Читать книгу Vuosisadan lapsen tunnustus - Alfred de Musset - Страница 5

II

Оглавление

Sisällysluettelo

Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja nousivat hevostensa selkään.

Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.

Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.

Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa, että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa, se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia — oli vain ruumiita ja puolijumalia.

Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.

Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen, tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua vuoteeseensa — samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski, haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.

Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä ja että niiden alareunassa luettiin sanat: Salvatoribus mundi.

Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä. He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta. He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä — kaikki oli autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.

Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata. Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia, kaikki väittelivät ja huusivat — ja täytyi ihmetellä, että yksi ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.

Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä, sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän uudet puvut.

Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta, rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla: "Ruvetkaa papeiksi."

Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia, sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.

Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen, verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas toive.

He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.

Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä, ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.

Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä, vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."

Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko entisyyden raunioille.

Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison, keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.

Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen suonissa.

Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli, joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio, puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo, joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.

Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska, joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus — samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia, jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä. Sen jälkeen tuli hiljaisuus.

Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon.

Europan historiassa on usein havaittu, että ruhtinas on näyttänyt pelon ensi oireita ja että hänen kansansa on repinyt hänet kappaleiksi. Mutta jos joskus onkin niin käynyt, niin ei aina. Kuninkaita on kadonnut, mutta kuningasvalta elää. Napoleonin lähestyessä näytti kuningasvalta noita pelon oireita, jotka vievät perikatoon, eikä ainoastaan kuningasvalta, vaan uskonto, aateli, kaikki jumalallinen ja inhimillinen mahti.

Kun Napoleon oli kukistunut, kohottivat jumalalliset ja inhimilliset auktoriteetit taas päätään, mutta kukaan ei niihin uskonut. Epäusko niiden mahtiin oli ensimäinen koiranpurema.

Napoleon oli viimeinen liekki yksinvallan alttarilla. Hän järkytti ja teki naurettavaksi kuningasvallan samoinkuin Voltaire jumalansanan. Ja hänen kukistuttuaan, kuului hirvittävä jyske; St. Helenalla putosi kivinen paasi vanhan maailman yli. Samalla hetkellä syttyi taivaalle järjen jäinen tähti. Sen säteet muistuttivat kuun säteitä, sekin jakoi valoa ilman lämpöä ja verhosi maailman sinisiin käärinliinoihin.

Näihin saakka oli kyllä nähty ihmisiä, jotka vihasivat aatelia, jotka panettelivat pappeja ja jotka juonittelivat kuninkaita vastaan. Kansa oli ennenkin kapinoinut ennakkoluuloja ja säätyetuoikeuksia vastaan, mutta kokonaan uutta oli nähdä kansan hymyilevän kaikelle. Aatelismiehen, papin tai ruhtinaan ohikulkiessa puistivat talonpojat, jotka olivat olleet sodassa, päätään, ja sanoivat: "Tuon olemme ennen nähneet toisessa paikassa; hän mahtaili silloin vähemmän." Kun heille puhuttiin valtaistuimesta ja alttarista, sanoivat he: "Ne ovat tehdyt neljästä laudasta, jotka me olemme ensin naulanneet kokoon ja sitten repineet hajalle." Kun heille sanottiin: "Kansa, sinä olet palannut oikealle tielle, sinä olet kutsunut takaisin kuninkaat ja papit", vastasivat he: "Me emme ole sitä tehneet, vaan muutamat tyhjäntoimittajat." Ja kun heille sanottiin: "Unohda menneisyytesi, tee työtä ja tottele", nousivat he istuimiltaan, ja saattoi kuulla aseen kilinää: vanha ruostunut miekka oli liikahtanut huoneen nurkassa. Silloin sanottiin: "Pysy ainakin alallasi; ja jollei kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa, älä sinäkään pyri ketään vahingoittamaan." Ja siihen kansa tyytyi.

Mutta nuorisoa ei sillä rauhoitettu. Ihmisessä asuu kaksi salattua voimaa, jotka aina käyvät sotaa keskenään. Toinen niistä on tarkkanäköinen ja kylmäverinen. Se riippuu kiinni todellisuudessa, se laskee, punnitsee ja arvioi menneisyyttä. Toinen janoaa tulevaisuutta ja kurkottuu kaikkea tuntematonta kohti. Kun intohimo valtaa ihmisen, seuraa järki itkien hänen perässään ja varottaa onnettomuudesta, mutta niin pian kuin ihminen pysähtyy, niin pian kuin hän sanoo itselleen: "Se on totta, minä olen hullu, mihin olenkaan menossa", huutaa intohimo vastaan: "Pitääkö minun sitten kuolla?"

Selittämätön tyytymättömyys alkoi kiehua kaikissa nuorissa sydämissä. Tuomittuina ruhtinasten valtioviisauden kautta toimettomuuteen ja ikävään, täytyi nuorten nähdä kuinka ne hyökyvät aallot, joita vastaan he olivat koettaneet käsivarsiaan, vetäytyivät takaisin. Kaikki nämä taisteluun voidellut gladiaattorit tunsivat sydämensä pohjassa kalvavan epätoivon. Varakkaimmat heittäytyivät suinpäin hurjisteluihin, vähemmän varakkaat ottivat vastaan yhteiskunnallisia toimia. Köyhät antautuivat turhaan suurisanaiseen intoiluun ja määrättömään politikoitsemiseen. Inhimillinen heikkous etsii seuraa ja ihminen on luonnostaan lauma-eläin. Pantiin toimeen käsirytäköitä lakiasäätävän kamarin ovenvartijain kanssa, juostiin teatteriin katsomaan näytelmää, jossa Talma esiintyi Caesarin naamiossa, tai tungeskeltiin jonkun vapaamielisen kansanedustajan hautajaisissa. Mutta tultuaan kotia tunsivat kaikki, puolueista riippumatta, elämänsä tyhjyyden ja käsiensä voimattomuuden.

Yhtä kalpeaa ja köyhää kuin julkinen elämä, oli myöskin elämä perheissä. Tekopyhyys hallitsi kaikkia tapoja, ja englantilaiset vaikutukset hävittivät tieltään kaiken iloisuuden. Ehkäpä kaitselmus sillä tavoin mursi auki uusia teitä, ehkäpä edistyksen henki kylvi naisten sydämiin sillä tavoin sitä inhimillisen riippumattomuuden tarvetta, joka kerran oli tuleva heidän vaatimuksekseen. Tapahtui jotain ennen kuulumatonta kaikissa Parisin salongeissa: miehet asettuivat toiselle puolen, naiset toiselle. Edelliset, puettuina valkoisiin kuin morsiamet, ja jälkimäiset, mustissa kuin vanhempiaan surevat, mittelivät toisiaan katseillaan.

Varmaa on, että meidän aikamme miesten musta puku on synkkä vertauskuva. Siinä on ritari luopunut haarniskastaan ja kavaljeeri koreista päärmeistään. Kylmä järki on hävittänyt kaikki haaveet, mutta käyttää itse surupukua, jotta lausuisimme sille muutamia osanoton sanoja.

Ylioppilas- ja taiteilija-elämän vapaat, kauniit, rohkeat tavat potivat nekin tätä yleistä ajansuunnan muutosta. Miehet erosivat naisista, kuiskattuaan heidän korvaansa kuolemaan saakka haavoittavia ylenkatseen sanoja. He heittäytyivät viimein nautintoon ja hurjisteluihin. Rakkautta samoinkuin kunniantuntoa ja uskontoa alettiin pitää vanhentuneena käsitteenä. Käytiin huonoissa paikoissa. Keskiluokan tyttö, uneksiva romanttinen olento helline rakkauksineen sai hyljättynä istua kauppamiehen pöydän takana. Hän oli köyhä eikä kukaan hänestä enää välittänyt. Hän möi itsensä saadakseen kauniin puvun tai kauniin hatun. Surullisia aikoja! Nuori mies, joka entisaikaan olisi häntä rakastanut ja josta hänkin puolestaan olisi pitänyt, joka muinoin vei tyttönsä Verrières'in ja Romainville'n metsiin, tansseihin ja illalliselle luonnon helmaan, hän, joka pitkinä talvipuhteina tuli tyttönsä luo myymälän peräkamariin ja puheli hänen kanssaan iltalampun ääressä, hän joka jakoi tytön kanssa hiellä ja vaivalla hankitun leipänsä ja puhtaan ja köyhän rakkautensa, hän oli kadonnut maailmasta. Meidän aikamme nuori mies tapasi tyttönsä jonakin iltana hurjistelujen jälkeen kurjasta pesästä, missä hän värjötti kalpeana, nälkä huulilla ja häpeä sydämessä.

Niihin aikoihin keräili kaksi Napoleonin jälkeen suurinta neroa kokoon ne tuskan ja surun ainekset, jotka olivat hajallaan maailmankaikkeudessa. Goethe, uuden kirjallisuuden patriarkka, oli kuvannut Wertherissä onnettoman, kuolemaan vievän intohimon ja luonut Faustissa synkimmän hahmon, mikä milloinkaan on edustanut syntiä ja onnettomuutta. Hänen kirjansa alkoivat niihin aikoihin tulla Saksasta Ranskaan. Itse istuen työhuoneessaan taulujen ja kuvanveistosten ympäröimänä, rikkaana, onnellisena ja tyynenä, näki hän, isällisesti hymyillen, kuinka hänen synkät teoksensa tulivat rajan yli meidän luoksemme. Byron vastasi hänelle tuskan huudolla, joka pani Kreikanmaan vapisemaan, ja ripusti Manfredinsa syvänteen yli — ikäänkuin tyhjyys olisi ollut arvoituksen ratkaisu.

Suokaa minulle anteeksi, te suuret runoilijat, jotka nyt olette tuhkaa ja jotka lepäätte maan povessa, suokaa minulle anteeksi! Te olette puolijumalia ja minä vain kärsivä lapsi. Mutta kun kirjoitan näitä rivejä, en voi olla teitä kiroamatta. Miksi ette laulaneet kukkien tuoksua, luonnon ääniä, toivoa ja rakkautta, viiniä ja aurinkoa, taivaan sineä ja kauneutta? Tekin olette tunteneet elämän, tekin olette kärsineet, teidänkin jalkojenne edessä on maailma luhistunut ja tekin olette epätoivosta itkeneet sen raunioilla. Teidänkin rakastajattarenne ovat teidät pettäneet, teidän ystävänne teitä panetelleet, teidän maanmiehenne käsittäneet teidät väärin. Kuolema ja kärsimys olivat teidän sydämissänne ja teidän silmissänne. Te olitte tuskan jättiläisiä. Mutta sano minulle, jalo Goethe, etkö kuullut enää yhtään lohdun ääntä Saksanmaan vanhojen metsien pyhässä huminassa? Sano minulle sinä, jonka runous oli tieteen sisar, eivätkö nämä molemmat yhdessä voineet ikuisessa luonnossa löytää yrttiä, joka olisi tehnyt niiden suosikin sydämen terveeksi? Sinä, joka olit panteisti, sinä kreikkalaisen antiikin runoilija ja loukkaamattomien muotojen rakastaja, etkö voinut sekoittaa hiukan hunajaa niihin kauniisiin maljakoihin, joita teit, sinä, jonka tarvitsi vain hymyillä niin mehiläiset lensivät huulillesi? Ja sinä, sinä Byron, eikö sinulla ollut Ravennassa sitruunapuittesi ja sinisen venetsialaisen taivaasi alla, rakkaan Adrianmeresi rannoilla rakastettusi? Jumalani, minä en ole kuin heikko lapsi, mutta vaikka olen kärsinyt ehkä suurempia tuskia kuin sinä, niin en kuitenkaan ole menettänyt toivoani, minä voin kiittää Jumalaa elämästä!

Kun englantilaiset ja saksalaiset aatteet tulivat meidän keskuuteemme, otettiin ne alussa vastaan hiljaisella tyytymättömyydellä, jota pian seurasi peloittava mullistus. Muodostaa yleisiä aatteita on samaa kuin tehdä salpieterista ruutia, ja suuren Goethen homeeriset aivot olivat kuin puristin valuttaneet kielletystä hedelmästä kaiken mehun. Ne jotka eivät lukeneet, luulivat voivansa pysyä syrjässä kaikesta. Poloiset! Tärähdys viskasi heidät kuin hiekkajyväset kaikkiin taivaan tuuliin.

Se oli kaiken taivaisen ja maisen kieltämisen ja epätoivon aikaa. Jos joku olisi koettanut ihmisyyden valtimoa, olisi hän tuskin huomannut sen lyövän. Kun sotilaalta muinoin kysyttiin, mihin hän uskoi, vastasi hän: "Itseeni"; Ranskan nuoriso vastasi samaan kysymykseen: "En mihinkään."

Muodostui kaksi leiriä. Herkät, kärsivät sielut, kaikki, jotka janosivat jotakin ikuisempaa, painoivat päänsä alas ja itkivät. He verhoutuivat sairaihin uniin eivätkä he nähneet edessään muuta kuin pettymyksen rannattoman meren. Toiselta puolen heittäytyivät kaikki, jotka olivat lihaa ja verta, aistillisiin nautinnoihin eikä heillä ollut muuta huolta kuin laskea rahojaan. Sielu vaikeroi ja ruumis nauroi.

Sielu valitti:

"Ah, usko on mennyt! Taivaan pilvet putoilevat alas rankkasateena. Meillä ei ole mitään odotettavaa, mitään toivottavaa, meillä ei ole edes kohta ristiin lyötyä puupalaa, jonka edessä voisimme rukoilla. Tulevaisuuden tähti ei jaksa kohota taivaanrannan yläpuolelle, se on pilvissä ja, kuin talviaurinko, veripunaisen kehän, vallankumouksen värin, ympäröimä. Ei ole enää rakkautta eikä kunniaa. Synkkä yö peittää maan. Ja me olemme jo kuolleet, kun päivä kerran valkenee."

Ruumis julisti:

"Ihmisen tehtävä maan päällä on käyttää aistimiaan. Hänellä on hallussaan enemmän tai vähemmän keltaisia ja valkeita kolikoita ja niiden mukaan lasketaan hänen arvonsa. Syödä, juoda, nukkua — se on elää. Ihmisten välinen ystävyys on siinä, että toinen lainaa toiselle rahaa, mutta harvinaista on että toinen suuresti toistansa rakastaisi. Sukulaiset ovat olemassa sitä varten, että heidät saa kerran periä. Rakkaus on ruumiinharjoitusta. Ainoa henkinen nautinto on tyydytetty turhamaisuus."

Kuin aasialainen rutto, joka nousee Ganges-virran höyryistä, levisi tämä hirvittävä toivottomuus nopeasti yli maan. Jo oli Chateaubriand, runouden ruhtinas, pukenut pelottavan epäjumalansa pyhiinvaeltajan kaapuun ja asettanut hänet marmorialttarille, tuoksuvien suitsutusten keskelle. Jo veivät vuosisadan lapset kangistunein käsin huulilleen maljakon myrkyllisen juoman. Kaikki oli lopussa ja shakaalit astuivat esiin luolistaan. Sairas mädännyt kirjallisuus, joka oli vain muoto, kauhistuttava muoto, alkoi höystää näitä luonnon kitukasveja löyhkäävällä verellään.

Kuka uskaltaa edes kertoa kaikkea mitä tapahtui koulun seinien sisäpuolella? Opettajat epäilivät kaikkea, oppilaat kielsivät kaiken. Runoilijat lauloivat epätoivoa. Nuorukaiset lähtivät kouluista kukoistavin poskin ja puhtain otsin, mutta kirous huulilla. Ranskalainen henki, joka luonnosta on iloinen ja avomielinen, koetti vielä pitää puoliaan. Aivot omistivat helppoudella englantilaisia ja saksalaisia aatteita, mutta sydämet olivat liian hentoja taistelemaan ja kärsimään — ja ne riutuivat kuin taitetut kukat. Kuolemanajatus tunkeutui niiden olemuksen sisimpään sopukkaan. Synnin iloa ei tunnettu, ainoastaan hyveen kieltämistä. Tuskan sijaan tuli tunteettomuus. Viisitoistavuotiaat, jotka olivat sijoittautuneet kukkivan pensaan alle, puhuivat tavalla, joka olisi pannut Versaillesin kankeat pensastot kauhusta vapisemaan. Pyhää ehtoollisleipää, joka on taivaallisen rakkauden ikuinen vertauskuva, käytettiin kirjeiden sulkemiseen. Lapset sylkivät pyhää sakramenttia.

Onnellisia ne, joiden ei tarvinnut kokea noita aikoja! Onnellisia ne, jotka kuilun partaalla käänsivät katseensa taivasta kohti. Heitä oli olemassa ja he säälivät meitä.

On valitettavasti totta, että voimainkulutus, joka sisältyy kiroukseen, helpottaa liian täyttä sydäntä. Kun jumalankieltäjä ottaa kellon taskustaan ja pyytää Jumalaa tekemään neljännestunnin kuluessa lopun hänen elämästään, on varmaa että hän hankkii itselleen neljännestunniksi julman nautinnon. Se on epätoivon huippu, kaikkien taivaallisten valtojen manaamista. Onneton kiemurtelee sen jalan alla, joka hänet murskaa. Hän päästää tuskan huudon — mutta kuka tietää eikö se Kaikkivaltiaan edessä muutu rukoukseksi.

Siten käyttivät nuoret ihmiset toimettomat voimansa ylenmääräiseen epätoivoon. Ihmisille, joilla ei ole mitään elämäntehtävää, on helpottavaa saada pilkata kunniallisuutta, uskontoa, rakkautta ja kaikkea mitä heidän eteensä tulee. Heihin itseensä sattui heidän ivansa pahimmin. On mieluista kuvitella olevansa onneton, vaikka on itse asiassa vain tyhjä ja ikävystynyt. Kuolemanajatuksen ensimäinen käytännöllinen seuraus oli elostelu, joka puristaa verestä kaiken voiman.

Rikkaat ajattelivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin kulta, kaikki muu on unta. Nauttikaamme ja kuolkaamme." Ne, jotka omistivat vähemmän, sanoivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin unohdus, kaikki muu on unta. Unohtakaamme ja kuolkaamme." Ja köyhät sanoivat: "Ei ole muuta todellisuutta kuin onnettomuus, kaikki muu on haavetta. Kirotkaamme ja kuolkaamme."

Onko kuvaukseni liioiteltu, liian synkkä? Olenko ihmisvihaaja?

Suotakoon minun tehdä muutamia huomautuksia.

Kun lukee kertomusta Rooman keisarikunnan häviöstä, ei voi olla panematta merkille, kuinka paljon pahaa saivat valtaan päästyään aikaan kristityt, jotka olivat olleet niin ihailtavia korvessa.

"Kun ajattelen", sanoo Montesquieu, "sitä syvää tietämättömyyttä, jossa kreikkalaiset papit pitivät kansaa, en voi olla vertaamatta heitä Herodotoksen mainitsemiin skyyttalaisiin, jotka kaivoivat silmät orjiensa päästä estääkseen näitä ajattelemasta tai tekemästä muuta kuin heille määrättyä maidon vispilöimistä. Kaikkiin valtion asioihin, päättämään rauhasta, sodasta, aselevosta, kaupasta, avioliitosta tarvittiin pappeja. On mahdotonta kuvitella kaikkea sitä pahaa, mikä tästä johtui."

Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.

Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.

Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole olemassa Jumalaa."

Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä. Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät taisteluun vapaudestaan.

Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo: "Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä. Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"

Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?

Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?

Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä on onnettomuutemme syy.

Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.

Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle, lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia. Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä, muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte. Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen, mikä heitä lohdutti.

Vuosisadan lapsen tunnustus

Подняться наверх