Читать книгу Pankinjohtajan tytär - Anttila Selma - Страница 6

Sisällysluettelo

Majatalon emäntä, rouva Muukka, oli valittu johtamaan matkustajien ruuanlaittoa. Hän otti luottamustoimen arvokkaasti vastaan, pukeutui pariisilaisiin tamineisiinsa ja lähti ostoksille kahden palvelijansa kanssa, purjehti leveänä joukossa, heitti silmäyksen sinne, toisen tänne, viittasi, kuiskasi, käski ja kielsi. Kaikki kävi kuin rasvattu. Sievät neitoset ja pojat kuljettivat lautasia ja ruoka-annoksia tilapäisesti laudoista laadituille, pitkille pöydille. Savolaiset ja hämäläiset ryhmittyivät eri pöytiin, ja puheen porina kävi valtavana ryöppynä. Hanurit ja laulut kaikuivat milloin miltäkin pöydän kulmalta. Miehet tupruttivat tupakkaa, ja ilma oli sakeana sauhusta, mutta siitä ei kukaan joutunut huolehtimaan.

Toisen luokan odotushuoneessa neulottiin olkipatjoihin päällisiä. Virva mittasi palttinapakoista kangasta ja toiset kaupungin neidit ompelivat niitä koneilla kasaan säkeiksi. Koneiden kolke, puhelu ja melu tuoksahti vastaan, kun Anttu Pouta astui sisään. Hänen katseensa keksi heti Virvan naisten huoneen avonaisessa ovessa. Hän kallisti hiukan päätään ja heilutteli nauraen vaatetta heittääkseen sen pöydän yli neulojille.

— Virvakin on riipaistunut irti juhlallisesta minästään, onkin aina kuin mikä murhenäytelmän sankaritar. Ei mutta, katsos, kuinka hän punastuu, puhui Airi Allaalle huomaamatta Poudan tuloa, mutta samassa sukeltui Poudan tumma pää hänen näköpiiriinsä, ja Airin suu mutistui hienoon vihellykseen: — Ahaa…! hän ei sallinut serkkunsa sitä huomata eikä ollut katsovinaan Virvaan.

Allas oli kuitenkin käynyt hajamieliseksi vyyhden pitäjäksi.

— No, Aksel, pidä virastasi vaari, et osaa pitää puoliasi, katsos nyt, kuinka koko vyyhti valuu pois käsistäsi.

Samassa Anttu Pouta nosti suuren kangaspakan lattialta Virvan pöydälle, ja tytöt piirittivät hänet joka puolelta tahtoen riistää sen häneltä, mutta leikki jatkui, ja Pouta piti yhdellä kädellä pakkaa ilmassa torjuen tyttöjä toisella kädellään. Virva nauroi ja koko sali joutui riemun valtaan.

— Noin sinunkin olisi pitämät vallottaa tämä maa, tulla, nähdä ja lumota, sanoi Airi serkulleen.

— Ei minusta taitaisi olla sotamieheksi, sanoi Allas yhä tähystellen

Virvaa.

Melu lakkasi, kun rouva Muukka tuli kehottamaan kahville, ja Pouta sai tilaisuuden puhutella Virvaa.

— Lähtekää torille, sanoi hän, — siellä puhutaan kuin hengen edestä. Se on ryöppyä, kauan padottujen vesien purkamista. Tänne on tullut oikea profeetta.

— Profeetta, huudahti Airi — sehän on perin hassua!

— Hän on kansan suuri suosikki, kuuluu olevan oma lahkonsa ja opetuslapsia mukana. Sanotaan "Maailman maalariksi".

Nuoret riensivät torille ja mäelle päästyä heilutti Airi liinaansa huutaen: eläköön! nähdessään laajan torin täpö täynnä kansaa — eläköön vapaus!

— Ja veljeys! lisäsi Pouta äkkiä kääntyen Virvaan, joka oli astunut

Allaan kanssa keskustellen.

Tultuaan alas torille, pitivät he paraimpana mennä kokoushuoneeseen, josta hyvin näki ja kuuli. He astuivat saliin, ja Pouta nosti kaksi tuolia akkunan eteen.

— Vallotetaan akkuna, kas noin, nyt näette koko torin.

— Olkaa hiljaa, profeetta puhuu! varotti Airi.

— — — maailmassa, elämän ahjossa on nyt tuskaa, hehkua ja sotaa. Meidän taajaa, lukematonta joukkoamme pelätään ja — rakastetaan.

— Tuo ei ole aivan tavallinen manaaja, kuiskasi Virva.

— — — herätä luonnon valtaa voimakkaampana. Vielä on yö, ja ajassa tuikkii muutamia harvoja tähtiä. Me huudamme ja räyhäämme kuin humalainen yössä voimaansa kehuen, sisumme kiehuu ja nyrkki nousee nyrkkiä vastaan, hartia rynnistyy hartiaan ja silmä tuijottaa silmään, pakko huutaa pakkoa, kun pääoma kerää väkensä ja työ asettuu taistelurintamaan. Kahakoita syntyy siellä täällä ja sissisotaa käydään, mutta pääarmeijat eivät voi taistelussa iskeä vastakkain, sillä tuho olisi kauhistuttava! Toisaalla täytyy ratkaisun tapahtua.

— Maailman koneisto voihkii sen taakan alla, minkä ihmisjärki sille on sälyttänyt ja pakottaa sen yhä nopeammin, joustavammin ja kauniimmin tuottamaan elämän keveyttä ja vapauttamaan sorron alaiset orjuudesta. Se aika tulee ja sen täytyy tulla ihmisneron niinessä, jolloin elämän sulous ja kylläisyys on jokaisen osa ja oikeus, aika, jolloin ei enää toisen omaa pyydetä eikä työllä liiaksi orjuuteta. Luonto taipuu valtaamme nöyränä ja alttiina kuin lempivä morsian, me olemme silloin sen herrat, sen jumalat, niinkuin se ennen on ollut meidän hallitsijamme ja jumalamme… Silloin voimme nauraa riemusta ja onnesta ja huutaa kohtalolle: kussa on sinun kovuutesi! Silloin olemme vapaata voimaa, omat herramme ja samalla koko maailman herrat, sillä meidän rivimme taajenevat ja ulottuvat ympäri maapallon. Silloin saamme elää, elää itsellemme ylitsevuotavassa kylläisyydessä ja juoda suuruutta ja valtaa, joka ei ketään sorra. Me olemme silloin keskipiste, lähtökohta ja voimapyörä, joka liikuttaa elämän kylläisyyden rattaita.

— Mitä on yhden ihmisen valta ja mitä ovat monet valtiot? Pois ne! Uusi aika tasottaa voimat ja sotajoukot, uusi aika synnyttää yhden maailmanvallan!

— Vielä on, kuin kaksi mahtia taistelisi: pohjaton tylyys ja mittaamaton rakkaus, ja oikeastaan on vain yksi voima elämää ohjaamassa: pyrkimys! Kerran saavutamme ensimmäisen portaan, silloin pysähdymme ja katsomme ympärillemme, näemme suuren valon ja rauhan kaikkialla. Silloin ei enää ainetta jumaloida. Silloin astumme toisille portaille, ja pyrkimys on yhä suurempaa, jumalaisempaa, sillä aineen aikakausi on mennyt. Uudet, tuntemattomat hyveet ja uudet tuntemattomat paheet jäävät kiistakentälle, mutta ihminen on jumalaisempi.

— Silloin voi syntyä kamppailu luonnonvoimilla luonnonvoimia hävittääkseen, sillä ihmissielussa on luomavoimaa ja on hävitysvoimaa. Demoonin viha voi syttyä hänessä ja turmella elämän lähteet, manata hävityksen maan uumenista ja upottaa ihmisneron luomat pohjattomaan syvyyteen. Se taistelu saattaa olla hirmuisempaa kuin nykyinen sota, aineen herran jumalaista taistelua!

— Kuka tuo mies on? kysyi tohtori Allas, kun luinen mies oli astunut lavalta alas ja hävinnyt joukkoon.

— En tunne peijakasta, naurahti Pouta, — mutta kuulin kerrottavan, että hän on ollut Amerikassa ja tuntee perinpohjin työväenliikkeen. Muuten hän lienee seikkailijaluonne.

— Kuulkaa, kuinka siellä huudetaan, tuskin he sentään tajusivat, mitä hän tarkotti. Mutta miehen ääni ja mahtipontisuus vaikuttaa, sanoi Virva.

Allas oli vakava ja katseli yhä torilla virtailevaa ihmisjoukkoa. — Nyt heillä pitäisi olla intonsa mukaista toimintaa, muuten tuo kuohuva mieliala puhkeaa arvottomiin tekoihin. Te puhujat ja johtajat olette miehiä liehtomaan tunteita, mutta toimien ohjaus ei ole teidän vallassanne, sanoi Allas.

— Sen pahempi, olette oikeassa juuri tällä hetkellä, mutta antakaa meille aikaa! huudahti Pouta.

— Tuolla luisevalla miehellä oli luja usko, se teki oikein hyvää, tuntui siltä kuin hän olisi oikeassa, sanoi Virva.

— Otaksumiset voivat olla hyvin todennäköisiä, sanoi Allas.

— Niin kyllä, mutta on yhtä ja toista, joka viittaa otaksuttuun suuntaan, puolusteli Pouta. — Ihmisten suurimmat viholliset: sairaus, köyhyys ja typeryys, jotka meitä orjuuttavat ja tarraavat kiinni meihin jo ennen syntymäämme, eivät kuitenkaan ole voittamattomia, eikä niiden salaperäisyys enää kauaa voi meitä eksyttää.

— Olisi erinomaisen mukavaa valita vanhempansa ja syntyä terveenä, viisaana ja rikkaana. Siihen lahkokuntaan minä riemulla rupeaisin! huudahti Airi.

— Ellemme usko, että joku ennakkolaki tai tahto määrää kohtalomme, niin…

— Tuskin olemme niin tärkeitä olioita, että joku korkeampi tahto meistä viitsisi pitää noin mieskohtaista huolta, muistutti Virva.

— Köyhyys, typeryys ja sairaus, nuo kolme mainitsemaani ilkeää kohtalotarta kuuluvat varmasti inhimilliseen piiriin. Ja vaikkei voikkaan aina selvästi osottaa, miksi tuo ja tuo syntyi köyhänä, niin tiedetään jo nyt, mitkä suuret ja inhimilliset vääryydet kasaavat hirvittävän köyhyyden ja rehentelevän rikkauden vastakkaisille puolille. Ja nuo toiset surkeuden kohtalottaret ovat köyhyyden tyttäriä taikka myös vanhempaimme erehdysten seurauksia, ei salaperäisiä eikä siis välttämättömiä.

— Teillä on tosiaan kadehtittava kyky selittää kaikki oman uskonne valossa. Te kai myös väitätte — niinkuin tuo luiseva mies tuolla torilla — että joukkojen tahto, joukkojen valta, joukkojen etu ja joukkojen sielu on ihmisyyden elinehto! huudahti Allas innostuneena.

— Se on minun ymmärtääkseni kehityskausi korkeampaan ihmisyyteen, mutta älkää pakottako minua pohtimaan pohjattomia ongelmia, sanoi hän vedoten Virvaan, joka oli hartaana kuunnellut väittelyä. — Minä elän hetkessä, tartun onneen, toimin, toteutan. Tuolla torilla palaa tulinen tahto, sillä on jumalallinen usko ja mittaamaton voima. Emme saisi tuhlata hetkeäkään on aika tosiaankin johtaa ja toimia!

He olivat lähteneet kokoushuoneesta torille ja sekaantuneet joukkoon. Virva liittyi Poudan kanssa keskustelemaan, ja Allas oli pakotettu seuraamaan Airia.

— Siitähän tohtori Allas äsken juuri huomautti, sanoi Virva. —

Mutta mitä se hyödyttäisi minä en oikein usko joukkoihin.

— Äsken leimahti silmässänne innostuksen tuli, ja sen sytyttää vain usko. Te olette yhtä sydäntä tämän joukon kanssa.

— Ehkä, ehkä olen! huudahti Virva antaen Poudan vakuutuksen huumata itseään. — Mutta minä en tahdo antautua sokeasti uskomaan ja kuitenkin pelkään teitä ja joukkoanne — se on kiehtovaa!

Pouta painoi päänsä hiukan lähemmäksi seuralaistaan ja katsoi häntä silmiin, ja Virvan suloinen hämmennys oli hänelle sanomattoman kallista ja vaarallista. Hän tarttui hermostuneeseen käteen ja likisti sitä tungoksessa.

— Lumous on kallista ja sattuu harvoin kohdallemme, on kuin onnen pyörä. Siihen pitää tarttua aikanaan, ehkei se koskaan enää satu kohdallemme…

Heidän katseensa yhtyivät, ja Virva horjahti hiukan. Huumaus hämärsi päivän, hetki hukkui ja liitti hänet siihen mieheen, jonka käsi hänen kättään piteli, ja samalla sen joukon niveleksi, jonka keskellä hän silmänräpäyksessä heräsi uuteen elämään.

Mitä oli tapahtunut? Ehkä ihme, ehkä sittenkin oli olemassa salaperäinen kohtalo? Hänen oli hyvä olla, sanomattoman kevyt ja hyvä.

— Ei ole onnea eikä onnettomuutta, on vain elämä, kaunis ja kallis elämä, kaunis ja kallis toistemme kautta, kuuli hän Poudan äänen sanovan hänen korvaansa.

Käsi unohtui käteen ja antoi pienellä liikkeellä mittaamattoman suuren oikeuden onneen. He seisoivat kansanjoukossa unhottaen itsensä — minne ja kuinka kauaksi?

Virva veti hiljaa kätensä pois ummistaen silmänsä ja hengittäen syvään ja pyyhkäisi kädellään silmiään. Arkiminä heräsi tottelemaan sovinnaisuuden suojelevia lakeja. Lumous ei vain tahtonut haihtua, se ikäänkuin painoi jäseniä, sitoi, ei tahtonut laskea poistumaan, ei viipymään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja ojensi kätensä hyvästiksi ehkä liiankin äkkinäisellä liikkeellä. Nuori mies tarttui käteen ja vielä kerran upposi katse katseeseen. Se ei ollut siis erehdys, ei sattuma, ei uni: — ah, hyvästi!

— Milloin, milloin? kysyi Pouta kiihkeästi.

— Illalla ehkä, asemalla matkustajien juhlassa.

— Varmasti, minä tahdon, pyydän, varmasti! He olivat tulleet Auerin portille, ja Virva veti kätensä irti.

— Ehkä, ehkä, hyvästi! Hän melkein juoksi kotiin.