Читать книгу Uudesta Maailmasta - Alexandra friherrinna Gripenberg - Страница 4

Sisällysluettelo

Se seikka jo sinänsä on onni, että saa elää aikana, jolloin suuri aate välinpitämättömyyden, nurjuuden ja ennakkoluulojen peitosta tunkeutuu ilmoille.

Se ajatus varmaan oli valtavimpana meissä naisissa, jotka 24 päivä Maaliskuuta 1888 kl. 3 jälkeen puolenpäivän kokoonnuimme komean Riggs Housen ravintolan "punaisessa salissa" Washingtonissa. Ensimmäinen kansainvälinen naiskokous oli tuonut yhteen noin 60 hiljaista, melkein juhlallisena odottavaa naista, Ameriikan naismaailman parasta. Euroopan lisä oli niin pieni, että se hukkui joukkoon. Sekä matkanmaksut että myrskyinen Maaliskuu olivat vaikuttaneet, että ainoastaan 7 naista sieltä oli saapunut. Suurta kummastusta herätti se seikka, että syrjäiset Pohjoismaat olivat lähettäneet kolme edustajaa, ja kun Norja ja Suomi nimiä huudettaessa nousivat seisomaan, kulki aaltomainen uteliaisuuden ja kummastelemisen liike läsnäolevan naisjoukon läpi.

Jokainen siellä olevista naisista oli ihmiskunnan palveluksessa tehnyt suuremman tai pienemmän työn.

Ensimmäisenä istui mrs Elizabeth Cady Stanton, "Naisten kansallisen äänestysoikeus-yhdistyksen" presidentti. Mainittu yhdistys oli kokouksen toimeenpanija. Mrs Stanton on 74 vuoden vanha rouva; lumivalkeat kiharat lepäelevät näppärästi järjestettyinä molemmin puolin hänen huomattavia kasvojaan, joita katsellessasi muistat menneen vuosisadan muotokuvia. Saman yhdistyksen varapresidentti, miss Susan B. Anthony johti kokousta. Nämät kumpikin ovat vanhoja ystäviä orjuudenvastustus-ajoilta, jolloin he työskentelivät yhdessä. Mrs Stanton on pelkkää filosofiaa, miss Anthony pelkkää järjestämiskykyä. Siksi he yhdessä ovat tehneet jättiläistöitä. Jos kysyt mrs Stantonilta jotain nais-yhdistysten työtä koskevaa, taputtaa hän olallesi lausuen: — kysytään Susanilta! — Jos perus-aatteellisessa pulmassa käännyt miss Anthonyltä neuvoa kysymään, vastaa hän heti: — ystäväni, mrs Stanton sen paraiten tietää. — Kumpikin he ovat vanhaa kveekkarisukua. Miss Anthony on enemmän suosiossa ja erittäinkin nuorten lemmikki; ne häntä sanovat "Aunt Susan'iksi" (Susan-tädiksi).

Hänen vieressään istui sihteeri, miss Rachel Foster.[8] He kaksi ovat eroamattomat ja kaunista on katsella miss Anthonyn hopeanharmaata päätä sihteerin kukoistavien kasvojen rinnalla.

Siellä istui mrs Lucy Stone, joka jo kuudettakolmatta vuotta toimittaa "The Woman's Journalia"[9] ja on yksi nais-asian etuvartioista. Pyöreine kasvoineen ja yksinkertaisine hameineen hän on suomalaisen maapapin rouvan näköinen. Siellä oli miss Frances Willard, raittius-apostoli, joka edustaa miljoonien tahtoa. Hän johtaa suurta "The Woman's Christian Temperance Unionia"[10] sekä Kansainvälistä naisten raittius-yhdistystä. Edellisen yhdistyksen sanomalehdellä "The Union Signal'illa" oli vuonna 1888 lähes 40,000 tilaajaa.

Siellä nähtiin vanha, ylhäisen näköinen mrs Julia Ward Howe, eräs Ameriikan vanhimmista ja arvokkaimmista naiskirjailijoista. Hänen rinnallaan istui mrs Mary Livermore, joka orjainvapautussodan aikana oli väsymätön sairaanhoitaja ja sairaalanjohtaja. Hänen kirjansa "Minun historiani sodasta" kuvaa liikuttavalla tavalla sodankauhuja ja naisten sankaritöitä sotalasareeteissa ja haavoitettujen keskellä taistelukentällä. Hän on samalla etevä puhuja, erittäin uskonnollisella alalla. Nuoremmista oli etevinnä mrs May Wright Sewall Indianapolista, erään klassillisen tyttökoulun johtaja, Hän on selväjärkinen, nopeatuumainen ja ponteva nainen; järjestämiskykyä hänellä on uskomaton määrä. Hän ja miss Foster asettuvat arvattavasti nais-asian johtajiksi, kun kerta vanhat muuttavat manalaan.

"The Woman's Tribunin"[11] toimittajan, rouva Clara Colbyn siellä näki. Kun kokous päätettiin pidettäväksi, lausuttiin se toivomus, että joku Yhdysvaltojen monista naislehdistä ottaisi toimittaakseen jokapäiväiset keskustelukertomukset. Mrs Colby muutti suuria siekkailematta lehtensä toimiston Beatricen kaupungista Nebraskasta Washingtoniin — noin 3 vuorokauden rautatiematkan päähän. Täten toivottiin saatavan luotettavat ja kelvolliset keskustelukertomukset kokouksesta. Ja rouva Colbyn 12-16 sivuinen, vilkas lehti täyttikin kaikki oikeutetut vaatimukset. Lukuun ottamatta pikakirjoituksella hankittuja kokouskertomuksia oli siinä oman maan ja ulkomaalaisten edustajien sekä muiden etevien naisten ja miesten elämäkertoja, kirjeitä, sähkösanomia ja runoja sellaisilta nais-asian ystäviltä, jotka itse eivät olleet päässeet kokoukseen.

Miss Anthony lausui vieraille tulotervehdyksen. Erittäin hän puhui "meren takaisille vieraille", joiksi hän muiden maiden edustajia nimitti. Nämät olivat: Englannin edustajat mrs Laura Ormiston Chant, jota sanotaan maansa kaunopuheisimmaksi naiseksi, mrs Butlerin jälkeen hän nykyään on maansa etevin työntekijä siveellisyys-asian alalla; mrs Ashton Dilke ja mrs Zadel Gustafson. Skotlannin: mrs Alice Scatcherd. Ranskan: madame Isabelle Bogelot, Norjan: rouva Sophie Magelssen-Groth. Saksan: mrs Clara Neymann. Irlannin: mrs Margaret Moore. Kanadan: mrs Bessie Keefer. Intian: Pundita Ramabai.

Tämä omituinen nuori leski herätti suurinta huomiota ja myötätuntoisuutta. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, iho ruskeahko, poskiluut korkeat, silmät lempeät ja — niinkuin sanotaan — puhuvat. Hänen naurunsa on lapsellisen heleä ja paljastaa aina loistavan valkean hammasrivin, hänen murteellinen Englannin kielensä on sominta, mitä kuulla saa. Kotimaansa tavan mukaan on hänellä julkisesti esiintyessään valkea leskenpukunsa yllään. — Ramabai oli tullut Englantiin ja Ameriikkaan kootakseen rahoja kodin hankkimiseksi n.s. lapsileskille, joita Intiassa on niin viljalta. Jokapaikassa hän tapasi runsaasti myötätuntoisuutta ja perusti Intiaan palattuaan aikomansa laitoksen. Hänellä on laajat ja perusteelliset tiedot ja kotimaassaan hänellä on oppineen, "Sarasvatin" arvo. Englannissa hän opetti sanskritin kieltä eräässä kollegessa.

Tässä ensimmäisessä kokouksessa "punaisessa salissa" keskusteltiin, olisiko pysyvä kansainvälinen naiskongressi suotava. Puheenjohtaja teki tehtävänsä hyvin ja lausunnot olivat vilkkaat ja sujuvat, kenties kuitenkin vähemmän asiaan supistuvat kuin meille pohjoismaalaisille on tavallista. Kello 7 olivat valtakirjat jätetyt kokoukselle, keskustelut päättyneet ja valmistava valiokunta määrätty.

Seuraavana päivänä saarnasi viidessä kirkossa naispapit ja illalla avattiin yleinen kokous jumalanpalveluksella. Kokoushuone, Albaughn suuri opera, oli kukilla kaunistettu, lippuja liehui katosta ja rivilöiltä. Toista tuhatta ihmistä oli koolla ja harras hiljaisuus vallitsi pastori Annie Shawin esitelmän aikana samoin kuin jokaisen viiden naispapin vuoroonsa rukoillessa. Maan tapojen mukaan alotettiin sekä itse kokous että jokainen aamu- ja iltapäivä-istunto rukouksella ja virrenveisuulla.

Osanottoa ja innostusta, joka vallitsi maanantaina 26 p. keskusteluja aljettaessa, ei käy sanoin kertominen. Kun mrs Stanton, 74 vuotiaan arvokkaisuudella, mustassa silkkipuvussa, valkea harsohuivi kaulassa, nousi alottajaispuhetta pitämään, tervehdittiin häntä kaikuvilla käsientaputuksilla. Miehet ja naiset nousivat seisomaan, heiluttivat nenäliinojaan ja itkivät. Mrs Stantonin puhe ei ollut loistavaa kaunopuheliaisuutta, mutta sen ytimenä oli järkähtämätön vakuutus ja neron tuli sitä elähytti. Hänen muistelmansa niistä 40 vuodesta, jotka olivat kuluneet ensimmäisestä naiskokouksesta Seneca Fallsissa 1848, olivat liikuttavat. Erittäin hän kuvasi surullisen leikkisästi sitä halveksimista ja niitä solvauksia, joita nais-asian ystävät muinoin saivat pitää hyvänään.

— Lucy Stone, — sanoi hän tyynellä alttoäänellään, — miss Anthony ja minä me muistamme vielä ne ajat, jolloin yleisö tervehti meitä mädänneillä munilla, eikä kukilla ja käsientaputuksilla niinkuin tänään.

Lavalla hänen ympärillään istui tusinamäärä hänen aikalaisiansa, jotka yhdessä olivat työskennelleet nais-asian ja orjuuden poistamisen hyväksi. Mrs Stantonin lopetettua puheensa, esiteltiin ulkomaalaiset edustajat yleisölle, joka ystävällisesti tervehti kutakin. Sen jälkeen alkoi se vaatia useoita lemmikkiään esille. Toinen toisensa perästä talutettiin heistä näkyville hurrahuutojen ja suosion-osotusten kaikuessa. Frederick Douglas, entinen orja, sittemmin kongressinjäsen ja yksi nais-asian vanhimmista ystävistä astui esille. Samoin Robert Purvis, aivan kuin Sauli muinoin, päätään pitempi muita ympärillään. Mary Grew sitten nähtiin, harmaassa kveekkaripuvussaan, lempeine lapsensilmineen ja valkeine kutrineen. 85 vuotias Amy Post astui tutisten, mutta suoraselkäisenä ja punaposkisena yleisön nähtäväksi. Hänen kotinsa oli muinoin ollut lukemattomien karkulais-orjien pakopaikka. Siellä näit puhujan ja kirjailijan Henry Blackwellin; hän on muuten ainoa mies Ameriikassa, joka on sallinut vaimonsa Lucy Stonen avioliitossakin pitää oman nimensä muuttamattomana. Puolisot toimittavat yhdessä tyttärensä kanssa "Naisten lehteä". Henry Blackwellin käly, pastori Antoinette Blackwell, Yhdysvaltojen ensimmäinen naispappi, siellä myös nähtiin.

Kaikki nämä vanhukset olivat yhdessä työskennelleet orjien vapautuksen hyväksi, — työskennelleet sen aatteen palveluksessa, joka Ameriikassa raivasi alaa ja valmisti mieliä toiselle, vieläkin suuremmalle aatteelle. Tämä uusi aate ei enää koskenut yksityistä luokkaa tai rotua, — ei, se koski koko ihmiskuntaa. Liikutus valtasi mielen, kun katseli noita uskollisia työntekijöitä, jalojen aatteiden uhraavia palvelijoita, heidän noustessaan puhumaan siitä, mikä oli ollut heidän elonsa elämänä. Me nuoremmat itkimme peittelemättä, mutta me itkimme ylpeyden, toivon ja kiitollisuuden kyyneliä, tuntien sydämmessämme uutta intoa kaikkeen, mikä elämässä on ylevää ja suurta.[12]

Maanantain kokoukset alkoivat ja päättyivät rankan sateen huuhtoessa katuja. Illan ohjelmassa oli tärkeä aine: kasvatus. Mrs May Wright Sewall esitti arvokkaan ja laajoihin tutkimuksiin perustuvan kertomuksen korkeamman naissivistyksen nykyisestä kannasta Yhdysvalloissa. Mrs Sewall on itse saanut perinpohjaisen kasvatuksen ja hänen esitelmänsä oli perusteellisuuden ja aineen tarkan tuntemisen kannalta tuomiten ehdottomasti siinä kokouksessa paras. Pundita Ramabai kertoi hindunaisen asemasta ja naissivistyksen suuresta edistyksestä viime vuosina Intiassa. Professori Rena Michaelisin esitelmä yhteiskasvatuksesta oli innokas ja sujuva. Se vaikutti kahdenkertaisella voimalla, sillä puhujan suloinen ja samalla reipas esiintymistapa oli ilmi-elävä puolustus hänen aatteelleen. Hän on saanut tietonsa yhteiskoulussa ja on itse nykyään opettaja kollegessa, jossa kumpaakin sukupuolta kasvatetaan yhdessä.

Tiistain aineena oli hyväntekeväisyys. Keskusteluja johti mrs Harriet Shattuck, pieni Massachusettsilais-rouva, niin pyöreä, soma ja näppärä, ettei olisi uskonut hänen koskaan saastuttaneen naisellisuuttaan julkisten kokousten johtamisella. Kun hyväntekeväisyyttä jo ammoisista ajoista on pidetty naisen ominaisena alana, voi sitkeinkin vanhoillaolija hyvällä omallatunnolla kuunnella puhujien kertovan, mitä kaikkia oli toimitettu yhteiskunnan kurjien, sen lapsipuolten, hylkyrien hyväksi. Samaa voi sanoa iltakokouksesta, jossa raittiustyöstä keskusteltiin. Sen päiväisistä puhujista mainittakoon Clara Barton, Ameriikan Punaisen Ristin-yhdistyksen perustaja. Hänen rinnallaan kimalteli Euroopan hallitsijoiden ja Punaisen Ristin-yhdistysten lahjoittamia ritari- ja kunniamerkkejä. Mrs Quintonin esitelmää naisten työstä indiaanien hyväksi kuunneltiin hartaudella. Mutta ei mitään voi verrata siihen kiihkeään innostukseen, jonka Frances Willard herätti. Lieneekö toista naista, niin rakastettua, jumaloittua kuin hän on. Mutta harva on tehnytkään niin paljo kuin hän ja hänen sielunjaloutta todistavat kasvonsa vaikuttavat nekin jo saarnan tavalla. Hänen sihteerinsä ja oikea kätensä miss Anna Gordon, selitti lämpimästi ja hyvästi "kuinka me voitamme lapset", kuinka raittius-aate on saatava lapsissa eläväksi, heidän lapsellista katsantotapaansa vahingoittamatta. Mrs Barney, Maailman-Nais-raittiusyhdistyksen vankienhoito-osaston-jäsen puhui liikuttavan kaunopuheisesti poliisimatroonien välttämättömyydestä.

Keskiviikkona tarkastettiin naisten toimia eri ammattien ja teollisuuden alalla. Mrs Laura Johns Kansasista oli puheenjohtajana. Eurooppalaisesta tuntui tämän päivän keskustelut kenties kaikista huomattavimmilta. Ihmeteltävältä kuului, mitä nämä naiset olivat tehneet maanviljelyksen, karjanhoidon, tehdasteollisuuden ja viininviljelyksen aloilla, samoin lääkäreinä, sanomalehtien toimittajina, lakimiehinä, pappeina ja opettajina jos minkälaisina. Kun vertasi kuulemaansa siihen mitä silmin näki näistä hauskoista, herttaisista ja ystävällisistä naisista, niin tuli entistä varmemmin huomaamaan, että käytännöllisyys on Ameriikan naisen pääominaisuus. "Emansipatsioonistaan" huolimatta on hänessä kiireestä kantapäähän asti joka verenpisara käytännöllinen ja tuskin hän mitään niin syvästi halveksii kuin epäkäytännöllisyyttä.

Keskiviikon suosituin puhuja oli mrs Leonora Barry, työväenluokasta lähtenyt nainen, joka itse on hankkinut itselleen sivistyksensä ja aseman ja nykyään on yksi suuren "Työn ritarit" nimisen työväen-yhdistyksen toimekkaimmista jäsenistä. Hänen vilkas, omituinen puhetapansa muistutti mieleen metsän huminaa, puron sointuista lorinaa, tai mitä vaan on raitista ja alkuperäistä olemassa. Eräs vanha rouva, mrs Esther Warnerkin herätti lämmintä myötätuntoisuutta kertoessaan yksinkertaisesti ja herttaisesti farmernaisten töistä.

Valpas ja huomaava kokoustoimikunta oli luultavasti peljännyt, että nämä kaksi kokouspäivää tuntuisivat yksitoikkoisilta. Ohjelmaan oli senvuoksi soviteltu viulunsoittoa ja soololaulua. Taiteilijat olivat nuoria naisia. Ei mahtanut kuitenkaan kukaan pitkästymistä valittaa kokousviikon aikana. Uudet puhujat ja uudet keskustelu-aineet ja yhä kasvava ja vaihtuva innostus estivät yleisön ikävystymästä. Kokous-ohjelmien pääkohdiksi oli aina soviteltu 20-25 minuutin pituisia esitelmiä. Muut lausunnot eivät saaneet osalleen enempää kuin 10 minuuttia kukin.

Torstai oli päivänpaisteinen ja kirkas, oikea kevätpäivä lempeine tuulineen ja äskenpuhjenneine lehtineen. Nytkin, auringon loistaessa, istui yleisö kuumassa, täyteen sullotussa kokoussalissa yhtä innokkaana kuin sadepäivinäkin. Päivän aineina olivat työn järjestäminen ja naisen laillinen asema. Frances Willard puhui taas mainiosti. Hänen yhtymiskehotuksensa naisille vaikutti mahtavasti, sillä jokainen tiesi kuinka suurenmoisen elävän koneiston kehottaja itse järjestämiskyvyllään on luonut.

Mrs Louise Thomas, jo ennen mainitsemamme newyorkilaisen naisklubbin presidentti, kertoi klubbinsa toimista hyväntekeväisyyden, taiteen ja kirjallisuuden y.m.s. alalla. Enin huomattava oli kuitenkin mrs Devereux Blaken kuvaus niistä laillisista epäkohdista, jotka sitovat Ameriikan naista. Erittäin hän kosketteli sitä luonnotonta kohtaa, että naidulla äidillä ei lain edessä ole mitään merkitystä lapsiansa koskevissa asioissa, mutta naimattomalla äidillä on täysi valta lapsiinsa. — Kahdessa eri esitelmässä intiaani- ja mormooninaisten asemasta saatiin kuulla monta uutta ja huvittavaa seikkaa. Perjantai aamuna ryhdyttiin siveellisyyskysymykseen, ja vakavia, liikuttavia sanoja lausui moni nainen, joka oli tutkinut asiaa usealta eri katsantokannalta. Tohtori Caroline Winslow, eräs Yhdysvaltojen vanhimmista naislääkäreistä, puhui naisen hienolla arvokkaisuudella ja vakavasti jalomman, puhtaamman avioliittokäsitteen välttämättömyydestä. Kristityn velvollisuus on elää siveellisesti sekä avioliiton ulkopuolella että avioliitossa. Frances Willard, mrs Saxon, Ameriikan paras ja mrs Ormiston Chant, Englannin paras naispuhuja tämän aran kysymyksen alalla, liikuttivat kukin syvästi yleisöä. Kokousta johti arvokkaasti mrs Elizabeth Boynton Harbert Chicagosta.[13]

Perjantai ilta kävi vilkkaaksi, sillä keskustelu-aineena oli nainen valtiollisella alalla ja onhan valtiollisilla asioilla se ominaisuus, että tekevät lämpimästä kuumaa ja kuumasta kiehuvaa. Puhe sujui kuin voideltu. Mrs Isabella Beecher Hooker, Harriet Beecher Stowen sisar, lausui voimakkaasti ja asiallisesti, millä perustuksella Ameriikan naiset vaativat Yhdysvaltojen perustuslakien nojalla itsellensä äänestysoikeutta.

Lauvantain kokous oli viikon loistokohta. Se oli "tienraivaajien" päivä, Lava oli kukkatarhana ja siellä istui noin 40 vanhaa naista ja herraa, 40 kaikkein armainta hopeatukkaista, reipasta vanhusta. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies, nenäliinoja liehutettiin ja hurraahuudot kajahtelivat, kun kuushenkinen nuorten naisten lähetystö pastori Annie Shawin johdolla heille kantoi kauniita kukkakoreja. Mrs Sewallin puhe vanhuksille oli mestarillinen. Se oli kunnioittavainen, hellä, hupainen ja uhkui nuoren sukupolven vapaaehtoista, sydämmellistä kiitollisuutta poistuvalle polvelle. Vanhusten vastaukset olivat tietysti liikuttavan juhlalliset, sillä 40 vuoden työ, kokemus, ilot ja surut lisäsivät eri painon joka sanalle.

Illalla jatkettiin keskustelua naisen valtiollisista oikeuksista. Miss Helen Gardenerin, tiedemiesten tutkimisille nojautuva esitelmä "Sukupuoleisuus aivoissa" oli illan paras. Oppineen taidolla ja samalla ominaisesti hän todisti, että väitös naisten aivojen huonommuudesta oli olettamista, sillä uusimmat tutkimiset sitä eivät suinkaan ole todistaneet. Esitelmän mukana seurasi koko joukko hyväksymislauseita, joita tunnetut ameriikkalaiset tiedemiehet käsikirjoituksen luettuansa olivat siihen liittäneet.

Sunnuntain kokouksessa me eurooppalaiset saimme hämmästyä, kuullessamme miten laajasti, perinpohjaisesti ja tunnokkaasti Ameriikan naiset ovat tutkineet uskonnollisia asioita. Ohjelmassa oli virrenveisuuta, rukous, keskusteluja ja kolme esitelmää: "Uskonnosta ja tieteestä", esittäjä pastori Antoinette Blackwell, "Äidinrakkaus jumaluuskäsitteessä", esittäjä mrs Mathilda Gage sekä "Nainen ensimmäisen kristillisen kirkon aikana", esittäjä mrs Beecher Hooker.

Illalla, kokousten lopettajaisissa, piti mrs Zerelda Wallace, erään Yhdysvaltojen lempikirjailijan Lew Wallacen äiti, ytimekkään esitelmän "Vaalilipun siveellisestä merkityksestä". Hänen näyttäytyessään puhelavalla, alkaa yleisö heti huutaa: — the mother of Ben Hur! The mother of Ben Hur! (Ben Hurin äiti! Ben Hurin äiti! — Ben Hur on Wallacen suosituin teos). Rouva Wallace oli kauvan ollut epäselvillä siitä, pitikö äänestys-oikeutta ulotettaman naisillekkin vai ei, mutta sai ratkaisevan mielipiteen seuraavalla tavalla: Indianan naiset lähettivät senaatille raittiutta koskevan pyyntökirjoituksen, joka alkoi sanoilla: "Me allekirjoittaneet emme vaadi äänestys-oikeutta" — — — Mrs Wallace oli itse pyynnön perilleviejänä, mutta senaati kohteli sekä pyyntöesitystä että sen tuojaa niin halveksivalla tavalla, että hän huudahti: no niin, jos miehet pitävät näin vakavaa asiaa jonninjoutavana, täytyy naisen päästä lainlaadintaan! — Sen jälkeen hän on ollut "keltaisen nauhan armeijassa" innokkaana työntekijänä.

Mrs Stanton lopetti kokouksen pitkällä, juhlallisella hyvästijättöpuheella ja siten oli tämä muistorikas, unohtumaton viikko, ensimmäinen laatuansa, muuttunut menneheksi.

Kokonaisuudessaan oli tämä kansainvälinen naiskokous onnistunut erittäin hyvin. Tosin ei Eurooppa ollut lähettänyt ainoatakaan etevimmistä naisistaan, mutta ne kertomukset eri maiden naisvapautuksen työstä, jotka kokouksessa luettiin, olivat luullaksemme huolellisesti tehdyt. Ameriikan naisilla oli loistavat edustajat, eikä ainoakaan maan etevimmistä naiskansalaisista ollut jäänyt pois. N.s. naisten itsensäjumaloimista huomasi vaan poikkeustiloissa, eikä sillä ollut tilaisuutta ilmaantuakkaan, kun usiammat puhuivat toimista kokonaisen suunnan tai yhdistyksen hyväksi, eivätkä omia yksityisiä töitään. Eikä pikku töitä ylistetty yli arvonsa, sillä monen kokouksessa olleen naisen teot olisivat miestenkin keskuudessa täys-arvoisia. Tosin tuntui moni lause suomalaisen korvissa tyhjältä korupuheelta, mutta tuo ylistely lähti kansan tavasta, eikä ollut naisten vika. "We like to say nice things to each other",[14] lausuvat ameriikkalaiset, sekä miehet että naiset. Eikä meidän tarvitse mennä pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle, jos tahdomme tavata kansoja, joista korulauseet ja kiitokset maistuvat yhtä hyviltä. — Kaikki tapahtui tyynesti, ankarassa järjestyksessä, eikä liioittelemista huomannut nimeksikään. "Siellä näet", sanoi eräs Washingtonin lehti, "satamäärän vanhahkoja, ja nuorenpuoleisia naisia, kaikki ovat sievästi puetut, mutta veikistelemishalua et huomaa, arvokkaisuutta ja tyyneyttä vaan tapaat, kasvoista loistaa äly, perinpohjainen sivistys ja lähimmäisen tuskille lämmin osanotto". Järjestys-ohjelma oli oivallinen, sitte kun oli päästy ensipäivästä monine eri suunnalta tulleine edustajineen. Koko vuoden olivat varapresidentti, miss Anthony, sihteeri, miss Foster ja toimeenpanevan valiokunnan puheenjohtaja mrs Sewall, jo tehneet valmistustöitä. Oli lähetetty 10,000 kutsumuskirjettä, 10,000 kehotusta, 10,000 ilmotuslistaa, 4,000 kirjettä, painettu 17,000 ohjelmaa, hankittu 100 muotokuvaa, suunniteltu yhtä monta elämäkerta-kirjoitusta. Menoja oli karttunut 10,000 dollaria ja ne suoritettiin vapaaehtoisilla rahalahjoilla ja sisäänpääsömaksuilla. Yhdeksän eri toimikunnan huostassa oli soitannon, koristusten ja rautatiepiljettien hankkiminen, vierasten vastaan-otto ja hoito, ravintolat y.m. Naispuolinen pikakirjuri apulaisineen piti huolen keskustelukertomuksista ja mrs Clara Colby johti, valkea esivaate edessä, pientä tiedustelija-armeijaansa "Kiggs Houseen" tilapäisesti sijoitetussa toimituspaikassa. Edellisellä viikolla oli tärkeimpien puheiden pääseikat lähetetty maan etevimmille lehdille, niin että ne voivat heti seuraavana aamuna sen jälkeen, kun puhe oli pidetty Washingtonissa, painattaa sen lukijoilleen.

Yksimielisyys, hyväntahtoisuus ja innostus vallitsivat. Jokaiseksi lomahetkeksi kokoontuivat edustajat hotellinsa saliin. Siellä haettiin tuttavia, solmittiin ystävyysliittoja. Siellä yhtyi kelpo nainen yhdeltä ilmansuunnalta vertaiseensa, joka tuli toisaalta. Sitten käytiin toistensa huoneissa vieraisilla. Naiduilla naisilla oli melkein jokaisella miehensä ja lastensa valokuvat mukanaan ja niitä piti toisten välttämättä katsella. Usein sait kuulla seuraavantapaisen keskustelun:

— Minä olen mrs N. Y:stä.

— Minä olen mrs Y. N:stä.

— Eihän nyt, oletteko te naimisissa? Minä luulin teitä naimattomaksi!

— Minuako? Jolla on miesten paras miehenä (the nicest husband in the world)! — Ja sitten täytyi ystävysten tietysti katsella toistensa perhevalokuvia ja yhdessä vuodattaa pieni kyynel "vauvan" viimeistä pikkusukkeluutta muistellessaan. Naisten sananparreksi tullutta kateutta näkyi perin vähän. Ansainneet saivat kyllä sydämmellistä ihailua ja teeskentelemätöntä kiitollisuutta osalleen. Miss Anthony kuitenkin enin, sillä hänen vaatimatoin, väsymätöin työnsä luo rakkautta yhtä luonnollisesti kuin päivänpaiste loihtii kukkia ilmoille. Jokaista varten hänellä oli lempeä sananen. Sattui kuitenkin usein, että hän kesken vilkkainta puhettaan laski kätensä puhuteltavan olalle, tuttavallisesti kysästen: — my dear, mikä teidän nimenne onkaan? — Kymmenittäin, usein sadottain esiteltiin hänelle päivässä naisia; jokaisen muistaminen erikseen ei ollut mikään helppo asia.

Läsnäolevista olivat muutamat perin kummallisia. Muuan tohtori W., keski-ikäinen nainen, kävi miehenpuvussa ja mrs L. oli tunnettu siitä, että oli pyrkinyt Yhdysvaltojen presidentin-ehdokkaaksi. Nuo liiallisuuksien tavottelijat eivät kuitenkaan häirinneet juhlamieltä. Kaikenlaiset nais-yhdistykset olivat lähettäneet edustajia. Kokouksella oli niin laaja perustus, että jokainen valtiollinen ja uskonnollinen suunta voi lemmekkäästi yhtyä samalla lavalla. Sen lisäksi saapui pitkin kokous-aikaa likeltä ja etäältä tulvimalla vieraita, enimmäkseen naisia, jotka itse toimivat joko naisasian, raittiuden, kasvatuksen, lähetystoimen, sairastenhoidon tai hyväntekeväisyyden alalla.

Ensi kokouksessa valittu valiokunta oli ollut ahkerassa puuhassa koko viikon. Oli ehdotettu kansainvälistä naisyhdistystä, joka liittäisi yhteen ja järjestäisi kokonaisuudeksi kaikki ja kaikenlaiset nais-yhdistykset. Valiokunta oli suunnitellut sen säännöt ja ohjelman ja ehdottanut sen presidentiksi mrs Millicent Garrett Fawcettia Lontoosta. "Sellainen yhtyminen", sanoi valiokunta lausunnossaan, "auttaisi naisia välttämään oman työnsä ihailemisen vaaraa, sillä he saisivat täten vertaamistilaisuuksia, he näkisivät, mitä naiset muissa maissa ovat tehneet ja huomaisivat aina jonkun oppimista tarjoovan alan."

Sanomalehdet olivat ylipäänsä ystävällisellä tuulella. Toisinaan tarttui sanomalehtiherroihin kuitenkin polttava ivakuume. Niin kuvasi esim. muuan lehti surkeilla valitusvirsillä sitä hamevaltaa, joka Riggs Housessa vallitsi. Kaikki miehet muka hiipivät nurkkia pitkin. Saappaidenkiillottaja oli lähtenyt tiehensä, viinikauppias mennyt hirteen ja ravintolan nostolaitosta hoitava poika mietti keinoa, miten helpoimmalla ja hauskimmalla tavalla pääsisi pois täältä murheen laaksosta, — "sillä" — niin kuului tuo marttyyri sanoneen — "olkoot nämä naiset, jos ovatkin, maailman viisainta vaimoväkeä, ei niissä siltä ole yhden yhtäkään, joka olisi mies löytämään tien omaan huoneeseensa."

"Valkea talo", presidentin asunto, avasi salinsa edustajille; ajanmerkki sekin, niin vähä kuin Grover Clevelandin ja nais-asian välillä muuten lieneekin yhtymiskohtia. Kaksi upporikasta senaattoria, Palmer ja Stanford, piti kumpikin iltaman edustajille. Senaatin äänestysoikeus-valiokuntakin vastaanotti heidät sekä muutamia etevimpiä muista kokouksen naisista. Mainioita puheita pitivät siinä tilaisuudessa rouvat Stanton, Scatcherd, Blake ja Ormiston Chant; viimeksimainittu sai vakavat senaattorit kyyneleitä vuodattamaan. Hänen loistava puhekykynsä hurmasi nuoret ja vanhat, oppineet ja oppimattomat.

"Riggs Housen" omistajat mr ja mrs Spofford olivat kokouksen toimeenpanijoille erittäin ystävälliset: koko laitoksensa he antoivat naiskokouksen käytettäväksi, samalla myöntäen tuntuvan hinnan-alennuksen. Kaksi viikkoa oli ruokasali koristettu kaikkien maiden lipuilla. Juhlamieli vallitsi joka sopessa. Ei kukaan mahtanut katua tuloansa, oli matka ollut kuinka pitkä tahansa. Itse kokous jo sinänsä oli mukanaolijalle vahvistusjuoma, se lisäsi hänessä uskoa kalliin nais-asian järkähtämättömään oikeuteen ja totuuteen. Kaivaten erosivat Euroopan edustajat uusista ystävistään, juhla-ilosta ja nyt jo kevätkoreudessaan loistelevasta Washingtonista, jatkaakseen kukin kulmallaan huomioitaan Uudessa Maailmassa.