Читать книгу Kaupungin lapsi - Anttila Selma - Страница 1

Saima oli väikkyvä, iloinen kaupungin neito, poimutteli tukkaansa palmikoilla ja kähertimillä, jotta se laveana ja liehuvana ympäröi hänen valkeita kasvojaan ja varjosti mustia silmiä.

– Oo, kuinka tämä elämä väliin on ihanaa! huudahti hän hypähdellen siroissa kengissään loivia portaita alas monikerroksisesta kivimuurista. Koko hänen olentonsa oli soma ja hyvin hoidettu, hieno, hilpeä ja pehmoinen.

– Ei laisinkaan – ei tämä elämä ole sinne päinkään kuin sen pitäisi olla, puhui hän vanhalle ystävälleen, koulun johtajattarelle, joka arvokkaasti säilytti kasvoillaan äidillisen hymyn suosikkinsa kaikissa tuulissa.

– Ei ole! huudahti Saima vielä varmemmin kadulle päästyään. – Minä tahtoisin päästä täältä pois sellaiseen paikkaan, missä saisi reuhtoa ja laulaa ja huutaa ja kuulla kaiun vastaavan suloisia haukkumasanoja, missä saisi uida rauhassa taivasalla ja auringossa, kiikkua aalloilla ja puiden oksilla, kiivetä kukkuloille ja nähdä kauas! Vaan sellaista paikkaa ei ole minun laiselleni kaupunginnukelle!

Saiman iloisuus oli mennyt. Mustat silmät samentuivat, sirot kengät kapsuttelivat laimeasti kivistä käytävää ja pehmeät hartiat painuivat kumarruksiin.

– Elämä ei ole ollenkaan hauskaa. Se on pelkkiä kovia katuja ja kuumuutta, pistävää aurinkoa ja inhottavaa pölyä. Huh, mennään kotiin!

Seuralainen kohautti olkapäitään. Mentiin kotiin.

– Etkö sinä tiedä yhtään paikkaa, minne minä voisin mennä? Sano pian, sinä Vanha Viisas! Saiman jalka heilui nelistävää tahtia ja itse hän lojui mukavassa leposohvassa, silkkinen patja selän takana.

– Oo, minua kyllästyttää, kyllästyttää niin surkeasti. Minä ikävöin täältä pois joka hiuksellani! Minä antaisin koko kaupungin vaipua maan rakoon, jos sillä voisin ostaa itselleni jossakin suloisen sopukan!

– Kunpa olisin varma, että tuota halua riittäisi edes niin kauan, että siihen sopukkaan ennättäisit, vaikkei sinne olisi päivänkään matkaa, niin sanoisin minne voisit mennä, puhui Vanha Viisas.

– Oi, sano, sano sukkelaan. Tai, älä sano. Minä haalin kampsuni kasaan ja lähden, lähden suoraa päätä. Saima hypähti pystyyn mukavasta asennostaan.

– Miina, Fiina, Liisa, Kaisa, kaikki tytöt hoi! huuteli hän. Olisi luullut heitä olevan puoli tusinaa. Fiina vain tuli naurussa suin.

– Kyllä tuo neiti osaa. Antaa minulle koko allakan nimet joka päivä.

Neiti pyöri kiireenä hänen kintereillään ja yhdessä he väänsivät laatikot ja vaatekomerot mullin mallin ja latoivat vaatteet koppaan.

– Nyt sinä, Fiina, menet hakemaan hevosen. No, Vanha Viisas, olen valmis!

– Tuulihattu! Ei tänään enää kaupungin rannasta pääse. Voisit mennä junalla.

– Huh! En minä mene junalla. Eikö veneellä pääsisi?

– Jaa, veneellä voit päästä. Tästä meidän kärjestä sivuuttaa eräs laiva, joka menee sinnepäin ja ottaahan se selällä veneestä. Mutta se on vaivaloista. Ennen sinuna menisin vasta huomenna, puhui Vanha Viisas.

– En minä mene huomenna. Minä menen nyt juuri tällä minuutilla. Sinä ja Fiina tulette soutamaan. Kas, nyt on hevonen alhaalla. Tartuhan kopan korvaan. Hei!

Alas mentiin ja vene saatiin rannasta, josta ennenkin oli selälle saatettu. Vene keinui hiukan ja Saima heilutti sitä vallattomuuksissaan.

– Sano nyt, minne minun pitää mennä laivalla!

– Voit pysähtyä Aidaskorven sillalle ja sieltä mennä junalla

Onkaloaholle, sitten on koko pätkä hevosmatkaa Kulanpäähän. Kulanpää on vanha talo mäen laidassa, lahden pohjukassa. Sano vain, että Vanha

Viisas lähetti ja sinä saat kyllä siellä olla.

– Saan olla, saan olla. Se on ihanaa! Enempää en kaipaakaan. Voi taivas, kun saan siellä olla. Tämä on niin perin hassua ja hauskaa. Aidaskorpi, Onkaloaho ja Kula-, Kula-, Kulanpää! Sehän maistuu kuin villiriista. Ja nyt kiikumme aalloilla, ja kohta tulee laiva niin korkea kuin vuori. Se kohisee ja kyntää niin syvältä, että vesi vaahtona purskuaa ja kiskoo meidät nieluunsa. Me pyörimme ja kiikumme, vaapumme ja vaivumme, puli, puli, pums – järven pohjaan!

– Hui, kauheata! Minä menen pois, laskekaa minut pois. Pian, minä hukun! Fiina huusi ja vene heilui hänen voimakkaista tempuistaan.

– No noo, Fiina! Ole hiljaa! Neiti taas hulluttelee. Eihän tässä nyt mikä kuohu tai kiehu tyynellä. Pysy nyt! Vanha Viisaskin jo hermostui.

Laivan valkoinen kylki välkkyi jo auringossa ja kokka nousi ja nousi yhä ylemmäksi veden pinnasta, mitä lähemmäksi laiva tuli. Jo heilutettiin veneessä valkoista liinaa, ja mustakaula valkea joutsen tervehti viheltäen, tuli hiljaa luo, veisti vettä kuin hiotulla terällä aaltoa murtamatta ja heitti mukavat portaat kyljellensä, tarttui veneeseen rautaisin kynsin niin lujaan, ettei vene äännähtänytkään. Fiina nauroi kuin itkusta selvinnyt hupakko ja ihmetteli:

– Kuinka tämä nyt näin?

Saima heilui jo portaita ylös, ojensi kätensä kovaan, ruskeaan kouraan ja kiikkuen hyppäsi laivan kannelle.

– Oi, hyvästi, hyvästi, Vanha Viisas ja Fiina!

Siellä oli kiiltävää pintaa, joka nauraen välkkyi ja veitikkana iski silmää.

Vanha Viisas heilutti vaaleata päivänvarjoaan ja huusi veneestä:

– Sano terveisiä niille kuudelle!

– Kuinka monelle? huusi Saima vastaan.

– Niille kuudelle!

– Kuudelle, kuudelle! hoki Saima. Se on väliin hupsu, tuo Vanha

Viisas.

Täällä oli sentään huumaavan vapaata. Ei muuta kuin vettä, saarta, tuulta ja laivaa. Ja nuo oudot ihmiset, vaan viis niistä. Ne kuuluivat maisemaan.

Saiman mustat silmät kiiluivat auringolle ja vedelle. Huntu hulmusi tuulessa. Näin oli hyvä olla.

Hän pääsi Aidaskorven sillalle, osti lipun Onkaloaholle ja jännitti junassa kärsivällisyyttään, yritti nukkuakin pätkällään pehmeällä penkillä, mutta siinä oli kuin kuumassa kätkyessä, jota pahanilkinen piika potkii huolettomasti ja äkeissään ja varistelee pölyä ja tupruttaa savua naamaan. Ei, parempi oli sittenkin istua ja jurottaa.

"Sano terveisiä kuudelle." Joka ymmärtäisi! Kulanpää, onhan Vanha Viisas siitä puhunut noin sivumennen. Isäntä kuollut, vanha emäntä, ja lapsia – ehkä heitä on kuusi!

Hän istui jo koppansa päällä Onkaloahon asemalla ja hengitti makeata maalaisilmaa ja koivun runollista tuoksua. Oikein nauratti tämä outona oleminen. Ei tunne ketään, ei tiedä minne mennä, keitä kysyä, istuu vain koppansa päällä kuin mikäkin siirtolainen, hyräilee. Ehkä joku kysyy. Hän sanoo vaan ruotsinvoittoisesti "Kulanpää". Ei mitään muuta. Luulevat ummikoksi, rupeavat puhumaan hupsusta herrasväestä, joka ei mitään ymmärrä, vaikka suitset päähän pistettäisiin.

– Tarvitseeko neiti hevosta?

Saima hyppäsi pystyyn.

– Tarvitsen, tietysti minä tarvitsen! huudahti hän pojalle innoissaan unohtaen päätöksensä näytellä ummikkoa. – Kulanpäähän, onko se kaukana?

– Eihän se kaukana, pari penikulmaa vaan.

– Vaan, vai vaan! Ja teillä on tietysti rakkarinkärryt.

– Ei, vaan linjaalirattaat, kehaisi poika.

– Aijai, vai linjaalirattaat!

Poika myhäili ja heilautti kopan kärryjen peräpuolelle, istui itse päälle, kohenti ohjat Saiman oikealle sivulle ja niin sitä mentiin jyrisevää maantietä pitkin, metsien halki, peltojen poikki, kangasten kautta, ylämaata, alamaata.

– No, joko pian loppuu Onkaloaho? kysyi Saima, kun selkä alkoi väsyä ja pöly kirveliä silmiä.

– Eihän tässä vielä laidatkaan tunnu, sanoi poika.

– Mitkä laidat?

– Ne Onkaloahon laidat.

– Onko sillä laidatkin? Saimaa alkoi väsyttää mykkänä istuminen.

– Miksikäs ei olisi ja oikein jyrkät onkii.

– Onko Kulanpäässä kuusi perillistä? kysyi Saima saadakseen selville, mitä Vanha Viisas tarkotti.

– On siellä kuus poikaa.

– Ovatko ne pieniä?

– Ei vallan, koko pitkiähän ne.

– Tarkotan: lapsia.

– Ei ne mitään lapsia. Nuorin on ylioppilaskoulussa viidennellä.

– Taivasten tekijät! huudahti Saima ja ajatteli: Se on hupsu ja häijy, se Vanha Viisas. Kun tietää, miten minä inhoan pitkäkinttuisia, ilkeitä, ikäviä ja narrimaisia nulkkeja ja lähettää minut…

– Kuule, koska se laiva palaa, joka nyt meni?

– Huomenna kai. Neiti pitää nyt hatustaan kiinni. Nyt ne laidat alkavat, ja tässä laskee.

Ja kyllä siinä laskikin, viereni alas pitkää, kieroa mäkeä, jotta sora räiski ja pyörät töykki. Alas, yhä alemmas, kunnes järven pinta välkkyi puitten lomista ja Saima luuli hevosen nelistävän alamaan vauhdilla suoraa päätä veteen, vaan samassa se kiekkasi syrjään ja juosta hölkytti hiljempaa vauhtia tasaista tietä. Nyt tuli näkyviin ahot, viljavat pellot ja niiden liepeellä kaunis uutisrakennus, joka oli vielä kattoa vailla, ja lahden rannalla vanha kaksikerroksinen talo kumartelevana.

– Tuoko se on itse talo?

– Sehän se on.

Kumma vanha talo ja jörö puisto. Ei yhtään värikästä silmää missään. Pelkkää puuta ja heinää. Ja nuo vanhat harjuvaarit kahden puolen, korkeat ja jurot. Päälaella niillä on puita kuin sakeaa tukkaa, ei läpi näe, ei taivas vilahtele.

– Nauraako täällä kukaan? kysyi Saima pojalta.

Poika myhäili, ajatellen mitä kaikkea herrasväki kysyy, läiskäsi hevosta ohjien perillä ja ajaa hurahutti vanhan talon kuistin eteen.

Aurinko leimahti samalla paistamaan ja portailla seisoi vanha emäntä, lyhyt, leveä, ilosilmäinen, taustanaan suuri lasikuisti täynnä neilikoita, ruusuja, pelargoonia ja kukkivia liljoja.

– Vanha Viisas käski terveisiä ja lähetti minut tänne kesälaitumelle, sanoi Saima iloisille silmille.

– Tervetuloa! Te olette kaiketi Saima, sanoi emäntä.

Saima seurasi emäntää.

– Vien teidät tänne salin päähän toiseen kamariin.

Huone oli hämärä; ei mitään pehmeätä istuinta; puinen penkki, pöytä, pari tuolia ja sänky.

– Ahaa, tuolla on korkealla piirongin päällä pikkuruinen peili! huudahti Saima. Tui, tui, uletunkohan minä näkemään nenäni, kun nousen varpailleni.

Emäntä nauroi Saiman temppuja, niin että vatsa hytki.

– Nostetaan se pöydälle, ehdotti hän.

– Riemulla! intoili Saima. Minä tahdon nähdä itseni.

– Tässä se asui Vanha Viisaskin, ehkä sopii Saimankin…?

– Saanko minä sanoa äidiksi? Minulla ei ole äitiä, sanoi Saima ja kirkkaat kyyneleet herahtivat suuriin silmiin – eikä isää. Isä kuoli vuosi sitten ja jätti minut Vanhan Viisaan huostaan, – ja Saima syleili emäntää niin hartaasti, että hän heltyi.

– Voi, voi, kun olis minullakin tytär! huudahti emäntä vesissä silmin.

– Niin, teillähän on kuusi poikaa, eikä se Vanha Viisas sanonut minulle niistä mitään.

– Se on sellainen salalysti, hymyili emäntä. Täällä hän on asunut monta kesää. Olli sen nimenkin keksi.

– Vanhan Viisaan?

– Niin.

– Kuka on Olli?

– Yksi pojista.

– Niin, tietysti. Mistä te olette heille kaikille nimetkin keksineet?

– He, allakasta ja kalenterista.

Emäntä nauroi.

– Enkös minä sentään ole typerä? Saima heitteli vaatteitaan ylös kopasta. – Nyt menisin uimaan. Olen kuin vaeltava mustalainen, hikinen ja kamalasti pölyinen.

Emäntä ihmetteli Saiman mustuutta, kun oli niin pikimusta tukka ja silmät. Eihän tuo rumaa ollut, kun oli niin valkea iho, mutta outoa se oli.