamaan, mutta hän nousi aina yhtä rohkeasti, huolimatta ohitsekulkijain satunnaisesta hymystä. Hänen harras toivonsa oli, että pian voisi siksi hallita liikkeitään, ettei niin helposti joutuisi ankaran lounastuulen uhriksi.

Eräs nuori ylioppilas, johonka hän oli tutustunut kotipuolellaan, tuli tarjoomaan hänelle apuansa. Hän oli hyvin siro ja hieno ja luisteli niinkuin koko maailman ihailevat katseet olisivat häntä seuranneet.

— Neiti Rappe, saanko kunnian tarjota teille käsivarteni nojaksi? — sanoi hän ja tarjosi hiukan mahtavasti Hannalle kättänsä.

— Ei kiitos, — vastasi Hanna lyhyesti, — tulen minä toimeen ilmankin. — Ja hän kääntyi poispäin ja ponnisti edelleen hoiperrellen.

— Siunatkoon näitä hameita! — huudahti hän kärsimättömästi Bellalle, kun tämä hetken kuluttua lähestyi häntä. Milloin ne kiertyvät jalkoihini, niinkuin siima onkivavan ympärille, milloin heiluvat ne, kuin mikähän lippu tuulessa. Maltapa, niin saat nähdä, että kerran vapaudun näistä säikeistä ja hankin itselleni puvun oman mieleni mukaan.

Bella ei hetkeäkään epäillyt, ettei hän sitä tekisi. Mutta hän arveli itsekseen, tulisiko hän tekemään samaa. Hannalla oli niin kummallisia uusia aatteita, mutta hän oli oikeassa niin monessa suhteessa, niin minkätähden ei tässäkin? Ja Bellasta alkoi jo tuntua, kuinka hengitys kävi raskaaksi ja liikkeet kankeiksi sen puvun tähden, jota hän käytti.

— Kas siellä on veli Pentti, joka opetti minua luistelemaan, — huudahti hän iloisesti ja osoitti erästä nuorukaista. — Etkö tahdo antaa hänen taluttaa itseäsi, hän on vahva kuin jääkarhu.

— Ei kiitos, en minä tarvitse mitään apua, — lausui Hanna ylvästellen ja kaatui samassa halkeaman johdosta.

— Näetkö kuinka ylpeys käy lankeemuksen edellä, — nauroi Bella. —

Tule tänne, Pentti, ja ojenna voitetulle sankarittarelle kätesi!

Hanna heitti katseen Pentin vakavaan muotoon, yksinkertaiseen pukuun ja karhumaiseen ryhtiin ja rauhoittui. Hän ojensi Bellan veljelle kätensä ja tämä veti hänet ylös paremmin kovakätisesti kuin ritarillisesti.

Bella unhotti pitkäksi aikaa luistelemisen, nauttiaksensa Hannan ja Pentin somasta kulusta vastatuulessa: Hanna häilyi sinne ja tänne niinkuin kellon läpäsin, Pentti taas nojasi häntä isällisellä katsannolla. Vihdoin pääsivät he suurella vaivalla huvimajan luo, jossa Hanna läähättäen ja nauraen vaipui alas penkille.

Bella luisteli muiden luo ja he muodostivat jonon. Pehmeästi ja notkeasti kiitivät he tasaisin liikkeisin eteenpäin ja kaikki nuoret päät taipuivat samaan tahtiin. He olivat vähän sievien lumpeen kukkien näköisiä, jotka aaltojen mukana nousevat ja laskeutuvat.

Jenny Stenman yhtyi heihin. Hän oli juuri tavannut tuon hienon ylioppilaan, joka päivitteli Hannan epäkohteliaisuutta. Ja nyt kun juuri sattui katsahtamaan rantaan, näki hän Hannan, nojaten erääsen nuorukaiseen, suuntaavan matkaansa huvimajaa kohti.

Jenny tirskui pilkallisesti: Onpa tuo Rappe kaikkein tuhmin olento, minkä koskaan olen nähnyt. Äsken antoi hän rukkaset herra Hallgrenille, joka ystävällisesti tarjosi hänelle apuansa, ja tuossa luisteli hän nyt käsi kädessä erään ylenkatsomansa "keikastelijan" kanssa.

— No mutta, Jenny kulta, — sehän on Pentti! — huudahti Bella nauraen kohti kurkkua. Otaksuminen että Pentti olisi keikastelija, huvitti I häntä sanomattomasti.

Jenny näytti nololta, mutta jatkoi: — entä sitten! Ei hän ole oikeutettu olemaan epäkohtelias toiselle ja kohtelias toiselle. — Se on kaikkia hienoja tapoja vastaan.

Bella alkoi suuttua Hannan puolesta ja piti Jennyn puhetta tuhmana.

— Tietysti täytyy tytöllä olla oikeus vastaanottaa palvelus tai kieltäytyä siitä, — sanoi hän. — Minkätähden tarvitsisi hänen vastaanottaa apua semmoiselta, josta hän ei pidä.

— Bella kulta, kuinka lapsellinen sinä olet! Kuinka kävisi meidän tanssiaisissa ja pidoissa, jos tyttöjen sallittaisi näyttää mieltymystään ja vastenmielisyyttään.

— Mutta niinpä pitäisi kuitenkin olla, — intti Bella odottamattomalla lujuudella. — Raukkamaista on näyttää mieltymystä semmoisissa tapauksissa, jolloin tunne käypi päinvastaiseen suuntaan. — Elä viitsi matkia Hanna Rappea, sanoi Jenny pistävästi. — Kyllähän me tiedämme että sinä olet saanut häneltä mielipiteesi.

Bella punastui harmista. — Se ei ole totta, sinä olet ilkeä, Jenny.

Minä olen aina ajatellut ja tulen aina ajattelemaan niin.

— Minä olen samaa mieltä kuin Bella, — keskeytti Aina Berg hiljaisesti.

— Ja minä pidän Jennyn puolta, — sanoi Alma Brennlund. — Olisihan se kauhea loukkaus pojalle, jos hän tulisi esimerkiksi tanssiin pyytämään ja saisi kiellon.

— Ei kukaan kelpo tyttö annakaan semmoista kieltoa ilman syytä. —

Bellan ääni värisi hiukan.

— Syytä! Vielä mitä! Ehkä semmoisesta syystä, että poika on hänelle sormisuukon heittänyt.

Äsken voitettu harmi syttyi uudestaan ja pani Jennyn posket hehkumaan.

— Voi Bella kulta, kyllä koko maailma silloin kääntyisi ylös alas, jos ihmiset saisivat esiintuoda kaikki tunteensa.

— Ainakin se muuttuisi rehellisemmäksi, — väitti Bella, joka himmeästi tunsi, että seuraelämän korean pinnan alla piili paljon epärehellisyyttä.

— No, ei tästä kannata sen enempää väittää, — virkkoi Jenny loukkautuneena. — Sinä taidat tahtoa kumota kaikki, mikä kuuluu hyvään ja totuttuun tapaan. Enpä kuitenkaan luule, että siten tulet parantamaan maailmaa ja ihmisiä … et sinä eikä Hanna Rappe.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin kostonhimoisella äänellä, mutta Bella ei huomannut sitä. Hän näki Hannan lähestyvän luistimet kädessä. Hannan suorassa katseessa ei ollut enää harmin jälkeäkään, kun hän, ojentaen Jennylle kättä, sanoi: — suo minulle anteeksi, minä en aina punnitse sanojani!

Jenny mutisi jotakin kuulumatonta ja kiiruhti kotiin muiden edellä.

Bella sai hänet kiinni. — Elä ole pahoillasi, Jenny, — pyysi hän ystävällisesti, — en ole tahtonut loukata sinua. Ehkä olenkin liioitellut. En ole vielä kylliksi ajatellut näitä asioita.

Jenny näytti yhä vaan suuttuneelta. — En ymmärrä, kuinka sinä voit olla niin lapsellinen, Bella, ja tekeytyä mahtavaksi näin pienissä seikoissa. Mitä se tekee, jos pojat ovat kohteliaita tytöille ja näyttävät pitävänsä heistä, ei suinkaan siinä ole mitään pahaa?

— Saavathan ne olla ystävällisiä ja kohteliaita, senhän meidän kaikkien pitää olla kaikkia kohtaan. Mutta löytyy raja, Jenny, jonka toiselle puolelle ei pidä mennä. Äiti on puhunut minulle tästä ja sanonut, että meidän tyttöjen täytyy itseämme kunnioittaa, emmekä saa sallia keneltäkään liikaa rohkeutta. Muuten meistä tehdään leluja, joita jokainen pitää oikeutenaan hypistellä.

Jenny tiuskasi. — Kuinka lapsellinen sinä olet. Sinä et aavistakaan, ettei se useinkaan ole leikkiä, vaan täyttä totta — tuommoinen kohteliaisuus. Jospa vaan tietäisit, mitä kaikkea pojat ovat minulle puhuneet! Minun on ollut oikein vaikea särkeä niin monta sydäntä.

Mutta yhdestä toiseen, oletko lukenut erästä kirjaa jonka nimi on "Betsy tai murtunut sydän"? Etkö! Sen sinun täytyy välttämättömästi lukea. Minäpä lähetän sen sinulle, niin saat nähdä että pidät siitä.

— Sitä en usko, — vastasi Bella, — mutta minä kysyn äidiltä saanko sitä lukea.

— Joutavia! Kuinka sinä olet itsenäisyyttä vailla Hänellä nyt ei varmaan ole mitään sitä vastaan, että sinä sen luet. Se on niin viehättävä, että minä kahtena iltana perätysten valvoin ja luin sitä kello kolmeen.

— Hyvästi, Jenny, nyt täytyy minun lähteä.

— Hyvästi, rakas pikku Bella. Elä nyt vaan muutu tuommoiseksi ikäväksi pyhimykseksi, joka pitää itsensä kaikkia muita parempana.

Rata oli nyt käynyt melkein tyhjäksi. Lounastuuli oli päässyt itsevaltaiseksi, ajoi pitkin jäätä katkonaisia havun oksia, paperilippuja ja papyrossin päitä. Ympärillä olevat kuuset kuiskailivat keskenänsä. Ne olivat kuulleet ja nähneet niin paljon virkaansa toimittaessa. Uusia ajan virtoja, jotka liikkuivat nuorten joukossa, siellä täällä sirottaen siemeniä hyvään maalajiin, ja sitkeitä vanhoja juurivesoja, joita oli mahdotonta kitkeä pois, sillä niiden juuret ylettyivät syvälle maan poveen.

— Pikku siskojen piti keittää nekkoja pihalla ja Pentti on tehnyt mainion kelkkamäen, etkö sinäkin Hanna tulisi meille jälkeen puolenpäivän?

Levottomuus punotti Bellan poskia ja hän jatkoi: — äitikin käski sanoa terveisiä ja pyytää, että sinä tulisit. — Ja kun Hanna näki, kuinka Bella toivoi hänen tulevan, vastasi hän hetken epäiltyänsä myöntävästi. Bella juoksi kotiin edeltäpäin ilmoittamaan sitä iloista uutista siskoilleen, jotka juuri olivat mäkeä korjailemassa ja puita keräilemässä nekkuvalkeaa varten. Tämä oli sytytettävä neliskulmaisen lumimajan keskelle, johon olivat kokoelleet rahia ja kaikenmoisia leluja. Kun Hanna hetken kuluttua saapui, alkoi mäenlasku. Mäki oli jyrkkä ja tasainen ja vei hyvää vauhtia koko pihan läpi ulos kadulle. Lulle heittäysi taitavasti vatsalle "Polle'ensa", levitti säärensä ja laski alas, niin että paukkui ulkohuoneiden nurkissa. Pentti oli niin reipas, että hän seisoi kuin sirkuksessa ajaja "Ajax'insa" selässä ja tuskin räpytti silmiään hurjimmassakaan vauhdissa. Mutta kerran kävi hänellekin hullusti: Hän joutui luminietokseen, sillaikaa kun Ajax omin päin jatkoi kulkuaan, ja löi niskansa keittiön portaihin.

Tytöt ohjasivat vuorotellen, sillä Hannalla ei ollut omaa kelkkaa. Hänen pitkät säärensä olivat yhä tiellä, istuipa miten tahansa, ja Bella oli ihan voimaton paljaasta naurusta, niin että hän alinomaa putosi kelkalta. Hän ihaili Hannaa, kun tämä ilman sanottavaa ponnistusta veti sekä hänen että Liisin ylämäessä ja kun hän nosti Bellan turkkineen päivineen vesisaumiolle istumaan. Lulle katseli silmät selällään tätä voimien osoitusta.

— Mistä olet tullut noin väkeväksi, Hanna Rappe? kysäsi hän.

— Siitä kun olen kyntänyt, syönyt hapanleipää ja kantanut puita, — vastasi Hanna iloisesti.

— Voi, oletko todellakin saanut kyntää? Sitä en minä ole vielä saanut, vaikka olen poika.

— Niin, näetkö, minä olin itse hevosena. Meillä ei ollut hevosta eikä renkiä ja kun tuli kiire niin rupesin itse auran eteen ja vedin sitä potaattimaassamme.

— Ohoh! — huudahtivat lapset.

— Entä kuka ajoi?

— Eihän sitä silloin tarvittu ajajaa kun hevonen itse oli niin viisas. Se tiesi ihan mitä sen piti tehdä, ja kun vako oli kynnetty otti se potaattia ja pisti ne multaan.

— Mutta miten se otti niitä? Suuhunko?

— Etujaloilla, — nauroi Hanna.

— Ei suinkaan hän voinut ottaa kuin yhden kerrallaan, — arveli Lulle.

— Kyllä, hänellä oli kori…

— Ehkä kuonossa, niinkuin Pontuksella Fågelvikissä, — ja molemmat lapset nauroivat sydämmellisesti Lullen sukkeluudelle. Heidän vilkkaassa mielikuvituksessa oli Hanna todellakin muuttunut hevoseksi ja tulvailemalla tuli nyt heidän kysymyksiään ja otaksumisiaan, joihin Hanna vastasi omituisella hauskalla tavallaan. Hän ihastutti heitä matkimalla lehmiä ja lampaita, kukkoa ja muita eläimiä, niin että mäenlasku heiltä unhottui ja he jäivät Hannan luo lumimajaan.

— Ja tiedättekö, kun meidän pässimme putosi jokeen äkkijyrkässä rannassa, hyppäsin minä perästä ja vedin sen maalle sarvista.

— Ohoh! Etkö peljännyt, että se puskisi sinua?

— Ei, Pelle pitää minua kunniassa, sen jälkeen kun minä annoin sille selkään, kun se oli purrut rikki uuden onkivapani. Se on vaan silloin kun hän näkee jonkun juoksevan, kun hänkin lähtee perästä ja uhkaa sarvillaan.

Kun ilta pimeni, sytytettiin tuli pienessä takassa ja siirappi pantiin tulelle. Lulle määrättiin lämmittäjäksi; Bella hämmensi siirappikeitosta; Pentti teki tötteröt ja Liisi hiipi Hannan viereen, joka huvitti seuraa hauskoilla jutuilla.

— Erään kerran lähetti äiti minua asialle toiselle puolelle jokea. Meidän veneemme oli poissa, ei ketään näkynyt koko rannassa ja äidillä oli kiire. Mitä piti minun tehdä? Minä keksin keinon. Siellä kotona seisoi vanha karsiusittunut allas rännin alla. Minä vieritin sen jokeen — ei kukaan nähnyt minua, — otin lapion kellarista airoksi ja lähdin matkalle. Eläköön! Allas vuoti kauheasti, mutta minä ajattelin: joka uskaltaa se voittaa! ja sousin kaikin voimin. Joki ei ollut leveä siinä paikassa ja minä pääsin hengissä toiseen rantaan. Jätin sitten sukat ja kengät rantaan ja juoksin avojaloin kylään. Asian toimitettua piti minun mennä kotiin samalla tavalla. Minä käänsin altaan ylös alas — se oli mukavin keino saada se tyhjäksi — ja rupesin taas siihen. Mutta nyt oli käydä hullusti. Keskellä jokea liukahti jalkani altaan taikinassa olevaa pohjaa vastaan ja minä putosin suinpäin veteen ja allas jäi makaamaan syrjälleen. Minä sain lapion käteeni ja uin sen nojassa maalle. Se oli kova työ, sillä hameet kiertyivät, ympärilleni ja estivät minun liikkeitäni. Mutta ei rikkaruoho niin pian häviä ja minä pääsin kuin pääsinkin rantaan. Ei kukaan ihminen ollut nähnyt menoani, paitse meidän naapurimme koira, joka seisoi haukkuen rannassa. Sukat ja kengät purjehtivat omin päin jokea myöten alas ja allas oli siksi viisas, että se itsestään laski rantaan pieneen mutkaan, joka oli vähän matkan päässä.

Lapset olivat kuunnelleet suurimmalla innolla ja Bella ei ollut pitkään aikaan muistanut hämmentää siirappia, saadaksensa kuulla tuon hauskan jutun loppua.

— Etkö sitten sairastanut tuon seikkailun perästä?

— Hyh! Mitä vielä! Minä aivastin kolme kertaa ja se oli koko tauti. Mutta … täällä haisee paistetulle nahalle … ethän se vaan liene sinä, Pentti?

Pentti veti jalkansa luokseen, jotka kyllä lienevät olleet liian lähellä tulta. Bella muisti silloin siirapin. Voi surkeutta! Hänen kasvonsa osoittivat mitä surkeinta mielentilaa, kun hän maistoi keitostaan. Se oli katkeramakuinen, kuin maruna ja kovaa kuin lasi.

— Pohjaan palanut!

— Pohjaan palanut! kaikui surkeasti suusta suuhun. Pentti ja Hanna olivat itkevinään ääneen; pikkulapsilla oli vielä toiveita ja koettivat pureskella kovettunutta siirappia. Ei sitä sopinut ylenkatsoa ja siis se vähitellen syötiinkin kaikki.

— Nyt me menemme sisälle, sanoi Bella, joka muisti, että oli Helmin maatapanoaika. Hänen oli aina tapana panna pienen siskonsa nukkumaan, jos hänellä vaan ei ollut liian vaikeita läksyjä. Nyt oli jo aivan pimeä ja lamppu ruokasalin katossa levitti hauskaa valoansa pihalle saakka.

Hanna tunsi erinomaisen mieltymyksen astuessaan sisälle lämpöiseen valoisaan kotiin, jossa Bellan äiti äidillisellä ystävyydellä tervehti häntä. Isolla salin pöydälläkin oli lamppu, jonka lämpöinen valo punaisen varjostimen läpi lankesi viheriöiden kasvien, taulujen ja kukkaisten istuimien ylitse. Lastenkamarista kuului Helmin puhelua ja Bellan hiljaista kehtolaulua ja ruokasalin ovesta näkyi katettu teepöytä kattolampun kohdalla. Lulle ja Liisi hiipivät äidin luo. He olivat unissaan ja tahtoivat vielä hetkisen pidellä äidin kättä. Pentti meni sakkipeliä noutamaan, pelatakseen isänsä kanssa.

Hannasta tuntui kaikki niin oudolta. Oli aivan kuin hän olisi nähnyt edessään jotakin kuvaelmaa lempikirjoistaan. Juuri tämmöiseksi oli hän ajatellut kodin ja tämmöistä olisi hän itselleen toivonut. Hänen oma kotinsa oli niin köyhä ilosta ja mukavuudesta, rakkaudesta ja rauhasta. Vastakohta koski häneen. Kummallinen ahdistus poisti ilon hänen mielestään; hän tunsi ettei ansainnut ottaa osaa tämän hauskan kodin onneen, ei hän sopinut täällä, hän, jolla oli niin kova luonto ja arka olento. Ja jota enemmän ilta kului, sitä jäykemmäksi ja hiljaisemmaksi kävi hän.

Kun Bella, pantuansa Helmin nukkumaan, tuli omaan huoneesensa, tapasi hän Hannan istumassa perimmäisessä nurkassa kirja kädessä.

— Mitä nyt! Elä säre seinää! — hymyili hän. — Silmäsi menevät pilalle tuolla nurkassa, tule tänne ja istu sohvaan, niin luen sinulle jotakin. Mitä tahtoisit kuulla? "Nuoria naisia", "Tytöistä parhain", "Milly Jocelyn", tai mitä?

— Enpä taida huolia ollenkaan semmoisista kirjoista, — vastasi Hanna jörömäisesti eikä liikahtanut paikaltaan.

— Etkö? No minkälaisista kirjoista sinä sitten pidät? Pentillä on kaikki Jules Vernen teokset, tunnetko niitä? Tai tahdotko historiaa eli runoja? Sano!

Hanna ei vastannut mitään ja Bella huomasi, ettei hän ollut koko kysymystä kuullutkaan. Hän otti sentähden pienen rahin ja istui nurkkaan Hannan viereen, sanoen herttaisella tavallaan — no, siinä tapauksessa tulen minä tänne puhelemaan sinun kanssasi. Jos et huoli minusta, niin sano vaan suoraan.

Kun Hanna yhä vaan istui ääneti ja katsoi eteensä, tarttui Bella ujosti hänen käteensä kysyen: — Minkätähden olet pahoillasi? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?

Hanna irroitti hiljaa kätensä ja kiinnitti Bellaan surullisen katseen.

— Minä en sovi täällä sinun kodissasi, sanoi hän hiljaa. — Mitä tekemistä on erämaan linnulla puiston laulajan kanssa? Minä en ole oikeutettu tulemaan tänne kadehtimaan teidän onneanne.

Bella tarttui uudestaan hänen käteensä. — Etkö tahdo kertoa minulle hiukan omasta kodistasi, — jos arvelet minun ansaitsevani luottamusta, — lisäsi hän kun huomasi Hannan aran katseen.

— Jos tytöille mitä uskoo, niin ne eivät saata olla siitä puhumatta, — lausui Hanna tylysti. Mutta kun Bellalta pääsi pieni huokaus ja hän nousi mennäksensä pois, tarttui hän katuvaisena hänen käteensä ja veti hänet puoleensa.

— Elä mene. Sinä taidatkin olla muita tyttöjä parempi, ehkä sinulle saattaa jotakin uskoa. Jos tahdot tietää kotioloistani, niin saatanhan niistä kertoa. Mutta paljon ei niistä ole sanottavaa eikä yhtään mitään hauskaa. Ehkä tulet paremmin minua käsittämään, kun olet niistä kuullut.

Bella istui jälleen entiselle paikalleen ja kääntyi niin, että hän ei katsonut Hannaan tämän kertoessa:

— Tiedäthän, että äitini asuu … järven pitäjässä. Hän on yksinään, sairas, ja monet kovat vastoinkäymiset ovat saattaneet hänet arastelemaan kaikkia ihmisiä. Meillä on kaksi pientä huonetta maakauppiaan talossa ja äiti kirjoittaa puhtaaksi tuomarille. Mitä hän ansaitsee, on niin vähäistä, että se töin tuskin riittää huoneiden vuokraan sekä pieneksi potaattimaaksi. Minun olisi mahdoton asua täällä ja käydä koulua, ellei eräs kaukainen sukulainen lainaisi meille rahaa koulunkäyntiini.

— Entä isäsi, onko hän kuollut? — kysäsi Hella hiljaa.

— Ei, hän elää, mutta me emme tiedä missä, enkä minä ole häntä koskaan nähnyt. Hän hylkäsi äitini kohta minun synnyttyäni ja sen jälkeen ei hänen ja meidän välillä ole ollut mitään sidettä. Kerran vuodessa tulee äidille pieni rahasumma, ja me luulemme, että se on häneltä. Mutta äiti viepi sen pappilaan jaettavaksi kylän köyhille.

— Niin, tiedätkö, äitini on hyvin ylpeä, — jatkoi Hanna, kun hän huomasi Bellan kummastuneen katseen. — Mitäpä hän huolisi hänen rahoistaan, kun hän on kadottanut hänen rakkautensa? Ennen minäkin nälkää kärsin, kuin vastaanotan häneltä penniäkään…

— Mutta Hanna … oma isäsi!.. Bella ei pitänyt siitä miltei vihaa osoittavasta katseesta, joka Hannalla oli viimeisiä sanojaan lausuessa.

— Sitten oli äidillä kerran eräs nuoruuden ystävä, jota hän tulisesti rakasti, — jatkoi Hanna kuulematta Bellan huudahdusta. — Tämä tyttö oli rikas ja äiti oli köyhä, mutta he olivat eroamattomia ja olivat päättäneet aina pysyä ystävinä. Mutta kun äiti meni naimisiin, kadotti hän ystävänsä, sillä tämä ei voinut koskaan unhottaa tätä hänen mielestä ajattelematonta ja liian äkillistä tekoa. Äiti silloin vetäytyi loukkautuneena pois, — eihän hän voinut toisin menetellä, kun hän nyt kerran rakasti isääni, mutta kohta hän sitten kadotti hänenkin. Olin siihen aikaan vaan kuukauden vanha. Äiti silloin muutti minun kanssani siihen kaukaiseen seutuun, jossa me vieläkin olemme ja jota kauemmin hän siellä asui, sitä enemmän kävi hän katkeraksi ja araksi. Ihmisetkin siellä katselivat meitä epäluulolla ja töin tuskin sai hän sen verran työtä, että saattoi sillä elää.

— Voi, Bella, se mahtaa olla kauheaa kadottaa sitä, jota kerran on silmittömästi rakastanut ja johon on luottanut! Tuntea kadottavansa itse mahdollisuuden rakastamaan ja luottamaan ihmisiin ja käydä kovaksi ja tyhjäksi kuin kuivanut lähde… Minä en ole koskaan kokenut, mitä on äidin rakkaus…

Hanna vaikeni. Bella uskalsi nyt katsahtaa hänen vakavaan melkein ankaraan muotoonsa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ensi kertaa tunsi Bella surujen katkeruutta; ne olivat kaukana, mutta hän saattoi niitä kuitenkin käsittää. Ja hän ymmärsi, että vaikka Hanna oli niin nuori, kantoi hän raskasta taakkaa, jota ei voinut hänen hartioiltaan nostaa.

— Missä olet koulua käynyt? — kysyi hän, koettaen lievittää hetken raskasta mielentilaa.

— En ole käynyt missään koulussa. Äiti luetti minua, kunnes olin 14 vuoden vanha, sitten opetti minua pappilan kotiopettaja yhden vuoden. Nyt täytyy minun kovasti tehdä työtä, voidakseni vähitellen ruveta äitiä auttamaan sekä velkojani maksamaan. Onneksi olen niin terve ja vahva, että raskainkin työ on minulle kuin leikkiä vaan.

— Miksikä aiot? — Bellan silmät loistivat innosta.

— Enpä tiedä vielä. Siksi, miksi vaan kelpaan. Ehkä rupean joksikin käsityöläiseksi. Kaikkein enin innostuttaa minua tuo "kuiva" lakitiede. Ajattele vaan, kun saisi pitää oikeutta ja rangaista…

— Elähän! — keskeytti Bella säikähtyneenä. — Paljon onnellisempaa mahtaa olla sovittaa ja korvata pahan.

— Ehkä, — lausui Hanna miettiväisesti ja hänen ääneensä tuli kauniimpi väre.

— Sinulla on niin suuria tuumia, Hanna, minä tyydyn rupeamaan talouden pitäjäksi, tai sairashoitajaksi. — Minä paistan niin mielelläni lettuja ja tahdon olla hyvä sairaille. — Mutta nyt kuulen niiden kilistelevän teekuppeja ja tunnen paistettujen sienien hajun. Tule, Hanna, äiti odottaa.

Kun Hanna iltasella makasi vuoteessaan, eivät ajatukset antaneet hänen nukkua. Muistellessaan tuota hyvää, iloista kotia, niitä onnellisia siskoja, lämpöä, turvallisuutta, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Häntä hävetti antautua sille tunteelle, jota hän heikkoudeksi kutsui — ja kaikki, mitä hänessä oli kovaa, nousi sitä vastaan.

— Onpahan kurjaa, — ajatteli hän, — joutua näin tuntehikkaaksi siitä, että olen saanut hiukan ystävällisyyttä kokea. Jos en voi karaista itseäni, niin on paljon parempi välttää sitä kerrassaan. Sillä minä en tahdo, en tahdo olla kenellekään kiitollisuuden velassa. En tahdo yhtään ystävää, joka sitoo minut enemmän kuin muut, sillä ystävyys on paula, joka estää meidän vapauden. Parempi kun ei koskaan ole ollut ystävää, kuin että ystävä pettää! Niin sanoo äiti ja varmaankin on hän oikeassa. Bella on hyvä tyttö, mutta en pidä hänestä, enkä tahdokaan pitää. Ei hän saa minua voittaa, sillä ei hän kuitenkaan voisi uskollisena pysyä, — tuo pieni herttainen olento, jota kaikki kilvan turmelevat… Minä tahdon tyytyä itseeni, ja olla vapaa niin kauan kuin elän. Joku sisällinen ääni puhui kuitenkin tätä vastaan ja sulatti muurin, jota hän koetti puolustuksekseen rakentaa. Bellan iloiset silmät ja vieno ääni tunkivat kaiken läpi, jopa joutuivat hänen unelmiinsakin, kun hän vihdoin nukkui. Mutta hän heittäysi levottomasti edestakaisin ja heräsi välistä siitä että jokin hänen sydäntä painoi, jolle hän ei voinut mitään nimeä antaa, eikä edes tietänyt mikä se oli. Yön hiljaisuudessa kävi tämä hänelle yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin kyyneleitä alkoi vuotaa, joita hän ei luullut enää löytyvänkään. Mutta se teki hänelle hyvää ja hän salli niiden vuotaa kunnes uni vihdoin sulki niiltä lähteen.

Koulussa meni kaikki tavallista menoaan ilman muuta keskeytymistä, kuin tavanmukaiset kuukausiluvat. Hanna oli tuon ensimäisen käynnin jälkeen Bellan luona vetäytynyt yhä enemmän muista erilleen, Bella sai tuskin enää sanaakaan hänen suustaan. Ovi heidän välillään oli äkkiä mennyt lukkoon, ilman että Bella tiesi siihen mitään syytä.

— Antaa sen jörön olla, — tuumasivat toverit, kun he huomasivat, että Bellaan koski Hannan jäykkyys. — Näethän sinä, että hän ylenkatsoo meitä kaikkia ja tahtoo mieluisemmin pysyä meistä erillään.

Mutta Bella ei voinut jättää häntä rauhaan; häntä veti vastustamaton tunne tuon jörömäisen, aran tytön puoleen. Hän tahtoi niin mielellään auttaa häntä tulemaan onnelliseksi ja ponnistihe löytääksensä avaimen tähän lukittuun oveen.

Hanna viehätti tovereitaan, vaikka olikin kylmä ja jäykkä. Hän johti niitä koettamattakin, niinkuin aina vahvat ja selkeät johtavat heikkoja! ja kehittymättömiä. Mutta hän ei tietänyt sitä itse ja tytöt olisivat myöskin panneet kiivaan vastalauseen sille, joka olisi sanonut, että he sallivat Hanna Rapen johtaa itseään. He kääntyivät hänen puoleensa, kun joku vaikea kysymys oli ratkaistava, ja joka kerta, kun luokalla oli jotakin sanottavaa opettajille, valittiin Hanna lähettilääksi. Niitä puhutellessa unhotti Hanna joskus umpimielisyytensä ja nämä huomasivat kummastellen, kuinka vähän joskus olivat ajatelleet mitä luonnollisimpia asioita. Mutta väliaikoina oli hän auttamattomasti äänetön ja vakava ja väistyi jokaisesta ystävyyden osoituksesta niin tylysti, että sillä loukkasi helläluontoisempia kumppaneitaan.

Eräänä Maaliskuun päivänä, jolloin oli pureva pakkanen, oli Bella kotimatkalla koulusta. Hän veti lakin alas korvilleen ja kätkeytyi nahkakaulukseen niinkuin taisi, mutta värisi kuitenkin kylmästä.

Kulkiessaan erään porttiholvin ohitse, kummastui hän suuresti, kun näki

Hannan uutterasti toimivan erään pienen pojan lohduttelemisessa.

Poikaselta olivat korvat paleltuneet ja Hanna oli juuri hieronut niitä

lumella ja sitoi nyt ainoan villahuivinsa hänen päähänsä.

— Mitä sinä täällä puuhaat? — kysäsi Bella iloisesti ja suloinen lämpö virtasi hänen sydämmeensä pakkasesta huolimatta.

Hanna punastui. — Se poloinen seisoi täällä niin surkeasti nyyhkyttäen ja sen pienet korvat olivat ihan valkoiset. — Kas niin, mies, sanoi hän käskevällä äänellä, — elä itke enää vaan mene kotiin ja pyydä äitiäsi, että hän vielä kerran hieroo korviasi lumella.

Poika, joka oli noin kuuden vuoden vanha, itki yhä pahemmasti. — En minä osaa kotiin! — nyyhkytti hän ja näytti niin surkealta, että Hannan täytyi kumartua hänen puoleensa, hyväillä häntä ja pyyhkiä hänen itkettyneitä silmiään. — Tulepa kotiin minun kanssani, — ehdotti Bella, — me siellä hoidamme sinua ja otamme selkoa siitä missä asut. Hanna tulee mukaan!

Hanna ei voinut tätä kiusausta vastustaa. Hän näki Bellan panevan neulotun villanuttunsa pojan ohuen takin päälle, ottavan hänen kädestä ja taluttavan pois. Hän meni mukaan tietämättä syytä, vaan luuli että hän meni pojan tähden.

Kotona antoi Bella pojalle lämmintä maitoa ja vehnäleipää ja pienokaisen suru hälveni tunnin kuluessa. Tytöt istuivat kumpaisetkin hänen vieressään. Bella oli pessyt hänen silmänsä ja kätensä ja Hanna muutteli napit Lullen vanhassa palttoossa jonka pojan piti saada. Heitä miellytti tuo pienoinen löytölapsi ja tämä pieni tapaus näytti lähestyttävän heitä toisiinsakin.

Pentti oli ottanut poliisikamarilla ilmoittaakseen pojasta ja palasi sillä uutisella, että lapsen äiti jo oli käynyt siellä häntä kysymässä. Koska hän oli jättänyt sinne osoitteensa, ei ollut vaikeaa löytää häntä ja tytöt saattoivat suosikkinsa kotiin jälkeen puolenpäivän. Poika piteli heistä kiinni, kun heidän piti lähteä ja heidän oli vaikea päästä hänestä erilleen. Vihdoin onnistui heidän houkutella hänet mesileivällä ja lupauksella tulla jälleen käymään.

Oli hyvin tavallista koulussa, että valittiin itselleen lempiopettaja tai opettajatar, joita koristettiin kaikilla mahdollisilla hyveillä, mitkä tyttöjen aivot vaan saattoivat keksiä. Tätä lempihenkilöä ihailtiin sitten salaa, ja sille osoitettiin kaikenmoista hellyyttä. Sitä koetettiin kilvan palvella etehisessä hänen pukiessa päälleen tai riisuessa päällysvaatteet; hänen kaulahuivista tai turkista leikattiin salaa muistia. Ne opettajat, joita enin ihailtiin, saivat vaatteensa melkein pilalle tämän lapsellisen ajattelemattoman suosimisen tähden.

Neljännellä luokalla oli tämä moitittava tapa poistunut, sen jälkeen kun Hanna kerran oli näyttänyt, että se oli naurettava. — Osoittakaa heille ennen kunnioitustanne olemalla tarkkoja heidän aineissaan, — sanoi hän, ja tytöt häpesivät. Nykyään pitivät he yleisesti vaan maisteri Almista, historian opettajasta, ja Verna Sommarista, voimistelun opettajattaresta, ja tätä suosiotaan he yleensä toivat esiin siivolla ja kunnioittavalla tavulla.

Verna Sommarin ihailijain joukossa olivat Aina Berg ja Bella innokkaimpia. Nämä seisoivat paraikaa etehisessä, tuumaillen miten paraimmalla tavalla viettäisivät hänen lähestyvää syntymäpäiväänsä.

— Hän on niin suloinen, — huudahti Bella, — tahtoisin antaa hänelle kuun ja auringon ja tähdet päälle päätteeksi.

— Niin kyllä, — liitti siihen Aina, — hänellä ei ole vertaista. Minä aion ruveta voimistelun opettajaksi, niin saan olla enemmän hänen kanssaan.

— Mutta mitä nyt annamme hänelle syntymäpäiväksi? — Ja Bella rypisti miettiväisesti otsaansa.

— Antakaamme ruusu, — ehdoitti Aina, ja kirjoittakaamme siihen: ruusu ruusulle.

— Ei, se kuuluu mauttomalta. Mutta jospa ompelisimme jotakin.

— Emme taida joutaa. Vaan pitäisihän se olla jotakin omaa tehoamme. Osaatko sinä runoja kirjoittaa?

— Enkä osaa, mikä sinut siihen luuloon saattoi? Mutta sinä osaat varmaankin.

— Voi ei? — virkkoi Aina ujosti. — Mutta onhan sinulla veli. Pojat tavallisesti osaavat runoja kirjoittaa.

— Kyllä Pentti ainakin osaa. Mutta sittenpä se ei olisikaan omaa tekoamme.

— Voi niin, se on totta. Mitä ihmettä me nyt keksisimme? Jos antaisimme hänelle valokuvamme ja kirjoittaisimme sitten pikkuisen runon, muutamia sanoja vaan. Bertha, tule tänne! Etkö arvele, että meidän sopisi antaa valokuvamme Verna Sommarille hänen syntymäpäivilleen?

Bertha tuli. Hän oli pitkä, hoikka, poikamainen tyttö, josta yleisesti pidettiin hänen hiukan raakamaisen iloisuutensa tähden. Hän pani etusormensa nenälleen ja mietiskeli:

— Niin, valokuvammeko? Hm! Ette te nyt minusta juuri niin kauniita ole, että…

— Hyi sinua, ole siivolla, tai et saa ollenkaan salaisuuksiamme kuulla.

— No, no, rauhoittukaa vaan, minä olen siivo kuin äsken silitetty yömyssy. Teidän valokuvanne!… Luonnollisessa suuruudessa tietysti —?

— Sinä olet aika veitikka! — nauroi Bella.

— Niin, minkätähden te ette voisi antaa hänelle valokuvaanne, ei suinkaan kukaan ole saanut niistä patenttia?

— Totta puhuen, on hän liian hyvä pilan esineeksi. — Aina oli hiukan loukkautunut. — Hän on niin suloinen, että minä antaisin silmät päästäni jos hän tahtoisi suudella minua vaan yhden ainoan kerran.

— Olisipa kallis hinta yhdestä suudelmasta. Etkö voi tinkiä? Minä sinun sijassasi menisin hänen luokseen ja sanoisin: tehkää hyvin ja suudelkaa minua, niin saatte mesileivän.

— Joutavia!

— Maltapa, tuossa hän juuri tulee.

Eräs nuori nainen tumman sinisessä puvussa kulki samassa ohitse. Bertha tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet tyttöjen luo, jotka punaisina ja noloina olivat piiloutuneet nurkkaan.

— Neiti Sommar, tässä on kaksi hiirtä, jotka olen saanut pyydykseen. Ne tahtoisivat niin mielellään suudella teitä mutta heidän ei taida kannattaa.

Tytöt yskivät ja iskivät silmää ja antoivat Berthalle kaikenlaisia varoituksen merkkejä, joista hän ei vähääkään huolinut.

— He ovat valmiit antamaan teille silmänsä kumpainenkin yhdestä suudelmasta kullekin, mutta minulla on asioimiskykyä ja päätin hankkia heille tavaran huokeampaan hintaan.

Verna Sommar nauroi, mutta oli punainen hämmästyksestä, niinkuin tytötkin. Hän piti heistä siitä syystä, että he olivat niin reippaita voimistelussa, ja hän oli kyllä huomannut heidän ujon ihailunsa. Silittäen heidän tukkaansa suuteli hän heitä keveästi otsaan ja sanoi: — minä pidän niin paljon vapaasta avonaisesta otsasta.

Bella pisti hetkeksi käsivartensa Vernan ympärille ja Aina pani ujosti kätensä hänen käteensä.

Bertha kulki sinne tänne kehuen teppostaan niin että joukko uteliaita keräytyi noiden kolmen ympärille. Hanna sai myös tiedon asiasta, mutta houkutteli tytöt pois kertomalla heille juttujaan..

— Ja nyt me olemme hyviä tovereita! virkkoi Verna Sommar ja taputti noiden kahden olkapäitä. — Eläköön koulu! Eläköön voimistelu!

— Eläköön! — huusivat Bella ja Aina sydämmensä syvyydestä ja syöksivät sitten pois, läpikäydäkseen vielä kerta yksinäisyydessä viimeisen hetken onnea.

Joillakuilla tytöillä oli tapana välistä puoleksi itsetietoisesti haeskella maisteri Almin suosiota, mutta toverit rankaisivat heitä niin ankarilla moitteilla, että he olivat varoillaan.

Oli varsinkin yksi tapaus, joka suututti luokkaa. Historian läksy oli ollut tavattoman pitkä ja vaikea ja niiden joukossa, jotka tuntia edellisellä lomahetkellä pitivät suurinta ääntä siitä, olivat Jenny Stenman ja Agnes Lund. — Niin, minä en nukkunut tippaakaan koko yönä, ainoastaan noiden tuhmien vuosilukujen tähden, — päivitteli Jenny. — Onpa se kylläkin liian paljon vaadittu, että meillä, joilla on niin paljo muuta tekemistä, pitää olla 18 sivua läksyä yhtaikaa. Minä en käsitä, mitä maisteri ajatteli.

— Minulla on kauhea päänkivistys, — huokasi Agnes. — Ei ikinä meillä vielä ole ollut semmoista jättiläisläksyä.

Se oli yleinen mielipide ja, kun tunti alkoi, nousi Hanna kenenkään pyytämättä ja sanoi: — läksy on ollut tavattoman vaikea tällä kertaa, jonka tähden maisteri on hyvä suopi anteeksi, jos ei erittäin hyvin käy.

Maisteri Alm näytti kummastuneelta. — Vai niin, oliko se todellakin niin vaikea? Onko koko luokka tyytymätön viimeiseen läksyyn.

— Kyllä, — vastasivat monet äänet joukosta. Silloin nousi Jenny Stenman ja heittäen maisteriin suosiota hakevan katseen, sanoi hän: — Ei minusta läksy ole liian vaikea, se kai on meidän syymme, olemme ehkä olleet huolimattomia. Eihän maisterilla ole tapana antaa meille liian pitkiä läksyjä.

— Kyllähän meillä usein on ollut vaikeampiakin läksyjä, — säisti

Agnes Lund ja kiinnitti silmänsä moittien luokkaan.

Epäselvä murina kuului ja maisteri Alm näytti olevan kahdella päällä. Mutta kuulusteleminen alkoi. Kolmeen ensimmäiseen kysymykseen ei viitannut kukaan muu kuin Hanna, mutta kun maisteri sitten katsoi kummastellen Stenmaniin ja Lundiin, nousivat näidenkin kädet. Kun Agnesin piti vastata, oli hän epävarma, punastui ja kiersi kysymyksen tuomalla esiin muutamia yleisiä lauseita. Jennykin pääsi helposti asiasta kiertelemällä ja oli sanovinaan oikein, vaikka teki sen vasta silloin, kun maisteri oli korjannut hänen erehdyksensä; olipa vaikea ottaa selkoa siitä mitä hän oli osannut, mitä ei. Muut osasivat huonosti, yksin Hannakin, jonka hyvä muisti muuten teki vaikeimmatkin läksyt leikiksi vaan.

Tunnin kuluttua nousi luokalla kauhea hälinä. Tytöt tunkeutuivat Jennyn ja Agnesin ympärille vihaisina ja riidanhimoisina. Heidän kunniantuntoansa loukkasi moinen totuuden vääristeleminen.

— Kuinka saatoitte te seisoa siinä ja valhetella, minkä vaan ennätitte? — huudahti Bertha Eriksson. — Taivas, kuinka suloisia te olitte olevinanne, ettekä kuitenkaan osanneet mitään, ei mitäkään! — Hän napsautti sormillaan. — Minä ylönkatson teitä, sen minä sanon!

— Siitä minä huolin viis, — vastasi Jenny vihaisesti. — Sitä paitse voin sanoa sinulle että minä osasin läksyn. Tee hyvin ja ole pilkkaamatta, muuten…

— Mitä muuten! — ivasi Bertha ja oli valmistuvinaan taisteluun. —

Tahdotko olla nyrkkisillä, niin tule tänne!

— En olisi luullut, että sinä saattaisit noin teeskennellä, Jenny, — lausui Bella suoraan osoittaen suuttumustaan. — Olithan sinä juuri ikään kuin pitänyt melua tuosta läksystä.

— Te olette pelkurimaisia jäniksiä, — huusi Bertha ja meni tiehensä vihoissaan.

Hanna ei sanonut mitään, mutta se katse, jonka hän tunnilla loi noihin kahteen toveriin, osoitti enemmän pahaa mieltä kuin katkerimmat sanat. Kaikki tuommoiset tapaukset eivät koskeneet häneen persoonallisesti, mutta ne nöyryyttivät häntä kaikkien tyttöjen puolesta. Kaikki, joista tavallisesti tyttöjä syytettiin: pintapuolisuus, turhamielisyys, totuuden puute, loukkasi häntä sitä syvemmin, jota useammin hän näki, että syytöksissä oli perää. Ja vaikka hän oli niin nuori, oli hänessä tulinen halu poistaa elämän tavoista kaiken viekkauden, kaiken, joka ei totuuden kannalta katsoen ollut täysarvoista. Häntä ilahdutti se, että luokka niin yksimielisesti vastusti valhetta ja sen syytä, mutta hän ei puhunut itse mitään, koska tiesi että hänen mielipiteitä kyllä tunnettiin.

Kun hänen piti koulusta lähteä, tuli Agnes Lund hänen luoksensa etehiseen.

— Moititko sinäkin meitä, Hanna? — kysyi hän ja ääni ei soinut ihan tavalliselta.

— Kyllä, — vastasi Hanna vakavasti, — teidän käytöksenne oli kurja.

— Mutta, näetkö, minä en tietänyt … en voinut luulla, että sitä otettaisiin niin pahalta kannalta. Minä tahdoin vaan, ettei maisteri luulisi koko luokkaa niin huolettomaksi…

— Se ei ole totta, — vastasi Hanna ja katsoi Agnesiin noilla rehellisillä silmillä, joiden edestä kaikkien pienten pakkovalheiden täytyi väistyä. — Se ei ole totta, sillä sinä tiedät hyvin hyvästi vaan tarkoittaneesi, että itse esiytyisit paremmassa valossa kuin me muut. Tunnusta, että niin oli.