Читать книгу Juha - Aho Juhani - Страница 2

Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle … ei pane säppiin aittansa ovea.

Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat, pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin—koska on olkikupo ovella ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään … kuka tässä aina voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään, vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan tulit, Juha!

–Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku poskilla, silmissä puuhakkaan ilme,—mutta elä millään muotoa suostu heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä vastaan.—Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä, mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.

Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa. Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään lattiaan viputtavat…

Juha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät kiiluen nokisesta naamasta.

–Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.

–Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella täysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.

–Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.

Juha käsitti jo asian.

–Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä kiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään pesästään kaikkoon.

–Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin!—huiskis niinkuin ruissäkit venheen pohjaan—venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken syy, ei sitä kukaan kysy.

–Rannalla rahojaan lukivat,—tuli kolmas puhumaan.—Olisi se apaja!

–Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran verotettaisiin.

–Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.

–Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena? Täysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin, ettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.

–Nämäkö, jarrutti Juha.

–Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.

–Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja hävittivät.

Marja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.

–Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.

–Lupasitko? kysyi Juha.

–Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.

–Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?

–Pitkä tuo oli, sanoi Marja.

–Mustatukkainen ja kähäräpartainen?

–Niinkö lienee ollut.

–Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi Juhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä vuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi pantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan—mitä ei talon kanssa polteta. Ei olisi ensi kerta.

–En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän kanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he ensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla tehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin kauan kuin tänne huuto kuulunee.

–Tehdään niin, ettet mitään kuule.

–Kyllä minä kuulen.

Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen katseen.

–Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.

–Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei olisi ollut enää taloon asiata.

–Kova onni sentään … kyllä ne nyt pääsivät.

Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.

–Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja—jos vieläkin minkä tekevät.

–Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.

–Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?

–Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran koskille pääsevät.

–Vaan mene kuitenkin varoittamaan.

–Oikeinhan sinä pyydät … oikein koreasti—

–Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.

–Ei niillä mitään hätää … vaan saanhan mennä.

Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle ollut…

Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.

–Siinä se nyt on, huudahti Marja.

–Kuka?

–Ka, se äskeinen mies.

Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe, pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.

–Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!—hän pisti kättä Juhalle. Terveheksi!—hän pisti kättä Marjalle, reippaasti, iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman ilon kiiltoa.

–Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.

–Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä rukiita?

–Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?

–Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.—Ja hän heitti säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.

–Montako niitä on?

–Katso, katso!

–Nytkö ne olisi heti täytettävä?

–Heti, heti—hän tarkasteli yhä Marjaa—ja saanen hevosen, millä heidät rantaan rahtaan?

–Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?

–Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?

–Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.

–Hyvä on!

Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut, Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.

–Kuka sinä olet? Piikako?

–Siltäkö näytän?

–Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai miniäkö lienet?

–Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?

–Tuon?

–Senpä sen.

–Hän miehesi tuo—?

–On.

–Sinun?

–Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?

Vieras heilautti kättään.

–Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa, äijä rähjän.

–Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään kantaa.

–Vääräsäären, väkäleuan!—Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin katselen. Lienet se—ja se olet—se on pää, se ryhti—vaan oli hiuksesi silloin hajallaan.

–Minunko? milloinka?

–Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja tukkaasi suit—ilkoisen alasti—minä venheessä alas viiletin?

–Sinäkö se olit?

–Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.

–Otit?

–Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella jalat maasta nostin … niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista—ja purteni pohjaan heitin!

–Noin vain keikahutit?—Kehuja olet, kuka lienetkin.

–Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?

–Ei naama nimeä sano.

–Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?

Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin—ei sulkenut tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi, käsi pankon patsaassa.

–Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.

–Olet kuullut puhuttavan?

–Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.

–Se!

–Hilapan poika?

–Sen!

Juha kuului huutavan ulkoa.

–Mitäpähän äijä siellä pakisee?

–Sinua säkin suuta pitämään huutaa.

Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.

Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua, metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen polttajista, naisen ryöstäjistä… Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei saanut pysähtymään venhettään?—Marja teki tuvassaan jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa? »Väkäleuka…? vääräsääri?» Mutta ilman sitä vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä sinua katselen! En päly perääsi!—ja Marja vetihe pois ikkunasta. Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.

Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:

–Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?

–Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.

–Kerran tuonkin sai nähdä … vaikkakin vain selältä.

–Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!

–Joko se meni myötyrinään?

–En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.

Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen, hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.

–Eikö se mennytkään? kysyi Marja.

–Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.

–Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.

–Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain. Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää kohdella kuin pappia.

–Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?

–Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.

–Oliko makeata?

–Jotta oliko? Oli se—mitä lie ollut ulkomaan makeata—soutaa suonissani kuin mahla kevätkoivussa.

–Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?

Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.

–Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.

–Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.

–Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.

–Elähän nyt,—itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.

Kuulehan! Elähän mene—ei olla enää nyrpeitä… Häh?

Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään, heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata jalkainsa alla.

–Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.

Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.

–Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.

–On sillä jalan nousu!

–Onko muutenkin mieluisenne?

–On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?

–Ei ole minulla vielä omituista.

–Vai ei? Ottaaksesi pitäisi.—Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha näppiä lyöden.

–Tahdotko vielä?

–Ei nyt, ei nyt … vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen makeihin perso.

–On makehia, on korehia!

Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä ilmaista… Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.

–Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.

–Säilynee kai laukkuni tuvassa?

–Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.

–Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää…

–Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen on Juha!

Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.

–Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!

Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.

Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.

–Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla, livahti hän ovesta hautomaan vastoja.

–Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon—hätäkö niillä tuommoisilla aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.

–Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.

–Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele.—Katso sinäkin noita sen käsivarsia—ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu—ka, kun putosi!

–No niin—tuoss' on!

Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.

–Ai! huudahti Shemeikka.

–Voi, sattuiko?

–Sattui

–Mihinkä? hihitti Juha.

–Mihin lienee.

Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi, nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:

–Sen kelvottomat!

–Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!

–Vieläkö?

–Jo riittää!

Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän lomassa.

–Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti saa, kun vain tahtoo. On se, on se … en olisi luullut, että minä vanha ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.

–Ettehän te mikä vaivainen ole?

–Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.

–Ei vieras huomaa mitään.

–En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan—Juha oli alentavinaan ääntään ja luuli puhuvansa kuiskaten—käännäs vähän kylkeäsi … en olisi ehkä muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika—sen äiti tuli meille sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli—niin kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia, vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.

–Venakko?

Vasta lakkasi lätkimästä.

–Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.

–Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.

–Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan—sama juttu, minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai, hupakko.—Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita…

–Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.

–Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: »Jos tuon tiesin, että hänestä mieron kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin sivellään toistakin puolta.

–Jo riittää, sanoi Shemeikka—Sitä sanoitte, ettette välittänyt rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.

–Niinpä niin—Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien.—niinpä niin, vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.

–Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.

–Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.

Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä halolla oveen.

–Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin—onko se siellä porstuassa, katsopas?

Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.

–Ei näy enää olevan.

–Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.

–Tulenko pehmittelemäänkin?

–Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?

–Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.

–Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu kuin näkijä.

Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:

–Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta apumiestä kuin tuo Marja. »Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään, vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi. Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän jälkeenkin.—Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä…

–Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.

Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?

–Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.

Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?

Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle. Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten—pitkä, solakka, sopusuhtainen—eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta… Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön, räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.

Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla, paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.

–Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.

Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.

–Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän ohi astuen.

–Kah, annahan kun viillytteleime.

Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:

–Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.

Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän sinisellä, hempeä kuin naisen paita.

–Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.

–Mitä se on? Viinaako?

Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain säärin.

–Ei ole viinaa, sanoi hän,—lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää naisenkin suu.

–En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.

Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt—ja Marja katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.

–Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.

Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.

–Totta on, mitä isäntä sanoi.

–Mitä se sanoi? kysyi Marja.

–Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan, isäntä?

–Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.

Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti Marjan silmille.

–Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.

–Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.

–Elä hintoja kysele, sanoi Juha.

–Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.

–Ettäkö ostaisit minulle—tämän?

Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.

–Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.

–Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?

–Kaulahan, sanoi Shemeikka,—nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan eteen.

–Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!

–Onpa se, onpa…

Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien, Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.

–Se vielä solkea puuttuu.

–Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.

–Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.

–Vaskinenko—vai? kysyi Shemeikka.

–Jospahan minulla kultaisia.

–Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.

–Kultako? päivitteli Marja.

Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.

–Näytä solkiasi, näytä!

Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn, silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee, päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa keräten—kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas takaisin panee—helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa—yhden viimein jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden puolen riippuen—jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.

–Täss' on, tämä sopinee.

–Elä, elä!—en minä semmoista!

–Ota vain—ota vain!

–Mitä hirveitä maksaneekaan?

–Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.

–Et tuota raatsi!

–Ettenkö raatsi!

Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.

–Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä kaulansa alle.

–Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.

–Minkätähden sinä?

–On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.

–Sinäkö sen annatkin?

–Saathan odottaa ukkoa panemaan—jos luulet paremmin osaavan.

–Ei se—vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja kuin hädissään.

–Vento vieraanko?—kun oman heimosi miehen!

–Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.

–Mutta minä tiedän ja—näen.

–Mitäpä nähnet?

–Näen, mitä näen—ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä kantaan—Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä kukkasellakin koristettanee.

Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan—hitaasti kävi, mutta hyvä tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt—rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta, hyvää mieltä ja häpeämistä.

–Nyt on hyvä—kyllä se nyt jo pysyy.

Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli ympäri, Juhan liikkeitä matkien:

–Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää—on se—on se! onpa—onpa!—ja hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru ja Shemeikalta samanlainen vastaan.

Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan ranteissa kiinni.

–On tapa toinenkin meidän maassa!

–Mikä tapa?

Marja tahtoo katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin, pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana kihisten.

–Mikä tapa?

Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.

–On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.

–Se tulee!

Hän kuiskasi sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.

Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.

–Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen, solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?

–On se, on se—onpa, onpa.

Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut!—tepasteli, pyörähteli. Ja Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin äsken.

Mutta Juha pudotti—vähän kuin kehaisten—kourallisen hopeita pöytään.

–Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa—ota, mitä maksanee!

Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan, otti kiinni ja solahutti taskuunsa.

–Senkö sinä vain otatkin?

–Siinäkin on jo liikaa.

–Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?

–Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.

–Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.

–Minkä—ka, niin!

Jospa se todellakin oli ne arvannut—tervanpolttajain aikeet ja tahtoi näin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon mies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin pöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja, korea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy huulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta tupaan keikkuen.

Syötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin kolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä häneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään nojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa jänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä—kädet ristissä rinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi matkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään kuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa—ja kehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon tuostakin sanomaan: »Elähän—vai niin—no, jotakin lienee!» Mutta sitten häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko saisi mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä. Huomenna olisi taas taipaleelle lähtö.

–Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.

Juha lähti edeltä näyttämään tietä. Shemeikka meni mukana, mutta kääntyi porstuassa takaisin tupaan.

–Jäikö mitä vieraalta? kysyi Marja.

–Koko laukkuhan jäi.

–Eipä vähän jäänytkään, kun koko laukku.

Shemeikka nosti sen olalleen toisesta viilekkeestä, Marjan auttaessa toisesta. Oli vasen käsi viilekkeessä, oikea oli vapaa.

–Jäikö mitä vielä?

–Lakki jäi.

Marja otti sen penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa Marjan ja painoi rintaansa pään ja piti sitä siinä hetken. Päästi sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja meni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi. Jäi vain siihen kädessään Shemeikan lakki. Juha ilmaantui oveen. Marja heitti lakin hänelle ja aikoi ulos.

–Vie lakkinsa vieraalle.

Vaan Juha seisoi ovessa, sulki tien, suu ja silmät hymyssä.

–Mitä tahdot? Marja melkein tiuskaisi, silmä kylmänä ja terävänä kuin puukon kärki.

–Tu-tulin juotavata, sammalsi Juha.

–Johan siellä on.

–Niinpä, vaan mi-minullepa … söin suolaista…

–Tuoss' on!

Marja sysäsi hänelle pöydältä sinukkatuopin. Juha aikoi sanoa jotakin. Ei saanut sanotuksi, vaan sen sijaan ryyppäsi tuopista sinukkata. Vasta sitten hän uskalsi.

–Mi-minnekä si-sinä menet maata, kun—?

–Kun mitä?

–Kun vuoteesi vieraalle annoit.

–Saunaan, tiuskaisi Marja

–Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani…? Minä vaikka menen tallin ylisille.

Marja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa jostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan aittaansa.