Читать книгу Helsinkiin - Aho Juhani - Страница 3

Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan. Ja Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.

Siellä oli kaikenlaista väkeä. Isomahaisia maakauppiaita, suurissa korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat niitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja pyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja, niin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet. Ne joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään. Juodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä päättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa päässä salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran kanssa—nähtävästi joku merikapteeni—, joka oli asettunut laivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei ollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia. Hän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin hakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa paikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti puettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka ei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki herrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin luokseen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion tähän, jota ei ollut ennen nähnyt.

Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan—naula oli messingistä, kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja vastapäätä oli peili—vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen kotonaan. Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä kysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä … lähteä kotoa pois suureen maailmaan.

Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän niin erittäin ikävöisi.

–Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa, kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan. Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?

–Ei ole sukulaisia.

–Eikö? Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe Helsingissä, jonka luo voisi mennä.—Antin äidillä näytti olevan niin kovin vaikea erota Antista.

Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä viiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin ja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja matalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi kiilloitetut. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä niinkuin englantilaisella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen selvästi polvissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti, huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. Hänestä näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan katsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä—keskipisteenäkin olisi voinut sanoa—ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä muistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun hän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä.—»On se kaunis poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta huoneesta lempeästi torunut:—»Sanokaahan sille semmoista, on se jo kylläksi itserakas ilmankin.»—No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne eivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?… Nälkäinen kuin susi! Oli niin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.»

–Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä.

–Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä.

Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?

–Miksen söisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.

–Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä…

–Minä syön mieluummin laivasta.

Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni tarjosi. He kilistivätkin toistensa kanssa.

Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen terveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea … ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go'» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja' ber.»

Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä, millä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu, vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja liikkua vapaissa oloissa.

Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista.

–Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia silmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla herralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia halveksivasti?

Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Mutta Antti sanoi mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan.