Читать книгу Kaksikymmentä: novellikokoelma - Антон Чехов, Anton Pavlovich Chekhov, Anton Czechow - Страница 2

Ivan Petrovitsh Panihidin kalpeni, kiersi lampun liekin hyvin pieneksi ja alkoi kiihtyneellä äänellä:

– Synkkä, läpinäkymätön sumu peitti maan, kun minä jouluyönä v. 1883 palasin kotiini hiljakkoin kuolleen ystäväni luota, jossa me olimme pitäneet spiritististä istuntoa. Poikkikadut, joita pitkin kuljin, olivat pimeät ja minun täytyi melkein hapuillen liikkua eteenpäin. Minä asuin Moskovan kolkolla syrjäseudulla erään Trupow-nimisen virkamiehen talossa. Ajatukset, jotka minua siinä kulkeissani ahdistivat, olivat raskaita —

"Elämäsi lähenee loppuaan… Tunnusta syntisi ja kadu…"

– Nämä sanat sanoi minulle Spinozan henki, joka meidän onnistui kutsua esille. Minä pyysin toistamaan ja lautanen ei ainoastaan toistanut vaan lisäsipä vielä: "Tänä yönä". En usko spiritismiin, vaan kuoleman ajatus, vieläpä viittaus siihen sai minut alakuloiseksi. Kuolema, hyvät kuulijat, on välttämätön, se on hetkellinen, vaan ajatus siitä on kuitenkin vastenmielinen ihmisen luonteelle… Silloin kun läpinäkymätön, kylmä pimeys minut ympäröi ja sadepisarat hurjasti pyörivät silmieni edessä tuulen valittavasti ulvoessa ylhäällä pääni päällä, kun minä läheisyydessäni en nähnyt ainoatakaan elävää sielua enkä kuullut ihmisääntä, valtasi epämääräinen, selittämätön pelko minun sieluni. Minä, ennakkoluuloista vapaa ihminen, kiiruhdin eteenpäin uskaltamatta katsahtaa sivulle tai taakseni. Minusta tuntui, että jos vaan sivulleni silmäilen, niin epäilemättä näen kuoleman kummituksen muodossa.

Ivan Panihidin hengitti katkonaisesti, ryyppäsi vettä ja jatkoi:

– Tämä epämääräinen pelko, jonka saatatte käsittää, ei heittänyt minua vielä silloinkaan, kun minä kavuttuani Trupowin talon neljänteen kerrokseen avasin oven ja astuin huoneeseeni. Minun vaatimattomassa asunnossani oli pimeä. Tuuli valitteli uunin pesässä ja kolkutteli ilmareiän kantta ikäänkuin pyytäen sisälle lämpimään.

"Jos Spinozaan saattaa luottaa, – hymähdin minä – niin täytyy minun tänä yönä kuolla näihin valituksiin. Kuinka raskasta kuitenkin!"

Minä sieppasin tikulla tulta… Hurja tuulenpuuska kulki jymähtäen talon kattoa pitkin. Hiljainen valittelu muuttui julmaksi kiljunnaksi. Jossakin alhaalla alkoi repaleinen akkunaluukku jyskyttää, mutta ilmareiän kansi vinkui kovin armonalaisesti apua pyytäen…

"Kyllä on turvattoman kurja olla tällaisena yönä", – ajattelin minä.

Mutta ei ollut aikaa tuumia tuollaisia. Kun tulikivi oli tikusta sinisenä liekkinä palanut loppuun ja minä silmäilin huonettani, niin näin odottamattoman ja kauhean näyn… Oli vahinko, ettei tuulenpuuska silloin osunut minun tulitikkuuni! Ehken olisikaan silloin nähnyt mitään eikä tukkani noussut kauhusta pystyyn. Minä kiljahdin, hyppäsin ovea kohti ja suljin silmäni epätoivon ja hämmästyksen valtaamana…

Keskellä huonettani oli ruumisarkku.

Kauan ei tuli palanut tikussa, vaan minä ennätin kuitenkin erottaa ääriviivat… Minä näin ruusunvärisen, hopeaompeluksilla koristetun, säkenöivän reunuskankaan, näin kultanauhuksilla varustetun ristin arkun kannessa. Löytyy esineitä, hyvät kuulijani, jotka painuvat mieleen huolimatta siitä, että te ainoastaan silmänräpäyksen olette niitä nähneet. Niin oli tämänkin arkun laita. Minä näin sen ainoastaan sekunnin ajan, vaan muistan pienimmätkin yksityiskohdat. Tämä arkku oli keskikokoista ihmistä varten ja, päättäen sen ruusunpunaisesta väristä, aiottu nuorelle tytölle. Kallis hopeaompelus, jalat, pronssiset kädensijat – kaikki ilmaisi, että vainaja oli rikas.

Suin päin syöksyin minä ulos huoneestani ja mitään ajattelematta, miettimättä, tuntien sanomatonta pelkoa, minä kiisin portaita alas. Käytävässä ja portaissa oli pimeä, jalkani sekaantuivat turkkini liepeihin ja oli kerrassaan ihmeellistä, etten kaatunut enkä taittanut niskojani. Juostuani kadulle minä nojauduin märkää lyhtytolppaa vasten ja aloin rauhoittaa itseäni. Sydämeni löi rajusti, henkeäni ahdisti…

Eräs kuuntelijoista kiersi lampun liekin suuremmaksi ja siirtyi lähemmäksi kertojaa, joka jatkoi:

– En olisi ihmetellyt, jos olisin huoneessani nähnyt tulipalon, varkaan, raivoisan koiran… En olisi ihmetellyt, jos katto olisi romahtanut alas, permanto rauennut, seinät kaatuneet… Kaikki tämä olisi luonnollista ja ymmärrettävää. Vaan kuinka on ruumisarkku voinut joutua minun huoneeseeni? Mistä se on saattanut tulla? Kallisarvoinen, nähtävästi nuorta ylimysnaista varten tehty arkku, – kuinka se on voinut joutua alhaisen virkamiehen vaatimattomaan huoneeseen? Onkohan siinä ruumis? Kuka mahtaa olla hän, tuo ennen aikojaan kuollut rikas nainen, joka on tehnyt minulle näin kummallisen ja kauhean vierailun? Tuskallinen salaisuus!

"Ellei tämä ole ihme, niin se on rikos", – välähti aivoissani.

Minä syvennyin arveluihin. Ovi minun poissa ollessani oli suljettu ja ainoastaan lähimmät ystäväni tietävät missä avain pidetään. He eivät suinkaan ole arkkua minulle tuoneet. Saattaisi myös olla mahdollista, että arkuntekijät ovat epähuomiossa tuoneet sen sinne. He ovat saattaneet erehtyä kerroksen tai oven suhteen ja vieneet sen väärään paikkaan. Mutta kukapa ei tietäisi, että meidän arkuntekijämme eivät lähde huoneesta ennenkuin saavat maksun työstään tai ainakin juomarahaa?

"Henget ennustivat minulle kuolemaa, – ajattelin. – Eivätköhän he liene minulle myös arkkua varustaneet?"

Minä, hyvät kuulijani, en usko enkä ole koskaan uskonutkaan spiritismiin, vaan tuollainen yhteensattumus saattaisi filosofinkin mystilliselle tuulelle.

"Mutta tämä on hyvin lapsellista ja minä olen arka kuin koulupoika, – päätin vihdoin. – Se oli vaan näköhäiriö – eikä mitään muuta! Olihan kotiin tullessa mieleni kovin synkkä, eikä ollut siis ensinkään ihmeellistä, että minun heikot hermoni näkivät ruumisarkun… Se oli varmaan näköhäiriö! Mitä se sitten olisi ollut?"

Sade pieksi kasvojani ja tuuli repi vihaisena turkkini liepeitä ja hattuani… Minun oli vilu, sillä vaatteeni olivat likomärät. Pitäisi tästä lähteä, vaan minne? Mennä kotiin takaisin – mutta siellähän uhkaa minua tuo ruumisarkku, eivätkä voimani enää voi tuota näkyä kestää. Ja ollessani kahden tuon arkun kanssa, jossa ehkä on vainaja, näkemättä elävää sielua, kuulematta ihmisääntä minä voisin menettää järkeni. Mahdoton oli myöskin jäädä kadulle rankkasateeseen ja kylmään yöhön.

Silloin minä päätin lähteä yöksi ystäväni Upokojewin luo, joka myöhemmin, kuten tiedätte, ampui itsensä. Hän asui erään kauppiaan luona Kuolleen kadun varrella.

Ivan Panihidin pyyhkäisi kylmää hikeä pois kalpeilta kasvoiltaan, huokasi raskaasti ja jatkoi:

– Minä en tavannut ystävääni kotonaan. Koputettuani oveen ja vakuutettuna siitä, ettei hän ole kotona, minä kopeloin avaimen poikkilaudan päältä, aukasin oven ja astuin sisään. Märän turkkini minä heitin lattialle ja osattuani pimeässä sohvan luo, istuin lepäämään. Oli pimeä… Tuuli suhisi akkunassa. Sirkka siristeli uunin kolossa yksitoikkoista lauluaan. Kremlissä soitettiin jo jouluaamukirkkoon. Minä kiiruhdin raapasemaan tulta tulitikulla. Mutta valo ei vapauttanut minua synkästä mielentilastani, vaan päinvastoin. Hirveä, selittämätön kauhu valtasi minut uudelleen. Minä huudahdin, horjahdin ja tuntematta enää itseäni, juoksin ulos huoneesta…

Toverini huoneessa näin, niinkuin kotonakin – ruumisarkun!

Mutta toverini arkku oli melkein puolet suurempi kuin minun ja tummanruskea päällys antoi sille erittäin synkän värityksen. Kuinka tämä sitten on tänne joutunut? Tuskin saattoi enää epäillä, että se olisi näköhäiriö… Eihän toki joka huoneessa saata arkkua olla! Nähtävästi se oli vaan hermosairautta, mielikuvitusta. Menen minä minne hyvänsä, kaikkialla näkisin edessäni kuoleman synkän asumuksen. Kaiketi minä olen menettänyt järkeni, sairastunut johonkin "arkkumaniian" tapaiseen tautiin. Järjen sekaantumisen syytä ei tarvitse kauan etsiä: tulee vaan muistella spiritististä istuntoa ja Spinozan sanoja…

"Minä tulen hulluksi! – ajattelin kauhistuneena päätäni pidellen. —

Hyvä Jumala! Mitä on tehtävä?"

Pääni oli haljeta, jalat notkuivat… Satoi kuin saavista kaataen, tuuli tunkeutui vaatteitteni läpi, eikä minulla ollut turkkia eikä hattua. Mahdoton oli mennä hakemaan niitä huoneesta, sillä voimani eivät olisi siihen riittäneet. Kauhu puristeli minua kylmässä sylissään. Kylmä hiki juoksi kasvojani pitkin.

– Mitä on tehtävä? – jatkoi Ivan Panihidin. – Olen tullut mielisairaaksi ja saatan vilustua. Onneksi muistin, että lähellä Kuollutta katua asuu minun hyvä ystäväni Pogostow, joka on hiljakkoin valmistunut lääkäriksi. Hän oli tuona samana yönä spiritistisessä istunnossa. Hänen luokseen kiiruhdin nyt minkä saatoin… Silloin ei hän vielä ollut naimisissa tuon rikkaan kauppiaan lesken kanssa, vaan asui erään valtioneuvoksen talon viidennessä kerroksessa.

Sallimus oli määrännyt minun hermoilleni uuden kidutuskoetuksen Pogostowin luona. Kavutessani ylös viidenteen kerrokseen, minä kuulin kauheaa melua. Joku juoksi ylhäällä tömistäen hurjasti jaloillaan ja paiskellen ovia.

– Tänne! – kuului sydäntä särkevä huuto. – Tänne! Yövahti!

Ja hetken kuluttua syöksyi portaita alas minua vastaan musta haamu, jolla oli turkit yllä ja silinterihattu päässä.

– Pogostow! – huusin minä tunnettuani ystäväni. – Tekö se olettekin? Mitä teille on tapahtunut?

Tultuaan viereeni Pogostow pysähtyi ja tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni. Hän oli kalpea, hengitti raskaasti, vapisi, silmänsä harhailivat…

– Oletteko Panihidin? – kysyi hän kolkolla äänellä. – Tekö siinä olette? Mutta tehän olette kalpea kuin haudasta noussut. Kunhan ette vaan olisi näköhäiriö. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen olette…

– Mutta mikä teitä vaivaa? Te näytätte kovin huonolta!

– Oh, antakaahan kun vähän huokaan. Minä olen iloinen nähdessäni teidät, jos todella olette Panihidin, eikä mikään näköhäiriö. Kirottu olkoon tuo spiritistinen istunto, joka sai hermoni aivan epäjärjestykseen. Ajatelkaas, kun minä nyt juuri kotiin saapuessani näin huoneessani – ruumisarkun!

Minä en uskonut korviani ja pyysin, että hän sanoisi sen kerran vielä.

– Niin, oikean ruumisarkun, sanoi lääkäri istuutuen uupuneena portaalle. – Minä en ole pelkuri, mutta johan siitä itse pirukin pelästyisi, jos spiritistisen istunnon jälkeen pimeässä kompastuisi ruumisarkkuun!

Hämmästyneenä ja änköttäen minä kerroin lääkärille arkuista, jotka minä olin nähnyt…

Hetken aikaa me siinä töllistelimme toisiamme silmät suurina päässä ja suut auki. Sitten, tullaksemme vakuutetuiksi siitä, ettei tämä ole näköhäiriö, me aloimme nipistellä toisiamme.

– Koska meissä kummassakin koskee kipeästi, – selitti lääkäri, – niin me emme nyt nuku, emmekä näe toisiamme unessa. Ne ruumisarkut, jotka olemme nähneet, eivät siis ole näköhäiriöitä, vaan jotain todellista. Hyvä veli, mitäs nyt tehdään?

Oltuamme jo kokonaisen tunnin kylmässä porraskäytävässä, harkiten ja tuumaillen asiaa, meidän tuli hirveä vilu ja päätimme heittää pelkuruuden pois, herättää ovenvartijan ja mennä hänen kanssaan lääkärin huoneeseen. Ja niin me teimmekin. Astuttuamme sisälle huoneeseen sytytimme kynttilän ja näimme todellakin ruumisarkun, joka oli verhottu valkoisella kiiltokankaalla ja koristettu kullankiiltävillä hetuleilla ja tupsuilla. Ovenvartija teki hartaasti ristinmerkkejä.

– Nyt sopii katsoa, – sanoi kalpea lääkäri vapisevalla äänellä, – onko tämä arkku tyhjä vai ei.

Kauan epäröityään hän kumartui alas ja pelon kangistamana tempasi arkun kannen pois. Me kurkistimme arkkuun, joka oli – tyhjä…

Vainajaa ei siinä ollut, vaan sen sijaan löysimme arkusta kirjeen, jossa seisoi:

'Hyvä Pogostow! Sinä tiedät, että appeni asiat ovat joutuneet aivan hunningolle. Hän on velkaantunut korviaan myöten. Huomenna tai ylihuomenna on kalunkirjotus ja tämä lopullisesti syöksee hänen samoin kuin minunkin perheeni perikatoon ja tahraa kunniamme, jota pidän kaikkea muuta kalliimpana. Eilen perheneuvottelussa me päätimme piilottaa kaiken kalliimman ja arvokkaimman tavaran. Koska appeni koko omaisuus ovat nuo arkut – hän on, kuten tietänet, paras ruumisarkkukauppias kaupungissa – niin me päätimme salata kalleimmat arkut. Minä käännyn sinun puoleesi niinkuin ystävän puoleen; auta minua, pelasta meidät pahasta asemastamme, pelasta kunniamme! Toivossa, että sinä autat meitä säilyttämään omaisuuttamme, lähetän sinulle, veli hyvä, yhden ruumisarkun, jonka pyydän piilottamaan luoksesi ja säilyttämään siellä toistaiseksi. Ilman tuttaviemme ja ystäviemme apua me joudumme hukkaan. Toivon, ettet sinä kieltäydy tästä palveluksesta, etenkin kun arkku ei tule olemaan luonasi viikkoa kauemmin. Kaikille niille, joita pidän tosi-ystävinämme, olen lähettänyt kullekin yhden arkun ja minä luotan heidän hyväntahtoisuuteensa ja jalomielisyyteensä. Ystävyydellä sinun

Ivan Tsheljustin.'

Tämän jälkeen minun kokonaista kolme kuukautta täytyi hoitaa heikkoja hermojani. Meidän ystävämme, ruumisarkkukauppiaan vävy, pelasti sekä kunniansa että omaisuutensa ja omistaa nykyään ruumisarkku- ja hautausliikkeen sekä myy hautakiviä ja patsaita. Mutta hänen asiansa eivät vieläkään ole oikein varmalla kannalla ja joka ilta, kun tulen kotiini, minä yhä pelkään näkeväni vuoteeni vieressä valkoisen marmorisen hautapatsaan.