Читать книгу Kapteenin tytär - Александр Сергеевич Пушкин, Александр Пушкин, Pushkin Aleksandr - Страница 3

Belogorin linna on neljänkymmenen virstan päässä Orenburgista. Tie sinne kulkee Jaik-virran jyrkkää äyrästä myöten. Virta ei ollut vielä jäässä: sen lyijyiset aallot vyöryilivät raskaasti yksitoikkoisten lumisten rantainsa välitse. Niiden takana kirgisiläiset aromaat. Minä vaivuin ajatuksiin, suurimmaksi osaksi surullisiin. Linna-elämä ei ennustanut minulle mitään hauskuutta. Minä koettelin kuvailla mieleeni kapteeni Mironovia, tulevaa päällikköäni, ja ajattelin hänen olevan ankaran, äkäisen ukon, joka ei tiedä muusta kuin virasta ja virkatoimista ja joka pienimmästäkin syystä on valmis panemaan minut arestiin vedelle ja leivälle. Ilta rupesi hämärtämään. Me ajoimme jotenkin kiireesti.

– "Vieläkö on pitkältä linnaan?" kysyin kyytimieheltä:

– "Ei ole kuin vähän matkaa", vastasi hän; "tuolta se jo näkyykin".

Minä katselin joka haaralle, luullen saavani nähdä mahtavat muurit, tornit ja vallit, mutt'en nähnyt muuta kuin vähäisen kylän, joka oli ympäröity hirsilaipiolla. Toisella puolen oli muutamia heinäpieleksiä, puoleksi lumessa; toisella vanhuuttansa vääristynyt mylly, jonka siivet roikkuivat velttoina alas.

– "Missäs se linna on?" kysyin ihmetellen.

– "Tässä se on", vastasi kyytimies, osoittaen kylää, johon samassa juuri ajoimme. Portilla näin vanhan malmisen tykin; kadut olivat ahtaita ja vääriä; tuvat matalia ja enimmästä päästä olkikattoisia. Minä käskin ajaa linnanpäällikön taloon, ja pian pysähdyimme puisen talon edustalle, joka oli rakennettu lähelle kirkkoa, korkealle paikalle. Pihalla en nähnyt ketään. Menin porstuaan ja avasin oven eteiseen. Muuan sotavanhus istui pöydällä ja paikkaili sinisellä tilkulla viheriän univormun kyynäspäätä. Minä käskin hänen ilmoittaa minut. "Astu sisään hyvä herra", vastasi hän; "kyllä meillä ollaan kotona". Minä astuin siistiin, vanhan-aikuisesti sisustettuun huoneesen. Nurkassa seisoi astia-kaappi; seinällä riippui lasiraamissa upseerin valtuuskirja; sen molemmilla puolin oli kuvia Kistrinan ja Otshakovin valloituksesta, morsiamen valitsemisesta, kissan hautaamisesta y.m. Akkunan luona istui vanha vaimo-ihminen, röijy päällä ja huivi päässä. Hän keri rihmaa vyyhdistä, jota piteli toissilmäinen ukko upseerin univormussa.

– "Mitä suvaitsette, hyvä herra?" kysäsi vaimo-ihminen, jatkaen työtään.

Minä vastasin aikovani palvelukseen ja tulleeni ilmoittaumaan herra kapteenille, ja aioin juuri viimeisillä sanoilla kääntyä kierosilmäisen ukon puoleen, mutta emäntä keskeytti ulkoa-oppimani puheen.

– "Ivan Kusmitsh'iä ei ole nyt kotona", sanoi hän, "hän meni kylään, isä Gerasim'in luokse; mutta sama se, nuori herra, minä olen hänen emäntänsä. Tervetultua! Istukaa, olkaa hyvä".

Hän kutsui palvelustytön ja lähetti hänet hakemaan alaupseeria.

Ukko upseerin puvussa katseli minua uteliaasti ainoalla silmällään.

– "Uskallan kysyä", sanoi hän, "missä rykmentissä olette palvelleet?"

Minä tyydytin hänen uteliaisuutensa.

– "Uskallan kysyä", jatkoi hän, "miksi olette kaartista siirtyneet linnueesen?"

Minä vastasin sen tapahtuneen päällystön tahdosta, "Niin, niin", jatkoi väsymätön kyselijä, "kai jonkinlaisista tepposista, jotka eivät sovi kaartin upseerille, vai kuinka?"

– "Mitä sinä nyt joutavia haastelet?" sanoi hänelle kapteenin rouva, "näethän, että nuori mies on matkasta väsynyt; vähät hän sinun kysymyksistäsi … pidäpäs käsiäsi vähän leveemmällä… Niin, hyvä herra", jatkoi hän, kääntyen minuun, "älä sinä sure, jos lähettivätkin sinut tänne korpeen. Et ole sinä ensimmäinen, et viimeinenkään, jolle tuommoista on tapahtunut. Aika kaikki parantaa. Meillä on täällä Aleksei Ivanovitsh Shvabrin ollut jo viidettä vuotta: miesmurhasta sysättiin hän tänne. Jumala ties, miten tuo lie käynyt, hän näetkös läksi kaupungin ulkopuolelle erään vänrikin kanssa: miekat otettiin mukaan, ja niilläkös he nyt toisiansa pistelemään, kunnes Aleksei Ivanovitsh pistikin vänrikin kuolijaksi ja vielä kahden vieraan-miehen nähden. Mitäs tehdä? Vahinko ei tule kello kaulassa".

Samassa tuli sisään alaupseeri, nuori ja pulska kasakka.

– "Maksimitsh!" sanoi hänelle kapteenin rouva. "Toimitapas herra upseerille kortteeri, mutta toimita sievä ja hyvä".

"Kyllä, Vasilisa Jegorovna", vastasi alaupseeri. "Paras kai olisi Paleshaevin luokse?"

– "Ei mar", vastasi kapteenin rouva; "Paleshaevilla on muutoinkin ahdasta; hän on sitä paitsi minulle kummi ja muistaa, että me olemme hänen esimiehensä. Toimita vaan herra upseeri … mikäs teidän nimenne?"

– "Pietari Andreitsh".

– "Toimita vaan Pietari Andreitsh Simo Kusovin luokse. Hän, sen mokoma, päästi hevosensa minun kaalimaahani. Kuinka on muutoin, Maksimitsh; kaikki hyvin?"

– "Kaikki, Jumalan kiitos, hyvin; se vaan, että kapraali Prohorov tappeli saunassa Ustinja Pegulinan kanssa kiulullisesta kuumaa vettä!"

– "Ivan Ignatjitsh!" sanoi rouva kierosilmäiselle ukolle. "Otapas selvä Prohorovin ja Ustinjan riidasta, kumpi heistä oikeassa, kumpi väärässä, ja rankaise sitten molempia. Mene nyt Jumalan nimeen, Maksimitsh. Pietari Andreitsh, Maksimitsh saattaa teidät kortteeriinne".

Minä läksin. Alaupseeri saattoi minut tupaan, joka oli korkealla virran rannalla, aivan linnan vieressä. Toisessa puolessa tupaa asui Simo Kusov perheen, toinen puoli annettiin minulle. Tämä oli jotenkin siisti kamari, jaettu välilaipiolla kahteen osaan. Saveljitsh rupesi siinä puuhailemaan; minä katsoin ulos akkunasta. Edessäni levittelihe murheellinen aromaa. Sivulla seisoi muutamia tupia; kadulla käveli joitakuita kanoja. Ämmä seisoi kaukalon ääressä kynnyksellä ja huuteli sikoja, jotka vastasivat kutsumukseen ystävällisellä röhkinällä. Ja tännekös minua nyt on sysätty nuoruuteni aikaa viettämään! ajattelin. Minun tuli ikävä; minä läksin pois akkunan luota ja panin maata ilman illallista, huolimatta Saveljitshin kehoituksista, joka huokaili huokailemistaan: "Herra Jumala! Ei maista ei einettäkään! Mitä sanoo nyt meidän rouva, kun lapsi tulee kipeäksi?"

Seuraavana aamuna olin juuri ruvennut pukeumaan, kun ovi aukeni ja huoneesen astui nuori upseeri, ko'oltaan lyhyenläntä; hänen ruskeat kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta tavattoman vilkkaat.

– "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä, etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä jonkun aikaa".

Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi tulevansa yhdessä minun kanssani.

Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.

– "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".

Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä, sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia. Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.

– "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa ruoalle. Ja missäs Masha2 on?"

Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi. Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.

– "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä sorroksiin".

Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.

– "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä sittenkään tule".

– "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh; "virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".

"Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi, siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".

Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti; häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani, ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:

– "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän, Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla – Jumal' anna syntin' anteeksi! – vielä saunassa pääsee käymään.3 Hyvä se, jos sattuu joku hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".

Minä katsahdin Maria Ivanovnaan; hän oli aivan tulipunaisena, silmissä oli kyyneleitä. Minun kävi säälini häntä, ja senvuoksi kiiruhdin kääntämään puhetta toisaalle.

– "Minä olen kuullut", sanoin hyvin sopimattomasti, "että teidän linnaanne uhkaavat Bashkirit".

– "Keltäs semmoinen uutinen on saatu?" kysäsi Ivan Kusmitsh.

– "Niin juttelivat Orenburgissa", vastasin.

– "Joutavia!" sanoi kapteeni. "Täällä ei ole enää pitkään aikaan mitään kuulunut. Bashkirit on peloitettu, samoin Kirgisitkin. Ei ne tänne uskalla tulla; mutta jos tulevat, niin annan heille taas semmoisen löylyn, että muistavat kymmenen vuotta".

– "Eikö teitä peloita", jatkoin, kääntyen kapteenin rouvan puoleen, "eikö teitä peloita olla linnassa, joka on alttiina semmoisille vaaroille?"

– "Tottuu, ystäväni, tottuu ihminen kaikkeen. Parikymmentä vuotta sitten muutettiin me rykmentistä tänne, ja Herran tähden kuinka minä ensi alussa pelkäsin noita pakanoita! Kun vaan näin heidän ketunnahkaiset lakkinsa ja kuulin heidän kiljuntansa, niin, uskotkos hyvä ihminen, sydän se aivan jähmettyi. Mutta nyt olen jo tottunut, niin etten liikahda paikaltanikaan, kun tulevat sanomaan pahuksien samoilevan läheistöllä".

– "Vasilisa Jegorovna on erinomaisen urhoollinen", sanoi arvokkaasti Shvabrin. "Sen saattaa Ivan Kusmitsh todistaa".

– "Niin, näetkös", sanoi Ivan Kusmitsh; "meidän muori ei ole arkalasta kotoisin".

– "Entäs Maria Ivanovna?" kysäsin, "onko Maria Ivavovnakin yhtä rohkea?"

– "Mashako?" vastasi äiti. "Ei maan; Masha on pelkuri. Ei hän vieläkään saata kuulla pyssyn laukausta. Kun tässä pari vuotta sitten Ivan Kusmitsh kerran nimipäiväni kunniaksi laukautti meidän tykistä, niin silloin hän poloinen säikähdyksestä oli vähällä kuolla. Sen koommin tuosta tykin pahuksesta ei ole ammuttukaan".

Me nousimme pöydästä. Kapteeni rouvineen meni maata; minä läksin Shvabrinin luokse ja vietin koko illan siellä. —