Читать книгу Elämän langat - Anna Baadsgaard - Страница 4

Sisällysluettelo

Aamiaispöytä oli katettuna hovijahtimestari Lindholmin ruokasalissa. Perheen talviasunto sijaitsi Rantabulevardin varrella, josta oli näköala Vapaasatamaan. Kaikki huoneet olivat isoja ja valoisia; rouva oli tottunut väljiin tiloihin. Hyllyllä ruokasalin korkean tammipanelin yläpuolella oli vanhoja kupariesineitä kirjavien, talonpoikaistyylisten fajanssivatien ja lautasien joukossa. Ylinnä seinällä riippui muutamia jäykkiä perhekuvia tummuneissa kultakehyksissä esittäen pitsikauluksisia herroja ja lyhytmiehustaisia naisia. Kirkkaan maaliskuunpäivän auringonsäteet leikkivät pöydällä, taittuivat hiotuissa laseissa ja sirottivat sateenkaarenvärisiä täpliä valkoiselle liinalle. Ulkona kaartui kevättaivas korkeana ja valoisana, säihkyen kuin kulta satamassa olevien laivain tummien mastojen ja raakapuiden yläpuolella.

Sisäkkö — pitkä ja uhkea nuori nainen, niska täynnä hiuskiehkuroita — loi viimeisen, arvostelevan silmäyksen pöytään, ennenkuin kumahutti kaksi gongonginlyöntiä, jotka kutsuivat perheenjäsenet aterialle.

Gärda saapui ensimmäisenä. Hän astui sisään iloisesti hyräillen ja loi tyytyväisen katseen kadulle, jonka jalkakäytävä loisti valkoisena ja kuivana kevätauringon heleässä paisteessa. Raitiovaunu mennä huristi ohitse, ja ratsastusrataa pitkin ajoi kaksi ratsastajaa ravia kiiltävillä, ruskeilla hevosilla. Joku höyrylaiva liukui satamasta ulos jättäen jälkeensä pitkän savupatsaan kirkkaaseen poutailmaan. Kaikki näytti niin hilpeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin kaupunki olisi herännyt ilonpäivää vastaanottamaan.

Ehkä hän tänään kohtaa Tagen, mennessään aamiaisen jälkeen ranskantunnilleen. Siihen aikaan Tage tavallisesti palasi ratsastusretkeltään ajaen Tukholmankadun kautta.

"Huomenta!" — Vanttera Fleming oli ilmestynyt sisarensa viereen ja sysäsi häntä kyynärpäällään. — "Mitä sinä niin toimessasi katselet? Ahaa, kyllä ymmärrän, sinä odotat paria luutnanttia."

"Älä viitsi, Fleming." — Gärdan alahuuli vapisi hieman. — "Miksi sinun aina pitää kiusata minua?"

"Siksi että sinä annat kiusata itseäsi", nauroi poika. "Jollet olisi milläsikään, niinkuin Ebba esimerkiksi, niin minä pian heittäisin koko kiusanteon. Mutta sinä olet tullut niin vietävän arkatuntoiseksi viime aikoina."

Gärda ei vastannut. Rouva Lindholm oli saapunut huoneeseen ja istuutunut paikallensa pöydän yläpäähän. Hän oli aamunutussa, musta tukka huolimattomasti niskaan sitaistuna. Kampaaja saapui vasta päivemmällä. Rouva Lindholmin ulkomuoto esiintyi aina vähimmän edukseen tähän aikaan päivästä, ja hänen mielialansa kärsi siitä tiedosta.

Väsynein ilmein hän kurkotti päätään, jotta Gärda ja Ebba — joka myös oli jo saapunut — saisivat painaa tavanmukaisen aamusuukkonsa hänen otsalleen. Sitten hän kääntyi sisäkköön päin, joka astui huoneeseen tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä tarjottimella.

"Vai niin, siinä on posti. Anna se minulle, Viktoria."

Neliskulmaisessa keltaisessa kuoressa saapunut kirje sai rouva Lindholmin rypistämään vihaisesti otsaansa. Sepä oli toden totta hävytön lasku! — Vahinko, ettei kaupungissa ollut toista naistenräätäliä, joka tekisi yhtä hyvää työtä kuin neiti Hansen. Muuten todellakin sietäisi jättää hänet. No niin, odottakoon. — Lasku piilotettiin muiden kirjeiden alle. Rouva oli paraiksi ehtinyt tehdä sen, kun hovijahtimestari astui huoneeseen ja istuutui vaimonsa viereen.

"Missä Ove on?" — Hovijahtimestari koetti pojan poissaoloa moittimalla peitellä sitä seikkaa, että oli itse noussut vuoteesta sangen myöhään. — "Se poika ei sitten ikinä osaa laittautua ajoissa aterioille."

"Ove oli käheänä ja kuumeessa eilen illalla", sanoi rouva Lindholm leikaten tomaattia. "Minä itse käskin hänen pysyä sängyssä tämän päivän."

"Ja jäädä pois koulusta? — Nina, sinä hemmoittelet pilalle sen pojan.

Häntä ei tietysti vaivaa mikään muu kuin laiskuus."

"Minä luulen tuntevani lasten ruumiinrakennuksen paremmin kuin sinä, Mogens." — Vastaus tuli terävällä, jääkylmällä äänellä, ja hovijahtimestari vaikeni.

"Osaatko sinä ranskanläksysi?" kuiskasi Ebba sisarelleen. "Minä en ole vilkaissutkaan verbejä; olimme elävissä kuvissa eilen illalla, Tora ja minä."

Gärdankin ajatukset olivat koskeneet kaikkea muuta kuin säännöttömien verbien taivutusta. Mutta hän otaksui kuitenkin muistavansa sen verran kuin oli välttämätöntä.

"Sinun pitää tulla suoraan kotiin tunniltasi tänään", sanoi rouva Lindholm yht'äkkiä vanhemmalle tyttärelleen. "Minä tahdon ottaa sinut mukaani vierailulle. Tänään on vapaaherratar Gersdorffin syntymäpäivä, ja minä luulen hänen panevan arvoa siihen, että sinä onnittelet häntä."

"Kyllä, mamma." — Gärdan käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi hiukan. Viime aikoina hän oli hätääntynyt joka kerta, kun oli kuullut Gersdorffin nimeäkin mainittavan. Ebba silmäili sisartaan halveksivasti.

Samassa Fleming ojensi kätensä munakoria kohden, mutta rouva Lindholm ehätti ennen häntä ja siirsi korin kauemmaksi.

"Yksi muna riittää aamiaiseksi, Fleming", sanoi hän kuivasti.

Poika lensi punaiseksi ja puri huultaan. Ove sai kaksi, sen hän tiesi, vähintään kaksi. Ja kuitenkin hän oli muka sairas.

Koko aterian ajan istui hovijahtimestari vaiti ja hajamielisenä. Hän tuumaili itsekseen, mistä se mahtoi johtua, että hänellä nykyjään oli huono onni jok'ainoa kerta, kun sai kortit käteensä. Eilenkin illalla kamariherran luona hän oli hävinnyt niin vietävästi…

Rouva Lindholm, joka oli lopettanut syöntinsä, kääri lautasliinan hitaasti kokoon ja pisti sen hopearenkaaseen.

"Niin, ehkä sitten nousemme. Lapsillahan on tuntinsa. Oih, suo anteeksi, Mogens, minä en huomannut, ettet sinä ole vielä juonut kahviasi."

Murahtaen jotakin vastaukseksi hovijahtimestari tyhjensi kiireesti kuppinsa ja nousi pöydästä. Aamulehti ja keltakantinen ranskalainen romaani kainalossaan hän meni huoneeseensa lukemaan ja tupakoimaan. Viktoria ilmoitti kampaajan saapuneen. "Pyydä neitiä odottamaan hetkinen. Minun täytyy ensin käydä katsomassa kipeätä poikaani."

"Toivottavasti pienokainen on paranemaan päin", mutisi Fleming puoliääneen.

Hän pisti kielen ulos suustaan katsellessaan äitinsä suoraa selkää, joka katosi ovesta. Vihellellen hän sitten kokosi kirjansa ja pingoitti ne kantohihnaan. Heti sen jälkeen hän riensi portaita alas harpaten kiireissään useita askelmia kerrallaan.

Tytöt kulkivat yhdessä Rantabulevardia alaspäin. He olivat yhtäläisesti puetut; kummallakin oli ruumiinmukainen tummansininen kävelypuku ja pieni, terhakka hattu, jossa oli yksi ainoa rohkeasti liehuva plyymi sivulla. Mutta Ebban vartalo oli vielä poikamaisen solakka ja kehittymätön, jota vastoin Gärdalla oli jo pienen naisen pehmeästi pyöristyneet muodot. Hänen käyntinsä ei ollut yhtä varma ja joustava kuin nuoremman siskon, mutta siinä samoinkuin koko hänen ulkomuodossaan ilmeni kainoa viehkeyttä, joka ehdottomasti herätti myötätuntoa ja suojelemisen halua miehissä, jotka hänet näkivät.

"Äiti on puolueellinen", sanoi Ebba yht'äkkiä. "Ove saa mitä ikinä tahtoo, mutta Fleming ei mitään. Ja Fleming on kuitenkin paljon reilumpi."

Gärda ei vastannut. Hänellä ei ollut Ebban halua nähdä selvästi kaikissa olosuhteissa. Oli paljon sellaista, jota hän mieluummin oli ajattelematta. Kenties siksi, että hän hämärästi tunsi totuuden tuottavan hänelle mielipahaa. Häneltä olisi särkynyt kaikki tyynni, jos hänen olisi täytynyt kovin tuomita ihailtua äitiään — siltä hänestä tuntui.

Tänään hän ylipäänsä ei tahtonut ajatella mitään erityistä. Hän tahtoi vaipua tähän onnelliseen haavetunnelmaan, tähän puhtaasti ruumiilliseen hyvän tunteeseen, jonka kevätpäivä hänessä synnytti. Ilman huumaava raikkaus sai sydämen sykkimään nopeammin ja veren laulamaan suonissa. Kaupunki oli kuin muuttunut. Kadun toisella puolella olevat hirsivarastot ja Vapaasataman raskaat pakkahuonerakennukset saivat nekin kevätpäivältä jonkinlaisen kauneuden hohteen. Avendalinkadun pienissä siirtolapuutarhoissa kukki talventähti ja lumipisara, ja varpuset sirkuttivat äänekkäässä elämänilossaan.

"Aiotko todellakin mennä Gersdorffille?" kysyi Ebba.

"On kai minun mentävä, kun äiti niin sanoi."

"Joutavia, onhan sinulla tahto itselläsi. Ja parasta on tuoda se ajoissa esille, ennenkuin on myöhäistä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Gärda tunsi itse, ettei ihmettelynsä kuulostanut täysin vilpittömältä. Siskon silmiin, jotka tänään olivat sinisemmät kuin koskaan — melkein kuin kevättaivas olisi niihin kuvastunut —, tuli jälleen tuo sama halveksiva ilme kuin äsken aamiaispöydässä.

"Mielestäni sinun on tarpeetonta teeskennellä minulle. Me molemmat tiedämme varsin hyvin, että äiti tahtoisi naittaa sinut luutnantti Gersdorffille. Ja koska oletan, ettet sinä hänestä välitä, niin tekisit sekä oikeudenmukaisimmin että viisaimmin, jos päättäväisesti vetäytyisit erillesi hänestä."

"Eihän siitä ole ollut puhetta — sellaisesta", sopersi Gärda.

Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa kevätahavassa.

"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta raukkamaista."

Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi ja turvattomaksi olennoksi.

"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."

"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun sijassani. Mitä silloin tekisit?"

"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba jyrkästi.

"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" — Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee kärsineensä vääryyttä. — "Minä olin niin iloinen äsken."

He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät myllynsiivet raikkaassa tuulessa.

Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus: minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.

"Minä vain tahdoin varoittaa sinua. Mutta saat tietysti tehdä niinkuin itse tahdot. Jos sinua himottaa päästä vapaaherratar Gersdorffiksi, niin…"

"Voi ei!" huudahti Gärda rukoilevasti ja kohotti vaistomaisesti kätensä ikäänkuin iskua torjuakseen.

Hän näki edessään yht'äkkiä nuoren paronin tylsät ja veltostuneet kasvot vaaleine kalansilmineen. Hän kuuli tuon itsekylläisen rykäisyn, jolla paroni aina lopetti lauseensa, ja häntä puistatti ikäänkuin ruumiillinen pahoinvointi.

He jatkoivat matkaansa ääneti. Kun he kulkivat kadun poikki itäisen aseman kohdalla, tarttui Ebba kiivaasti sisartaan käsipuolesta ja tempasi hänet taaksepäin viime tingassa, sillä muuten hän olisi jäänyt automobiilin alle. Gärda kulki kuin unessa tarkkaamatta ympäristöään.

Kun he olivat ehtineet turvaan vastapäiselle katukäytävälle, ehdotti Ebba, että he menisivät itäisen puiston kautta. Mutta Gärda, joka oli nähnyt vilahduksen parista ratsastajasta Tukholmankadulla, pyysi hiukan vavahtavin äänin:

"Pysykäämme mieluummin tässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Ratsastajat lähestyivät ripeätä ravia. Nuori rakuunaupseeri, joka istui niin sirosti satulassa ja seurasi ratsunsa liikkeitä notkealla yläruumiillaan, oli Tage Barner. Ilo valahti kuin lämmin laine läpi Gärdan suonien. Hän ei ajatellut enää paroni Gersdorffia eikä Ebban varoittavia sanoja. Hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja ruskeat silmänsä säteilivät. Mutta yht'äkkiä hänen katseensa liukui syrjään. Kuka siinä ratsasti Tagen rinnalla? Tuo nuori nainen kalliissa mustassa ratsastuspuvussa oli punaposkinen, roteva kaunotar, joka ei kuulunut heidän piiriinsä. Tage näytti juttelevan hänen kanssaan hyvin innokkaasti.

Vasta ihan kohdalle saavuttuaan luutnantti huomasi sisarukset. Hänen solakka vartalonsa hytkähti, ja hän teki oitis kunniaa. Mutta hänen entinen valoisa hymynsä oli poissa. Gärdasta tuntui, kuin hänen katseessaan olisi ollut jotain kylmää, melkeinpä vihamielistä. Hän tunsi yht'äkkiä pistävää kipua rinnassaan vasemmalla puolella, ja hänen silmäinsä edessä häilyi mustia täpliä.

"Siinä oli oluttehtailijan tytär", sanoi Ebba katsellen ratsastajien jälkeen, jotka etenivät nelistäen.

"Kuka?" kysyi Gärda soinnuttomasti.

"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."

"Niinkö."

Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.

Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen mieleensä.