Читать книгу Lastuja I-III - Aho Juhani - Страница 22

Oli viisas ja väkevä,

Tietoniekka, taitoniekka

Ontovaaran Ollikainen,

Tuttu aina Turjanmaalla,

Aina laajassa Lapissa,

Vielä Vienankin vesillä.

Oli taitava takoja,

Aseseppä oivallinen,

Metsän kuuluisa kävijä:

Karhun kaatoi kerta lyöden,

Yhden iskun antamalla

Tekemällänsä terällä,

Takomalla tapparalla;

Linnun oksalta osasi,

Teeren latvasta lävisti

Kerta pyssyn kääntämällä

Tähtäintä tähystämättä,

Haarainta hapuamatta;

Loihdittu ol' lyijyluoti,

Vaskikuula voideltuna

Nesteillä nimettömillä,

Salaisilla saippuvilla;—

Pelto kasvoi kyntämättä

Kuumimpinakin kesinä,

Vilja viihtyvi vioitta

Hallaöidenkin uhalla;—

Ei ollut sanoin solmivata,

Ongelmin ei ottajata,

Papit pisteli pulahan,

Viisahimmatkin väsytti.

Vaan oli ylpeä opista,

Kovin korska tiedoistansa,

Katsoi ylön kirkon uskon,

Piti pilkkana pyhimmän:

Aret töissänsä aherti,

Sunnuntait kalassa kulki,

Ristijuhlat riistan haussa,

Isot pyhät pyssyn kanssa;

Teki taikoja ripistä,

Elkehiä öylätistä.

Kansa kauhistui kovasti,

Hyvin huoli hurskas kansa,

Oma vaimonsa valitti,

Paljon itki puolisonsa:

Pelkäsi kostoa Jumalan,

Kirousta kaikkivallan.

Jo tulevi joulujuhla,

Pyhin aamuista punotti;

Yön luki loitsuja kylyssä,

Haki saunassa sanoja

Luodeillensa laatimille,

Valamille vaskillensa.—

Aikoi ilveksen ajohon,

Metsäkissan kiertelöhön

Saarehen merellisehen,

Sumuisehen saarentohon,

Tahtoi ennen ennätellä,

Rienteä ajohon riistan

Vereksimmällä vidillä,

Lempehimmillä lumilla;

Teki saalihin himossa,

Teki toistenkin uhalla.

Otti pienen poikasensa,

Käski keskenkasvuisensa

Ajajaksi orosensa,

Vartiaksi virmavarsan.

Vaimo itki ja valitti,

Poloitteli puolisonsa:

»Ellös menkö, miehyeni,

Ellös ainoa tukeni,

Jääös juhliksi kotihin,

Pirttihin suuriksi pyhiksi,

Luetahan, veisatahan,

Eli kirkkohon ajamme

Jumalalle juhlimahan;

Tottele tosi sanani,

Usko vaimosi varoitus:

Näin mä outoja unia,

Entehiä ilkehiä,

Korppi silmäsi koverti,

Sydämesi synkkä lintu.»

»En ole kuullut ennenkänä,

Totellut en toistekana,

En ole uskonut unia,

Akkaväen entehiä,

Pidä pyhät piikoinesi,

Juhli joulu joukkoinesi,

Vedä virtesi vetelät,

Laulut äitelät älise

Kylän akkojen keralla!»

Jo on varsa valjahissa,

Sepän rusko rahkehissa,

Poika istuvi rekehen,

Itse käy seville seppä.

Vielä vaimonsa varoitti,

Huuahteli huolissansa:

»Jää on huono, virta vahva,

Railot on selillä suuret,

Selät suurimmat sulina:

Uppoat orosinesi,

Hukuttaut hevosinesi,

Pienen poikani menetät,

Rakkahimpani hävität!»

»Ei huku hyvän hevonen,

Uppoa rohkean rekonen!

Ei ota Ahti Ollikaista,

Veden velho viisahinta!»

Siitä lähti, ei totellut,

Ajoi rantahan rajusti,

Töykeästi törmän alle,

Iski virkkua vitsalla,

Löi oritta ohjaksilla.

Ori laukkahan puhalsi,

Kiiteli kohona varsa.

Ulvoi alla Ahdin pelto,

Kierä kenttä kiljahteli

Laajan Laatokan selillä,

Aallokkahan aukehilla.

Ajoi virstan viiletteli,

Saaret vierellä vilisi,

Ajoi toisen tuiskutteli,

Karit kiiti kupehella;

Aukeni ääretön ulappa,

Meren lahti laajasuinen.

Alkoi hälvetä hämärä,

Punoitella päivän rusko,

Keksi saaren kaukahalla,

Etähällä maan matalan.

Sinne ohjasi oronsa,

Kohti käänsi korjasensa.

Vaan oli lonka luotehella,

Ulapalla usvapilvi.

Haihtui suunnasta sumussa,

Tiensä tuiskussa kaotti;

Alkoi kuulua kohina,

Edestähän outo ääni—

Varsa valjaissa vavahti,

Hytkähti hyvä hevonen,

Vesi tirskui kengän tiestä,

Jää on hyllyi hettehenä,

Heikko riitta rimpisuona.

Jo kirosi kiihkeästi,

Sadatti sanoilla näillä:

»Nyt on Lempo liikkehellä,

Iki-Turso ilkitöillä,

Vetehinen väijymässä—

Vaan en pelkeä petoa,

Enkä väisty velhon tieltä,

Ottakoon piru omansa,

Vaan et ota Ollikaista!»

Silloin silmääpi ulomma,

Kupehelle katsahtavi

Varsan päitse vainustellen,

Kysyvi sanoilla näillä,

Lausui näillä lausehilla:

»Mi on tuolla musta lintu,

Karin päässä pitkäkaula?

On kuin joutsenen näköinen,

Vaan on kumma karvaltansa,

—Näetkö mitä, poikueni'»

Poika ei mitänä nähnyt,

Älynnyt, ei ymmärtänyt.

Seppä seisotti hevosen,

Varsan vaahtosen pysätti.

Otti pyssynsä perästä,

Tuliruiskun reestä tempoi,

Juoksi jäälle hyllyvälle,

Riitalle ritisevälle:

»Lienet loihdittu elävä,

Loihdittu on luotiseni—

Lienet vastaani varattu,

Varattu on vaskiseni—

Lienet käsky kääntymähän,

Kääntynyt en koskonkana,—

Lienetkö tuhoksi tuotu,

Tuli jo oma tuhosi,

Päättyi päiväsi pikahan!»

Asetti olalle pyssyn,

Laski luikun kämmenelle,

Ampui kohti kummitusta,

Pamahutti pitkin jäätä,

Kovin paukahti pahasti,

Rämähytti räikeästi,

Kaatoi miehen kaljamalle,

Sileälle seljällensä,

Ahti kurkkunsa avasi,

Lempo leukansa levitti,

Kuuli korpin kiljaisevan,

Pahan linnun parkaisevan,

Rääkäisevän räähkälinnun.

Tiesi, jo tuhon tulevan,

Pahan päivän päälle saavan,

Painui äänen päästämättä,

Vajosi valittamatta,

Pyssyinensä, myssyinensä,

Loihdittuine luotinensa,

Tietoinensa, taikoinensa;

Pohjasta porehet nousi,

Vesikuplat veessä kellui.

Ei ole virsi vielä kaikki,

Tyyten loppunut tarina:

Hepo laukkahan hypähti,

Varsa nakkasi nelihin,

Pojan kiidätti kotihin,

Huutavaisen huonehesen.

Saattoi surmasta sanoman,

Kotiväelle viestin kantoi.

Väki kaikki etsimähän,

Kaikki joukko juoksemahan

Yöt ja päivät pääksytysten,

Vaan ei löydy etsimällä,

Nouse nuotan potkemalla.

Toi on hara hauvinluita,

Antoi ahventa apaja,

Vaan ei tuonut toivottua,

Kantanut ei kaivattua.

Vasta viikon vierittyä,

Kierittyä kuun ja päivän,

Meri ristihin repesi,

Sätehisin suuri selkä,

Pamahteli pitkin, poikin,

Luotehesen, lounahasen,

Itähän, etelähänkin,

Rantahan on kolmen kirkon,

Kolmen on pitäjän perille.

Siitä nosti nuottamiehet,

Kalamiehet korjaeli,

Railon rististä tapasi.

Se oli kosto korskan miehen,

Tuho ylpeän isännän,

Kun ei totellut tosia,

Oikehia uskonunna,

Ampui joutsenta Jumalan,

Pyysi saada pyhän linnun.