Читать книгу Risti ja noitarumpu - Arvi Järventaus - Страница 4

Sisällysluettelo

Joulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistu tammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänyt näkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisen viikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Sen rusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä, raskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräiset petäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissa latvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oli verhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivän kultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunut alakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöin vain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oli herännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta. Valkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsien keskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljas pää. — Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat sen laella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlalliset ajatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.

Kirkkomäellä vallitsi eloisa liike. Siellä hääri ihmisiä vilkkaassa touhussa. Koreakauluksiset peskit ja punaiset neljäntuulen lakit vilahtelivat vain toistensa sivu. Poronkellot soivat ajajien lasketellessa pappilan ohi kirkolle, jonne sankkoja joukkoja jo oli kokoontunut. Kirkkotuvista nousi sakeita sauhuja, ja niiden edessä oli vilkasta liikettä. Ovista mentiin ja tultiin. Ajo- ja kuorma-ahkioita oli joukottaan tupien seinustoilla, viimeksimainitut runsaasti kuormitettuina. Vaimoja komsioineen hääräili tupien välillä. Törmällä terhensi pikkupoikia punalakkineen ja pikkupeskineen, nauraen, huhuillen ja ilakoiden. Ympärillä ärhensi koiraparvi, jota pojat kepeillä sohivat ja komentelivat. Ilmassa kiiri iloinen joiku, jota kimeä lapsenitku tuontuostakin säesti. Joukko miehiä oli matkalla joen yli viemässä ajokkaitaan syömään. Toiset poroista kulkivat allapäin, velttoina ja väsähtäneinä. Toiset taas pystypäisinä teutaroivat, pidätellen, vastaan ponnistellen, lyhyin, terävin askelin, koparat naskuen. Yksinäinen koira yritti rannalta porojen jälkeen jäälle, säikähdyttäen jo takimmaiset elukat äkkinäisiin kaarroshyppyihin sivuille, kunnes miehen äkäinen karjaisu sai ärhentäjän palaamaan takaisin…

Kaikesta päättäen oli nyt Enontekiön kirkkotörmällä Lätäsenon suussa tavallisuudesta poikkeava elämä ja liike. Ja syy tähän oli selvä: porvarien puodit ja aitat, jotka läpi vuoden olivat olleet lukossa, paksut rautakanget ovissa, olivat nyt auki. Niiden edessä oli kelkkoja kymmenittäin täynnä kaikenlaista tavaraa. Vanhempia miehiä susiturkeissa ja paksuissa villavöissä seisoskeli aittojen portailla, nuorempien hääriessä kuormien kimpussa, niitä purkaen ja aittoihin kantaen. Tuolla kiskoi poro kuormallista kelkkaa, jossa oli pieniä tynnyreitä ja nassakoita. Kuorman perässä juoksi mies, kädessä ristikkojakkara, ja vähän jälempänä astui toinen, seljässä kokonainen kantamus rihmaan pistettyjä puutuoppeja. Tuossa taas vedätettiin täyteisiä kuormia mitä erilaatuisimpia tavaroita kirkon ympärillä oleviin kauppakojuihin, joissa miehet järjestelivät pöytiä sekä naulailivat orsia ja kojujen kannatuspuita. — Kaikkialla oli liikettä, hälinää ja touhua. Eikä kumma. Sillä Tornion porvarit olivat saapuneet ja alkaneet Enontekiön kuulut markkinat.

Puoleenpäivään mennessä olivat kauppakojut kaikkialla valmiina. Ja koko joukko niitä olikin. Leveä katu oli muodostunut kirkon ja joenrannan välille, ja sen molemmin puolin seisoi puolikymmentä kojua täynnä tavaraa. Olipa eräs viinanmyyjä asettanut pöytänsä aivan sakariston seinustalle, missä lumi pian siljoksi tallaantui pöydän ympärillä häärivien lappalaisten jaloissa. Paljon kansaa olikin markkinoille saapunut. Eivät muistaneet Tornion porvaritkaan moneen vuoteen nähneensä niin väkirikasta liikettä Enontekiön kirkkotörmällä. Lappalaisia oli kerääntynyt laajan pitäjän joka kulmalta. Oli myös kansaa naapuripitäjästä, Kautokeinosta. Kirjavassa vilinässä liikkui Ruijan kauppias renkeineen norjalaiselle ominaisella reippaudella. Erään aitan edustalla kiisteli vankkarakenteinen, varmannäköinen peskiniekka torniolaisen kaupparengin kanssa lehmänvuodista, joita oli rykelmä miehen reessä. Se oli uudistalokas Pajalan seurakuntaan kuuluvasta Muonion kylästä. Kuin ujostellen pujottelihe väkijoukossa enontekiöläinen uudisasukas hukannahkalakissaan ja pöyhkyripeskissään, kaupitellen puukuppeja ja kapustoja.

Suurin kauppa kävi kuitenkin kojujen ääressä. Pöydät ja penkit olivat täynnä vaatepakkoja, joista sarka oli runsaimmin edustettu. Olipa eräässä kojussa, jossa pöydän takana seisoi torniolainen raatimies ja kauppias Petter Eerikinpoika Planting omassa pönäkässä persoonassaan, pöydällä ulkomaankin kankaita: oli Hollannin palttinaa ja Saksan verkaa, sinistä, punaista ja keltaista. Sitä sai kauppias mitata kyynärän toisensa perästä kojun ympärillä hääriville lappalaisille. Orsissa liehui kirjavia, värikkäitä lapinhuivia hyvässä sovussa lannanmiehen villaisten kaulaliinojen kanssa. Yhdessä kojun nurkassa oli hamppua, toisessa köyttä ja kaaristenuoraa. Sivuorrella riippui rihmassa pieniä hopeapikareita, lusikoita, rintasolkia, helminauhoja ja kimputtain vaski- ja hopeasormuksia. Viereinen koju, jossa myymässä oli Plantingin renki, sisälsi pääasiallisesti rautatavaraa. Erikokoisia patoja oli vierekkäin pitkällä peräpenkillä. Pöytiä rasitti kupari- ja rauta-kattiloiden raskas taakka, ja orresta riippui tiheässä rivissä padankannattimia koukkuineen ja vitjoineen. Olipa yhdessä nurkassa muutamia piilukkopyssyjäkin, torniolaisen maalaissepän valmisteita, puhumattakaan puukoista, viikatteista ja kirveistä, joita oli runsas valikoima.

Jos oli tavaraa porvareilla, niin olivat lappalaisetkin hyvin varustetut vastavaihtoa varten. Aittojen edustalla kävi kiivas tinka, montako suola- ja jauholeiviskää piti lapinmiehen mistäkin nahkakimpusta saada. Siellä tutkivat porvarit apulaisineen porontaljoja; toinen kanteli selässään jäniksen-, oravan- ja kärpännahkakimppuja, odotellen vuoroaan, milloin pääsisi vaihetusta hieromaan ahneen porvarin kanssa; kolmas levitti ylpeänä hangelle ketunnahkoja ja tinki kiivaana ruijalaisen kanssa, joka metsänsaalista liian alhaiseksi arvosteli. Muuan Alattiosta kotoisin oleva Ruijan mies teki kauppoja kuivatulla saidalla, turskalla ja kalanihralla. — Sekava äänten sorina kaikui tuossa kirjavassa joukossa, jossa yhtaikaa puhuttiin suomea, lappia, ruotsia ja norjaa.

Päivä kallistui jo iltapuoleen ja aurinko laski. Kojujen ja puotien edustalle kannettiin tervaksia nuotioita varten. Lappalaiset puuhasivat myös tupiensa edessä valkeita viritellen. Pian leimahti nuotio siellä, toinen täällä, pimenevässä illassa. Koko kirkkotörmä oli täynnä tulia kuin laaja leiripaikka. Kirkon ikkunat punoittivat nuotioiden loimosta ja kuvastelivat monipäisen joukon sakeaa hyörinää.

Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisempi ja suuriäänisempi terhennys kaikui pitkin törmää. Viina, jota monet kauppiaat olivat myyneet ja toiset kaupanvälittäjäisiksi pitkin päivää tarjoilleet, oli tehnyt vaikutuksensa herkkiin tunturilapsiin. Remahdellen kajahteli joikulaulu joka taholta. Väliin se soi kerskuna, kun rikas lappalainen lauloi rikkauksistaan, väliin taas käheän ivallisena, kun toinen kostomielin vihamiestään kuvaili. Toisin vuoroin se esitti ilakoiden porokarjan kauneutta, toisin vuoroin taas kuvasi elävästi paimenkoiran urheaa tointa laajan lauman hallinnassa. Nuotiotulien ympärillä häärivät hikiset olennot muistuttivat metsänpeikkoja. Heidän varjonsa häilähtelivät rusottavalla hangella kuin mahdottoman suuret jättiläiset. Pikkupojat kiiriskelivät nuotiovalkeiden ympärillä ja temusivat ostopaikoilla. Lappalaistytöt kulkivat supatellen ja naureskellen suurissa joukoin kojulta kojulle, ihaillen tulen valossa kiiluvia koristeita.

Sakariston luota kuului laulua. Yksi ja toinen kauppakujalla kuljeskelevista joutilaista katselijoista suuntasi askelensa sinne. Pöydän takana seisoi pieni, sukkelannäköinen mies, kädessä täysinäinen viinatuoppi, jota hän laulaessaan piti koholla. Kauppakujan päässä palava nuotio valaisi hänen kasvonsa ja heitti pöydän ympärillä tungeskelevien lappalaisten välitse tuontuostakin loimoaan sakariston seinustalle, jolloin pimennosta paljastuivat erisuuruisten viinanassakoiden pyöreät pohjat.

— Puodin Mummalta pudisti,

Sirman jyvät siirsi pois,

Joista olutt' olevasti

Lappi laudi juoda sait.

lauloi mies kärisevällä äänellä.

Se oli "Viina-Ville", kaikkien markkinamiesten tuttu, joka nassakkakuormineen ilmaantui joka vuosi Enontekiön markkinoille yhtä varmasti kuin pääskynen keväällä. Tuttu oli laulukin monelle, jo parina vuonna ennen kuultu. Se kertoi kolmisen vuotta sitten tapahtuneesta Muonion- ja Tornionjoen suuresta tulvasta, ja kulki tekijänsä Antti Keksin mukaan "Keksin laulun" nimellä.

— Hei pojat, eikö kukaan osta? huusi Viina-Ville tarjoillen tuoppiaan yhdelle ja toiselle. — Viina kallistuu, kallistuu, kuta enemmän ilta kuluu! Tämä tässä menee vielä markasta… Helppoa, helppoa! Ja laulut kaupanpäällisiksi!

Muuan lappalainen ojensi pullonsa, ja Ville täytti sen tuossa tuokiossa. Hän laski tuoppiin uutta ja lausui silmää iskien:

— Nyt alkaa eväsviinan myynti! Hei pojat, eväsviinoja tunturiin! Välttämätöntä jokaiselle pakkasessa… Eikö kukaan huoli? — No, lauletaanpa sitten taas:

— Kurkkuin kuivuutta surevat

Kurmupeskeiss' kulkijat…

— Kuulkaapas, mitä Keksi laulaa! huudahti hän. — Suru tulee, kun viina loppuu ja kurkku kuivaa… suru ja ikävä mieli… voi sitä maata, missä ei viinaa ole! Eikö herr' Vuolevi ole koskaan siitä tekstistä saarnannut? Hah-hah!… Kas tässä, pojat, tuoppi taas! Eväsviinaksi erinomaista! Tämä on tuosta nassakasta, jossa on punainen tähti pohjassa… näettehän, tuosta noin… Saksalaista tavaraa… aina Englannista saakka… ei mitään kotona keitettyä…

Lappalaisilta ei suinkaan puuttunut ostohalua. Heitä vain huvitti kuulla vikkelän viinasaksan jaarittelua.

— Hei, Viina-Ville! Tuoss' on potteli! Ann' täyttyä vain! räyhäsi nuori, jo kelpo lailla humaltunut lappalainen, työntäen ison, litteän pullon kauppiaan eteen.

— Kas niin! Se on oikein, Aslak Omma! huudahti kauppias ja ryhtyi pulloa täyttämään. — Tämä vetää kaksi tuoppia… Kas siinä! Kolme markkaa… ei penniäkään alle eikä päälle.

— Markallahan äsken annoit tuopin? huomautti joku joukosta.

— Joo, mutta se oli äsken ja nyt on meillä nyt, vastasi häikäilemätön viinasaksa. — Tämä on eväsviinaa… saksalaista tavaraa… punatähtipohjaisesta nassakasta.

— Ei se vielä eväiksi jouda! Markkinat ovat vasta alussa! remusi ostaja, löi maksun pöytään ja hoippui väkijoukkoon.

Pulloja ja tuoppeja työntyi nyt pöydälle yhä useampia eikä Viina-Ville joutanut muuta kuin mittaamaan. Hopeamarkka toisensa perästä solahti hänen leveiden sarkahousujen taskuun.

Tuli taas välipää, jolloin pöydän ympärillä oli vain kuunteluhaluisia katsojia, Kauppiaalla oli heti ohjelma valmiina heitä varten. Hän täytti mittansa ja rupesi laulamaan:

— Järvi kaunis Karungissa

Lähestyy nyt lähemmäks'.

Sinne Sirman jyvät jouduit

Kahden puolen Karunkia,

Maltaiksi kaikki muutuit.

Husa siellä humalat keitti…

— Mitäs Sirman jyvistä, mutta paljonko tuosta annat? huusi pikkuinen, tanakka lappalainen tunkeutuen pöydän luo ja heittäen oravannahkakimpun laulajan eteen.

— Kaksi tuoppia, kaksi tuoppia vain… En pisaraakaan enempää, vastasi Ville.

— Tornion porvari tarjosi puolta riikintaaleria, mutta ei sovittu kaupoissa.

Viina-Ville laski kimpun.

— Neljäkolmatta kappaletta, sanoi hän ja heitti kimpun pöydälle. —

Kaksi tuoppia vain… Oravalla on halpa hinta…

— Mutta viinalla kallis…?

— Kallis, kallis.

— No, olkoon menneeksi!

Lappalainen sai viinansa ja lähti, ja kauppias pisti nahkakimpun nassakoiden väliin.

— Taas voitit hopeamarkan, Viina-Ville, kuului joukosta.

— Viina kallistuu, hyvät ystävät! Ilta kuluu, ilta kuluu, vastasi

Ville silmää iskien.

Mittatuoppi täyttyi jälleen.

— Hyvä Maunu Martinpoika

Potentaatti Pohjanmaalla,

lauleli Ville, mutta keskeytti samassa:

— Onko Martinpoikaa, nimismiestä, näkynyt? kysyi hän.

— Ei ole.

— Kumma, ettei hän ole vielä tullut… Eikä näy pappiakaan…

Missähän herr' Vuolevia nyt pidetään?

— Tuolla näkyi olevan Plantingin kojulla, virkkoi pöydän luo tunkeutuva uudistalokas. — Markkinatuulella näytti äijä olevan. Joko on kallistunut tavarasi paljonkin, Ville?

Osa pöydän ääressä seisojista lähti solumaan kauppakojuja kohden. Ville ryhtyi mittaamaan viinaa. Hetken päästä kuului väkijoukkoon hänen käreä äänensä, josta saattoi päättää, että kaupanteossa oli taas tullut pieni välipää:

— Juokaat nyt vettä jyvät, joista olutt' tuli hyväst'…

Raatimies Plantingin kojun eteen oli pysähtynyt tanakkaharteinen, pienikokoinen mies. Hänen kasvonpiirteensä olivat eloisat ja vilkkaat, ja niistä vetivät erityisesti huomiota puoleensa pikimustat silmät, joiden katseessa näytti alinomaa kytevän salainen hehku, kuin vartoen tilaisuutta päästäkseen ilmiliekkiin puhkeamaan. Tähän eloisan katseen sävyyn sopivat erinomaisen hyvin ohuthuulinen, ilmeikäs suu ja esiinpistävä, kulmikas leuka syvine pykälineen. Viimeksimainittu antoi kasvoille niiden vilkkauden ohella tarmokkaan ja päättäväisen ilmeen. Otsa oli matala, ja takaraivolle työnnetyn lakin alta pisti esiin kiiltävän musta, nyt vähä epäjärjestyksessä oleva tukka. Nenä oli leveä, vähän litteähkö. Yhdessä ruskean ihonvärin ja pystyjen poskipäiden kanssa ilmaisivat ne selvästi omistajansa lappalaisen syntyperän.

Se oli Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja, pastori

Olaus Sirma, jota kansa tavallisesti nimitti "herr' Vuoleviksi".

Herra Olaus oli hyvällä tuulella ja puheli isolla äänellä kauppiaan kanssa, tehden laajoja liikkeitä käsillään.

Hän oli saanut vieraita markkina-ajaksi, itsensä lapinvoudin, joka oli saapunut Enontekiöön lapinveron kantoon. Kun vieraita sattui harvoin Enontekiön pikku pappilaan, ja markkinoitakin oli vain kerran vuodessa, oli aivan luonnollista, että silloin tarjosi talo, mitä parasta oli. Eikä herra Olauksella, Lätäsenon harria ja Mannajärven siikaa lukuunottamatta, ollut sen parempaa kuin selvä ja puhdas viina. Mutta sitä hän tarjosikin oikealla lappalaisen vieraanvaraisuudella. Markkinasaarnan jälkeen oli siis pappilan pienessä päätykamarissa maisteltu tavallista ahkerammin. Oli juotu Tornion ja sen toimekkaiden porvarien malja, haasteltu ja rupateltu, kohotettu kesken kaiken Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa ja kaikkien hänen uskollisten alamaistensa malja ja tultu yhä iloisemmalle ja hilpeämmälle päälle. Herra Olaus oli tyhjentänyt pikarin toisensa jälkeen ja humaltunut vähitellen. Illempana hän oli lähtenyt markkinapaikalle kävelemään ja pysähtynyt vanhan tuttavansa Plantingin pakeille tämän kojulle. Ympärille kerääntyi pian meluava joukko juopuneita lappalaisia, jotka nähdessään papin päihtyneenä rupesivat keskenään tekemään ivaa hänestä.

Saarnatuolissaankohan luulee herr' Vuolevi olevansa, kun noin viittoo ja levittelee käsiään, naljaili eräs parissakymmenissä oleva mies, osoittaen pappia, joka kuului kauppiaalle parhaillaan kertovan viime Ruijanmatkastaan.

— Etkö kuule, että hänellä nyt on hauskempi teksti, kun saa kertoa, montako pikaria tyhjensi kauppamiehen tuvassa toissa vuonna merenrannassa, huomautti toinen, jonka käyrät jalat notkahtelivat melkoisesti humalan vaikutuksesta.

Sirma oli kuullut viimeisen puhujan sanat. Hän käännähti joukkoon päin ja horjahti vähän.

— Mitä hörisette, kurehousut? ärjäisi hän ottaen tuiman katsannon. — Pitäkää huolta itsestänne! Vai ettekö tiedä kuka minä olen? lisäsi hän varttaan ojentaen, josta oli seurauksena, että hän horjahti uudelleen.

— Tunnemmehan toki herr' Vuolevin, joka kuuluu myös ennen käyneen kurehousuissa niinkuin mekin, lausui juopunut ääni vastaan.

Joukko räjähti nauramaan.

Herra Olaukselta pääsi kirous. Käsi ojona hän otti askelen joukkoa kohden, puhkuen ja hammasta purren.

— Väistykää kauniisti pois, miehet, ennenkuin minulla turmelus nousee! sanoi hän. — Ettekö tiedä, että joka loukkaa minun persoonaani, loukkaa samalla korkea-arvoisaa konsistoriumia ja piispaa. Nähkääs — jatkoi hän ja painoi peukalolla juhlallisesti rintaansa — minä olen konsistoriumi ja piispa.

Lappalaiset eivät oikein tienneet, oliko viimeksisanottu otettava vakavasti vaiko ei: he vaikenivat ja perääntyivät loitommas.

— Näe nyt… Planting… minkälaisia lampaita minulla on hoidettavanani. Haukkuvat omaa pappiaan hänen kirkkonsa vieressä! lausui Sirma hoiperrellen jälleen kauppapöydän ääreen. — Tuommoisille minun sitten pitää saarnata ja sanaa julistaa! — Tuntuu, totta vie, Planting, usein siltä, että evankeliumi on aivan liian hyvää tavaraa heille… Enkä minä sitä usein annakaan, Planting, siitä saat olla varma… Mutta laki! — Kas se on parasta näille nahjuksille, joilla rohkeus kasvaa sitä mukaa kuin viina päähän nousee… sillä tuota ei olisi tehnyt selvä lappalainen… Totta vie, Planting, minä tunnen lappalaisen luonnon…

— Sellaisiahan tahtovat tämän perän asukkaat olla, vastasi kauppias vältellen. — Ei ole kirkon vaikutus vielä syvälle juurtunut eikä esivallankaan käsi ole päässyt heitä nöyryyttämään, mutta kyllä kai sellainenkin aika kerran tulee…

— Esivallan käsi! Älä puhu, Planting, esivallasta. En kärsi kuulla sellaista puhetta… Ei täällä ole esivaltaa muulloin kuin markkina-aikana.

— Onhan täällä pastoria lukuunottamatta nimismieskin paikkakunnalla, uskalsi kauppias muistuttaa.

— Olisikin eri järjestys, Planting, totta vie, jos olisi Martinpojassa nimismiestä yhtä paljon kuin minussa pappia! huudahti Sirma, läimäyttäen kämmenellään kangaspakkaa. — Mutta herja… sellaistakin esivallan edustajaa kuin hän!… Suojelee noitia ja velhoja! — Mutta nytpä veivät hänen parhaan ystävänsä — jatkoi hän nauraen. — Oletko kuullut, Planting, että Paulus-Jouni on joutunut Jukkasjärvellä kiinni noituudesta — omasta ammatistaan? Valkealla porolla lähti sinne kopeana mies poronkellon soidessa… ja nyt palaa takaisin rautojen kintuissa kilistessä. Se on kohtalo se!

— Ilmankos häntä ei ole näkynytkään näillä markkinoilla. Rentona hän aina esiintyi ja rahaa hänellä oli kuin kuninkaalla. Monesti olen hänen kanssaan kaupat tehnyt.

— Ei kannata noitaa sääliä! lausui herra Olaus ankarasti. —

Ansaitun rangaistuksen hän tulee saamaan ja se on oikein…

Hänen päänsä painui rintaa vasten. Viina näytti vahvasti vallanneen miehen, päättäen siitä, että ruumis horjahti tuon tuostakin taaksepäin. Mutta sitä ei kestänyt kauan kerrallaan. Äkkiä kohosi tukeva leuka, ja kädet puristautuivat pöydän reunaan tiukemmin. Mutta ajoittaisesta ulkonaisesta varmuudesta huolimatta sammalsi jo kieli kelpo lailla.

— Onko sinulla… Planting… nyt… niitä koreita huivia? kysyi hän häristellen silmiään. — Minä vaimolleni ostaisin.

Hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten, ja kuin muistoihinsa vaipuen hän sopersi:

— Minä olen, Pla-Planting, saanut tosi hyvän vaimon…

Kauppias hymähti itsekseen. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan ja vastasi ystävällisesti:

— Tuossa niitä on orrella. Herra Olaus on hyvä ja valitsee siitä.

Sirma kohotti päätään ja katsahti osoitettuun suuntaan. Hänen, piirteensä olivat käyneet lempeiksi ja silmissä kiilsi kosteaa. Hän yritti vetää huivikimppua orrelta, mutta ei tavannut sitä oikein: käsi heilahti vain sivutse. Kauppias otti kimpun alas ja asetti sen hänen eteensä.

— Hyvää iltaa, raatimies! kajahti äkkiä Sirman vierestä.

Tulija oli keskikokoinen, turpea mies. Kasvot olivat punakat, silmät pienet ja viekkaat. Niiden katse oli epäilevä ja kyräävä. Nenä oli paksu, vähän pysty, ja suurenpuoleista suuta reunusti harva parta. Yllä oli tulijalla vankka peski, jota villavyö kiristi uumenilta, ja päässä hukannahkalakki. Ryhti oli itsetietoinen ja kopea. Tulija oli talokas Maunu Martinpoika, Enontekiön nimismies.

Sirma säpsähti tuon äänen kuullessaan. Hän ajatteli juuri Kaarinaansa, jolle parastaikaa huivia valitsi, ja hänen mielensä tuntui pehmeältä. Hän ajatteli, kuinka Kaarina taas häntä, horjahtanutta, hoitaisi ja lempeästi nuhtelisi. Mutta näistä suloisista ajatuksista hänet tempasi äkkiä tuo töykeä ääni, joka kajahti hänen viereltään. Silmänräpäyksessä muuttui kasvojen lempeä ilme. Kostea kiilto hävisi silmistä, epävarma varsi oikeni ja otsa synkkeni.

— Iltaa, Martinpoika! lausui hän uhmaavasti, kääntyen nimismiehen puoleen. — Ylpeäksipä olet käynyt, kun et minua ole tuntevinasikaan. Pitäisihän sinun jo minut tuntea…?

Nimismiehen pienissä silmissä välähti hiukan. Ne soikkenivat, räpähyttivät ja kävivät vielä pienemmiksi. Heittäen syrjäkatseen Sirmaan hän äännähti purevasti:

— Iltaa! Enpä osannut herra pastoria tuntea. Luulin lappalaiseksi, jolta viina on vähän jalkoja herpaissut.

— Älä ivaile, Martinpoika! Suurempi mies minä olen joka päivä kuin sinä, talonpoika, jolle vouti on viran antanut. — Mutta nyt hän taitaakin ottaa rengiltään viran pois! Mitäs arvelet siitä?

— Mitenkä niin? Herra Olaus on hyvä ja selittää tarkemmin.

— Kuulehan miestä, Planting, kun heittäytyy hurskaaksi. — Ja kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi äänellä, josta vahingonilo selvästi pisti esiin:

— Et taida tietääkään, että sinun parhaan ystäväsi, Paulus-Jounin, on nyt hänen herransa Beelsebub jättänyt kokonaan pulaan, kun on mies joutunut esivallan käsiin? Miehen, joka tähän saakka on istunut kunniapaikalla pirtissäsi, saat nyt nähdä käräjäpaikalla, kintuissa kilisevät kahleet. — Eikö sydämeesi koske, Martinpoika?

Väkijoukko oli jälleen kerääntynyt Plantingin kauppakojun luo ja kuunteli jännityksellä nimismiehen ja papin keskustelua. Muutamia porvareitakin oli joukkoon liittynyt, ja kaikkien kasvoilta luki odottavan, vahingoniloisen ilmeen.

— Mitäs se pappiin kuuluu, kuka kulloinkin talossani käy? lausui nimismies mahtavasti. — Minä olen, luulen ma, isäntä vielä siellä.

Minuun se juuri kuuluukin! selitti herra Olaus itsepintaisesti. — Minun on pidettävä huolta, etteivät noidat saa seurakunnassani vehkeitään harjoittaa. Ja sitä enemmän se kuuluu minuun, kun esivallan edustaja julkisesti suojelee talossaan tunnettua velhoa, jonka toimet ovat päivänselvät. Ja sen vuoksi on minun velvollisuuteni syyttää sinua, Martinpoika, noitien suojelemisesta, ja silloin on sinulta virka koreasti naulassa… Mitäs siihen sanot?

— Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi nimismies pilkallisesti.

Sitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän. Paulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei siihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt astui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti häneen veristävin silmin:

— Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.

— Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää toiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!

Nimismies kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi muutaman askelen päähän ja pyörähtäen jälleen Sirmaan päin jatkoi purevasti:

— Luulen herr' Vuolevin nyt täysin käsittäneen, mitä tarkoitin, vaikka humalaisen aivot toimivatkin hitaasti.

— Mitä sinä oikein puhut, mies? Minäkö riistän? Kyllä arvaan jo, mitä tarkoitat. Mutta, jos suoraan sanon, kuka toisen omaa anastaa, niin se olet sinä itse, Martinpoika!… Sinä lurjus! Sinä kadotuksen viskaali!

Sirma astahti askelen nimismiestä kohden silmät salamoiden ja leuka vapisten. Väkijoukosta kuului supatusta ja tirskumista.

— Sinä olet anastaja ja väärintekijä niin pappi kuin oletkin! huusi nimismies vastaan. — Sinä olet vienyt minulta niityt ja veisit koko elämäni, vielä virkanikin, jos kykenisit. Mutta siihen et kykene sinä, et totta tosiaan!

Sirma astui vielä askelen nimismiestä kohden, ja nyt oli hänen muotonsa hirveä. Silmät tuijottivat kamalasti, ja suu oli vääntynyt julmaan irvistykseen.

— Suu kiinni! ärjyi hän katkonaisesti. — Semmoisilla miehillä kuin sinulla ei ole puhevaltaa näin julkisella paikalla: — ei ainakaan näin kirkon vieressä, — sillä sinä olet huorintekijä, roisto, varas ja ryöväri!

Ja kuin haltioituneena hän hyppäsi nimismiehen eteen, tarttui kiinni tämän lakkiin ja tempaisi sen maahan.

Nimismies otti lakkinsa ja pui nyrkkiä Sirmalle vihasta punaisena:

— Sakkoa saat tästä, pappi! Muista se! — Ja kääntyen väkijoukon puoleen hän huusi:

— Pankaa mieleenne, miehet, mitä pappi sanoi! Te kuulitte herjaukset ja näitte loukkauksen, jonka alaiseksi olen joutunut. — Tästä asiasta puhutaan enemmän lakituvassa.

Nimismies hävisi väkijoukkoon äärimmilleen suuttuneena.

Sirma seisoi keskellä kujaa, pudisteli päätään ja puheli itsekseen:

— Vai käräjiin taas. No, eipä mitään… onhan meillä Martinpojan kanssa entisiäkin asioita…

Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan. Papin raivoisa esiintyminen oli herpaissut miesten mielen ja säikähdyttänyt naiset kokonaan, ja siksi annettiin hänen olla. Väistyttiin vain hänen tieltään, kun hän jälleen hoippui Plantingin kojulle keskeytynyttä kauppaansa jatkamaan.

— Jo taisi nyt herra Olauksen käydä hullusti, kun meni nimismiehelle sellaisia puhumaan. Markkinarauhan rikkomisesta se nyt sakotuttaa, tuumi kauppias.

— Älä siitä huolehdi, Planting, vastasi Sirma huolettomasti. — Kyllä minä sen asian vastaan. Totta oli joka sana, vaikka en voikaan kaikkea toteennäyttää. Kyllä minä tiedän Martinpojan jäljet. Useita lapsia olen kastanut, jotka eivät saa häntä isäkseen kutsua. Minä tiedän sen.

Hän käänteli kädessään olevaa huivia ja lisäsi:

Tämän minä otan.

Hän jätti hyvästi ja lähti kotiin. Kulku kävi vähän vaivalloisesti, mutta hyvin hän silti pystyssä pysyi. Se oli nimittäin herra Olauksen vahvoja puolia, että hän pysyi jaloillaan, vaikka olisi päivän juonut. Ottaen oikean suunnan hän astui verkkaisin, hiukan horjahtelevin askelin pappilaa kohti.

* * * * *

Oli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin hiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset. Kauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku ja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan päätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän valojuovan valkealle hangelle.

Muutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä oli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten ja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän hikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.

— Aslak, Aslak, joikkaa… joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.

Puhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä hyräilemään:

— Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu…

Sirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma, nuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja ryyppäsi.

— Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.

— Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.

— Paa-au-lus Jou-nii… suu-uu-rii noi-taa… nun-nuta…

— Hei miehet! huusi Sirma.

— Ii-ih! kuului nuotiolta ja kolme humalaista päätä kurkisteli tulen yli pimeyteen kuin säikähtyneet riekot.

— Pankaa nukkumaan nyt, että jaksatte huomenna kirkkoon, lausui

Sirma käskevästi.

— Ii-ih! Ku-kuka se on? Tule saamaan ryyppy! — kehoitettiin nuotiolta.

Aslak Omma oli kömpinyt pystyyn ja tirkisteli ääntä kohden, varjostaen kädellä silmiään.

— Se on pappi, herr' Vuolevi, supatti hän toisille. Hän oli tuntenut papin…

— Joo pappi se on. Pankaa maata nyt, älkääkä menotko enää, kehoitti

Sirma ja lähti astumaan pappilasta näkyvää tulta kohden.

— Maata pannaan… maata pannaan, kuuli hän mennessään nuotiolta.

Päästyään pappilan pihalle hän pysähtyi ja katsahti kirkkomäelle…

Äskeiset lappalaiset olivat nousseet pystyyn ja hyppivät yhdessä kimpussa nuotion ympärillä. Hän erotti aivan selvään heidän joikunsa:

Heer-er… Vuo-le-vi… hyvä-ää… pap-pii voiaa… naa-naa. Rannassa… is-tuu… Ruijan viinaa juo… voi-aa naa-naa… hyvää… viinaa…

Sirman suu vetäytyi hymyyn, ja hän iski itsekseen silmää.