Читать книгу Ruijan rannoilta - Aikio Matti - Страница 3

Kyläniemen ylärinteeltä – missä niityt loppuivat ja koivunäreikkö alkoi – laskeutui talvitie leveänä ja syvänä uomana joen jäälle.

Elle ajoi edellä.

Porot pysyivät nyt tasaisessa vauhdissa – huojuivat kepeissä raviaskeleissa. Tie oli kova ja hyvä, sillä paitsi porolappalaisia käyttivät sitä myös seudun asukkaat, joilla oli takalistolaitumia ja polttopuita matalilla kolmikulmaisilla niemekkeillä pitkin jokivartta.

Biettar Oula istui torkkuen pulkassaan. Vähäväliä haukkoi poro lunta ja käänteli vaanien päätänsä sivulle. Joen äyräiltä riippuvasta lumipeitteisestä kanervikosta pisti esiin varpuja ja niiden alta ulkoni tuolla ylhäällä mustia puunjuuria, jotka näyttivät epäilyttävästi liikkuvan sumuvaipan yläpuolella. Poro ojensi lyhyen saparonsa säikähtäen ilmaan ja nykäisi niin, että Biettar Oulan pää retkahti taaksepäin. Ja samassa virtasi kosteata pakkasilmaa hänen poveensa, jäähdyttäen hänen humalasta ja unesta kylmänarkaa vertansa. Hän veti väristen päänsä syvemmälle peskin kaulukseen, sulkeakseen sen kunnollisesti vilulta.

Puolen penikulman päässä kylästä poikkesivat he sivutielle, joka kulki pitkin hyvin kapeata syrjäjokea. Paksun kuuran taivuttamat koivut ja pajut riippuivat joen matalilta äyräiltä alas, joten tiestä muodostui melkein pimeä tunneli: taivasta näkyi ainoastaan kapea kaistale.

Poron sarvet rapisuttelivat oksia, kuuraa tuiskahteli alas ja peitti Biettar Oulan kasvot, kun tämä oli taas uinahtanut. Äkkiä huitaisi hän molemmin käsin ulospäin ja haukkoi ilmaa. Heräämäisillään olevien aistien vajavat todellisuusvaikutelmat sekaantuivat pahoihin unennäköihin. Hänen haihattelevat puoliavoimet silmänsä näkivät vielä Lassen taapäin vääntyneen pään – tuolla kaukana, kaukana ylhäällä; hän näki sen niin järjettömän selvästi! Itse vaipui hän alas kosteaan sumumereen, ja juuri kun putouksen värisyttävä huimaus oli salpaamaisillaan häneltä hengityksen, sai hän hätääntyneesti kirkaistuksi…

Elle pysäytti poronsa ja juoksi hänen luokseen. "Oula!.. Oulatsjam (Oulaseni)!" Ähkyen painoi mies rintaansa ja katseli ympärilleen. "Minä vain näin unta. – Aja edelleen!"

Ylängöllä pienessä, soukassa laaksossa kiersi tuore hevosenreen jälki suurta kelokukkulaa, kun taasen monijuovainen pulkkalatu oikaisi itäistä laakson seinää ylös. Porot punnersivat sitkeästi ylös jyrkkää vierua, ojentausivat, jotta maha ja turpa koskivat lumeen, kielen roikkuessa toisesta suupielestä. Keuhkot työskentelivät kuin rivakassa tahdissa poljetut urkupalkeet, puuskutellen valkoisia föllähdyksiä sieramista.

Kun jyrkänteeltä laajeni eteen alaston tunturitasanko, saattoi Biettar Oula hengittää taas vapaasti. Pulkat rahisivat viimeisiä vaivaiskoivuja vasten, jotka eivät edes ylttäneet lumen pintaan.

Kaksi riekkoa pyrähti lentoon, lyöden siipiensä kärjillä viiruja lumeen. Räkättäen tekivät ne kaarroksen ja laskeutuivat siivet levällään pajukkoon.

Täysikuu nousi idästä. Pulkanjälkeen sattuva varjo solui kapeana, tummansinisenä nauhana hieman kuperan tasangon halki, jolle oli kasautunut korkeiksi ja mataliksi aalloiksi keveätä kuivaa lumenvitiä vanhojen jääriitteiden päälle; kiiltävinä päivinä oli näitä paksun lumipeitteen povella suoja-ilmain jäljiltä.

Alamaalle avautui täältä laaja näköala koilliseen. Tuolla ja täällä vilkkui taloista vielä tulia. Mutta ne sammuivat toinen toisensa jälkeen.

Etelässä pyöristyi tasanko uuteen laaksoon päin. Lumi oli täällä porojen möyhimää, ja suksen- sekä pulkanjälkiä risteili kaikkialla.

Hajallinen porolauma liikehti laakson toisella rinteellä harvan näreikön läpi ja ravisti kuuraa ryhmyisistä, matalista tunturikoivuista. Parintuhannen poron kaviovarpaiden nauske kuulosti etäiseltä, tiheältä rankkasateelta. Yön hiljaisuutta häiritsi paimenen yksitoikkoinen joikuminen, jonka keskeyttäen hän äkkiä suuttumuksesta käheällä äänellä huusi: "Hei, Girjes! [koiran nimi. (Girjes-täplikäs.)] – Suu kiinni, kirottu rakki! Muutoin revin kielen suustasi, riivattu pörrökarva!" – Pyöreä, hännätön elukka oli – ajaessaan laumasta eronnutta poroa – liiaksi toimeensa innostuneena ahdistanut sitä vielä keskellä laumaakin. "Girjes!" Narttu haukahti vielä pari kertaa, mutta vähemmän terhakasti, ja laukkoi lauman toiselle sivulle, välittämättä muista koirista.

Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä kappaleen matkaa laaksonpohjassa puroa pitkin, joka oli siellä täällä kasautunut isoiksi kellanharmaiksi ja vihreäreunaisiksi jääkyhmyiksi. Vihdoin avautui pieni ympyriäinen, raivattu aukio koivumetsässä, jossa näkyi muutamia männynkänttyröitäkin. Heikko, punertava hohde kiilui mustan, savuttuneen sarkateltan oven raosta. Teltan puukehys pistäysi ristikkäisinä, nokisina kärkinä ylös räppänästä. Haukkuva koiraparvi syöksyi teltasta ulos, pysähtyi vinkuen ja epävarmana – tunsi sitten isäntäväen ja juoksi ilosta ulvahdellen ja hyppien heitä vastaan.

– "Mitä – tekö siellä?" sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohottautuen ja hohuttaen tulta sammuviin hiiliin. Hänen monivuotinen palvelijansa Aslak nousi myös jaloilleen.

Biettar Oulan huoleton sävy – ja se että hän ylipäänsä oli palannutkaan – vapautti heidät tekemästä kiusallista kysymystä, miten oli käynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon peskinsä povesta, silisivät vaot Aslakin leveän suun ympäriltä maireaan hymyilyyn. Yhdellä ainoalla henkäisyllä loihti Aslak uuden roihun kekäleistä. Hän oli kuitenkin lisäksi heittämäisillään tuleen jyhkeän, tervaisen kannonjuurakon, mutta Elle ehkäisi hänet siitä: "Luulisi sinua typeräksi lantalaiseksi!" sanoi hän äänenpainolla, johon Aslak ei ollut tottunut. [Lantalaiseksi sanovat lappalaiset maataviljelevää väestöä. Suom.]

"Niin", alkoi Biettar Oula, kun pullo oli kiertänyt ympäri, "Lasse valitsi järkevän osan, päättäen katua ja tehdä parannuksen ja olla vilpitön."

Aslak painoi purskuen likaiset kasvonsa poveaan vasten, heittäysi sitte seljälleen ja nauroi pakahtuakseen. "Totisesti saatkin antaa minulle naukun lisää… Koitukoon Trondhjemin seminaarilaiselle paljon oppia ja iloa matkastaan."