Читать книгу Ristiriitoja - Anttila Selma - Страница 4

Sisällysluettelo

He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan. Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä taikka kauppapuodeissa seisomista?

Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa asuntoon.

— Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, — mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle. Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.

Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan, jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake, kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun matka liikkeen keskuksesta.

Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen, verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit syyskesän ihanassa rehevyydessä.

— Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.

Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle. Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.

— En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.

— Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. — Et ole vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.

— Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys, teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän kirjamiehen arkatuntoisuus — Sillan puolella kiehtova sulous ja liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen umpeen.

Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet, vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin, ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.

— Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.

Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella. Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.

Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan äidille.

— Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme! sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. — Minä tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.

— Ei tarvitse, sanoi Silla, — katsohan tuonne, eteisen seinälle!

— Telefoni! huudahti tohtori. — Kas, kun en sitä ennen huomannut! Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta se oli kirjoitettu kanteen.

— Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.

Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.

— Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. — Katsos, tässähän on pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras, aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.

— Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen pois Sillasta.

— Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.

— Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.

— Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun näköinen, että oikein sääliksi käy.

— Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.

— Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen, puolustan heikompaa.

Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei väitellä.

— Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.

En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.

— Leikattiinko se?

— Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.

— Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan näitä, niin puretaan.

Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä, vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa vastatanssijanaan.

Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa kuin rakastuneen miehen hurmiota.

— Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja suuteli kevyesti.

— Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.

— Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas…

— Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme täällä?

— Minun työni on täällä.

— Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.

— Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka avoimeksi.

Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä miehensä syleilystä.

— Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin, mokomassa sopessa!

Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta, mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi — ei käynyt muuten päinsä, voisihan se houkutella, ties mihin.

— Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. — Otetaan auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä, kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.

Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja, pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä, salaperäisiä ja kalliita esineitä.

Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.

— Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja helyni ja toalettikapineet?

Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:

— Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.

Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.

Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.

— Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.

— Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan! huusi Silla.

Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian suuruspöytään, joka heitä odotti.

— Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.

— Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun, ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.

Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa kohti, poistui ja hymyili: — Soma, hyvin soma, liian soma täällä pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja lähti.

Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa, toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.

— Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!

Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.

— Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria, salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja, tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut väkisin kääntää hänen päätään.

— En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita, sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen rintakuva.

Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa. Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän. He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin, niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa, merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen, vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella kädellä pidellen päivänvarjoa.

Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin — ei mitään lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, — mutta intressantti hän on! päätteli Silla.

Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.

— Täällä on kaunista, sanoi vieras.

— Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain halusi… — Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.

— Pitäisi olla, sanoi nainen, — mutta me rakastamme täällä omia huoneitamme, emme tarvitse puistoa.

— Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.

— Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä katseella. — On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.

— Te tunnette minut! huudahti Silla.

— Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras rauhallisesti.

— Niin, tietysti, myönsi Silla.

— Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä perhettä, — jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan, niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.

— Täältä näkee tosiaan paljon.

— Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu.

Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti, että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi palatakseen kaupunkiin.

— Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä toisistaan ainaiseksi.

Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.

Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään. — Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. — Sellainen juhlallisuus! "Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja kiiruhti kotiin.

— Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen päivällispöydässä, — ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä, sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi —

— No, mitä minä en uskaltaisi?

— Kieltää tanssimasta!

— Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?

— Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän tanssisi.

— Noo?

— Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa…

— Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.

— Taikka myrkyttäisi.

— Oliko hän sen näköinen?

— Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat vaatteet…

— Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin myrkkyleukoihin.

— Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.

— Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.

— Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.

Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän sanoi: — Minullakin on sinulle uutisia.

— Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi minulle soveliasta?

— Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan kaupungintalolle.

— Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.

— On vielä pyydetty muutakin.

— Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska pyyntö.

— Sinun pitäisi siellä tanssia.

— Sooloa! huusi Silla.

— Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.

— Mistä he tiesivät, että minä tanssin?

— Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.

— Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten taiteitten tulkki.

Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä, harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen. Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.

— Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. — Soitatteko illalla juhlassa myös minulle?

— Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin seurahuoneella, puhui Allen sointuisalla matalalla äänellään. Silla sävähti, sillä ääni hurmasi ja siveli häntä omituisella lumollaan. Tohtori hymyili. Tuntien äänensä suuren voiman hän käytti sitä, milloin leikki huvitti, mutta hyvin harvat naiset olivat hänestä sen arvoisia.

— Pitääkö sitä harjotellakin? kysyi Aimo.

— Niin, kuinka te tahdotte, rouva Vaski?

— Tietysti, sanoi Silla, — minä haen vain huntuni.

Se ilta oli Sillasta hurmaava, yleisö oli haltioissaan. Olivathan he saaneet Helsingin hienon kaunottaren kaupunkiinsa, itse sulouden kukan, johon tohtori Allenkin oli ihastunut, piti hänelle seuraa koko illan. Tohtori Vaski sai tanssia kaupungin neitosten kera, sillä Silla tanssi aina muiden kanssa, ja illallispöydässä hän sai parikseen kaupunginlääkäri Kaislan rouvan, jonka mies ei koskaan näyttäytynyt huvitilaisuuksissa. Hänellä oli aina työtä — tai seikkailuja! kuiskailtiin. Tätä juhlaa seurasi toiset perhekutsut toistensa perästä, aina tanssia, soittoa ja laulua. Huvitteluhalu oli tarttunut kuumeena hiljaisiin kaupunkilaisiin. Tahdottiin rientää, ennenkuin yliopistonuoriso lähtisi pääkaupunkiin, ja niin pelattiin tennistä kaiket aamupäivät, heitettiin keilaa, oltiin kävelyillä, souturetkillä, päivällisillä ja illallisilla, kunnes kaikki tunsivat olevansa kuin samaa perhettä.

Silla kukoisti ja iloitsi, sai näytellä kauniita pukujansa, olla koko kaupungin vaateparren määrääjänä, jonka jokaista liikettä ja sanaa tarkattiin ja yritettiin jäljitellä. Kukaan ei kuitenkaan päässyt hänen tasalleen — tohtori Allen välitti vain Sillasta, ja hän oli erehtymätön kauneuden ja hienouden tuntija.

Aimoa tämä elämä rasitti. Hänellä oli omassa koulussa paljon työtä ja vielä lisäksi kauppakoulussa iltatunteja. Keskeneräiset tieteelliset työt vaativat myöskin aikaa ja voimia. Niinpä ei päivät riittäneetkään, piti käyttää öitäkin. Raha-asiat vaativat työtä, uusia tuloja, sillä matka oli ostoksineen tullut hyvin kalliiksi, vaikka koti olikin saatu myötäjäisiksi. Aimolla oli sitäpaitse opintovelkoja, ja viransijaisuusvuosinaan hänen oli täytynyt mennä vekseleihin. Saatuaan ensin toverien nimiä, piti sitten tehdä vastapalveluksia, kunnes tila oli käynyt jotenkin uhkaavaksi. Nyt hän kyllä olisi ollut säännöllisillä tuloillaan turvattu, kunhan vain voimat kestäisivät.

Hän vältteli huveja yhä enemmän ja istui myöhään työpöytänsä ääressä odotellen Sillaa kotiin, kävi yhä kalpeammaksi, meni kylmin jaloin ja pää polttavana unettomalle vuoteelleen, nousi lopen uupuneena mennäkseen päivän raskaaseen työhön.

Silla oli ensin tyytymätön, kun ei saanut häntä kyllin usein mukaansa, mutta pikkukaupungin intiimisyys ollen hänelle aivan uutta oli lumonnut nuoren rouvan, ja hän liiteli kuin päiväperhonen kukasta kukkaan.

Rehtori Allen täytti seitsemänkymmentä vuotta ja koko kaupunki otti osaa siihen juhlaan. Hän oli kaupungin johtomiehiä, kiinni monenlaisissa uudistusriennoissa ja yhtiöissä, laajalti tunnettu kansalainen. Kaupungintalolla oli suuret päivälliset monine puheineen ja ohjelmanumeroineen. Ilo nousi illalla kattoon saakka, sillä olivathan tohtori Allen ja Silla tehneet paraansa isäukon kunniaksi. Aimo piti mestarillisen puheen, jonka sujuva muoto ja lennokkaisuus hurmasi juhlavieraat nostaen mielialan yläpuolelle jokapäiväisyyttä. Puhuminen olikin Aimon vahvin puoli, ja oppilaat ihailivat hänen suurta kykyään luoda eloa historiaan, kuvata luonteita ja henkilöiden ulkomuotoa, antaa aikakaudellinen tausta, yhdistää monet langat yhdeksi säikeeksi ja tunti tunnilta punoa ehyt ja ymmärrettävä kokonaisuus arvoituksentapaisista historiallisista tapahtumista. Hän ei tosin uskonut johtaviin aatteisiin, pysyi tosiasioissa, joissa omalla terävällä älyllään löysi rengastumista, kohtaloiden ja tapahtumain yhteen liittymistä. Vertaillen niiden painoisuutta, hän kyllä oman minänsä subjektiivisuudella näki, kuinka suuret tunteet ja kansojen ja yksityisten ihmisten pyhä innostus määräsivät kohtaloita, mutta sittenkin myönsi objektiivinen tiedemies hänessä järjen voiman kaiken perustaksi. Hän valmisti aina ja puhui loisteliaasti, pukeutui hienosti eikä oppilaat keksineet mitään ivan taikka vehkeilyn aihetta. Silla oli ollut hänen oppilaansa yhteiskoulussa ja silmittömästi rakastunut häneen niinkuin useimmat naisoppilaat. Aimo tiesi sen varsin hyvin ja valitsi joukosta sen, joka häntä eniten miellytti.

Päivällinen venyi myöhään iltaan ja Aimo tunsi olevansa hyvin väsynyt, voi huonosti ja hiipi kenenkään huomaamatta pois juhlasta rientäen kotiin, riisuutui ja nukkui, mutta hyvin levottomasti, heräten keskellä yötä koviin tuskiin.

— Silla, Silla! huusi hän pimeässä huoneessa, ja kamala tunne tärisytti häntä. Kummallinen uni taikka näky, mikä lienee ollut, oli niin elävänä hänen mielessään, että hän tuijotti lattialle, näkisikö siinä vieläkin paarit. Niillä hänet oli kannettu ulos pimeään yöhön, siellä paleli ja kammotti. Sitten hänet nostettiin outoon huoneeseen ja laskettiin leposohvalle pää hyvin alhaalla. Kaksi miestä ja nainen kumartuivat katsomaan häntä, ja märkä vaippa heitettiin hänen ylleen. Sitten kaikki hävisi.

— Silla! huusi Aimo ja tuska vei häneltä voimat, ja hermostuneen pelko, ettei kukaan sattuisi tulemaan pitkiin aikoihin, kauhistutti. Samassa vanha palvelija Karoliina tuli kiireesti keittiöstä. Hän oli kuullut tuskaisen huudon.

— Onko tohtori sairas?

— Voi, Karoliina, juoskaa pian apteekkiin ja tuokaa sieltä jääpussi ja jäitä.

Karoliina meni ja pian sen jälkeen tuli Silla kotiin. Hän kyllä säikähti, vaan ei menettänyt malttiaan, meni heti soittamaan lääkärille, ja Kaisla tuli juuri kun jäät oli saatu kääreeseen.

Kuume oli korkea eikä ottanut aletakseen. Kaisla soitti sairashuoneelle pyytäen valmistamaan leikkausta varten ja jäi itse sairaan luo. Aimo kesti urhoollisesti aamuun asti ja kun ei tuska hellittänyt eikä kuume alentunut, pyysi hän itse leikkausta. Tohtori oli samaa mieltä ja sairashuoneelta tuotiin paarit, joilla Aimo kannettiin Alfaan. Se oli yksityisen sairaala, erään neiti Hallan, sanottiin Aimolle ja Sillalle. — Muuta sairaalaa ei ollut, paitsi vaivaistalolla, ja Alfassa Kaisla oli tehnyt lukuisia leikkauksia ja saanut pienellä paikkakunnalla hyvän lääkärin maineen. Lääkäri vakuutti, ettei tämä ollut millään tavalla vaarallinen leikkaus eikä poikkeuksellinen, mutta kuitenkin ajoissa tehtävä. Sillaa hirvitti, niin että tuskin pysyi jaloillaan. Ja kun Kaisla kehotti häntä jäämään kotiin, vaipui Silla vuoteelleen ja antoi vanhan Karoliinan hoidella itseään.

Miehet astuivat tasaisesti kantaessaan paaria harjua kohti, jonka rinteellä sairaala oli. Aimoa hirvitti ja vilutti, mutta tuska tuntui helpottavan ja hän vaipui hetkeksi horroksiin. Sairaalan portaissa hän heräsi täyteen tajuntaan virkeämpänä entistään, tuntematta mitään kipua. Hän ilmotti siitä lääkärille ja kuume mitattiin. Se oli tuntuvasti laskenut, mutta sairaalaan hänen piti jäädä siksi, kunnes varmemmin nähtäisiin taudin kehitys.

Joku puuhaili hänen vuoteensa pään takana ja paksut lihavat kädet pitelivät Aimon tyynyjä. Nuo kynnettömät, tylpät sormet inhottivat häntä ja vaistomaisesti hän käänsi päätään nähdäkseen, kenelle ne kuuluivat, ja näki pullean poven, lihaiset kasvot ja pienet uniset silmät, vai lienevätkö valvomisesta turvonneet. Nainen liikkui ihan kuin kone olisi häntä kuljettanut eikä ihmisen jalat, ja Aimo ajatteli: — Jos hän nyt tuohon lattialle sattuisi kaatumaan, niin siihen hän nukkuisi, siksi uniselta hän näyttää.

Mutta ihmiskone vieri koko päivän sairaalan eteisessä ja huoneesta huoneeseen, pysähtymättä kantaen ruokaa ja vaatteita ja toimittaen kaikenlaisia intiimiä tehtäviä. Hänellä näytti olevan koko sairaala lihavissa, kynnettömissä käsissään.

Illalla hän vatkasi jotakin nestettä juomalasissa lusikalla ja tuoden sen Aimolle sanoi:

— Neiti käski teitä juomaan.

— Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.

— Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.

— Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.

— Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän. Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa, joka oli tullut huonetta siivoomaan.

Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:

— Noo, tohtori, kuinka jaksatte?

— Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.

— Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin ilmestykseen.

— Hämmästytte?

— Hermia… sanoitko sinä Halla?

— Sanoin.

— Oletko sinä tämän sairaalan omistaja?

— Olen.

— Ooh! huudahti Aimo tuntien kipua ja vaipui voimattomana tyynylle.

— Se on taas uudistunut.

— Hiljaa, hiljaa, vanha ystävä, meidän pitää taas olla kärsivällisiä. Kuolema on hirmuvaltias, jota pitää mairitella. Kas noin, mitataan kuume ja kohennetaan jääpussia.

— Tämä on kuin jatkoa siihen…

— Ihmiset välttelevät toisiaan ja elämä heittää heidät kuitenkin yhteen.

Suuret ruskeat silmät imeytyivät Aimon kasvoihin ja ivallinen hymy pehmeillä huulilla kidutti sairasta. Aimo ummisti silmänsä kuin ylivoimaisen vaaran lähestyessä.

— Kohtalo on hyvin oikukas vallanpitäjä, ottaa meitä toisinaan niskasta kuin pahoja koulupoikia ja riepottaa arestiin.

Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.

— Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.

Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:

— Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan, eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?

Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.

— Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.

Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. — Sinä et ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.

Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.

— Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.

Tee tuotiin.

— Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja meni ovelle, — tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.

Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:

— Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.

Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja hymyili:

— Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.

Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta, mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.

— Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla, ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan ilmaista mitään.

— Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa. — Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään. Aiot olla varovaisempi vasta… ei, ei, sinun täytyy olla minua lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!

— Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?

— Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja yritti nousta ja heräsi — vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen. — Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin olenkaan.

— Jos minä saisin lakia laatia, en jättäisi eloon ainoatakaan raihnaista olentoa.

— Olisinko minäkin kuolemaan tuomittavien joukossa?

— En oikein vielä tiedä, mutta siltä näyttää. Niin hän sanoi silloin.

Hermia tuli sisään ja Aimo sanoi:

— Se edellinen sairastamiseni palaa aina uudestaan kummittelemaan unessani, kun vaan vaivun horroksiin.

— Sellaiset muistot ovat aina hyvin vastenmielisiä, sanoi Hermia terävästi ja katsoi Aimoon sivulta.

Aimon raukeat silmät avautuivat ja katsoivat suoraan ja pelottomina

Hermiaan.

— Riippuu siitä, mitä kuvia näkee ja missä suhteessa niihin nyt on.

— Tohtori puhuu minulle kuin luokalla oppilailleen.

— Parhaimmista tunteista ei ole meidän kesken koskaan puhuttu selvillä sanoilla.

— Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.

— Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan itseäni?

— Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?

— Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista sinua.

— Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!

— Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: — Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.

— Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.

— Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin kylmyydestäsi.

— Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.

— Hermia!

— Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.

— Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.

— Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia kauppoja kuin sinä.

— Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen Hermiaan. — Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!

Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti vihloessa.

Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.

Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.

— Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon, ei hän nuku ollenkaan.

— Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.

— Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.

Hoitaja tuli samassa sisään.

— En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.

— Neiti käski ottamaan.

— Minä en ota.

Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: — Kyllä se on otettava, tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.

— Viekää pois!

— Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.

— Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.

— Eikö tohtori nyt sentään…!

Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi. Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja terveydestä kukoistavana.

— Me olemme hämmästynyt!

— Alamaisenne kapinoitsee, sanoi Aimo samaan tapaan.

— Näytät terveemmältä, entä kuume?

— Ei hätää.

— Suo minulle anteeksi se, mitä eilen sanoin helsinkiläisestä kiinakapselista. Muistatko?

— Jonka minä nielaisin eheänä samppanjan kanssa.

— Onko sinulla ikävä rouvaasi?

— Ihmeellistähän se on, ettei Silla ole käynyt täällä.

— Sinä tarvitset täydellistä lepoa, sanoi Hermia ja silitteli pehmeillä liikkeillä Aimon peittoa ja tyynyjä. Muutamat hänen poveensa pistetyt kielot hipaisivat Aimon poskea.

— Olen menossa konserttiin, sanoi hän ja upotti katseensa Aimon silmiin. Autuas lamautuminen esti sairasta liikahtamasta. — Ja tahtoisin olla varma, että sinun on hyvä olla, etkä ikävöi täältä pois, nukkuisit häiriintymättä aamuun asti eikä mikään sairashuoneen yöllinen liike sinua oudoksuttaisi. Minä pyydän sinua, ota tämä viaton lääke!

Hän painui yhä lähemmäksi ja suloinen naisellisuuden tuoksu hämmensi sairaan. Aimo tunsi Hermian käden hartiainsa alla ja nosti omat kätensä hänen kaulalleen. Lasi nostettiin huulille ja Aimo joi unijuoman.

— Kas noin, nyt sinä nukut, hyvää yötä! Hermia hävisi ja Aimoa ellotti oma heikkous. Hän oli nyt aivan varma siitä, että Hermia tahtoi unijuomalla vaimentaa hänen voimiaan ja tahtoaan, siten varmimmin voidakseen viivyttää häntä sairashuoneessaan.

Seuraavana päivänä kahlehti raukeus häntä vielä enemmän kuin edellisenä, ei voinut syödä, ei sietänyt hoitajaa, ei tahtonut tietää mistään mitään, oli aivan turtunut. Hermia tuli vasta illalla ja antoi Aimolle unijuoman. Kaisla oli poissa monta päivää eikä Aimo saanut selvää vastausta kysyessään rouvaansa. Kun lääkäri tuli, oli hän yhtä mieltä Hermian kanssa: ei kotiin, ei millään muotoa.

— Täytyy odottaa, sanoi Kaisla ja ravisteli päätään. — Sinä laihdut, vanha veikko, etkö sinä syö mitään?

Aimo katsoi Hermiaan eikä vastannut. Jos hän olisi hetkisenkin ollut lääkärin kanssa yksin, olisi asia kyllä selvinnyt, mutta Hermia ei jättänyt koskaan heitä kahden. Sinä iltana ei Aimon tarvinnut niellä unipulveria ja seuraavana päivänä hän oli virkeämpi. Hermia oli kiehtovan kaunis valkoisessa liinapuvussaan, joka välkkyi pehmeänä kuin silkki, pysytteli Aimon huoneessa koko päivän liikkuen kevyesti ja jaaritellen iloisesti, toi kukkia ja hedelmiä, teki kaikkensa viihdyttääkseen sairasta.

— Meidän keittiömme ei taida oikein kyetä kilpailemaan sinun rouvasi uuden uutukaisten herkkujen kanssa, sanoi hän piloillaan.

— Eikö Silla ole käynyt täällä? kysyi Aimo hämillään vaimonsa välinpitämättömyydestä.

— Kyllä hän kävi ensimäisinä päivinä usean kerran, mutta sinähän olet ollut perin heikko, enkä minä voinut päästää ketään luoksesi. Älä pahastu, koetin kyllä rauhottaa lapsi parkaa. Parempihan hänen on kotonaan Helsingissä, kun ei kuitenkaan voi sinua auttaa täällä olollaan.

— Onko hän matkustanut? huudahti Aimo.

— Lapsi parka olisi tullut sairaaksi levottomuudesta yksinäisyydessä. Helsingissä hänellä on koti ja äiti ja…

— Niin, niin, parempi on näin, sanoi Aimo katkerasti.

— Hän on niin nuori, sinua paljon nuorempi! Hermia laski kätensä Aimon kädelle ja ojensi hänelle muutamia rypäleitä. — Sitä ei sinun pitäisi unohtaa.

Aimo huokasi ja antoi rypäleet takaisin.

— Milloin Silla matkusti? kysyi hän kiihtyneenä.

— Vasta eilen illalla. Tohtori Allen meni häntä saattamaan.

— Oliko Silla sairas?

— Olisiko se niin kummallista? Hemmoteltu lapsi, tottumaton kaikkeen vastoinkäymiseen, ihan varmaan hän olisi täällä sairastunutkin. Minä puhuin siitä tohtori Allenillekin, ja hän oli samaa mieltä.

— Miksen minä saanut siitä tietää! sanoi Aimo suuttuneena.

— Hiljaa, hiljaa, sinä et saa kiihtyä, tautisi on enemmän hermostumista kuin luuletkaan. Sinun pitää olla levossa tavalla millä tahansa.

— Tulen huonommaksi päivä päivältä, sanoi Aimo katkerasti.

— Kaikkeahan sairas kuvittelee. Minä neuvoisin sinua otattamaan pois umpisuolen, muuten se kiusaa sinua kaiken ikäsi.

— Mitä tohtori Kaisla sanoo? kysyi Aimo epäilevänä.

— Me olemme samaa mieltä.

— Vai niin te ajattelette.

— No, ei nyt noin surkeana, poikaseni, sehän on vähäpätöinen seikka.

Kolmessa viikossa olet ihan ennallaan ja varmasti terve.

Hermia nauroi voitonvarmana.

— Sinulla on erinomainen voima taivuttaa minut mihin tahansa.

— Niin, näes, minä en ole koskaan sinua pettänyt. Enkö ole aina ollut oikeassa? lisäsi hän vakavana.

— Tarkotatko entisiä?

— En erittäin, tiesinhän, mitä seuraisi, kun paranisit ja heräisit oikeaan elämääsi. Sairaan tunteet muuttuvat vastenmielisiksi houreiksi.

— Hermia!

— Niin, eikö muka muuttuneet?

— En tiedä, minä tahdoin silloin unohtaa, enkä ole voinut, nyt sen tiedän.

— Minun tapaiseni ihmiset ovat kaviollisia peikottaria.

— Siltä tuntuu, sanoi Aimo uhitellen.

— Ja muutamat rakastajat ovat taikauskoisia pelkureita.

— Entä sinun rakkautesi, mikset pitänyt kiinni minusta silloin?

— Tahtoisitko sinä syleillä raihnaista naista? Minä olin nähnyt sinut vain sairaana, sanoi Hermia kiduttaen Aimoa halveksivalla hymyllään.

— Emme ole siis toisillemme mitään velassa?

— En neuvoisi ketään jättämään velkaansa maksamatta minulle! sanoi

Hermia säihkyvin silmin.

— Minusta tuntuu kuitenkin kuin kuume vaivaisi meitä kumpaakin.

— Miksi et sitten ajoissa tullut minun luokseni ja sammuttanut janoasi!

— Sinun laisiasi naisia ei haeta, heidän pitää itse tulla.

— Niin, sinun laisesi mies ei sitä tosiaankaan uskaltaisi. Sinä et tiedä, kuinka minä janoon sellaista miestä, joka jaksaisi minut lannistaa, jännittäisi voimani äärimmilleen ja tuottaisi minulle kärsimyksiä, nöyryytystä ja huutaisi voitonvarmana: — Sinä olet minun vaikka horna meidät veisi!

Hermia nauroi hermostuneesti ja katsoi kiiluvin silmin Aimoon.

— Ei sellaista miestä taida tulla, sinä olet diabolinen. Se kuuluu olevan sitä oikeata, suurta kauneutta ja sinussa on sitä!

— Minun pitää siis elää voimattomien verestä, imeä ne tyhjiksi ja heittää sitten menemään! ilkkui Hermia.

— Sadun seireenit tekivät niin.

— Nykyaika taitaa kasvattaa tosiseireenejä.

— Kuka tietää, eikö jokapäiväinen verenvuodatus ole tehnyt sinua pedoksi, sanoi Aimo.

— Hoo, minä en tahtoisi kärpästäkään musertaa, kuolema on minusta kauhea! huusi Hermia.

— Mutta kun se tulee hiljaa ja hiipien, silloin se lienee tervetullut.

— Silloin kuolema on pelastaja ja minä kiitän sitä sairaitteni puolesta.

— Suuremmoista laupeutta!

— En milloinkaan nuku niin levollisesti kuin kuoleman käytyä sairaalassani. Aimoa värisytti.

— Säikytkö sinä, noo, avaahan silmäsi ja katso, miltä näyttää täysverinen hirviö!

Hän nauroi niin herttaisesti täynnä onnekasta riemua ja elämänhalua, että Aimon kamala tunne huuhtoontui tuntumattomiin.

— Voi teitä, oppineita ihmisiä, ette ole miehiä ettekä naisia. Aivotyönne kuluttaa teistä kaiken polttoaineen pitäen ruumiinne ja sielunne orjanaan. Rakkaus on teille paperille pantavia, verettömiä kamarihaaveita. Voitte ihailla esteettisesti kauniita muotoja, mutta elosta sykkivä ja rakkaudesta vapiseva olento on teistä vastenmielinen ja elämän ja kuoleman kiihkeä taistelu kauhistaa teitä. Teidän kuumeenne ei siedä raitista vettä, se tarvitsee kiinakapselin!

Hermia oli istunut Aimon vuoteen reunalle ja katseli häntä säälien.

— Kukin elää niinkuin jaksaa, sanoi Aimo.

— Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.

— Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi

Aimo rehellisesti.

Hermia vihelsi pitkään.

— Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.

— Minä en janoa suuruutta!

— Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!

— Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme määrättiin?

— Olisitko sinä silloin tarkottanut totta…?

Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna. Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. — Minä en usko; jos kerran rakastaa, ei luovu taistelematta!

Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon katseessa.

Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään. Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä katkeraksi onnen janoksi.

Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.

— Sinä olet — tosiaan tulinen — voisi luulla oikeaksi mieheksi! — Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. — Ellet olisi sairas, voisin suuttua rohkeudestasi — taikka ehkä sinä vain tahdoit antaa almun vanhallepiialle!

Aimo veti häntä lähemmäksi.

— Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen miehen… puhun tyhmyyksiä.

— Ole kerran itsesi!

— Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa lasta!

Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.

— Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.

— Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan omista lastaan sillä tavalla.

— Minä omistaisin!

— Tyranniseeraisit!

Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti kätensä ja kohotti katseensa. — Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin, opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun niskalleni ja sanoisi: — äiti, minä tahdon! Sellainen luja pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään — anna minun uneksia loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas, voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan omani, sieluni lapsi!

— Eikö isän?

— Isän?

— Niin, niin, isän?

— Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni? Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki hermostuneesti.

— Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.

Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti ylös ja katsoi Aimoon terävästi.

— Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!

— Silla on herttainen lapsi.

— Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne heti äkkäävät — oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.

— Sinä olet hauska.

— Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten…

— Noo, entä sitten?

— Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri — oikein verenhimoinen tiikeri!

— Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.

— Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.

— Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.

— He uneksivat, mutta minä sen tekisin!

— Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.

— Auttaisi varmasti.

— Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.

— Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni uupuvan.