Читать книгу Herön kartanon lapset - Alvilde Prydz - Страница 3

Sisällysluettelo

1.

Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse näköala suurelle avoimelle merelle.

Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä työskentelevät kädet ja aivot.

Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä tiet käyvät kauas maailmoille, — sinne suuntautuvat monen mietteet.

Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää käyvän teitä iäisyyden maihin, — sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.

Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia ja haaveita.

Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen vallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja luonnonraikkaaksi.

Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.

Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren valtavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä vedä vertoja meren äänelle.

He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He tietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee kellonsoitto — tuonen kootessa riistaa.

Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.

He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä väreilee, — siitä syventyy heidän silmiensä katse.

Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se vihkii heidät elämään.

* * * * *

Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.

Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on muuttumaton — ja tunturit.

Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista, pitkähköä aallonkohinaa — joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.

Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta — vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.

Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli syvyyksien.

Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana ja uteliaana — kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.

Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin hyvin kuin Herön kartanon rannassa.

Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä työtä yllinkyllin.

Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.

Ja — olipa sää millainen tahansa — lintujen ja veneitten ja ihmisten joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.

Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa on Grimm, vahtikoira.

Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on yhtä kiire kuin aikuisillakin.

Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan aikaa olla sisällä.

Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma tuntuu hänestä tukahduttavalta.

Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu, — nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää siipiparia.

Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.

Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.

Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa, ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.

Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa ylöspäin.

Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy laskeutua veteen nukkumaan — ja merilevät kähertyvät ja käyvät suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.

* * * * *

Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.

Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut kyllästyä siihen.

Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.

Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen mielestänsä ollut pidettävä sisällä.

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä — silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät olleet niin tyytyväisiä kuin silloin.

Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.

He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.

Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.

Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.

Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä kalastajien lapseksi — sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.

Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor ottanut omaksensa — ja se oli saanut perinnöksi lahjan että kävi aina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.

Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.

Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa opettaa hänelle jotakin.

Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.

Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.

Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.

Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.

Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja merelle.

Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki mitä ajatteli.

Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan hänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli hänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.

Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten

Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla rannassa.

* * * * *

Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi oppia neulomaan.

Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel sisään. Ja sitten hän sanoi: — Nyt tulee aika myrsky, meri käy valkoisena ulkoluotojen ylitse.

Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.

Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä, pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne hurjiksi valkoisiksi hevosiksi.

Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä, kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.

Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.

Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: — Ei haittaa että hän tottuu joka säähän!

Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion viereen.

Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.

— Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. — Hän on varsin järkevä!

Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että

Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.

Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?

Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.

Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi vain.

Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka täytyi niin varhain lähteä pois, — lahja tuonen mailta.

Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista synkät muistot.

Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.

Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.

Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti. Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita. Kernaimmin hän turvautui tätiin.

Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi silmäksi.

Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli maailmaa?

Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki mitä hänen mielessänsä oli.

Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.

Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja. Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.

Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja rikastuttaen hänen tunnelmiansa.

Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.

Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.

Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.

Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli uskaltanut lausua nuhteen.

Mutta Elin rouva oli sanonut: — Ei se vahingoita! Herön suvun naisten on täytynyt karaistua varhain.

Sitä ei lapsi unohtanut koskaan.

* * * * *

Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui jotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi. Hän heräsi yöllä huutoon, joka kuului ulkoa. Hän kavahti istualleen pelästyneenä.

— Täti, etkö kuullut jotain?

Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina.

Hän ei ollut kuullut mitään.

— Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä huutelee niin ilkeästi! — Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.

Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan.

Silloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle ja katsoi ulos valoisaan yöhön.

Vene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon, jääden uiskentelemaan talka [emäpuu] pystyssä.

— Joku on hukkumaisillaan!

Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, — se kuului vain kuiskeena.

Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois, valkoinen yöpuku yllään.

Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta heidän ei ollut helppo herätä.

He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain huuteli.

Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. —

Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, — Jumala tahtoo sen!

Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa.

Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.

Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan mukana.

Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi päätä mainingin harjalla.

Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.

Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä. Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten nuo tuolla kaukana.

Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille. Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen kohinan.

Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.

Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä ja hoitaessa purjeita.

Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä eteenpäin.

Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät avoauki ulapalle — sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän hätähuutonsa.

Hän pani kätensä ristiin.

— Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, —

Sörenin ja Kjeldin — —

Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle — tyttö näki käsiparin kurottuvan häntä kohden… Hän nosti ensin toisen, sitten toisen haaksirikkoontuneista alukseen.

Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.

Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.

Täti ei huomannut mitään.

Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo.

Siellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet makasivat siellä sisällä.

Hän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat aivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen oli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä.

Sörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään.

Mutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa

Elin rouvalle.

Pikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti ettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt hänen puheestansa.

2.

Päivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin, sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut ylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä mahtava kuin sekin.

Entisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet kultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen ollut kuninkaan jaarli.

Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.

Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.

Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.

Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.

Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt entisille teloillensa.

Mutta näihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.

Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.

Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.

Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.

Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti näyttäytynyt suuremmassa seurassa.

Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.

Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi, sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.

Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa monenmoista niiltä ajoin.

Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.

Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.

Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.

Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli, eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.

Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.

Äiti ei tarkannut hänen puhettansa.

— Hesekiel, sanoi hän, — pikku lapsukaiseni!

Hän kurotti kätensä lapselle.

— Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua, niin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti haudattuna tuomiopäivän tullessa!

Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta.

Hän vaikeroitsi.

Poika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat… ja että he olivat juovuksissa.

Hän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä.

Mutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä.

Hitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat sisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Ja poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa.

Senjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin ennen.

Mutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia.

Siellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei vielä ollut kulunut loppuun.

Sinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin ehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun nyt Sissel muori ei enää ollut siellä.

Poikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa.

Hän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein ymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi parasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse talliin.

Hän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin, kun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta.

Hän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon, jonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos.

Isä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut otaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin.

Tuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten omaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon rakentamiseen.

Nyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi lapselle.

Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.

Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina, katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa — silloin oli hän onnellinen.

Eräänä päivänä se myytiin.

Että isä oli voinut tehdä siten — se saattoi Hesekielin pelkäämään häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi, kuten kaikki muut.

Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli jonkunmoinen renkipoika.

Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä. Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin että hän oli hänen oma poikansa.

Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.

Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, — metsästämään pöllöjä ja hakemaan kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja hävittämällä.

Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin silmin.

Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he selkäsaunan Thorer Brantelta.

Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.

Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin kuoliaaksi.

Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.

Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.

Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen — varmaankin kaikesta siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.

Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta, jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.

Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.

Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.

— Taivaan urut soivat, sanoi hän.

Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.

Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa.

— Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti ennustaa onnea.

Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan.

Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset, ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.

Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.

Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa. Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja lempeätä ja vienoa… hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä löisi häntä.

Hän alkoi juosta, — minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti hänet siihen.

Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.

Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.

Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.

Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.

Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.

Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.

Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.

Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet punaisiksi.

Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.

— Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä… oli oikein kiltisti, että tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua…

Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.

— No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen päin.

— Ei, en minä tahdo mitään.

Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja alkoi särpiä kahviansa.

— Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin myrkkyä sille, joka ei siitä välitä!

Sitten ei puhuttu sen enempää.

Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.

Ja niin hän meni.

Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut kylällä huvittelemassa.

Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.

Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.

* * * * *

Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.

Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi järjestys.

Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.

Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.

3.

Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle. Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin rouvan oikea käsi.

Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin olisi ollut hänen äitinsä.

Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi, mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen, varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.

Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.

Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.

Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa kertomuksilla suvun komeudesta.

Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle. Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan valtakuntaan.

Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän kutsua Hesekieliä isäksi.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan tietää tämän.

Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.

Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.

Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä. Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.

Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.

Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia pyörteitä ja pieniä putouksia.

Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni neljännestunnin — veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan. Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja läksivät matkaan liian aikaiseen.

Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.

Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.

Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.

Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä sellaisina — —

Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.

Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään. Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa, ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät niiden yritykset onnistuneet.

Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja pieksivät vettä vihoissaan — ja sitten oli tullut pyörre, joka oli vienyt ne mukanaan syvyyteen — —

Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.

Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel tiesi että kaikki oli totta.

Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.

Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.

Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.

Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli tuon ilkeän virran lähettyvillä.

Samaa mieltä oli isäkin.

Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.

Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli mustelma.

Ei kukaan saanut häntä sanomaan, niissä hän oli ollut.

Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.

Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.

Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.

Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He laskeutuivat harjua alas navetan taakse.

Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.

Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista — niin uljaasti puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään suuremmat.

Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei

Pikku-isän mukanaan kotiin.

Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.

Isä Hesekiel nauroi. — Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi hän.

Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.

He kulkivat rantaa pitkin.

— Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä kivellä, häntä katsellen.

— Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa suolaamoon.

Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa, tarrautuen hänen käsivarteensa.

Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.

Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli tapana.

Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.

Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.

Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.

Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.

— Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.

Jotainhan hänen täytyi sanoa.

Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. — Kukas sinä olet?

Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.

— Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, — ja

Pikku-isä. — Hän nauroi.

— Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.

Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: — Emmekö voisi mennä venehuoneeseen; näytän sinulle jotain.

Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.

Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli vene.

Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.

— Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen vesille.

Ja sen he tekivät.

Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan. Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.

Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut muuta alusta kuin tuo kurja proomu.

Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten

Pikku-Gunn.

Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti veneen.

Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi, kumartui taapäin ja singahutti sen menemään.

Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.

— Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.

— Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. — Tämä on minun rantani.

Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen ympärillään.

— Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.

Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut hänet.

Se tunne ei ollut miellyttävä.

Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten miesten tavoin.

Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla matalikolta avovedelle.

Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.

Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku — pienikasvuinen mutta tanakka, — — ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin askelin, uudet merisaappaat jalassa!

Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa ylöspäin.

Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.

Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä pikku särkiä.

— Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.

Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.

Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.

— Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta on olla poika!

Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen toisiaan kiireestä kantapäähän.

— Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.

Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton saada häntä sanomaan syytä.

Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.

Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla. —

Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä tiehensä.

Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.

Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän välinsä olivat hiukan kireät.

Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa kätensä.

— Nyt teistä pitää tulla ystävykset!

Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.

Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.

Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.

4.

Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään

Hesekielin talolle.

Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen, oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.

— Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!

Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan hänen venehuoneessansa.

Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.

Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.

Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.

Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa. Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.

Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.

He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran keväällä.

Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti kuin eristetyn järven, — niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori sulki näköalan.

Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.

Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä ja hiljaista, — ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista solinaa.

He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.

Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.

— Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.

Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti.

— Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!

Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo alkanut käydä koulua.

Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli kaupunki.

Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.

— Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes yhdellekään lehmälle — —

Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.

— Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.

Sitten veti hän poikasen mukaansa.

Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät.

Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.

Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut kultavyö.

Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista suluista hienoina suihkuina.

Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.

Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne yhdessä.

Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia. He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa — ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä — mutta he löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen toisillensa… tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä… ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.

Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät joillekin salaisille väylille… siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa — —

Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat suljetut muilta.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa ulkosalle.

Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.

Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin. Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin syvälle, että se nousi sille yli polvien.

Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.

Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella.

Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko ne viedä aina Enkelantiin saakka — —

Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi, kun hän tuli suureksi ja läksi merille — — Nyt eilen illalla, kun Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin — —

Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.

Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.

Hän tuskin huomasi sitä.

Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.

— Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?

Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti ja oli joutunut vesikuoppaan.

Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan katketa hänen kurkkuunsa.

— Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.

Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä lapsenkatseellaan.

— Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa kädenlyönnillä.

Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät he sen molemmat.