Читать книгу Työn kourissa - Anttila Selma - Страница 4

Lapset olivat nousseet jo varhain aamulla ollakseen valmiit kirkkomatkalle, kun määräpäivä tuli. Henriika oli käynyt lämmittämässä sepän saunan, jossa he saivat kylpeä, sillä saunaa Tupalassa ei ollut.

Maitonsa he myös saivat sepältä, koska kylään oli liian pitkä matka. Sensijaan Henriika sitoutui lämmittämään ja siivoomaan saunaa ja ompelemaan koneellaan, mitä sepän emännällä sattui olemaan sentapaista työtä.

Näin nämä kaksi perhettä tulivat alunpitäin aivan läheisiksi. Henriikan elinkeinona oli nyt ompeleminen, ja suuressa kylässä tarvittiin sellaista hyvin kipeästi, sillä ompelukone oli jo sinänsä siihen aikaan harvinainen kapine.

Henriikaa pidettiin kylällä suuressa arvossa, ja pikku Anjaa ympäröi aivan erikoisen ihailun sädekehä. Olihan tyttö ollut herrasväen koulussa ja kävi hattu päässä ja lyhyt hame yllä, ja sepän emäntä kuiskasi kylän emännille:

– Tytöllä on pitsilliset pöksytkin.

Henriika osasi kyllä ylläpitää pientä herraskaisuuden tuntua kotioloissakin. Hänellä oli miehensä jälkeen pieni eläke ja hiukan omaisuutta, ja ompeleminen tuotti kaiken elannon. Lisäansionaan hän vielä leipoi kaikenlaista nisua myötäväksi, kun oli palveluksessa oppinut tekemään piparkakkujakin.

Sepän uusi naapuri tuli pian kylän naismaailman parhaaksi tueksi kaikkein mieluisimmissa asioissa, ja hänen tupansa somuus ja erinomainen siisteys oli esikuvana, jota koetettiin jäljitellä.

Kun Henriika lauantaina lasten kanssa lähti kirkkomatkalle jalkaisin, tuli pitkin tien vartta tunnetuksi, että Tupalan Henriika oli asettunut entiseen kotiinsa Lehviin neulojaksi. Häntä pyydettiin poikkeamaan entisten tuttavien luo, mutta lapsia hän kehoitti sillaikaa jatkamaan matkaansa hiljalleen.

Uuras oli tästä kehoituksesta ylpeä, sillä nyt hän saisi näyttää yksin osaavansa perille.

– Äiti sanoi, että pitää aina pysyä valtatiellä, Vain kahdessa paikassa poiketaan oikealle ja kummassakin tienhaarassa on viitta. Mikä konsti se nyt on! – puhui hän luottavaisena.

Kylä oli pian sivuutettu. Vainiot vaihtuivat vähitellen metsiksi ja niityntapaisiksi aukeiksi. Mäet nousivat paikoin jyrkkinä ja soraisina, ja sankka kuusimetsä kahden puolen laskeutui johonkin suoperäiseen notkelmaan, kunnes muutamien kilometrien päästä tuli uusi kylä vastaan.

Lapset olivat riisuneet kirkkokengät jalastaan ja astuivat paljain jaloin uutterasti eteenpäin, sillä he tahtoivat ennättää katselemaan Kotkan kartanon porttia, ennenkuin äiti saavuttaisi.

– On siellä kaupungissa monta suurta porttia, – sanoi Anja.

– Mimmoista porttia? – tokaisi Uuras epäilevänä.

– On patsaita ja rakennuksiakin portin ympärillä.

Uuras ei voinut muodostaa itselleen kuvaa sellaisista porteista.

– Vai on, – sanoi hän huoaten.

– Niin, ja siellä on sellainenkin talo, jossa on valaskalan luuranko! – sanoi Anja varmana siitä, että kerrankin Uuras saisi ihmetellä.

– Narraat.

– On se, sitä sanotaan museoksi, ja minä kävin sitä isän kanssa katsomassa.

– Oliko se niin suuri kuin minun kotini? – kysyi Uuras levittäen silmiään.

– Sekö museo?

– Niin.

– Häi, suurempi. Se on kivimuuri, ja siinä on paljon, paljon huoneita ja kaikenlaisia eläimiä.

Anja kertoi ja Uuras kyseli, ja näin keskusteluunsa vaipuneina he marssivat ensimmäisessä tienhaarassa väärälle suunnalle.

He olivat kulkeneet jo pari tuntia odotellen ensimmäistä tienhaaraa tulevaksi, kun kuulivat junan viheltävän.

– Nyt on tultu väärään, – sanoi Uuras, ja he kääntyivät takaisin, mutta väsymys alkoi vaivata varsinkin Anjaa, jonka jalat olivat käyneet kovin aroiksi.

Uuras astui nopeammin ja otti lakin päästään, pyyhkien tukantupsua pois otsaltaan. Hän levitti puolivillaisen harmaan takkinsa liepeet ja oli käärinyt pitkät housunlahkeet polviin saakka ylös saadakseen vilpoista.

Anjan oli vaikea seurata, vaikka olikin vain pieni eväsnyytti käsivarressa heilumassa ja hattu ja kengät toisessa kädessä. Hän oli harvinainen ilmiö täällä metsässä kaupunkilaispuvussaan ja suuri, vaalea tukka osaksi palmikoituna, osaksi valloillaan, sillä Henriikan sitomat "piiskannauhat" valuivat aina solmuista auki ja tipahtivat tielle, kun vain saivat kylliksi aikaa. Tällä matkalla ne tosin olivat kestäneet lukemattomia heilahduksia ja nykäyksiä, heittoja ja sipaisuja edestä taakse, mutta lopulta tipahtaneet tielle jättäen vangittavan tukan omiin valtoihinsa tyttösen hartioille.

He pysähtyivät kumpikin eri puolelle tietä kuultuaan takaa rattaiden ratinaa. Sieltä tulivat suuret nelipyöräiset vaunut. Niiden lähetessä lapset näkivät, että vaunuissa istui yksinäinen nainen ja ajaja kuskipukilla.

Kun vaunut pääsivät kohdalle, pysähtyivät ne, ja nainen kysyi:

– Minne te olette menossa, lapset?

– Kirkkoon, – sanoi Uuras hetken kuluttua, sillä hän oli niin kiintynyt katselemaan parihevosia, upeita valjaita ja kauneudesta säteilevää rouvasihmistä, ettei aivan heti osannut vastata.

– Sinne on hyvin pitkä matka, – sanoi vieras. – Mistä te tulette?

– Lehvistä, – vastasi Uuras nyt jo nopeammin.

– Se on minulle outo paikka ja lienee kaukana. Tulkaa vaunuihin, niin pääsette melkein perille saakka, – sanoi vaunuissa istuva nuori nainen avaten oven ja itse siirtyen toiselle puolelle.

Lapset olivat ujoudesta ja ihmettelystä mykistyneet, uskaltamatta edes toisiinsa katsoa, ja tuijottivat metsään päin pidellen kiinni vaunujen laidasta, ikäänkuin peläten kaiken vaihtuvan toiseksi, jos hetkeksikään hellittäisi.

Nuori nainen tarkasteli heitä mielihyvillään, ja hänen silmänsä viipyi varsinkin kolmetoistavuotiaassa pojassa, joka yhä tuijotti metsään, siirtämättä kiinteää katsettaan syrjään ja jonka kasvoissa hiukan kaareva nenä ja luja leuka veti erityisesti huomiota puoleensa. Leveistä ja luisevista hartioista, hoikasta uumasta ja jäntevistä sääristä kaartuviin jalkapöytiin saakka poika oli oikean voimamiehen alku. Hänen pitkät ja laihat, hiukan likaiset sormensa olivat tervehtiessä tukevasti tarttuneet nuoren neidin käteen, ja nyt ne pitelivät lujasti kiinni vaunujen laidasta.

Vieras kyseli heiltä hetken kuluttua nimen ja kotipaikan, ja Uuras vastasi Anjankin puolesta. Kumpikaan ei uskaltanut kysyä, oliko vieras ehkä se, jota he molemmat ehdottomasti ajattelivat, Kotkan kartanon morsian.

Kun lasten vastaukset olivat lyhyitä ja puhelu jäi yksinomaan nuoren neidin ponnistelun varaan, otti hän lopulta sanomalehden ja luki sitä tasaisesti vierivissä vaunuissa metsän suloisessa siimeksessä. Puro puikkelehti väliin esille pitkin tienvartta ja kaivautui toisinaan poikki tien saaden ylleen enemmän tai vähemmän upean sillan; toisinaan se paisui suorastaan pauhaavaksi kosken tapaiseksi jossakin etäämpänä. Kerran tultiin mäelle, josta nähtiin alempana mylly, ja sen alitse ryöppysi vallaton vesi pursuten ja voihkien kuin äkeissään siitä, että oli uskallettu sen kulku uomaan johtaa ja kahleisiin kytkeä.

Salaperäinen jännitys oli vallannut lasten mielet, ja toisiinsa vilkaisten he odottivat yhä uusia seikkailuja, eikä mikään olisi heitä enää ihmetyttänyt. Ja kun vaunut lopulta pysähtyivät komeapuitteisen portin eteen ja ajaja hyppäsi porttia avaamaan, luki Uuras sen nimikilvestä hiljaa: "Kotkan kartano".

Siinä se siis oli se portti, korkea kuin talo, ja tuo nimi keskelle kolmioon maalattuna aivan kuin talon päätyyn. Sen alitse he nyt ajoivat vaunuissa pitkin lehtokujaa, jota ulottui vihreään nurmikenttään saakka.

Heille avautuivat samalla värikkäiden kukkapengerten lumoavat ryhmät kuin satumaailman salaisuudet, eikä kumpikaan kyennyt puhumaan taikka liikahtamaan. Joku auringossa kimalteleva kirkas hopeapallo lähetti pistävää valoa heidän silmiinsä, ja he hieroivat niitä vaistomaisesti.

Nuori neiti katseli lapsia hymyillen ja sanoi:

– Täällä minä asun; nyt voitte astua vaunuista ja katsella puutarhaa.

Sitten hän kiirehti ylös leveitä portaita laajaan ja kauniiseen taloon, josta lapset näkivät vain muutamia valkoverhoisia akkunoita korkean parvekkeen yläpuolella. He tuskin uskalsivat polkea hiekoitettua käytävää ja pysyivät paikallaan, katsellen siihen suuntaan, minne nuori neiti katosi.

Pian hän ilmestyi uudestaan valkoisessa kesäpuvussa ja vei heidät korkeita portaita ylös. Sieltä he näkivät kaikki kukkapenkereet, nurmikon, lehtokujan ja korkean portinkin maantielle saakka. Nuori neiti antoi heille maitoa ja voileipää ja sanoi:

– Kiitos seurasta, oliko hauska ajaa tänne?

Lapset katsoivat toisiinsa ylen vakavina ja touhusivat lähtöä.

Anja niiasi syvään sanoen: – Kiitos! – kuten oli oppinut "fruntimmerin" koulussa, ja Uuras koetti kumartaa niinkuin oli nähnyt opettajan tekevän, kun tarkastaja kävi koulussa.

He hiipailivat alas portaita kuin unessa, jättäen taakseen ihmemaailman salaisuudet, ja jatkoivat matkaansa lehtokujaa pitkin korkeaa porttia kohti.

Uuraalla oli mieli täynnä kaikkea näkemäänsä kaunista ja ihmeellistä.

– Kuules, Anja!

Anja katsoi häneen, ja molemmat lapset huohottivat kuin olisivat juosseet korkeata mäkeä nähdäkseen laajan näköalan.

– Täällä on niin kaunista!

– Ei kaupungissakaan ole näin kaunista, – sanoi Anja.

– Ei missään ole, – vakuutti Uuras. – Kun minä vielä olen kotona kaksi talvea, niin sitten lähden pois!

– Minne sinä lähdet?

– En vielä tiedä, mutta minä lähden maailmalle. Ja sitten, kun tulen suureksi, laitan tällaisen kartanon, niin, vielä paljoa suuremmankin!

– Ethän, – nauroi Anja, jonka Uuraan suurellisuus vapautti näkemänsä kauneuden lumoista.

Tultuansa tielle he tapasivat kappaleen matkan päässä Henriikan, joka astui vinhaa vauhtia heidän edellään. Lapset kertoivat seikkailunsa, ja Henriikan haaleat silmät vettyivät ilosta ja huulet värisivät liikutuksesta. Minkä hän sille mahtoi, että aina itketti, kävi sitten hyvin tai huonosti.

Kirkko ei ollut niinkään ihmeellinen Anjan mielestä, sillä kaupungissa hän oli komeampiakin nähnyt. Mutta Uuraan sydän pamppaili nähdessään jo kaukaa lakealla mäellä kirkon seisovan juhlallisessa yksinäisyydessään. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin hän erotti suuret harmaat kivet, joista kirkko oli rakennettu, ja seinien mahtavan paksuuden, niiden musertavan painon ja koko rakennuksen suuruuden.

He asettuivat kylään yöksi, naiset tuttaviinsa, ja Uuras kävi isän neuvosta ensin majatalossa, aikoen jäädä sen tupaan, mutta elämä ja siivo oli siellä senmukaista, ettei Uuras, tottuneena kotona omaan siistiin kamariinsa, jonne äiti lemmikilleen keräsi kaikkea ymmärtämäänsä mukavuutta, iljennyt sinne yöpyä. Hän päätti viettää keväisen yön ulkona, ja vaikka olikin hyvin uupunut, jatkoi hän siinä mielessä matkaansa eteenpäin pitkin outoa tietä. Samalla hänellä oli pieni salainen toivo päästä nukkumaan jonnekin latoon, missä vielä olisi jäljellä heiniä tai muita eloja. Pian hän pääsikin toivonsa perille, riisui huolellisesti päällimmäiset vaatteensa ja heittäytyi olkikuvolle nukkumaan.

Kun hänen korviinsa aamulla kajahtelivat kirkonkellojen lyönnit, sykähytti niistä jokainen hänen olemustaan, eikä hän mielestään saanut itseään kyllin nopeasti siistityksi, että olisi päässyt liikkeelle.

Ihmisiä tulvi kirkkoon, samalla kuin Uuraskin pujotteli ovesta lakki kädessä ja pää huumaantuneena urkujen pauhinasta, jota vyöryi hänen päänsä kohdalta lehteriltä. Hän seurasi toisia, ikäisiänsä poikia, istuen miesten puolelle, ja painoi päänsä käteensä, kuten näki muiden tekevän. Nostettuaan silmänsä hän näki alttarilla yliluonnollisen ihanan Kristus-kuvan. Punaisen ja valkoisen värinen vaippa oli hohtavan heleä, kädet olivat levitettyinä kuin siunaamaan ja samalla syliinsä sulkemaan, ja lempeässä katseessa ja loistavilla kasvoilla oli taivaallinen rauha. Tämä kaikki huumasi pojan herkän mielen, ja hän katseli väristen ja nöyränä, kaiken muun ympärillään unohtaen, tuota valtavaa kuvaa suoraan edessään, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut Kristuksen käyden tulevan luokseen ja laskevan kätensä hänen päälaelleen.

Tämä kirkkomatka painui syvälle pojan mieleen ja oli hänelle sysäyksenä uuteen sisälliseen elämään. Hän ei enää karannut pajasta tekosyiden nojalla; lomahetkinään hän istui ahkerasti opettajalta saamiensa kirjojen ääressä numeroita käsitellen ja merkillisiä taloja piirustellen. Isälleen hän uskoi halunsa päästä jonnekin kouluun, mutta kun ei oikein oltu selvillä, mihin kouluun sopisi mennä, pysyi se pelkkänä aikeena vuosi vuodelta.