Читать книгу Sternsteinin kartano - Anzengruber Ludwig - Страница 4

Sisällysluettelo

Helenassa toteutui oljenpunojattaren Muckerlin ennustus. Niin, voittipa hän, kuten Muckerlin itselleen täytyi tunnustaa, kaikki hänen toiveensakin. Aikaa oli siihen kyllä kulunut, mutta kukapa kyseli mihin se oli mennyt. Ei ainakaan Muckerl, sillä hänestä se oli vierinyt kyllin nopeaan. Mitä se oli tuonut muassaan, oli hyvää, mitä se vielä oli tuova, oli yhä parempaa, ja sitä hän ilomielin ja kärsivällisesti odotti.

Hän osasi nyt veistää puuta, hän elätti äitiänsä ja piti huolen koko taloudesta. Ensimäinen työ, johon hän ryhtyi tuntiessaan kätensä varmaksi, ei ollut mikään helppotöinen kapine ja osotti hyvää tahtoa ja itseluottamusta; kokonaisen "seimihistorian" hän valmisti, pyhän perheen Betlehemin tallissa; härkiä ja aasejakaan ei puuttunut, paimenet vain hän jätti pois; niiden sijalle kuvitteli hän itse Zwischenbühelin hurskaan seurakunnan, sillä sehän oli siellä rukoilemassa, ja sen vuoksi hän ei veistellyt puista hartautta siihen lisäksi. Pappi asetti lupauksensa mukaan kuvateoksen kirkkoon, mutta koska hän ei kuitenkaan pitänyt sitä minään taideteoksena, josta jollekin kiertelevälle matkailijalle taikkapa vain virkaveljelle saattaisi ylpeillä, päätti hän tehdä sen paremmin seurakuntalaistensa maun mukaiseksi ja antoi erään kuljeksivan taiteilijan, joka sanoi itseään kappalemaalariksi, koska hän käsitteli akkunalautoja, ovenpieliä ja portteja, peittää kuvat räikeillä öljyväreillä.

Seurakunta piti sitä ylenmäärin kauniina ja yksistään tuoreen maalin haju sai muutamat hartaaseen mielentilaan. Huomattuaan tekeleensä värillä peitetyksi joutui Muckerl hyvin sekavien tunteiden valtaan. Väri, niin, väri tekee varsin hyvän vaikutuksen, kaikki näyttää elävältä, ja pappi oli kai oikeassa antaessaan sen tehdä tuollaiseksi, mutta iho, puku ja tukka olivat vallan tuhritut ja maalia loisti sellaisissakin paikoissa, joihin se ei kuulunut. Muckerl näki hämmästyksekseen että monet leikkaamansa laskokset tekivät rumia mutkia ja että toiset osat ulkonivat ruumiista siinä missä niiden piti olla ruumiin mukaan; mitä hän vartaloon oli tehnyt, se oli kyllä selvästi näkyvissä, kun sitävastoin pyhimysten kasvonpiirteet, jotka hänen vakuutuksensa mukaan olivat paraiten onnistuneet, hävisivät kokonaan paksulti tahritun maalin peittoon. Olipa oikeita nukenpäitä niiden olkapäillä. Äkkiä johtui hänen mieleensä pieni, puinen, kirjava turkkilainen, joka oli asetettu rihkamapuodin oven päälle tupakkatavaran myynnin merkiksi.

"Tuo ijankaikkinen hirtehinen", ärähti hän jokseenkin äänekkäästi, "on turmellut minulta kaiken." Säikähtäen lyyhistyi hän kokoon ja risti itsensä.

Mutta tuo kunnianarvoisa herra ei tosiaan ollut tehnyt oikein antaessaan kapineen tuollaisen käsiin! Eikö hän olisi voinut löytää siihen toista? Eikö ollut vallan väärin ettei hän ollut vähintäkään maininnut, että siinä piti oleman väriä ja että hän sitä siihen halusi? Ei Muckerl väriä kammonut, sehän oli veitsen apuna, mutta ei se saanut peittää sitä minkä veitsi oli hyvin tehnyt. Mutta kenen se oli tehtävä? Kuka voi siihen paremmin sopia kuin se, jonka kädestä itse veistos on lähtenyt? Sen oppiminen ei ole mikään taikatemppu, ja Muckerl tahtoo sen saada opituksi.

Hän oppi sen. Pian ihmetteli koko kylä niitä kirjavia puukuvia, jotka hän asetti näytteille akkunoiden väliin; ei yksikään almanakan pyhimys saattanut häntä pulaan, sillä saatuaan valmiiksi taivaallisen perheen tiesi hän selviytyvänsä apostolien, pyhimyksien, marttyyrien ja pyhien neitseiden kuvista.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin ympäristössäkin puhuttiin, millainen taituri tuolla ylhäällä Zwischenbühelissä asusti, ja sanottiin että jos joku tarvitsisi jumalan, jumalanäidin tai pyhimyksen kuvaa, niin oli vain mentävä hänen luokseen. Mutta ainoastaan harvat tulivat tekemään oikeata kauppaa, ja enimmän tuskastuttivat Muckerlia niin sanotut jumalan-kaupustelijat, jotka sellaisen pyhän tavaran kanssa kolusivat joka maanääreen; he tahtoivat saada hänestä halvan tulolähteen ja käyttäytyivät häntä kohtaan kuten suurkaupungin taidekauppiaat lahjakasta maalaustaidon alottelijaa kohtaan.

Raskas suru valtasi usein Muckerlin. Harvinaista, perin harvinaista oli, että joku talonpoika, vanha äiti, nuori tyttö kävi kyselyllä, vielä harvinaisempaa, että hän tuntikausia kestäneen kaupanhieromisen jälkeen möi jonkun jumalankuvan, joka ei voinut olla kyllin punakka, tai suojeluspyhimyksen, joka ei milloinkaan näyttänyt kyllin "hartaalta"; jumalankuvien kaupustelijoita hän useammin tapasi, mutta ne saattoivat huomautuksillaan hänet tuskasta hikoilemaan ja tarjouksillaan vallan masentumaan, ja usein huusi hän heidät kyynelet silmissä takaisin, kun he ovella halveksivasti kysyivät: "No, annatteko sen nyt vai ette? Toisella kertaa ei koko" — tässä seurasi hyvin voimakas sana — "ole minkään arvoinen!"

Mutta sattuipa sitten kerran poikkeus. Eräänä iltana astui Muckerlin majaan mies, joka sanoi itseään uskonnollisten kapineiden kaupanvälittäjäksi ja kehui kuulleensa mitä parhaimpia lausuntoja Zwischenbühelin pyhimysten tekijästä, jonka tavaroita nyt oli tullut katsomaan. Hän lausui hyvin ystävällisesti mielipiteensä, hymyili sääliväisesti kuullessaan hinnan, millä näitä teoksia tähän saakka oli myyty, tarjosi heti viisi kertaa enemmän, antoi rahaa etukäteen ja tilasi tusinamääriä. Kaupungissa, niin vakuutteli herra kaupanvälittäjä, olivat ne enemmän tarpeen kuin maalla, siellä oli enemmän rahaa, mutta myöskin enemmän jumalattomuutta; sen vuoksi koetettiin nyt saada uskonnollista hartautta heräämään, mikä parhaiten oli toteutettavissa levittämällä kovasti halpoja ja miellyttäviä uskonnollisia kapineita, ja sitä varten oli nyt eräs kauppaseura syntymässä. Herra oljenpunojan oli vain nyt pidettävä huoli siitä, että tavara aina olisi yhtä hyvää; silloin saisi hän olla varma tuottavasta menekistä pitkiksi ajoiksi.

Muckerl oli ylen onnellinen, melkeinpä oli unohtaa itsensä ja langeta tuon pienen, vinosäärisen miehen kaulaan, mutta alempiin kansankerroksiin valitettavasti juurtunut ennakkoluulo pidätti hänet tästä, sillä mies, jonka toimena näin oli kristillis-uskonnollisen mielialan kohottaminen, oli juutalainen, mikä seikka Muckerlista oli häpeällinen.

Nyt koitti talossa hyvät ajat, mutta samalla tuli yhtä ja toista, mikä ei tuottanut vanhalle oljenpunojattarelle iloa ja mikä häntä lopulta vallan tympäisi.

Oli muuan lauvantai-ilta, jolloin Muckerl tuli majain takana olevaa mäkeä alas. Hänellä oli yllään lyhyt kiiltonappinen takkinsa ja siro rintalappunsa, jalassa hyvät kengät, lyhyesti sanoen hän oli juhlatamineissaan; tomuttuneet jalat ja hiestyneet kasvot osottivat, ettei hän ollut tulossa läheltä, vaan ehkä piirikunnan pääkaupungista asti.

Hän kantoi pientä pakettia; se oli kääritty hänen punakukkaiseen nenäliinaansa eikä se löytänyt lepoa kummassakaan kädessä; hän otti sen milloin oikeaan milloin vasempaan käteensä, painoi vasten rintaansa, piilotti selkänsä taakse, työnsi sen vuorotellen kumpaankin kainaloonsa ja otti sen pian jälleen esiin.

Varovasti kurkisti hän elävän aitauksen oksien lomitse puutarhaansa ja kun ei nähnyt äitiään lähistöllä, oli yhdellä hyppäyksellä naapurin maalla ja astui takaovesta Zinshoferin majaan.

Hän tapasi Helenan istumassa vanhuksen seurassa, kuorimassa nauriita ja leikkelemässä niitä pataan.

"Hyvää iltaa teille kummallekin", hän sanoi.

"Hyvää iltaa", vastasivat molemmat.

"Mitä kuuluu?" Muckerl kysyi. "Mitä kuuluu? Mikäli huomaan, ei huonoa, luullakseni. Kaupungissa olen ollut. Niinpä niin. Väsynyt olen, sallikaahan minun istahtaa."

Tyttö viittasi kädellään, jossa piteli veistä, läheisessä nurkassa olevaan lepotuoliin.

Muckerl istahti. Hän piteli pakettia kiinni kummastakin päästä ja pyöritteli sitä yhä kättensä välissä.

Hetkisen kuluttua katsahti vanhus ylös heittäen synkän silmäyksen tyttäreen ja sanoi: "No, miltä kaupungissa näyttää?"

"Kiitän kysymästä", vastasi Muckerl, "siellä on hyvin kaunista, ja niin oivalliset tietkin kun niillä siellä on, kerrassaan kivilaatoista. Niin, Helena, siellä tasaisin askelin ravatessani olen ajatellut sinua."

"Minuako? En ymmärrä mitä minulla on tekemistä kaupunkilaisten ja heidän katukivityksensä kanssa."

"Siellä ei helposti lasinsiru, naula tai muu sellainen kiusankappale pistä jalkaan, kuten meillä usein sattuu ja kuten vasta äskettäin sinulle kävi."

"Ah, niin. Se on aikoja sitten parantunut. Katsohan." Tyttö ojensi matalalta tuolilta, jolla hän istui, oikean jalkansa nuorukaista kohden.

"Kautta sieluni", virkkoi tämä, "ihan sieväksi parantunut. Vahinko olisikin, jos arpi rumentaisi hienon jalan."

"Jos se sinua huolettaa, niin pidä varalla missä kävelen ja pistä olkimatto alle."

"Tiedänpä siihen paremmankin keinon. Minä annan suojustimet jalkoihisi." Nuorukainen sanoi tämän lyhyesti, yskän tapaisesti naurahtaen ja punastui sitten hiusmartoa myöten. "Nimittäin", jatkoi hän sammaltaen, "se tahtoo sanoa, jos Zinshoferin äiti olisi asiaan myöntyväinen, niin olisi jalassasi kenkäpari."

Tyttö katsahti häneen sivulta. "Äidin myöntymystäkö vain tarvitaan, niinkö luulet? Minun mielestäni on kysymys siitä, tahdonko niitä käyttää?"

"Etkö sitte haluaisikaan?" sopersi Muckerl.

"Sinulle, näen mä, täytyy tulla avuksi", sanoi vanhus. "Sinun on ensin opittava tuntemaan nuoria naikkosia; ne kieltäytyvät usein siitä, mitä heidän sydämensä ja kätensä halajaa."

"Mitä kaikkea sinä tiedätkään", ivasi tyttö; sitten hän kääntyi Muckerliin päin. "Oletko tosiaan ostanut sellaista tavaraa? Annahan kun katson, niin saan nauraa taitamattomuuttasi. Pitää kai ainakin kiittää sinua hyvästä tahdostasi, ei ne mulle kuitenkaan sovi."

"Saadaanpa nähdä", huusi Muckerl, joka äkkiä taasen tuli leikilliselle tuulelle ja heilutteli kääröä korkealla kädessään ikäänkuin tähtäisi uhaten tytön päähän. "Heti sen näet."

"No, ole niin hyvä", huusi Helena, nousi istuimeltaan ja sieppasi häneltä liinakäärön. Sen avattuaan katseli hän kenkiä. Hän asetti oikean jalkansa matalalle tuolille ja piti kengän kantaa kantapäätään vasten. "Katsoppas", virkkoi hän, "ne voisivat tosiaankin sopia minulle ja kauniit ne olisivat kans, oikein kauniit." Hän hypisteli niitä hetkisen käsissään ja antoi sitten takaisin. "Ota ne pois", sanoi hän huoaten.

"Minkä vuoksi?" kysyi poika vallan neuvottomana. "Minkä vuoksi,

Helena?"

"Muckerl, minun täytyy kiittää sinua, tosiaankin kiittää oikein kauniisti. Sanon asian niinkuin se on. Niihin kuuluu juovasukat, sellaisia ei minulla ole, ja paljassäärin polen mieluummin maata kuin nahkaa. Naurunalaiseksi en halua tulla."

"Sinä hupakko", sanoi poika voitonriemuisen näköisenä, "luuletko minun ajattelevan vain helatorstaista pitkäänperjantaihin? Ei toki sentään." Hän veti esiin pienen käärön, jonka oli tunkenut takintaskuunsa. "Katsohan mitä tässä on."

Siinä oli juovasukat ja tulipunaiset sukkanauhat silkkisolmekkeineen.

"Muckerl", huusi tyttö, lyöden kätensä yhteen ilosta. "Oletpa sentään hyvä poika."

"Niin, hyvä se on tuo Muckerl", virkkoi vanhus.

Helena istui nuorukaisen viereen. "No, saatpa nähdä myös, miten vedän ne jalkaani." Olematta vähääkään hämillään pojan läheisyydestä koetteli hän sukkia ja kenkiä. "Kuinka ne sopivat hyvin!" nauroi hän, "sinä olet varmaankin ottanut mitan jalastani."

"Niin olenkin silmilläni; tottahan minun pitää ymmärtää minkä kokoinen käsi, jalka ja pää sopii jonkun ihmisen ruumiiseen."

Tyttö piteli hameensa helmaa niin korkealla että sukkanauhat näkyivät ja katseli itsetyytyväisenä jalkojaan. "Tähän asti", virkkoi hän nauraen, "on prinsessa valmis, siitä lähtien alkaa kerjäläisnainen, ja sitä on paljoa suurempi palanen."

Muckerl nousi ylös. "Älä ole toivoton. Aika neuvon antaa. Ei vielä ole maailman loppu. Hyvää yötä, on jo aika lähteä, muutoin äiti on huolissaan, toruukin vielä. Hyvää yötä teille kummallekin!"

Jo seuraavana aamuna oli hänellä syytä katua ettei ollut pannut hyväntahtoisuudelleen mitään ehtoa. Helena tuli juoksujalassa heille päin, mutta nähdessään hänet ja vanhan oljenpunojattaren seisomassa keittiössä hidastutti tyttö hiukan kulkuaan. "Hyvää huomenta!" hän huusi ja ojentaen nopeasti esiin vuoroin kummankin jalkansa jatkoi: "ihan hullumainen ilo minulla on näistä sukista ja kengistä, on vallan toinen käynti. Kiitos kaunis sinulle näistä, Muckerl."

Vanha rouva loi poikaansa katseen, jonka edessä tämä hämillään kääntyi syrjään.

Tyttö näytti hohtavanvalkeita hampaitaan, heitti molempiin ilkeän nauravan katseen ja juosta livisti eteenpäin.

Oljenpunojatar pani kätensä ristiin ja antoi niiden pudota syliinsä. "Muckerl!" Enempää hän ei kyennyt lausumaan, hämmästys tukkesi häneltä puheen. Tunnontarkka nuorukainen ei huolinut sen johdosta ilmaista minkäänlaista tekopyhää sääliä; sen sijaan tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä, että äiti tästä päivästä alkaen aina pudisteli päätään joka kerta kuin hänet näki.

Noin viikko tämän jälkeen palasi Muckerl taas kaupungista, mutta tällä kertaa ei hän kiertänyt kylän ympäri, vaan pysytteli oikotiellä ja heilutteli huomattavasti käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää samaa tietä kulkeville ihmisille olevansa tyhjin käsin matkalla.

Samaa tietä oli Helena jonkun verran aikaisemmin nopein askelin juossut läpi kylän, painaen jotain raskasta kääröä vasten rintaansa. Nyt oli hän polvillaan keskellä tupaansa, ja hänen edessään lattialla oli levällään liinavaatteita, esiliinoja, hameita ja samettipusero; hän katseli pitkien silmäripsiensä alta kaikkea tuota ihanuutta, sydämellisen tyytyväisyyden hymy kiinni puserrettujen huulien pielissä.

Zinshoferin vanha eukko löi kerran toisensa perään käsiään yhteen.

Vihdoin hän kysyi: "Muckerliltako?"

Tyttö nyökäytti päätään.

"Minkä vuoksi hän on antanut ne sinulle?" kysyi vanhus terävällä äänellä, joka ei kuitenkaan hänen vakoilevan katseensa ja terävän hymynsä ohella kuulostanut äidilliseltä ankaruudelta, vaan karkealta uteliaisuudelta, joka haluaa saada selville missä määrässä ollaan, ja vallanhimolta, joka tahtoo määrätä mihin on pysähdyttävä.

Tyttö katsoi häneen otsa rypyssä. "Minkä vuoksi? Sen vuoksi etten ulkona näytä hänelle tietä enkä täällä ovea. Ei minkään muun vuoksi!" Hän nauroi ivallisesti. "Sinulla on kai aikoinaan ollut hyvin kiitollinen mieli, kun noin saatat kysyä!"

Kun Muckerl loitolla eräässä pensaikossa antoi odottelevalle tytölle käärön, otti hän tältä kädestä pitäin lupauksen kahdesta seikasta: ettei tyttö uusissa tamineissaan menisi äitinsä näkyviin ja että hän seuraavana sunnuntaina tulisi hänen kanssaan ravintolaan. Tokkopa poika hetkeäkään ajatteli, kuinka järjetöntä oli koettaa äidiltä salata mitä uutta sunnuntaina joka ihminen ravintolasta kotiin tullessaan tietäisi kertoa? Ah, nuorukainen ei varmaankaan ajatellut mitään muuta kuin sitä, kuinka kaunis, kuinka tavattoman kaunis tyttö oli!

Lauvantai-iltana ennen nukkumistaan kääntyi Helena vuoteellaan äitiinsä päin. "Kuules, olen unohtanut sanoa sinulle, että Muckerl huomenna vie minut ravintolaan."

"Ja sinä menet?"

"Minkäpä vuoksi en? Mitä varten minulla olisi koreat vaatteeni? Nyt, kun voin kulkea ihmisten parissa, ei minulla ole mitään syytä pysytellä loitolla niistä."

"No, ja onhan sinua jo maanantaista asti sanottu oljenpunojattaren

Muckerlin hempukaksi."

"Sanokoot, ei se minua vahingoita ja Muckerlille se tuottaa iloa ja sen hänelle suon."

"Suotko sen hänelle? Älä sinä ole olevinasi kiitollinen! Jos sydämessäsi olisikin sellaiset ajatukset, niin saisi kai äitisi etusijan kaikista! Eikö totta? Mutta kun sinä vain voit käydä hepenissä, saan minä kuljeskella rinnalla kuin mikäkin rääsyakka. Muckerlin pitäisi toki minuakin muistaman, kun sinä vain puhuisit hyvän sanan hänelle."

"En ole asiani hyväksi tuhlannut hänelle ainoatakaan sanaa, enkä muillekaan ruvenne kerjäämään."

"Niin, se ei olisi soveliasta mielestäsi, sinä kopea heilakka! Pidät kai jo varmana että pääset kerjäämästä. Ota vain puunveistäjäsi! Mutta jos häneltä veitsi kerran tapaturmassa loukkaisi käden ja sormet menisivät poikki, niin olisi koko ihanuus lopussa. Olisitpa voinut odotella hiukan viisaampaakin."

Itsetyytyväisen turhamaisesti, venytellen ja laulavasti vastasi tyttö: "Odotteleminen ja tuppautuminen ei ole minun asiani." Hän tunnusteli täyteläisiä käsivarsiaan, jotka olivat hänen edessään peitteen päällä. "Tällaisilla käsivarsilla on vain pidettävä kiinni siitä mikä kelpaa kaikkien niiden joukosta, jotka näitä tavottelevat."

"Niinpä kyllä, sinä hupakko! Mutta kun kerran sellaiseen rupeaa, niin silloin ei vain itse pidä kiinni, vaan toinenkin pitää, eikä siitä niin vain pääse irti."

Tyttö kääntyi seinään päin ja haukotteli. "Pyh, jos minä sellaiseen pulaan joutuisin, niin kylläpä muutaman mustelman edestä ponnistaisin."