Читать книгу Sternsteinin kartano - Ludwig Anzengruber, Anzengruber Ludwig - Страница 3

Sunnuntailla on oma juhlallinen tunnelmansa aina kirkonkellojen aamuvarhaisesta kajahduksesta iltapuoleen saakka, jolloin rukouksista palaten jälleen astutaan kotikynnyksen yli; mutta sitten, auringon laskeutuessa ja lintujen vaijetessa, "miesten ja nuorukaisten" hälistessä ravintolassa, alkaa tuvassa istujoille, vaimoille, poikasille, joilla ei ole ollenkaan rahaa, isännille, jotka tahtovat sitä säästellä, heikoille, jotka juuri ovat taudista toipumaisillaan tai sen vallassa – kaikille niille alkaa yksinäinen, surullinen ja ikävä aika.

Yksinäisyyttä vastaan auttaa kyläily ystävällisen naapurin luona, surullisuutta vastaan virkistävä keskustelu, joka myös karkottaa ikävän. Sen vuoksi teki Matznerin Resl, kylän yläpäästä, vallan kristillisesti päättäessään mennä oljenpunojattaren luo alapäähän. Vanha Resl-muori ei asustanut yksin tupasessaan, hänellä oli aina luonaan ainoa lapsensa Sepherl. Jos hänen käyntinsä Muckerlin äidin luona johtui hiukkasen itsekkäistäkin syistä, niin ei se vähentänyt hänen tekonsa kristillisyyttä; kuka voi, seurustellessaan ihmisten kanssa, pitää suurena tätä heikkoutta, josta hurskainkaan Jumalan kanssa seurustellessaan ei voi vapautua, toivoessaan voittavansa ijankaikkisen autuuden.

Niinpä kulkivat siis äiti ja tytär huonerivien ja jokirannan välistä kapeaa tietä pitkin.

Sepherl oli naimaijässä oleva tyttö, keskikokoinen, pikemmin luisevaa kuin pyöreätä tekoa, mikä samaten kuin hänen käsiensä karkeus arvattavasti johtui varhaisesta, kovasta työnteosta. Hänellä oli ympyriäiset, hyväntahtoiset kasvot, ja kauneinta niissä oli suuret, iloiset, siniset silmät, jotka hän usein ikäänkuin ihmetellen levitti selko selälleen; siitä kai syntyi se hieno, keskeltä katkeava juova, joka kulki silmäkulmien yläpuolitse ohimolta toiselle. Suu oli pieni, niinkuin kasvussa myöhästynyt, ja näytti suljettuna, jolloin veripunaiset huulet päättyivät syviin uurtoihin, itkua tekevän lapsen suulta.

Vanha oljenpunojatar istui lukittujen ovien takana akkunan ääressä noiden molempien astuessa piha-puutarhaan. Hän riensi heitä vastaan.

"Sinä olet yksin", Resl virkkoi.

"Niin, Muckerlini on ravintolassa."

"Sen tiedän."

"Istukaa. Sepherl, ota itselles tuoli tuolta nurkasta. Ompa oikein hauskaa että taas kerran pistäytte meillekin."

"Se ilahuttaa meitä, ellemme vain tule sinulle sopimattomaan aikaan. Tänään on kaunis ilma ja matkaa meiltä tänne voi pikemmin pitää pikku kävelyretkenä. Eikä se olisi ensinkään ikävä kulkea, kun vain jokea ei olisi olemassa; se löyhkää niin pahalta."

"Niin, pahalta se löyhkää", sanoi Sepherl heikolla äänellä ja näytti sen sanottuaan ihmettelevän, se tahtoo sanoa, levitti silmänsä suuriksi, joko sitten joen huonon ominaisuuden vuoksi tahi siksi että hän oli sekaantunut jutteluun, vaikkei häntä oltu puhuteltu.

"Mutta sinuapa ei juuri näe ollenkaan ulkosalla, oljenpunojatar."

"Minun on niin vaikea päästä lähtemään. Tiedäthän, Resl, että Muckerlini työskentelee kotona. Peltotyössä ei kaipaa jälkisiistimistä, mutta sisätyössä sitä tarvitsee, niin että siitä ei tahdo tulla valmista. Niin, hän hommaakin ahkerasti viikkokaudet. No, jos hän tänään tahtoo kerran huvitellakin, niin tehköön sen vain, niin olen ajatellut."

"Olet oikeassa, oljenpunojatar. En voi muuta sanoa kuin että olet oikeassa. Hän on kelpo nuorukainen ja suokin sinulle, äitilleen, kaikkea hyvää."

"Sen hän tekee. Hyvä Jumala sen hänelle palkitkoon!"

"Amen!" lausui vanha Resl ja viittasi sitten leveän liinavaatekaapin ylimpään laatikkoon. "Tuolla kai on nyt taasen niin paljon rahaa ettei vanhassa arkussa ole moniin vuosiin ollut sellaista määrää yhdellä kertaa?"

"Onhan siellä jo jonkun verran", virkkoi oljenpunojatar heilauttaen vakuuttavasti kättään, "en sano ettei siellä ole mitään, mutta ei niin paljoa kumminkaan kuin sinä luulet, rakas Resl! Täytyyhän sinun muistaa, että kovilta ajoilta oli vielä velkoja maksettavana, ja ajatella mitä työkalut maksavat ja värit, kuinka suureksi rahti nousee ja mitä verot nielevät, Jumala paratkoon!" Hän kumartui eteenpäin, käsivarret polvien nojassa, ja puhui kasvot lattiaa kohti. "Voit uskoa minua kun sanon, että vaikka parhaimmat ystävät tulisivat pyytämään, ei meillä olisi penniäkään lainata."

"Rakas oljenpunojatar, se joka niin hyvin kuin minä tietää, miltä puutteenalaisen ajan jälkeen jokainen säästetty penni tuntuu, se ei ystävyytensä vuoksi kehtaa tulla niistä lainaamaan. Älä siis luule minun tulleen kolkuttamaan raha-arkullesi."

"Enpä luulekaan. Olethan aina ollut mestari säästämään."

"Äläkä myöskään luule minun arvelleen sinulla olevan ylen paljon, laskutaitoa en jumalan kiitos ole vielä unohtanut. On kyllä totta, että teillä nyt on sievoiset tulot ja että Muckerl on kerrassaan ahkera, mutta hän tahtoo myöskin saada huvituksista osansa, kuten kohtuullista onkin; ja vallan selväähän on, ettet sinä sentään voi säästää kokonaista talon hintaa, kun hän niinkin paljon menettää."

"Minun Muckerliniko?"

"Niin juuri, eikä häntä kukaan moitikaan siitä, että hän nauttii nuoresta elämästään ja kuten muutkin nuorukaiset istuu hempukkansa kanssa ravintolassa."

"Minun Muckerliniko? Hempukkansa kanssa?"

"Ja sievä se Zinshoferin Helena onkin, siihen ei ole mitään sanomista."

"Zinshoferin tyttökö?"

"Ja hänen köyhyyttään vastaan Muckerl kyllä keinon keksii. Häpeää ei tyttö suinkaan tuota, hän voi varsin hyvin esiintyä Muckerlin rinnalla niissä uusissa tamineissa, mitkä Muckerl on hänelle hankkinut kiireestä kantapäähän asti."

"Kiireestä kantapäähän, niinkö sanot? Voi tuota tekopyhää heittiötä! Enkä minä olisi tiennyt koko jutusta mitään, en edes jalkapuolesta, ellei tuo hävytön ihminen minua suututtaakseen olisi näyttänyt kenkiään ja sukkiaan, jotka poikani on hänelle ostanut."

"Jessus sentään! – Kuinka kevytmielistä! – Pyhä neitsyt Anna! – Kunpa en olisi puhunut mitään!" Vanha Resl pani jokaisen huudahduksen jälkeen käden suulleen, ottaen sen heti jälleen pois, ja viimeiset sanat lausuttuaan tarttui hän Muckerlin äidin käteen. "Älä suutu minulle, oljenpunojatar."

"Minun on kai sinua kiittäminen", virkkoi tämä alakuloisena, "että tänä päivänä, vielä näin ajoissa, olet tullut minulle siitä kertomaan, niin etten ole huomenna kaikkien seudun ihmisten narrina."

"Älä pahastu, oljenpunojatar, että olen sen avomielisesti kertonut, minusta ei alunpitäen juttu ole tuntunut oikein todelta enkä olisi sitä mitenkään uskonut, mutta sano itse, enkö tehnyt oikein? Olisinko voinut ajatellakaan ettet sinä tietäisi mistään? Kyllä minusta oli kummaa miten sinusta Zinshoferin väki aivan yhtäkkiä on käynyt niin säälliseksi; sinähän et niitä milloinkaan ole voinut sietää!"

"Kaiken tuon jälkeen nyt vähemmän kuin koskaan ennen. Jestas sentään sitä jumalatonta poikaa!"

"Mutta mikä on totta, oljenpunojatar, se on totta, kauneimman hän tuosta tytöstä saisi."

Oljenpunojatar karkotti kädellään päättäväisesti kaiken kauneuden luotaan.

"Niin, en minäkään sinun sijassasi välittäisi siitä vähääkään. Poikasi on kelpo poika, hyvä poika, mutta kauneus sitä ei juuri haittaa ja Zinshoferin tytön rinnalla se ei näytä miltään. Jos mies nai köyhempänsä, niin talous menee hunningolle, jos hän taas nai liian kauniin, niin on häneltä rauha mennyttä."

"Rakas Matznerin Resl, se on hupsua puhetta! Minun pojalleni on kaikkein kaunein juuri ihan paikallaan, ja jos Zinshoferin tyttö vain olisi toisenlaisten ihmisten lapsia, niin en huolehtisikaan."

"Anna nyt anteeksi, mutta minusta Zinshoferin emäntä voi pitää yhtä paljon Helenastaan kuin sinä Muckerlistasi, sillä jokaisella äidillä on kaunein lapsi, eikä vanhus suinkaan pitäisi sitä minään taivaasta tulevana armona, jos poikasi ottaisi hänen tyttärensä vaimokseen! Rakas oljenpunojatar (tämä puhuttelutapa sokuroi aina karvaan pillerin, jonka toinen vanhus mieli antaa toiselle), pidä sinä poikaasi niin suuressa arvossa kuin tahdot, mutta älä nosta häntä kirkon katolle; kun nuoret ihmiset kerran vaivatta löytävät toisensa tasaisella maalla, niin tuskinpa toisen äidin lapsi pääsee heidän perässään. Tosiaankin, tiedänpä muutaman poikaparan, joka jo kauvan on kuvitellut istuvansa korkeammalla kuin kaikki muut ja mielellään tulisi alas, mutta ei ole tikapuita, jotka sinne asti ulottuisivat." Hän silitteli Sepherlin päätä ja taputteli häntä poskelle. Tytön kasvot sävähtivät aivan punaisiksi ja hän katsahti hämillään ympärilleen. Resl-rouva nousi tuoliltaan. "No, nyt on luulen ma jaariteltu tarpeeksi asti, ehkä jo liiaksikin; mutta nyt ainakin tiedät miten asianlaita on, oljenpunojatar, ja kun pidät varasi, niin ehkä vielä hyväksi kääntyy sekin mikä ei ole mieleesi. Niin, älä pane pahaksi, Jumalan haltuun!"

"Jumalan haltuun! Onnellista kotimatkaa! Puheesi on saanut minut vallan sekaisin. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, oljenpunojatar!"

Tiellä kysyi tyttö hiljaisella, valittavalla äänellä: "Sanoppa miksi juuri meidän piti saattaa hänet murheelliseksi?"

"Sinä tokero! Olisimmeko voineet häneltä sitä säästää? En tahtonut antaa kenenkään keritä ennen minua oljenpunojattaren luo; hänen täytyi nähdä vanhan ystävyyden olevan ennen muuta, ja hänen täytyi kuulla se mikä minua jo kauvan on painostanut, ei suinkaan minun vuoksi, vaan sinun."

Tyttö pudisti päätään. "Huomenna saa Muckerl tietää meidän käyneen siellä ja sitten hän ei enää minua hyvin silmin katsele."

"Tähän saakka ei hän ole sinua katsellut minkäänlaisin silmin! Jos sinä hänen katselemistaan niin kaipaat, niin voit olla tyytyväinen, jos hän väliin sinua tirkistää pahoinkaan silmin. Aika neuvon antaa."

Niin he astuivat pitkin jokivartta, josta nyt illan viileydessä nousi ilkeältä löyhkäävä kosteus.

Yksin jäätyään valtasi oljenpunojattaren sitä myöten kun aika kului yhä suurempi ahdistus ja pelko poikansa petollisuuden vuoksi, niin ettei vanhusparka lopulta saanut enempää lepoa kuin hiiri loukussa.

* * * * *

Ravintola oli kylän toisessa päässä. Kun piha oli hieman mäkinen, ei siihen oltu voitu tehdä keilarataa, ei pitkin- eikä poikkipäin; ylämäkeä ei kukaan pelaaja olisi voinut heittää palloaan keiloihin saakka, se olisi itsestään vienyt alas, siinä ei olisi tarvittu taitoa eikä se olisi huvittanut, ja poikittain radan toiselle sivulle viettäen olisi jokainen heitto joutunut pois ladultaan ja saanut parhaimmankin urheilijan pelkän juoksentelun vuoksi lopettamaan pelin. Mutta keilaa tahtoivat kyläläiset heittää, ja siksi oli rata tehty talon edustalle pitkin tietä, ja ken tahtoi sisälle astua, sen oli kuljettava poikki katoksen ja astuttava meluavien, useimmiten paitahihasillaan olevien pelaajien ohi.

Kun oljenpunojattaren Muckerl saapui sinne Zinshoferin Helenan seurassa, katsoivat kaikki heitä ihmeissään.

"No hyvänen aika, Muckerl, pääsetkö sinäkin kerran irti pyhäinkuvistasi?" huudahti isäntä ja saattoi molempia eteisen läpi vierashuoneen ja keittiön ohi pihan puolelle.

Nuorukainen, joka juuri oli astunut esille työntöä varten, pani suunsa irviin, mulkoili silmillään ja antoi, ikäänkuin olisi tämän tapaamisen vuoksi unohtanut mitä oli tehtävä, raskaan pallon pudota kädestään, päästäen sen jälkeen parahduksen ja hyppien yhdellä jalalla niinkuin toinen olisi loukkautunut.

Se oli kai hupaista ilveilyä, koska kaikki sille nauroivat.

Pihanpuolella oli viileätä ja melkein autiota. Erään pöydän ääressä istui kaksi vanhaa talonpoikaa ja toisen luona muuan renkimies mielitiettynsä kanssa.

"Mitä saa olla?" kysyi isäntä. "Tahdotte kai viiniä, parempaa tietysti, ja leivoksia? Et suinkaan anna tehdä pilaa itsestäsi?"

"Lempo soikoon!" huudahti muuan nuori mies, "Zinshoferin tyttärestäpä vasta kaunis on tullut, hän on kaunein kaikista!"

Penkillä sen pitkän pöydän takana, jolla pelaajien oluthaarikat olivat, istui moniaita tyttöjä; he katselivat sulhasmiestensä pallontyöntöä tai juttelivat keskenään, ottivatpa silloin tällöin kulauksen lasistakin. Jos jollakin oli lasillinen makeaa viiniä edessään ja päällepäätteeksi vielä sokurileivos, niin oli hänen osakseen tullut suuri huomaavaisuus, ellei hän – kustantanut niitä itse.

Tähän saakka olivat he pysyneet jokseenkin vieraina toisilleen ja vaihtaneet vain muutamia sanoja. Useasti loi toinen sivultapäin epäilevän katseen toiseen ja siitä jälleen keilaradalle, seuraten innokkaasti pelin menoa tai ainakin ollen seuraavinansa, samalla kun yritti lemmityllensä iskeä silmää ja sen ohessa tähysteli, "eikö vierustoveri ollut ilkeä ihminen", joka pyrki sekottamaan heidän välejänsä. Silloin tosin tapahtui, että lemmitty itsekin hetkeksi unohti jo viikon verran seurustelleensa "uuden" kanssa, vaikka vanhasta tottumuksesta hymyili "entiselle." Mutta nyt, kun Zinshoferin tytön sanottiin olevan kauneimman, kerääntyivät he nenäänsä nyrpistellen yhteen parveen, tulivat sääliväisen ja ivallisen näköisiksi ja tiesivät hyvin, ketä tämä sääli ja iva koski.

"Merkillistä", sanoi ravintolan Hannsl, sivumennen huomauttaen isänsä paras ryyppyvieras, "merkillistä, ettei kukaan meistä tähän päivään saakka ole tiennyt hänen kauneudestaan!"

"Mikäs ihme se on", virkkoi toinen, "milloinka sitä on saanut nähdä? Ei työssä eikä työttömänä. Hänen kotinsa on alimmassa päässä kylää, ja ensin on tiedettävä mitä sieltä hakee ennenkuin juhlan aattona juoksee itsensä näännyksiin sinne asti, ja päivätöihin ei äitinsä ole häntä lähettänyt."

Se oli totta, Helena ei ollut vielä kenenkään töissä ollut.

Kun nyt muuan voimakas nuorukainen takkinsa hihaa nykäisten sanoi: "Ketju on poikki ja hajoaa ilman minua, minä menen katsomaan noita kahta ihmistä", silloin huusivat tytöt nauraen: "Älä vain suututa oljenpunojattaren Muckerlia!" He muodostivat nyt ketjun ja kietoivat molemmin puolin käsivarret toistensa kaulaan ja vyötäisille.

"Pitäkää vain varanne ettei teitä kukaan riistä Muckerlienne luota", sanoi poika viekkaasti silmää iskien.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin toinen nuorukainen toisensa perään katosi, ja tyttöjen luo, jotka nyt hajosivat kuten lampaat ukkosilmalla, ei jäänyt ketään muuta kuin ravintolan Hannsl. Tuo veitikka tiesi nyt "ainoana järkevämpänä" olevansa hyvissä kirjoissa noiden yksin jätettyjen neitoraukkojen seurassa, ja koska loukattu turhamaisuus näytti pakottavan hyvin monta käyttäytymään ikäänkuin pyrkisi korvaamaan loukkausta jollakin ansiopuolella, oli hänellä tiedossa hyvin hupainen ilta. Todellakin kaikui pian katoksen alta pelkkä nauru ja huudahdukset, jotka väliin muuttuivat kimakaksi kirkunaksi. —

Oljenpunojattaren Muckerl oli seudulla jotakuinkin suosiossa; erikoista arvoa hän ei nauttinut, eikä se hänelle kuulunutkaan. Ruumiinvoimaa, työkuntoa, ansaittua ja myöskin saatua rahaa pitää talonpoika arvossa, niitä hän ymmärtää, ne hänen silmissään ovat hyödyllisiä ja toivottavia; miehelle, jonka täysinäisen taskun pohjaan ei voi nähdä, kohottaa hän lakkiaan ja antaa hänelle, ikäänkuin Jumala olisi kohottanut hänet muiden yläpuolelle, kunnioituksesta lyhyet vastaukset niinkuin jollekin esivallalle. Kaikki muu kunnioitus ja arvonanto on hänestä liikanaista; mitä itse rakkaaseen Herraamme ja kaikkeen hänen pyhään armoonsa ja laupeuteensa tulee, luottaa hän pappinsa sanoihin ja opetukseen. Kaikki mikä hänen ympäristössään on perinnäisen uskon perusteita vastaan, saattaa hänet hämilleen ja epäluuloiseksi; tosin se voi olla Jumalan sallimata, mutta voihan se olla paholaisestakin lähtenyttä, kukapa sen taitaa ymmärtää? Ja sekin mikä on tuossa maallisen ja hengellisen välillä, taiteen ala, se on aina jäänyt hänelle hämäräksi ja sinä pysyykin; taideteosta katsellessaan hän tuskin uskaltaa huolellisen varovaisesti lausua: Se näyttää kauniilta!

No niin, oljenpunojattaren Muckerl oli tosin kykenemätön peltotöihin, pieni ja hintelä kun oli, mutta olipa todella onni, että hän oli kyllin kekseliäs ja näppärä ansaitakseen kotonaan helpommalla työllä enemmän rahaa kuin monet muut kovalla; mutta työttä hän ei saanutkaan olla, ja kumminkin hänen taskunsa pohja oli kai vielä näkyvissä. Muutoin – voiko sellaista työtä mainita miksikään ja siitä kunniaa saada? Sanotaan kyllä, että tuolla Zwischenbühelissä asustaa eräs, joka osaa tehdä jumalankuvia ja pyhäinkuvia, mutta (hyvät zwischenbüheliläiset käsittivät vaistomaisesti ettei heidän kylänsä lapsi ollut mikään nero) jos hän nyt olisi niin kerrassaan erinomainen ja koko maailmassa vertaistaan vailla, niin ei hän enää olisikaan täällä meidän joukossamme. Juuri tämä tietoisuus Muckerlin tavallisuudesta, joka johtui siitä ettei ollut riittävää perustetta pitää häntä minään erikoisena, teki hänet suosituksi. Nuorukaiset vain eivät keskuudessaan voineet pitää häntä vertaisenaan; ja mitäs ollakkaan: tuo puolikasvuinen miehenalku, tuo tupatyöskentelijä vallan yhtäkkiä ennen muita ryhtyy tuollaisiin hommiin ja riistää itselleen seudun kaunottaren?!

Tämä tie häneltä oli suljettava ja katkaistava! Jos niiden iloisuus, jotka istuivat tuolla katoksen suojassa, olisi sydämestä lähtenyt, niin olisivat he voineet nauraa sille seurueelle, joka oli koossa taampana pihalla, sillä se ei ketään huvittanut.

Tuo vankkaruumiinen mies, joka ensinnä oli hiipinyt esiin, oli pitemmittä mutkitta istunut Muckerlin pöytään ja vaihdettuaan pyhäinkuvientekijän kanssa muutaman sanan, jonka ohella hän tämän olan yli iski silmää Helenalle, oli oitis tekeytyvinään leikkisäksi ja tuttavalliseksi, sillä hän katsoi parhaaksi ryhtyä aikanansa asiaan, tietäen etteivät toiset pojat kauvan pysyisi loitolla; mutta jo seuraava tulija huomasi hänen olevan pahalla tuulella ja istuvan siinä posket hehkuvanpunaisina.

Ja kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan Muckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen pöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän keskellään.

"Zinshoferin tyttö, katseleminen on kai sallittua?"

"Ei ainakaan kiellettyä", virkkoi tämä.

"Voisitpa osottaa meille suosiotasi – "

"En tiedä mistä syystä."

"Sanoppas meille miten voit olla niin suloinen?"

"Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla tavalla takaisin."

"Ei tee mitään. Muiden suloisuudesta sinä et ymmärrä kerrassaan mitään. Sen hyvin huomaa."

Kaikki nuoret miehet nauroivat, tytön harmiksi Muckerlkin.

Siinä hän nyt istui, kuten oli tahtonut, ihmisten joukossa, mutta toivoi olevansa kaukana sieltä. Jospa tuo tuhma juttu Muckerlin ja hänen väleistään, jossa ei kuitenkaan ollut mitään perää, olisi pysynyt salassa! Mitä hänen tarvitsi saattaa sitä koko paikkakunnan tiedoksi ja huomisesta alkaen kuulla itseään sanottavan hänen heilakseen? Siksi pojatkin hänet ottivat, koskapa puhuttelivat ensin Muckerlia, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta sen sijaan että Muckerl olisi puhutellut vain häntä ja siten näyttänyt että tässä istui kaksi, jotka eivät siedä kolmatta rinnallaan, antoikin hän hänen istua aivan kuin yksin; ja sitte ovat vielä muut käyttäytyneet niinkuin häntä ei olisikaan saapuvilla ja kurottaneet kätensä häntä kohti niinkuin mitäkin kapinetta, johon on tartuttava niinkuin kissanpoikaa karvoihin. Ja Muckerl on vain istunut vieressä, ei ole näpännyt ketään sormille, ei puolustanut häntä. Ei, Muckerl on antanut hänen vain pitää puoltaan ikäänkuin olisi hyvinkin varma hänestä ja niinkuin hänen kaikessa, niin myötä- kuin vastoinkäymisessäkin, pitäisi tyytyä kiltisti häneen. Ja nauraa sitte vielä sen sijaan että olisi lyönyt nyrkin pöytään silloin kun hänelle vasten kasvoja sanotaan, että Muckerlin seuraan lähteminen oli uhraus hänen puoleltaan!

Tällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän terävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti harmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa käsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä, joka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli hän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään pöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen Muckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin kun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja siten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien kustannuksella.

Viereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan säikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan uskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta laulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja sitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta; sanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista hullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.

Silloin alkoi jo joku:

Jumalat veistän puusta ja pyhänkuvat vuolen, niin istun aamun suusta ma päivän, yötä puolen.

Sitten lauloi toinen:

Ma oksia karsin ja rosoja pois – ja likka pulskin, se varsin mun mieleeni ois!

Nyt yhtyi se isoääninen joukkoon:

Jos likkaan tartut pulskimpaan, niin katso minne meet, kuvia kuinka hakkaatkaan, sä harhaiskun teet!

Se kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan oli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen kanssaan ulos käytävälle.

"Hoo! Hohoi!" huusivat nuorukaiset. "Nytkö te jo pois menette, kun vasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!"

Vaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri ystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille selkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe kauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja kateudesta lausutun, hänet hyvilleen.

Mutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin kehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä kättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden uhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän kynnykselle ja astui pois käsikkäin nuorukaisen kanssa. Niin kauvan kuin ravintola oli näkyvissä kulkivat he sillä lailla; sitten päästi tyttö hänet vapaaksi ja astui etäämmäksi hänestä.

"Mutta minkä vuoksi, minkä vuoksi?" kysyi poika, joka mielellään olisi kärsinyt tytön käden voimakkaan puristuksen.

"Ei se ollut sen vuoksi", vastasi tyttö. Hän ei ilmottanut minkä vuoksi oli tarttunut pojan käteen ja mitä varten oli sen päästänyt irti, mutta nuorukainen ymmärsi hänet ja kulki silmäillen eteensä hänen vieressään.

He eivät puhuneet sanaakaan keskenään, vaan kulkivat nopein, kuuluvin askelin kylän läpi.

Saavuttuaan oman majansa luo virkkoi tyttö lyhyesti: "Hyvää yötä!" Hän ei pimeässä ollut huomaavinaan nuorukaisen ojennettua kättä, vaan katosi nopeasti hänen näkyvistään.

Tytön kodin oven kuuli poika narahtavan ja vanhuksen lausuvan pari äkäistä sanaa; sitten oli kaikki ympäristössä hiljaista. Tähdet paloivat korkealla taivaalla ja kuun sirppi loisti. Jossain etäällä haukkui koira, ja nyt kuuli hän myöskin joen hiljaisen solinan. Huoaten kääntyi hän pois päin ja asteli kotiaan kohden.