Читать книгу Omatunto: Saaristokertomus - Aho Juhani - Страница 4

Söderling ja Söderlingska astuivat yhä vakoaan, toinen vetäen, toinen työntäen. Molempia heitä jo uuvutti ja olisi tehnyt mieli huoata, mutta kun toinen ei sitä esittänyt, niin ei toinenkaan.

Äijä oli kompuroinut huoneestaan tuvan nurkalle eikä näyttänyt tietävän, mihin ryhtyisi. Hän seisoi kädet taskussa, polvet koukussa, selkä köyryssä ja naama happamena, ja oli juuri tirskahuttanut kaikkein halveksivimman sylkäisynsä kaikkein halveksivimmilta huulilta, kun näki Helgan viittovan leppäkalliolta.

–-Mitä se tyttö siellä huitoo?

Samassa näki sen Söderlingskakin ja painalti auran kären multaan, niin että vetäjä oli lentää selälleen.

–-Mitä Helga siellä huitoo? Onko se nähnyt meressä jotain?–Jo nähdään!– Tullaan! Tullaan!–Lakkaahan jo!

Hän teki kädellään kieltävän liikkeen, viitaten kiukkuisesti Korsuun päin. Helga näytti ymmärtävän, koska samassa katosi.

–-Se on varmaan nähnyt meressä jotain. Miksei se tule itse sanomaan? Tarvitseeko koko maailman saada tietää, jos siellä nyt onkin joku laudanpätkä. Aina se on niin malttamaton.

–-Luultavasti siellä on lahnoja Kalliolahdessa, sanoi Söderling.

–-Mene ja ota riimuverkot aitasta.–Hanna, mitä sinä juokset?–Onko se hullu?

Mutta Hanna, joka hänkin oli nähnyt Helgan, meni jo täyttä karkua kannaksella, hameet polvissa hulmuten.

Muut olivat, verkot selässään, ehtineet juuri Käärmesaaren kannaksen yli, kun Hanna jo juoksi heitä vastaan Kalliolahdesta päin, posket hehkuen, silmät palaen.

–-Siellä on meren saalista … meren saalista!

–-Mitä saalista … missä?

–-Kalliolahdessa … Helga näki … minä näin....

–-Mitä te näitte … missä Helga on?

Ne koettivat olla tyyniä ja välinpitämättömiä, isä, äiti ja ukki, mutta vapisivat jokainen, niin etteivät polvet tahtoneet pitää.

–-Helga on tuossa....

Helga kyyhötti kiven kupeella, raskaasti hengittäen ja sylkien verta, mutta samalla hymyillen, saamatta sanaa suustaan, viitaten kiihkeästi lahteen päin.

–-Mutta sanokaahan toki, mitä siellä on?

–-En minä tiedä, huohotti Hanna.

–-Vaan tottahan näit?

–-Joitain mustia … mättäitä … suuria kuin pakkilaatikoita … koko lahti on niitä täynnä.

Hanna pyörähti ja karkasi takaisin sinne, mistä oli tullut. Verkot romahtivat kallioon, ja vanhat riensivät rantaa pitkin, eukko eilimäisenä. Siinä oli ensin sileää kalliota, sitten piti kiertää märkä paikka, sitten taas juosta tasaista rantaa, kiivetä kallion kielekkeen yli, ja siinä oli sitten Kalliolahti, yhdeltä puolelta jyrkkärantainen, muilta loivempi. Ukki suurine saappaineen jäi jälkeen, lipesi pari kertaa, kaatui ja saapui viimein kiroillen ja ronkkoaan pidellen lahden pohjaan, jossa muut seisoivat sanattomina, huohottaen hekin juoksustaan.

Heidän edessään oli lahden pohjaan ajautuneita neliskulmaisia esineitä, vieri vieressään kiinni, joitain, joista he ensi näkemällä eivät voineet sanoa, mitä ne olivat. Niiden ympärillä oli karkeaa säkkikangasta ja ne olivat kiedotut rautavanteihin.

–-Mitä ihmeitä ne ovat nuo? Turvepehkupaaleja ne eivät ole, mutta joitain paaleja ne ovat.

–-Kiskaistaan maihin muuan ja katsotaan.

–-Näen minä katsomattakin, sanoi ukki, jo nuorestakin minä näen, että ne ovat pumpulipaaleja....

Kiskaistiin kuitenkin yksi miehissä maihin. Söderling ratkoi veitsellä kangasta ja sai sieltä pian esiin kuivaa, pilaantumatonta pumpulia.

–-Kauvan ne eivät ole vedessä uineet.

–-Ovat luultavasti jotain kansilastia.

–-Mitä luulet tuon painavan?

Paalia kohotettiin ja sen paino arvioitiin noin sadaksi kiloksi.

–-Paljonko edestä luulette olevan tavaraa tuommoisessa?

–-Mitä maksanee kilo pumpulia?

–-Koivistolainen kertoi kerran löytäneensä pumpulipaalin ja saaneensa löytäjäisiä viisikymmentä markkaa, kolmanneksen sen hinnasta.

–-Tuommoinen olisi siis sadanviidenkymmenen arvoinen?

–-Kuinka monta niitä siinä on?

Kaikki laskivat, osoitellen sormillaan kutakin paalia erikseen, ja saivat kahdeksantoista.

–-Tuolla on vielä kaksi ja salmen suussa tulee kolmas.

–-Niitä on siis jo nyt ainakin kaksikymmentäyksi.

–-Se tekee siis noin kolmetuhatta markkaa! huudahti Hanna.

–-Ja meressä voi olla vielä kuinka paljon tahansa.

–-Se on tietysti vain pieni osa, joka on osunut salmen suusta sisään.

–-Vaan kuinka ne ollenkaan ovat siitä osuneet?

–-Se on ikuinen ihme!

–-Se on niinkuin isä jumala itse olisi ne tänne ohjannut … ajanut kuin lampaat karsinaan.

–-Niin onkin … minä tiedän, että niin onkin! kuiskasi Helga, joka oli tullut jälestä, kättään heikosti huiskuttaen, saaden tuskin ääntä.

–-Tulivathan ne halotkin silloin … viisi syltä yhtenä yönä.

–-Silloin oli sama tuuli kuin nytkin.

Oli pian valmiina selitys siihen, miten ihme oli tapahtunut. Tavara oli nähtävästi joutunut mereen niin, että aalto yhdellä pyyhkäisyllä oli heittänyt kansilastin laidan yli ja meri sitten ajanut niitä edellään kuin lampaita karsinaan. Koska ne eivät olleet tarttuneet Ulkokareille, mihin tavallisesti kaikki meren tuoma tarttuu, niin ne olivat kulkeneet sen kären ohi itäpuolitse. Sieltä tänne ajautuessaan oli niiden täytynyt hajaantua, mutta kun ne kohtasivat tämän Käärmesaaren, oli tuuli, joka puhalsi viistoon rantaa vastaan, hiljalleen sujuttanut niitä salmen suuhun, josta eivät päässeet ohi, koska siitä pisti pieni niemen sarvi mereen. Se oli kuin otsaverkko, joka käänsi ne salmeen kuin rysän nieluun.

Tämä oli ukin arvelu.

Helga hymähti itsekseen. Hän tiesi, kuinka ne olivat tulleet–omia teitään … suoraan siihen, missä olivat … kolme tuhatta… kolme tuhatta markkaa … kuin taivaan tietä!

–-Tulivatpahan miten tahansa … ne ovat nyt nostettavat heti maihin, sanoi emäntä melkein hätäillen.

–-Olisi se Kallekin saanut olla apuna, sanoi Söderling.

–-Saadaan nämä ilman häntäkin. Ei vitkastella nyt. Antaa Kallen olla siellä, missä on… niitä voi olla meressä vielä kuinka paljon tahansa.