Читать книгу Palvelusväkeä - Alkio Santeri - Страница 4

Matti oli kaunis nuorukainen, ja sen tähden tytöt hänestä pitivät, vaikka olikin Ratulaisen poika. Hän kävi uskollisesti kaikissa tanssikökissä, mitä ulottuville sattui ja otti elämän helpolta kannalta aina silloin kun oli läheisissä väleissä jonkun tytön kanssa.

Muutamana sunnuntai-iltana satuttiin taasen tanssikökkään. Sinne oli Marttakin tullut, mutta Liisa viipyi jossain. Kohta tupaan tultuaan ja Martan nähtyään tunsi Matti taas tätä aivan erityisesti rakastavansa. Kävi hyppelemään tytön kanssa ja ajatteli ensin, että pysyköönpä vaikka kokonaankin poissa Liisa, tämän kerran, – puserteli Marttaa kädestä ja vyötäisistä. Mutta mikä Martan on? alkoi poika peläten kysyä itseltään, kun tyttö hyppeli virallisesti, juhlallisesti aivan kuin vieraan kanssa, oli outo ja kylmä! Punaiset posket heloittivat ja vaaleat, paksut palmikot leiskuivat lyhyen selän päällä kiehtovasti, – mutta ei mitään puristuksia, ei mitään rakkauden merkkejä. Matille tuli hätä käteen, hänen rakkautensa nousi nousemistaan.

Myöhemmällä Martta yhä enempi miellytti ja sytytteli loitolta: hyppeli, leiskui ja nauroi muiden kanssa mutta Mattia ei huomaavinaankaan ollut. Matti poltti paperosseja ja sikareja miettien.

Vaan missä on Liisa? Hyljätyn tunne pani Matin sitäkin kysymään. Yht'äkkiä havahtui mielessään: Jos Vilhelmi ehkä olisikin saanut juoniteltua Liisan iltamaan!

Kello alkoi jo 11: sta mennä ja matka seurahuoneelle oli 3 kilometriä.

»Mitähän tässä ihminen tekisi?..»

Matista alkaa tuntua yksinäiseltä, vaikka tyttöjä kuhisee ja tirskuu ympärillä, eikä tarvitsisi muuta kuin oikaista käsivartensa ja ottaa kumpaseenkin kainaloon. Mutta häntä suututtaa Martan käytös.

Hiki kihoaa otsalle, kun Martta pyyhkäsee ohitse kuin enkeli, tahi ainakin sinnepäin. —

»Onko se meidän Matti?» huutaa pihassa perään Iikka, jonka ääni taas rämisee kun on ryypännyt.

»Pidä leukojasi!» sähisee Matti ja rientää puolijuoksua roustikkoisella kujalla.

Seurahuoneen ovella on vielä vartija, vaikka siellä jo pitäisi tanssit alkaman.

»Mitä pääsylippu maksaa?»

»Viisikymmentä penniä.»

»Vaikkako ei ole enää ohjelmassa muuta kuin tanssia?»

»Vaikka ei. Ja mitähän sinäkin muusta ohjelmasta välität», virnistelee oven vartija tutunomaisesti. Matti seisoskelee ja polttelee.

»Onko siellä muita kuin niitä – ?»

»Keitä niitä?»

»Mahtavia ja isoja vain?»

»On siellä sinunkin kaltaisiasi.»

»Keitä?»

»Piikoja. Osta lippu ja mene katsomaan.»

Matin teki mieli kysyä, että onko Raitalan nuortaväkeä ja keitä, mutta ei viitsinyt, jos ovenvartija ehkä aavistaisi. Osti lipun ja kävi sisään.

Juuri silloin alkoi siellä tanssi. Ihmisiä ei ollut paljoa. Keskilattialla oli alussa avarata tilaa, reunoilla ja seinustoilla kuhinata ja leikkiä. Ovenpuoli eteiseen käsin oli tyhjänä.

Matin silmä vilkui joka rakoon. Kaikki hän täällä tunsi, mutta sittenkin oli niin vierasta. Vaikka olikin pääsylipun ostanut, tuntui sydämmessä joku sellainen tunne kuin kirkossa oli ennen lapsena kuvitellut, että miltä tuntuisi, jos menisi herrainpenkkiin, tahi astelemaan kuoriin silloin kuin pappi messuaa… Ei mikään saisi häntä astumaan lattian yli, tuon aukean paikan yli, tullakseen niiden joukkoon jotka täällä näyttivät olevan kuin kotonaan. Siellä kyllä voisi seisoa ja oli monasti seisonutkin, mutta mennä sinne, se oli aivan toista.

Liisaa ei näkynyt missään. Vilhelmi seisoi tuolla toisen huoneen ovella. Matille oli alkanut kummallinen katkeruus nousta.

»Herra Raitala», mutisi hän saman ilvehtivän tunteen valtaamana kun oli »herra Raitalaa» lukenut Vilhelmin kirjeitten päällekirjoituksista.

Ihmisiä liikkui edestakaisin hänen ohitsensa, joku oli päätään nyökännyt, mutta kädestä ei ollut vielä kukaan tervehtimään tullut, eikä puhuttelemaan. Hän seisoi nojaten ovipieleen, päällystakin kaulus pystössä, lakki korvallisille painettuna ja sikarintumppi hampaissa silmäili halveksivaisesti elämää. Viulu oli alkanut soida, tanssi käydä.

»Mutta missä on Liisa?»

Tiheät ryhmät hajautuvat, mutta Liisaa ei näy täällä. Melkein Matti jo rauhoittuu: Liisa on jäänyt kotiin lukemaan emännälle virsikirjaa, kuten siivon tytön tulee ja sopii!..

Tämä helpottava ajatus laskee jo huomion muihinkin kääntymään. Tanssi on hajoittanut seisoskelevia ja odottavia nuoria ovipuolellekin ja aukea paikka on hävinnyt. Hälinä saa Matin oloihin perehtymään. Lakki on takaraivolla, päällystakin kauluksen toinen puoli pystössä ja ylöspäin piipottava sikarintumppi suupielessä, kun hän astuu lähimmän penkin luo, työntää toisia syrjään istuakseen hänkin, suu vakaassa hymyssä.

»Mikä piru tuo on joka noin tyrkkii?»

Useampain katse kääntyy Mattiin, kun yksi noin sanoo. Matti ei puhu mitään, tuijottaa vaan ajattelevan näköisenä sikari hampaissa ja huulet hymyssä tanssivia.

»Ei täällä saa polttaa, mies!»

»Mies!» matki toinen tirskuen.

»Onpa teillä ahdasta.»

Matin veri alkoi kiehua: onhan hänellä piletti, on hän ainakin yhtä komeakin kuin tuokin tuossa, halttokoipi! Sikari on yhtä hyvä kuin silläkin, mutta kun on renki ja Ratulan Matti ja kuuluu sorkkaväkeen, niin se niitä ahdistaa…

Vilhelmi meni tanssien ohitse.

– Pistänkö? ajatteli Matti pistääkseen jalkansa Vilhelmin eteen.

Mutta Vilhelminkin huomio oli jo Mattiin kääntynyt. Tanssin tauotessa tuli tämän luo tutunomaisesti ja vei hiukan syrjään.

»Ole veikkonen niin kuin muutkin täällä, on hauskempi, ota tuo lakki päästäsi äläkä polta. Tuossa toisessa huoneessa saa polttaa.»

– Mutta nytpä niitä ahdistaa, sen kuvaisia, ajatteli Matti tuskastuen, vaan ääneen hän sanoi:

»Samapa tuo lie missä polttaa.»

Vaan lakin otti hän päästänsä.

»No saat sinä totellakin! Näet etteivät täällä salissa muutkaan polta», jatkoi Vilhelmi harmistuen varsinkin Matin sivuilleen kyräilevistä katseista.

»Kylläpä se nyt ahdistaa, kun yksi renki on eksynyt aimojen joukkooni»

Nousi ja aikoi mennä.

Vilhelmi tarttui hänen olkapäähänsä.

»Ei, kuule, veikko, ei se ahdista, mutta katso, jokaisen pitää noudattaa sääntöjä.»

»Sääntöjä! Polttaapa tuolla tuo kauppiaskin.»

»Sekin rikkoo sääntöjä.»

»Eipä hänelle kukaan muistuta.»

»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.»

»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja kiitoksia.»

Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että häntä on täältä ajettu?

Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea.