Читать книгу Ristilukki - Arvi Järventaus - Страница 3

Sisällysluettelo

1.

Jumaluusopin ylioppilas Juho Kostia oli koko päivän etsinyt asuntoa. Hänen toverinsa, luonnontieteitä lueskeleva Helge Hollander oli jo ruvennut kyllästymään. Mutta Juho oli itsepintaisesti väittänyt asunnon vielä löytyvän. He istuivat Esplanaadin penkille kaasulyhdyn alle tarkastelemaan "Hufvudstadsbladetin" takasivua; se oli jo moneen kertaan läpikäyty, mutta pari paikkaa lehden alareunassa oli vielä tarkastamatta. Ne oli jätetty hätävaraksi, sillä kaupunginosa ei miellyttänyt. He olisivat halunneet Kaivopuistoon taikka Katajanokalle, mutta sieltä oli turha hakea; kaikki asunnot oli viety eivätkä jäljellejääneet olleet miellyttäneet Juhoa. Hän oli saanut ratkaisuvallan, sillä Helge Hollander luotti hänen makuunsa. Juho Kostia oli nyt kerta kaikkiaan sellainen omituinen olio, jolla oli vain yksi mittapuu: — asunnon piti olla vilkasliikkeisellä paikalla, mutta sellainen, jossa "unohti kaupungin", kuten hän sanoi. Ja sellaista oli vaikea löytää.

Toverukset lähtivät sanomalehden mainitsemalle kadulle. Hollanderilla ei ollut enää toivon hiventäkään; hän seurasi väsyneenä kumppaniaan. Juho oli hänen mielestään liian tarkka, liian omintakeinen. Hän olisi jo aikoja sitten valinnut.

Mutta hän oli jättänyt sen asian kerta kaikkiaan Juhon huoleksi eikä sitä sen enempää ajatellut.

Kostia pysähtyi likaisen paraadikäytävän eteen. Hän koetti eroittaa numeroa oven yläpuolelta ja saikin sen hetken aikaa tirkisteltyään selville.

— Tässä se on.

He lähtivät kiipeämään, mutta yhdelläkään ovella ei ollut sanomalehdessä mainittua nimeä. Kostia kynsi korvallistaan. Hän soitti eräälle neljännen kerroksen ovelle.

— Vahtimestari Fagerholm? kysäisi hän avaamaan tulleelta palvelustytöltä.

— Asuu pihan puolella. Ovi paukahti kiinni. Toverukset laskeutuivat alas ja tulivat pihalle.

Se oli täynnä pakkilaatikoita ja kaikenlaista törkyä. Ryssännäköinen mies kiskoi lyhdyn valossa auki kookasta omenalaatikkoa.

— Vahtimestari Fagerholm? kysyi Kostia.

— Tredje våningen, vastasi mies osoittaen kolmannen kerroksen ikkunoita.

Käytävä oli likainen ja pimeä. Siellä tuoksuivat kaikki keittiön hajut.

Juho Kostian sydäntä ahdisti. Hän muisti kotitalonsa Pyhätunturin alla.

Tällainen tuoksu oli hänestä perin vastenmielinen.

Vaivaloisen kompuroimisen jälkeen he saapuivat perille. Hollander raapaisi tulta. Siinä asui vahtimestari Fagerholm.

Kostia soitti. Hetken kuluttua aukeni ovi ja lyhyt, vilkkaan näköinen rouvashenkilö seisoi kynnyksellä.

— Täällä pitäisi olla huone vuokrattavana?

— Juu. Härrat on hyve ja astu sisse.

— Ruotsalaisia, mutisi Hollander, mutta seurasi toveriaan, sillä hän oli huomannut vastapäätä olevassa ovessa viehättävät tytön kasvot.

Rouva aukaisi vuokrattavana olevan huoneen oven ja sytytti lampun. Huone oli pienenpuoleinen, rauhallinen, vaaleine seinäpapereineen, huonekalut kuluneenpuoleiset, mutta kodikkaat, piirongilla yksinkertainen vanhanaikainen peili. Se miellytti Kostiaa, samoinkuin sekin, ettei huoneessa ollut sähkövaloja.

Hän tiedusteli vuokraa.

— Kuskymmen… sexti' mark i må'n.

— Mitä arvelet?

Helge Hollander ajatteli äsken näkemiään tytönkasvoja.

— Otetaan pois.

— Niin… me otamme tämän. Mutta me haluaisimme täysihoitoa.

— Teysi…? Tala icke herrarna svenska? Kostia selitti ruotsiksi.

Rouvalla ei ollut mitään sitä vastaan. Entisetkin asukkaat olivat asuneet täysihoidossa.

— No niin. Asia on sitten selvä. Kostia esitti itsensä ja toverinsa.

— Teolog? Ack, de' ä' trefligt. Och herr Hollander?

— Vyysismatemaatiker.

— Ack ja… trefligt, mycket trefligt.

Rouva Fagerholmin kasvot loistivat. Hän ilmoitti illallisen olevan pian valmiina.

Juho Kostia heitti päällystakin yltään ja sytytti savukkeen. Hän istahti väsyneenä nojatuoliin.

— Mitäs pidät? kysyi hän haukotellen.

— Ojah! Porraskäytävä ja piha ovat hirveät, mutta meneehän tämä.

— Tjah! Täällä unohtaa kuitenkin kaupungin. Katsohan tuota peiliä. Se on aivan samanlainen kuin Suvannon kievarissa — siellä kotipuolessa. Ja se on pääasia.

— Talossa on kaunis tyttö, huomautti Hollander veitikkamaisesti, hyräillen muuatta merimieslaulua.

— Oh!

Juho Kostia oli jo saanut kyliänsä kauniista tytöistä. Hänen kaksi ensimmäistä lukukauttaan olivat kuluneet yhtämittaisessa rakastumisen humussa. Viimeinen hyvä asunto Kaivopuistossa oli täytynyt jättää kauniin tytön vuoksi: — hän oli rakastunut korviaan myöten. Luvuista ei ollut tahtonut tulla mitään; aika oli kulunut haaveilussa ja viulunsoitossa. Lopuksi oli tyttö ruvennut osoittamaan vieraantumisen oireita; hän ei kai ollut ottanutkaan asiaa vakavalta kannalta. Ei ollut auttanut siis muu kuin muuttaa, — sillä asunto oli ruvennut tuntumaan kolkolta sen jälkeen kuin pianonsoitto seinän takana oli lakannut. Oh! — maailma kohteli kovin ankarasti sellaista luonnetta kuin Juho Kostia oli, joka oli pannut päämääräkseen vaimon valitsemisen. Hänestä oli rakkaus pyhä, jumalallinen. Sillä ei sopinut leikkiä, niinkuin entisen isäntäväen tytär oli tehnyt.

Hän oli päättänyt hillitä itsensä. Helsinki ei ollut papinvaimojen kasvatuspaikka, ei. Tutkinto oli otettava ja sitten — pois vihatusta kaupungista… pois kauvas Perä-Pohjolaan, Lappiin… sinne, missä aurinko kesällä seisoi viikkokaudet alallaan kuin muinoin Giibeonissa Joosuan aikaan.

Juho Kostia oli päättänyt heittää haaveilut ja lukea hepreaa. Rakkauden kivuista oli päästävä. Perä-Pohjolassa oli hänen tuleva vaimonsa, ei täällä.

Hän hymyili surumielisesti. Hänen herkästi syttyvä sydämensä oli jo tuottanut hänelle paljon kiusaa. Hän ei saattanut "hakkailla" sanan tavallisessa merkityksessä. Tavattuaan jonkun miellyttävän tytön hän ajatteli kohta asiaa vakavammasti: — voisiko tuosta tulla hänen, Juho Kostian, vaimo? Jo koulupoikana, yläluokilla, hän oli katsellut asiaa tältä kannalta. Hänellä oli sellainen tavattoman voimakas halu ajatella kotia. Jokaisen tuntemansa koulutytön hän oli sijoittanut kotiin, — aivan kuin maalari, joka asettelee taulujaan näyttelyhallin seinälle. Mutta tähän saakka hän ei ollut löytänyt "oikeaa". Ja Juho Kostia tahtoi sen löytää.

— Huomenna meidän on noudettava matkalaukut asemalta, huomautti Helge

Hollander.

— Niin…

Helge Hollander oli jo mieltynyt huoneeseen. Siihen olivat syynä hänen äsken näkemänsä tytön kasvot. Hän oli köyhän papinlesken poika, Juho Kostian luokkatoveri. Jo kouluaikana he olivat olleet paljon yhdessä. Juho oli asunut Helgen naapurina monet vuodet. Iltapäivät olivat kuluneet rouva Hollanderin yksinkertaisessa kodissa, jossa vierasta kestittiin väkevällä kahvilla. Juho Kostiaa oli houkutellut yhtä paljon luokkatoverin seura kuin rouva Hollanderin kahvikin. Hän oli intohimoinen kahvinjuoja aivan kuin Helgekin. Tämän isä oli ollut pappina Kainuun puolessa. Oltuaan kymmenkunta vuotta poikamiehenä hän oli mennyt naimisiin rotevatekoisen emännöitsijänsä kanssa. Pastori Hollander oli ollut omituinen mies, vähäpuheinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen vaimonsa sitävastoin oli puheliaampi — melkein liiankin puhelias. Jollei hänen miesmäinen olentonsa ja äänensä olisi jossakin määrin antanut hänen sanoilleen pontta, olisi hän tuntunut lörpöttelijältä. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki lämmin sydän. Sen oli Juho Kostia useamman kuin yhden kerran havainnut. Saattoipa hän, rouva Hollander, toisinaan olla aivan lapsellisen lempeä ja hyväntahtoinen, — varsinkin silloin, kun pääsi tarjoamaan hyväksi kiitettyä kahviaan. "Otahan nyt, hyvä lapsi", kuului hänen tavallinen kehoituksensa — huolimatta siitä, istuiko hänen edessään koulupoika vai joku kaupungin papeista. Kaikki he olivat 'hyviä lapsia', — silloin kuin rouva Hollanderin kahvia joivat. Monet monituiset illat oli Juho Kostia istunut rouva Hollanderin kamarissa kuunnellen hänen esitystään 'Niiles-vainajasta', hänen miehestään. Se oli ollut sitten lukenut mies. Sellaistapa harvoin tapasi. Niin se tutki kaikki kirjat eikä juuri monta sanaa puhunut. Mutta Runtviikille se oli vihainen! Herra Jumala, kuinka se kerran suuttui rovastin apulaiselle, kun tämä puolusti Runtviikia! Sellainen iloluontoinen ristillisyys ei nyt kelvannut mihinkään! — Se oli laiha, solakka mies… se Niiles Hollänteri, mutta — se olikin saksalaista lähtöä. Helkestä oli tullut isäänsä. Jos vielä tulisi pappi ja se pukisi kauhtanan ylleen, niin se olisi kuin ilmetty Niiles Hollänteri…

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmoitti illallispöydän katetuksi.

Toverukset lähtivät uteliaina ruokasaliin, jonne kuljettiin suuresta salista väliseinällä erotetun kapean, käytävän tapaisen huoneen kautta. Se oli nähtävästi talon tyttären kammio, päättäen kirjahyllystä ja kapean neitseellisestä sängystä, joka oli aivan ruokasalin oven suussa.

Ruokasalissa oli vahtimestarin perhe koolla. Vahtimestari itse, kookas, kolmikyynäräinen mies tuuheine viiksineen ja poikamaisen vilkkaine silmineen istui uunin luona pitkää piippua poltellen. Perheen muut jäsenet, kuuden- tai seitsemäntoista vuotias tytär sekä kolme poikaa seisoivat kukin tuolinsa takana ruokapöydän ympärillä. Pojista vanhin oli arviolta viidentoista, toiset nuorempia.

Vahtimestari nousi tervehtimään ojentaen suuren, karvaisen kouransa rouva Fagerholmin esitellessä.

— Tervetuloa! lausui hän ruotsiksi.

— Ja tässä ovat meidän lapsemme: Margareeta, Raimund, Georg ja Runar.

Margareeta-neiti kumarsi sirosti ojentaen hienon, valkoisen kätensä. Hänellä oli nauravat silmät ja hieno hipiä. Pojat tervehtivät jäykästi, hieman aristokraattisesti. Juho Kostia pani merkille, että Margareeta-neiti erityisellä mielihyvällä mittaili hänen toverinsa solakkaa vartta.

Istuttiin pöytään.

Juho Kostia tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi. Perhe teki kovin helsinkiläisen vaikutuksen, varsinkin vanhin tytär; hän käyttäytyi aivan kuin täysikasvuinen nainen, vapaasti, ujostelematta. Häntä ei tuntunut painostavan kahden ylioppilaan läsnäolo; hän oli tottunut heidänlaisiinsa.

Juho Kostia rauhoittui pian. Vahtimestari Fagerholm oli entinen merimies, jonka puhe oli hiomatonta, välistä melkein karkeaa. Hän muistutti Juhon mielestä hänen kotiseurakuntansa vanhaa suntiota, joka nuoruudessaan oli oleskellut Ruijassa kalanpyynnissä. Meri vaikutti nähtävästi kaikkiin samalla tavoin.

Toverukset saivat kuulla, että talossa oli viime lukukaudella asunut pari suomalaista kauppakoululaista. He olivat alussa olleet melkein ummikoita, mutta lukukauden lopulla jo puhuneet ruotsia yhtä sujuvasti kuin vahtimestari itse. Rouva Fagerholm toivoi, että herrat oppisivat yhtä nopeasti.

— Tietysti ylioppilas osaa jo kouluajaltaan niin paljon ruotsia, ettei hänen tarvitse ottaa esikuvakseen — kauppakoululaista, huomautti Margareeta nyrpistäen siroa nenäänsä. — Ja sitäpaitsi — ei pappa sovi miksikään mittapuuksi.

— Miksi en?

— Pappa puhuu bromarvia.

— Ojah! Se kyllä kelpaa.

— Ätsh! Miltähän kuuluisi, jos herra Kostia saarnaisi bromarvin murteella?

Juhoa nauratti. Perheen jäsenet tuntuivat suorasukaisilta.

Vanhin poika hymyili hiukan ivallisesti. Hänen mielestään sisar käyttäytyi kovin vihaisesti.

— Får ja' pee prööt, pyysi Helge Hollander rohkeasti.

Pikku pojat tirskuivat, mutta pappa Fagerholmin ankara katse musersi heidät silmänräpäyksessä.

— Så'na galjonbilder! murisi hän partaansa.

— Eikö herra Hollander ole ruotsalainen? kysyi vahtimestari hetken kuluttua. — Teillä on skandinaavilainen nimi.

Helge Hollander selitti, ettei hän osannut ruotsia enempää kuin kuultiin. Hänen isänsä oli kyllä puhunut sitä, mutta äiti sitävastoin selvää Sotkamon kieltä. He, lapset, olivat pitäneet äidin kieltä parempana ja oppineet sen.

— Mistä maasta oli isänne?

— Kyllä hän oli suomalainen, vaikka suku kai on alkuaan Saksasta.

— Mikä mies hän oli?

— Präst, vastasi Helge suu täynnä leipää.

— Så fint! huudahti Margareeta.

Pikku pojat tirskahtivat uudelleen ja hyvä tuuli tarttui koko pöytäseurueeseen.

— Nämä ovat semmoisia rakkareita, joille pitäisi antaa tervapamppua, huomautti vahtimestari.

Se vaikutti kuin öljy valkeaan. Pikkupojat hihkuivat ja hurrasivat.

Kävi sellainen meteli, että palvelija tuli kurkistamaan kyökin ovelta.

Juho Kostiaa huvitti suuresti. Reipasta väkeä.

Hän sai nyt vuorostaan selittää sukunsa ja syntyperänsä.

Margareeta-neiti ihmetteli, että hän oli niin kaukaa; ja vielä enemmän sitä, että hänellä oli molemmat silmät terveet ja kulki ontumatta.

— Kuinka niin? tiedusteli Juho Kostia hämillään.

— Meille on maisteri koulussa selittänyt, että joka toinen lappalainen on ontuva ja silmäpuoli.

Juho Kostian kasvot olivat yhtenä kysymysmerkkinä.

— No, katsokaas! Lappalaiset loukkaavat silmänsä poron sarviin ja katkaisevat jalkansa — pulkalla ajaessaan.

Juho Kostia nauroi. Hän ei tuntenut kuin yhden lappalaisen, joka oli nilkku, ja hänkin oli taittanut jalkansa sileällä jäällä langetessaan kerran juovuspäissään.

— Se minun pitää koulussa kertoa! Pikkupojat kyselivät sääskistä. Heille oli kerrottu, että ne olivat yhtä suuria kuin västäräkit ja aivan valkeita.

Juho Kostia sai oikaista senkin tiedon. Ne olivat tavallisia sääskiä, vaikka verenhimoisia kuin vampyyrit.

— No mutta — teiltä ne eivät ainakaan ole paljon saaneet, huomautti

Margareeta nauraen. — Tehän olette punainen kuin piooni.

— Herra Kostia on todellakin terveen näköinen, yhtyi vahtimestarin rouva puheeseen.

— Mitä te syötte siellä pohjoisessa?

Juho Kostia sai luetella kaikki Lapin herkut.

— Ajattele, mamma, viiliä ja ohrarieskaa vastakirnutun voin kanssa! —

Minä kadehdin teitä.

Juho Kostia hymyili. Margareeta-neiti teki sen havainnon, että hänen poskiinsa muodostui kaksi somannäköistä hymykuoppaa hänen nauraessaan.

Keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti. Vahtimestari innostui kertomaan merimatkoistaan. Hän oli käynyt kerran Ruijassakin — muutamalla englantilaisella höyryllä; hän oli silloin jungmannina. Siellä hän oli tavannut merilappalaisia ja ostanut muistoksi muun muassa omituisen näköisen tupakkakukkaron. Herrat voivat nähdä sen tuolla seinällä, kellon vieressä.

Juho katsoi osoitettuun suuntaan. Todellakin siellä riippui lappalaistekoinen tupakkakukkaro.

Mutta nyt nousi hirveä hälinä. Pikkupojat, Georg ja Runar kirkuivat kilpaa:

— Pappa on sitten valehdellut! Pappa on kertonut ostaneensa sen

Amerikan intiaaneilta!

Vahtimestari joutui hiukan hämilleen.

— Niinkö olen kertonut?

— Niin, niin! huusivat pojat yhteen ääneen.

— Pappa on erehtynyt.

— Erehtynyt… valehdellut! Pappa valehtelee aina.

Vahtimestari iski pöydän yli silmää Juho Kostialle.

— Minä olen menettänyt auktoriteettini, kuten herrat huomaavat. Minä olen kuin vanha priki, joka on vedetty telakalle loppuiäkseen.

— Niin pappa onkin, vaikka pappa uskottelee olevansa sotalaiva.

Georg pullisti poskiaan ja tyrkkäsi nuorinta veljeään kylkeen.

Seurasi yleinen nauru, jonka kestäessä noustiin pöydästä. Juho ja Helge toivottivat hyvää yötä. He olivat väsyneitä päivän juoksusta. Helge olisi halunnut jäädä hieromaan tuttavuutta Margareeta-neidin kanssa, mutta häneltä puuttui vielä rohkeutta. Hän seurasi toveriaan.

— Somaa väkeä, tuumi Juho heidän päästyään huoneeseensa.

— Tentit jäävät, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena.

— Minulta eivät jää, lausui Juho vakavasti. — Minä tutkin jo sen tytön: — pintapuolinen…

— Mutta miellyttävä, vai mitä?

— No, miten ottaa…

— Hyvä on, ettet iskenyt häneen silmääsi, sillä minä tunnen jo haavan rinnassani. Lasaretti tästä talosta tuli.

— Työpaja, työpaja, puheli Juho ripustaen sukkiaan kuivamaan.

Hetken kuluttua vetelivät toverukset unia. Helsinki oli sulkenut heidät helmaansa.

2.

Lukukausi oli alkanut. Ylioppilasnuoriso oli palannut kesälomaltaan.

Valkolakkeja vilisi kaupungilla. Helsinki uhkui iloa ja terveyttä. Oli

kirkas päivä. Esplanaadi kuhisi kävelijöistä. Torvisoittokunta soitti

Kappelissa.

Juho Kostia astelee luennoilta. Hänen ajatuksensa liitävät Lappiin. Siellä olivat vielä päivät pitkät. Eloja puitiin ja riihistä kuului varstojen kalke. Ihmiset häärivät perunamailla satoa korjaten. Sitten tuli jäkälän nostoaika. Kenttärova saisi taas syksyiset vieraansa. Kuinka monesti hänkin oli ollut siellä mukana — naapurin poikien ja tyttöjen kanssa jäkälää nostamassa. Se oli ollut hauskaa aikaa. Tuore, pehmeä jäkälä painui niin somasti jalan alla ja antautui suopeasti poimijan käsiin. Lehtimetsä loisti väririkkauttaan. Se oli kuin satumaa. — Ilma värisi kuulakkuuttaan. Järven toisella puolen kohosi Pyhätunturin mahtava selkä — kuin suojamuurina rauhattoman maailman ja hiljaisen kiveliöseudun välillä. Se oli lumottu maa, hänen sydämensä, hänen kaipauksensa maa.

Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin vieraaksi tässä kuhisevassa ympäristössä. Mitä tiesivät nämä ihmiset rauhasta ja levosta? Eivät mitään… tuskin he sitä enää kaipasi vatkaan. Iltahetkinäkin tunkeusi heidän ahtaisiin asuntoihinsa suurkaupungin levoton pauhu. Täällä erämaan ihminen kuolisi, menehtyisi. Juho Kostia muisti kotiseurakuntansa vanhan kirkkoväärtin. Hän oli kahdeksankymmenen ikäinen, mutta ei ollut koskaan käynyt Rovanientä etelämpänä; sekin oli jo hänestä ollut kadotuksen esikartano. Entä sitten tämä — tämä humajava kaupunki! Oh — hän olisi kuollut jo matkalla tänne.

Kiveliön asukkaan sydän on herkkä. Hänen tunteensa ovat turmeltumattomat ja väkevät, hänen sydämensä neste on ehtymätön. Hän yksin osaa tuntea rajattoman ilon ja rajattoman kaipauksen. Näillä — pääkaupungin ihmisillä oli kaikki kalvon peitossa. — Hyvää päivää, herra Kostia! Juho Kostia heräsi mietteistään. Hän oli ollut niihin niin vaipunut, ettei ollut huomannut vastaantulevaa neitosta, joka jo pitkän matkan päästä oli tähystellyt häntä.

Hän nosti lakkiaan ja tervehti. Omituisen suloinen, lämmin aalto huuhteli hänen poveaan.

Se oli neiti Johanna Lang, ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, solakka, hymyilevä impi, jonka silmien väri johti mieleen Itämeren viheriän veden. Hän oli oppinut tuntemaan neiti Langin vahtimestari Fagerholmin perheessä; hän oli nimittäin Margareeta Fagerholmin koulutoveri. Heti toisena iltana heidän muuttonsa jälkeen hän oli tullut perheessä käymään ja aito helsinkiläisellä nopeudella tutustunut talon täysihoitolaisiin. Nuori tyttö oli säteilevän iloinen. Hänen silmiään verhosi väreilevä huntu. Silloin tällöin läikähti niiden loisto kirkkaana, — mutta heti verhosi salaperäinen peite ne jälleen. Hän oli kuin unissaan itkenyt, joka on yht'äkkiä herännyt säteilevään auringon paisteeseen ja ruvennut hymyilemään — lämpimän, kyyneleisen kiillon vielä jäädessä silmiin väikkymään. Hänestä uhkui keväinen sulo. Juho Kostian mielestä hän oli poikkeus Helsingin tytöistä. Oli kuin ei suurkaupungin räiskyvä elämä olisi yhtään vaahdon pärskettä hänen yllensä heittänyt.

— Mitä te nyt taas niin syvään ajattelitte? kysyi tyttö luoden kauniit silmänsä Juho Kostian vakavaan muotoon.

— Minä ajattelin Lappia — kotiseutua, vastasi tämä hiukan lämmeten.

— Ah, ääretön Lappi! (Hän lausui sen suomeksi; he keskustelivat muuten ruotsiksi.)— Tiedättekö, herra Kostia, — suomenkielessä on yksi sana, jota minä yli kaiken rakastan. Se on 'ääretön'. Se on niin valtava, niin suurenmoinen. Se ei peloita yhtään, — vaikka tuokin mieleen laajaa, mittaamatonta. Siinä on samalla jotakin pehmeää… sitä teidän jäkäläänne. Se sana soveltuu teidän kotiseutuunne.

Hänen äänensä helisi. Siinä soi joulukulkusten riemuitseva sävel. Juho Kostia muisti yht'äkkiä joulun, Lapin suuren, hiljaisen juhlan, joka oli täynnä lapsuusajan onnea. Neiti Langin puhe toi sen vastustamattomasti mieleen.

— Tiedättekö, mistä minä viime yönä uneksin?

Juho Kostiasta tuntui tuo kysymys somalta keskellä sanomalehtipoikain huutoa ja omenasaksain rähinää. Mutta nyt — tuo meteli ei häirinnyt häntä yhtään. Hän eroitti vain omenain tuoksun.

— No mistä?

— Jäkälästä. Minä näin vain suuria jäkälämaita, äärettömiä… niin kauvas kuin silmä kantoi. Minä kävelin niitä pitkin ja ihmettelin, kun askelteni jäljet niin pian hävisivät. Pehmyt jäkälä painui vain hetkiseksi, mutta kohosi pian pystyyn taas. Ja minua rupesi peloittamaan.

— Mitä te pelkäsitte?

— Pelkäsin eksyväni, kun jäljet hävisivät. Kaikkialla hohti vain vaaleankeltainen jäkälä. Olisin halunnut palata, mutta — en tiennyt enää suuntaa. Jäkäläaavikko oli kuin meri, rannaton, ääretön meri.

— Ja sitten te heräsitte?

— Niin.

Hän hymyili herttaisesti.

— Tuntui hyvälle, kun en ollut siellä — mutta sittenkin kaipasin sitä aavikkoa. Olisin halunnut nähdä sen uudestaan, mutta en nähnyt enää.

— Se taisi johtua siitä, mitä kerroin teille?

— Niin… kai se siitä johtui… aivan varmaan. Minusta se oli niin jännittävää, minä ihan vapisin. - Tiedättekö — täällä Helsingissä ei olekaan mitään jännittävää.

— Eikö? Minusta täällä on paljon.

— Mitä? Teistä? Sitä minä en luullut. Olin ajatellut, että kaikki jännittävä oli vain siellä ylhäällä. Hän lausui sangen herttaisesti tuon 'där uppe'. Juho Kostian mielestä hän sai siihen salaperäisen soinnun.

— Kyllä täälläkin on.

— No… voi olla. Minustakin oli ennen, mutta nyt, kun te olette kertonut Lapista, ei minusta enää ole. Tai… ehkä sentään.

Hän naurahti hämillään. Sitten hän yht'äkkiä löi käsiään yhteen.

— Tiedättekö, herra Kostia, mitä minä teen! Meillä on ensi perjantaina vapaa aine. Minä kirjoitan jäkälämaista! Teidän täytyy vain kertoa minulle lisää. Lupaattehan?

Hän oli säteilevän iloinen ja hänen kauniit silmänsä pyysivät hartaasti.

— Miksipä en…

— Siitä tulee erinomainen, suurenmoinen!

He olivat saapuneet Fagerholmin portille. Juho Kostia jätti hyvästit.

Johanna Lang ojensi kätensä hiukan pettyneenä. Hän olisi toivonut saattajaa.

Juho huomasi sen vasta, kun oli jo menossa hämärässä porttikäytävässä.

Hän torui itseään. Olisihan hänen toki pitänyt mennä saattamaan.

— No… nyt se oli liian myöhäistä. Ja sitäpaitsi — hänellä oli heprean kertaus kahdeltatoista. Ja sitäpaitsi… se voisi olla hiukan vaarallista.

Hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta — hänen täytyi myöntää se sittenkin. Johanna Lang oli sukeltanut kuin outo ilmestys hänen tielleen. Hän oli erilainen kuin kaikki muut — niin kokonaan toisenlainen kuin esimerkiksi Margareeta Fagerholm. Niin, niin… älä houraa, poika! Kuka sinut on pannut vertailemaan ihmisiä toisiinsa tuossa hengessä? Lue sinä hepreaasi vain!— Ihmisiä — enkeleitä! No, no… Margareeta Fagerholm ei nyt ainakaan ollut enkeli. Mutta Johanna… niin — hän kyllä… Vaikka olihan Margareetakin… Helgen mielestä… Äh!

Juho nousi vihellellen kolmanteen kerrokseen. Tänään eivät portaat tuntuneet yhtään vastenmielisiltä. Ja keittiöstä tuleva ruuan haju synnytti vain ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Fagerholmin nimilevy hymyili hänelle vastaan jo kolmannen kerroksen rappujen alapäästä. Hän pysähtyi ovelle tarkkaamaan kahta valkoista nimikorttia. 'Helge Hollander, fys. mat.' seisoi ylempänä ja sen alla jäykällä, vakavalla käsialalla: 'Juho Kostia, teol. yliopp.'

Hän avasi oven ja astui eteiseen. Margareeta ripusti parhaillaan päällystakkiaan naulaan. Hän hymyili veitikkamaisesti.

— Kenenkä kanssa te kävelitte? Ai, ai!

Hän pudisti sormeaan.

— Jaa… minäkö?

— Kukas muu? Eikö se ollut Johanna Lang?

— Kyllä… mutta mistä neiti…?

— Ai, ai, kun te olette naivi! Minähän kävelin teidän ohitsenne.

— Niin… tietysti.

Juho Kostia kiskoi kalossia jalastaan. Oli hyvä, että eteisessä vallitsi hämärä. Muuten olisi Margareeta nähnyt hänen vahvasti punastuvan.

— Näyttäkääpäs, ettekö jo punastunut?

Sellainen viehättävä tytönlepakko!

— Tuo teidän naivisuutenne se meitä niin huvittaa. Sitä ei juuri tavata Helsingissä. Hän taputti Juhoa poskelle.

Juho Kostia karahti punaiseksi kuin kukko. Hänet sai tuollainen tytönveitikka enemmän hämilleen kuin seminaariharjoitusten aramealaiset tekstit. Hän astui kamariinsa. Helge istui pöydän ääressä ja luki. Hän käännähti sukkelasti päin ja hypähti pystyyn. Käyden käsiksi Juhoon hän torui hyväntuulisena.

— Vai sinä minun heiliäni puhutat siellä! Tiedä, poika, että annat siivon rauhan.

— No, älähän nyt ole noin kade. Jos häntä minäkin vähäsen…

Juho heitti kirjansa pöydälle ja nauroi vallattomasti.

Ovelle naputettiin. Runar ilmestyi juhlallisena, tukka pystyyn kammattuna ja ilmoitti:

— Var så go' o' kom o' äta.

Ruokasalissa olivat jo kaikki koolla. Vahtimestari poltteli piippuaan ja lapset seisoivat tuoleinsa takana. Raimund vain työskenteli vielä pöytänsä ääressä. Hänellä oli vaikea suomenkirjoitus. — No, Raimund, me odotamme.

Poika nousi päätänsä raapien.

— Kyllä tuo suomi on koko sekamelskaa!

Hän oli hermostunut ja tyytymätön. Perheen jäsenet eivät osanneet suomea juuri ollenkaan. Vahtimestari puhui jonkunlaista satamakieltä. Hän palveli tullissa ja joutui joka päivä tekemisiin satamatyömiesten kanssa.

— Mikke vaikke se on. Anta mine korja.

— Kylläpä sille nauraisi koko luokka, kun pappa pääsisi korjaamaan.

Rouva Fagerholm tarjoili ruokiaan loistavin kasvoin. Hän oli aina hyvällä tuulella. Pieni, ahkera ihminen, joka johti omaa silityslaitostaan. Jalat olivat jo käyneet huonoiksi, mutta silmät säteilivät.

— Minulla olisi eräs ehdotus, hymyili hän katsellen vanhinta tytärtään kuin lupaa pyytäen. — Me olemme sellaista kotiväkeä, joilla on vaikea käyttää arvonimiä. Minä ehdotan, että herrat kutsuisivat minua tädiksi.

— Ja minua Adrianiksi.

Vahtimestari nauroi ja vilkutti silmää.

— Vahtimestari on liian vanha meidän sinuteltavaksi, vaikka saman minulle tekee.

Helge Hollander vilkutti silmää takaisin.

— No, minä olen sitten "setä", huokasi vahtimestari.

— Ja minä olen Helge.

Hän kumarsi kohteliaasti neiti Margareetalle nauraen veitikkamaisesti.

— Vai te otatte sen oikeuden!

Hän kääntyi Juhon puoleen hymyillen loistavinta hymyään.

— Minä olen Margareeta.

— Juho, lausahti Kostia hämillään.

— Älkää punastuko. Minä olen Margareeta.

— Ja minä Juho.

Juho Kostiankin täytyi nauraa. Tämä perhe oli erikoisen hauskaa väkeä.

— "Juho" kuulostaa liian juhlalliselta. Sinä olet Janne. Se on näppärämpi lausua.

— Mistä arvasit? Janneksi häntä koulussakin kutsuttiin.

— Sanotteko te minua sinuksi? Margareeta-neiti loi Helgeen murhaavan katseen. — Tietysti! Mammahan tässä juuri esitti lähempää tuttavuutta.

— "Mamma"? Mitä minä kuulen? Sanotteko te, herra Hollander, minun äitiäni mammaksi?

— Tietysti, koska papalla ei ole mitään sitä vastaan.

Syntyi yleinen nauru. Sen kestäessä löysi Helge-parkakin armon. Neiti

Margareetakin salli hänen sinutella itseään.

Sitten tuli poikien vuoro. Hekin sai van kunnian kutsua ylioppilaita ristimänimiltä. Pikku Runar vain sai tyytyä 'setiin'.

— Eikö mitä… sano sinä Janneksi vain.

— No se on liikaa, vastusti Margareeta.

— Eikö mitä… sanohan pois vain.

Pöydässä vallitsi mitä iloisin mieliala. Juho Kostia oli tyytyväinen.

Tällaista hänen kömpelö olemuksensa tarvitsikin.

Hän oli loistavalla päällä. Heprea sujui kuin leikki. Vähää ennen kahtatoista hänellä oli kertauspaikka selvänä. Hän lähti yliopistolle.

Margareeta saavutti hänet porttikäytävässä.

— Janne, saanko viedä terveisiä?

— Kenelle?

— Ai, ai, sinä fariseus! Etkö tiedä?

— No en totisesti!

Hänen harmaat silmänsä hymyilivät.

— Johanna Langille tietysti.

— Mitäpä hän minun terveisilläni…

— Hänkö? Hän odottaa niitä aivan varmaan.

— Älä joutavia!

Juho nosti lakkiaan ja lähti. Hänen takanaan kaikui Margareetan iloinen nauru.

Sydän löi kiivaasti. Margareeta oli ollut niin salaperäinen. Olivatko Helsingin tytöt niin joutuisia? Eivätkö he ymmärtäneet odottaa? — hm! — vai oliko hänellä aikomus valmistaa tyttö odottamaan? Hänhän oli päättänyt lukea ja säästyä sydänkivuilta. Nuo ihmiset eivät tienneet, minkälainen sydän hänellä oli…

Juho harppasi kuin jotakin vaaraa pakoon. Esplanaadin nurmikko välkkyi auringon paisteessa. Hänestä näytti Helsinki tänään kauniilta. Oli satanut hiukan. Vihreä, pehmoinen nurmikko kiilteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Se näytti sametilta.

Mikä häntä vaivasi? Oliko tuo väri nyt niin mielenkiintoista? Ihan varmaan. Se muistutti Johanna Langin silmiä, uinailevia samettisilmiä.

Oliko hän rakastunut taas? Herra varjele, silloin hänen kävisi hullusti jälleen! Heprea jäisi ja viulu otettaisiin esille taas. Ei — hänen piti ponnistaa loppututkintoon. Helsingistä ei löytynyt papin elämäntoveria…

"… Koska Siionin tyttäret käyvät kenossa kauloin, nilkkarenkaitaan kiristellen ja iskien silmää vastaantulijoille?"… Sehän oli kertaustehtävänä tänään. Professori Hårdh oli aloittanut valituilla kappaleilla Jesajasta. Se oli erinomainen paikka… sopi Helsinkiin ja Helsingin elämään.

Juho kääntyi Unioonille. Hänen rintaansa ahdisti. Miksi oli Jumala antanut hänelle niin herkän sydämen? Jokainen suloinen tytönkatse sai sen tasapainostaan. Kuka oli Johanna Lang? Tilapäinen tuttavuus, — jonka johdosta hän tietysti rupeaisi rakentamaan oikein esikuvaksi kelpaavaa Perä-Pohjolan pappilaa herttaisine papinemäntineen. Hän oli suuttunut itselleen. Tänään hän osaisi kääntää Jesajan kolmannen luvun kuudennentoista värssyn.

— — — — —

Kun Juho Kostia kolmelta palasi, sattui hän taas vastatuksin

Margareetan kanssa. Tyttö hymyili jo kaukaa ja heilutti kättään.

— Terveisiä! huudahti hän nauraen.

— Kiitos! Kukas niitä lähetti?

— Janne, sinä olet sydämetön. Johanna Lang ei ollut kuulemma osannut mitään yhdelläkään, tunnilla.

— Mitä se minuun kuuluu?

— Jaa, sellaisia te olette! Hän oli masentunut, kun ei saanut terveisiä.

— Kyllä kai sinä ne sanoit kuitenkin?

— Mistä arvasit? Tietysti sanoin! En olisi hennonut jättää sanomatta.

Mikä tässä nyt oli totta, mikä leikkiä? Juho ei kyennyt sitä ratkaisemaan. Hän kävi alakuloiseksi. Tällaisessa ristiaallokossa ei hänen taitonsa riittänyt. Nyt hän olisi todella tahtonut varmuuden, millä mielellä Johanna Lang oli ollut. Mutta hän ei uskaltanut kysyä.

— Hän tulee illalla meille.

— Vai niin…

— 'Vai niin.' Juokse hongikkoon! Sinä olet mahdoton!

Margareeta juoksi hänen edellään ylös. Hän olisi tahtonut jättää Juhon oven taakse, mutta hänen avaimensa oli unohtunut. Hän sai siis luvan odottaa, kunnes Juho ehti avaamaan.

— Pitikin jäädä avain kotiin! Olisin sulkenut sinut oven taakse.

— Ohoh! Mistä sellainen sydämettömyys?

— Sydämettömyys? Kumpi meistä on sydämetön? Hän nipisti Juhoa poskesta. — Kas niin! Tulehan syömään nyt. Joko Hollander on kotona?

— En tiedä.

Helge avasi kamarin oven. Hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.

— Tsäära Margareeta, sinäkö puhuit Hollanderista?

— Minä.

— Tsäära Margareeta! Minähän olen Helge, din Helge.

— Åsna!

Margareeta löi oven perässään kiinni ollen olevinaan vihoissaan.

— Jokos te olette niin pitkällä? kysäisi Juho.

— Jo vain. Minä aion illalla kosia.

— Oho, kovinpa sinä rutosti.

— Ei auta, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena. — Nyt täytyy kiirehtiä, kun on vielä rahaa sormukseen.

He lähtivät päivälliselle, Helge reippaana edellä.

Illalla tuli Johanna Lang. Hän oli punaposkinen ja vastasi hiukan ujolta. Aluksi hän ei taipunut ottamaan päällystakkia eikä hattua yltään, mutta kun Helge Hollander vaatimalla vaati, hän suostui viimein.

Nuoret istuivat kahvipöydän ympärillä. Rouva Fagerholm puuhaili silittäjättäriensä parissa, pistäytyen vain silloin tällöin ruokasalissa. Raimund laski laskujaan pöytänsä ääressä. Georg ja Runar olivat menneet tätinsä luo. Vahtimestari oli tullikamarissa.

Juho katseli Johanna Langia, joka istui kumartuneena lukien Margareetan ainevihkoa. Hänen tukkansa oli musta, häikäisevän musta. Lampunvalo kimalteli sillä saaden sen välkehtimään melkein sinertävänä. Jos tukka olisi ollut tuuheampi, olisi Johanna Lang ollut täydellinen kaunotar. Nyt teki ohut palmikko hiukan avuttoman vaikutuksen.

Mutta — Juho ei välittänyt tukasta, vaikka myönsikin, että musta hiusten väri sopi Johanna Langille. Hän ajatteli silmiä. Niissä oli jotakin selittämätöntä — samalla kertaa lämmintä ja syvää, mutta kuitenkin jotakin kevyttä, — varsinkin silloin kun ne kirkastuivat. Noita silmiä hän ajatteli. Luennoilla ne olivat välkkyneet hänen mielessään. 'Siionin tyttäret'… niin… Kuuluiko Johanna Langkin 'Siionin tyttäriin'? Hän ei tahtonut sitä uskoa.

Johanna Lang kohotti päätään ja katseli hymyillen Juhoa. Tuntui, kuin olisi hän aavistanut tämän ajatukset. 'En minä ole niin kevytmielinen kuin te luulette. Te hämmästytte, kun haluan tutustua niin nopeasti. Mitä pahaa siinä on?' 'Te itse pakoitatte minut siihen — sulkeutuneisuudellanne.'

— Herra Kostia, minä tulin muistuttamaan teitä lupauksestanne.

Juho katseli häntä hiukan hämillään. Hän ei muistanut.

— Niin… se aine, äänsi hän.

— Niin, jäkälämaat. Minä haluan kirjoittaa jäkälämaista. Teidän täytyy kertoa.

— Emme me nyt rupea jäkälämaista haaveilemaan. Me rupeamme soittamaan ja laulamaan. — Muuten — Hollander voi sinulle kertoa soista, sillä hän on koko viime kesän ollut maanmittarin apulaisena.

Helge hymyili suloisinta hymyään.

— Ack, kära Margareta… 'Hollander'. Juhoa nauratti. Helge oli niin kärsivän näköinen kuin kuoliniskun saanut. Hän ei ollut ennen havainnutkaan, että toveri oli niin erinomainen näyttelijä.

Johanna Lang nauroi ja painoi poskiaan. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Hän hermostui aina, kun tunsi poskensa liian hehkuviksi.

— Älä välitä hänestä. Hän on hullu.

— Ack, kära Margareta!

— "Tsäära". Minä kiellän sinua käyttämästä sitä sanaa, kunnes opit sen oikein lausumaan.

— Sittenkö minulla on toivoa?

— Toivoa? Mitä toivoa sinä tarvitset? Että suoritat tutkintosi.

Margareetan ääni oli pureva, mutta siitä huolimatta hänen silmänsä loistivat.

— Tiedätkö, Janne… herra Kostia laulaa ja soittaa viulua.

Juho kääntyi Margareetan puoleen.

— Mistä… sinä tiedät?

— Minä olen kuunnellut… 'Bak villande skog på en grönskande slätt'…

Johanna Lang taputti käsiään.

— Osaatteko sen? Hänen äänensä soi kiihkeänä.

— Olenhan minä sitä joskus laulanut.

— Se on minun lempilauluni! Teidän pitää laulaa se.

Vastaväitteet eivät auttaneet, Juhon täytyi suostua. Nuoret siirtyivät saliin. Margareeta haki nuottikasasta laulun ja istui pianon ääreen.

Hetken kuluttua kaikui avarassa salissa Juho Kostian tummahko baritoni:

— Bak villande skog på en grönskande slätt, där solskenet gassar så hett, där sitter en spindel så svart och så stor i gräset och stirrar och glor. Han solstrålar fångar och tvinnar och gnor och spinner till mörker och knyter ett flor, så stark och så tätt, så luftigt och lätt. I dess maskor han fångar var lefvande själ och pinar och plågar ihjäl…

Johanna Lang kuunteli henkeään pidättäen. Hän oli hämmästynyt. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Juho Kostia osaisi laulaa. Ja niin ilmehikkäästi. Hän oli kuullut "Ristilukin" monta kertaa, mutta Juho Kostia antoi sille omituisen sivuvärityksen: — samalla kuin hän tulkitsi hämähäkin työtä, soi hänen laulustaan valitus, että hämähäkki saattoi menetellä niin julmasti. Siinä ilmeni tavallaan sääliä verkkoon joutuneita kohtaan.

"Ristilukin" esitys antoi Johanna Langille uuden näkökulman Juho Kostian olemuksen tarkkaamiseen. Hän huomasi ylioppilaan tunteelliseksi. Mutta samalla häntä hiukan tympäisi tämän tunteellisuuden naivi ilmaus. Hän oli etsinyt tunteellista miestä, mutta nyt kun hän oli sellaisen löytänyt, hän tunsi pettymystä. Juho Kostia ilmaisi tunteensa liian välittömästi.

Joka tapauksessa hän tunsi suurta mielenkiintoa häntä kohtaan.

Nuoren naisen vaistolla Johanna Lang tajusi, että Juho Kostian kaltainen luonne tulisi voimakkaasti tarttumaan kiinni häneen, jos hän vain antaisi tämän huomata jonkinkaanlaista vastakaikua itsessään. Yhtäältä tämä peloitti häntä, mutta toisaalta se taas kiihoitti hänen koulutyttömäistä haluaan tehdä hiukan kiusaa, piinata ja kiduttaa. Hän oli lukenut romaaneja, joissa kerrottiin sellaisista naisista. Ne olivat aina erikoisesti huvittaneet häntä.

— Nyt sinä noudat viulusi, Janne. Me soitamme hiukan yhdessä.

Margareetalla oli ihmeellinen komentamisen taito. Juho taipui nöyränä hänen tahtoonsa. Hän puhui kyllä jotakin hepreasta, mutta Margareeta keskeytti hänet kiivaasti:

— Äsh, joutavaa! Sinä ehdit sitä vielä yllin kyllin tutkia.

Juho toi viulunsa. He rupesivat soittamaan "Caro mio beniä". Johanna teki nytkin havaintoja, niinkuin laulunkin aikana. Tuo ei ollut viulu, joka lauloi. Se oli tunturi, tonttujen asunto, joka itsekseen iloitsi ympäristöstään Välittämättä. Tunturin haltijat hyppelivät edestakaisin, katosivat vuoreen ja tulivat uudelleen esiin. Niiden laulu soi salaperäisenä kuin porontiuku kuutamoisella tiellä.

"Senza di te

languisce il cor…"

Johanna Lang taputti käsiään. Häntä ihastutti Juho Kostian soitto.

Helge tömisti jalkojaan, huulilla tavallinen, poikamainen hymynsä.

— Äsh, Helge turmelee taas kaiken! Tuollaista töminää niin hienon laulun jälkeen.

— Minä aplodeeraan… sinun säestyksellesi.

— Sinä! Sinä saat luvan olla aplodeeraamatta. Helge oli harpannut pianon ääreen.

— Oi kiitos, kara Margareta! Sinä kutsuit minua 'Helgeksi'. Kiitos, kiitos!

— Teinkö minä sen?

Margareeta iski punastuneena silmää Johanna Langille.

— Kyllä, kyllä! Kiitos, kara Margareta… min egen…

— Se oli erehdys, Hollander. Minä pyydän anteeksi.

— Oi, sinä olet murhaava!

Helge hoippui paikoilleen teeskennellyn murheellisena, käsi sydämellä.

Juhonkin täytyi nauraa ääneensä. Helge veitikka osasi mainiosti näytellä ensimmäisen rakastajan osaa.

Johanna Langkin nauroi. Hänestä Margareeta olisi saanut olla hiukan suopeampi. Olihan herra Hollander moitteeton kavaljeeri. Hänen kujeilunsa vain lisäsi hänen miellyttäväisyyttään.

Juho laski viulun pianolle ja sytytti savukkeen. Hän oli hiukan hermostunut. Viulun esilleotto oli ennen merkinnyt lukujen levähtämistä. Saisi nähdä, kävisikö nyt samoin.

— Te soitatte erinomaisesti.

Juho kumarsi. Häntä kiusasi tuollainen avomielinen tunnustus, samalla kuin se hivelikin hänen itserakkauttaan.

— Oletteko ottanut tunteja?

— Kyllä vähän.

— Sen kuulee kyllä.

Margareeta oli haltioissaan. Viimevuotiset asukkaat eivät olleet mitään uusien rinnalla. Kuivia konttoristin alkuja, joille oli pääasia, että jakaus oli keskellä päätä ja nenäliina takin ylätaskussa hiukan näkyvissä.

— Meille tulee hauska talvi, kun Janne soittaa ja laulaa, virkkoi hän katsoen Johanna Langia merkitsevä hymy huulilla.

— Etkö usko, Johanna?

— Kyllä.

Juhoa oudostutti hänen äänensä sävy. Oliko se luonnollinen? Ei tuntunut siltä.

— Mutta, herra Kostia, te lupasitte kertoa minulle Lapista. Miten käy minun aineeni ilman teidän apuanne?

— Voinhan minä kertoa.

— Älkää viitsikö. Ennätättehän sittenkin, kun olette kahden kesken.

Johanna Lang punastui, Juho Kostia samoin. Edellisen silmät suurenivat hiukan. Meri… vihreä, aaltoileva meri hurmasi Juho Kostiaa. — Johanna Langin silmät olivat kuin meri.

Oliko hän mustasukkainen? Molemmat ajattelivat samaa — Johanna Lang

Margareetaa, Juho Johanna Langia.

Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Molemmat painoivat päänsä alas.

Kahden kesken!… Olisipa Margareeta tiennyt, millaista oli olla kahden kesken Juho Kostian kanssa. Kahden kesken… niin… Margareetalla ei ollut aavistustakaan, millaista oli olla kahden kesken Johanna Langin kanssa.

Ilta kului, mutta Johanna Lang ei saanut kuulla jäkälämaistaan. Leikittiin, kätkettiin sormusta, lunastettiin pantteja. Ilo kohosi kattoon. Kun vahtimestari Fagerholm tuli kotiin, kuuli hän vallatonta naurua salista.

Kello oli jo puoli kaksitoista, kun Johanna Lang lähti. Juho katsoi velvollisuudekseen lähteä saattamaan. Häntä harmitti vain se, että Helge ennätti ennen häntä auttamaan tytölle päällystakkia ylle. Tämä näytti panevan tuolle pikku kohteliaisuudelle suuren arvon. Hän kiitti herttaisesti.

Ilta oli kaunis. Kuunvalo hopeoi merta. Laivat uinuivat satamassa. Suurkaupunkikin tuntui ottaneen pienen lepohetken. Vain yksinäinen auto hyrräsi poikki aution kauppatorin.

He kulkivat äänettöminä, Johanna Lang hehkuvin poskin. Ilta oli ollut hauska ja he olivat puhelleet paljon. Heidän äskeiset ajatuksensa kahden kesken olosta eivät tuntuneet pitävän paikkaansa. — Eivätkö ne pitäneet? Kyllä: — he nauttivat äänettömästi toistensa seurasta.

Saavuttuaan Katajanokalle Johanna Langin portille he pysähtyivät. Kummallakaan ei ollut halua sanoa hyvää yötä. He seisoivat jutellen jokapäiväisistä asioista. Johanna Lang ajatteli, että hänen sopisi esittää lähempää tuttavuutta.

Juho Kostia taas mietti kohtaloaan. Oliko hän jälleen antautumassa

tuolle tuskaiselle etsimistielle: löytää itselleen elämäntoveri? Oliko

Johanna Lang etsimisen arvoinen? Tänä iltana hänestä tuntui siltä.

Mutta — jos hän pettyisi jälleen, niinkuin niin monta kertaa ennen?

Hänen sydäntään ahdisti.

— Herra Kostia, minulla on pieni ehdotus. Me voisimme olla lähemmin tuttuja, vai mitä? Minusta se olisi hauskaa.

— Minusta myöskin.

— Johanna.

— Juho.

— Saanko minäkin sanoa Janneksi?

Johanna Lang ojensi kätensä. Se oli pehmyt ja lämmin ja värisi hiukan.

— Sano vain. Sepä minun kotinimeni onkin.

— Niin… Janne, miten käy minun aineeni?

— Ai, ai, olen kokonaan unohtanut sen. Ehkä sinulle sopisi huomenna?

— Kyllä. Ehkä sinä tulet minun luokseni. Minä olen kertonut sinusta tädilleni. Hän tulisi varmaan iloiseksi saadessaan tutustua sinuun.

— Kyllä. Sehän sopii erinomaisesti.

— No niin… hyvää yötä sitten, Janne!

— Hyvää yötä, Johanna!

Tyttö hävisi pimeään porttikäytävään. Juho lähti astumaan asuntoaan kohti. Hänen sydämensä riemuitsi: — Johanna oli kertonut hänestä tädilleen! Oliko tämä enempi kuin tavallinen helsinkiläistuttavuus? Hänen sydämensä vastasi myöntävästi. Siellä soi vain yksi ääni: Johanna, Johanna… rakas, rakas! Hän oli onnellinen — pitkästä, pitkästä aikaa taas: — hän oli löytänyt ystävän.

Esplanaadi oli hänestä kuin sadun puutarha. Kaasulamppujen pitkä rivi näytti tietä "Onnelaan". Häntä eivät häirinneet yö-Helsingin asukkaat. Hiekka narskui jalan alla. Sekin kuiski: Johanna, Johanna, rakas, rakas…

Kun Juho tuli kotiin, seisoi Helge sukkasillaan Margareetan oven takana ja kuiskaili jotakin avaimen reijästä. Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Juhoa nauratti. Kamarista kuului Margareetan äkäinen ääni, jonka nauruntirskahdukset tuontuostakin katkaisivat.

— Säj nu go' natt åt mej.

— Mene tiehesi!

— Kära Margareta! Helgen ääni oli pyytävä.

— Sano nyt hyvää yötä minulle.

— Aasi!

Helge nauroi ja pudisti sormeaan. Mutta Margareeta oli kuullut Juhon tulon. Hän huusi iloisesti:

— Hyvää yötä, Janne!

— Hyvää yötä!

Helge koetti hoilata sekoittaakseen Juhon vastauksen, mutta itsepintainen tytön ääni jatkoi:

— Janne, hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

Ei auttanut. Helgen täytyi nauraen lopettaa. Kamarista kuului vain kiusoitteleva tirskunta.

— Kyllä se on itsepäinen, virkkoi Helge heidän päästyään kamariinsa.

— Niin… kuka?

— Tuo Margareeta. Olen ainakin puoli tuntia seisonut hänen ovensa takana ja kerjännyt hyvää yötä, mutta tyttö vastaa vain haukkumisilla. 'Et osaa sanoa "kära".' Minä koetan parastani. Ei kelpaa. Minä parannan ja parannan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. 'Mene tiehesi, aasi!' — Minulla ei ole juuri toiveita.

Hän oli hyvällä tuulella. "Vastoinkäyminen" ei näyttänyt häntä painavan.

3.

Johanna Langin isä oli kuollut. Hän oli ollut raastuvanoikeuden notario. Tyttö oli kolmivuotiaana jäänyt isättömäksi. Äiti — oltuaan muutaman vuoden leskenä — oli mennyt uusiin naimisiin. Hän asui nyt maalla Helsingin lähistöllä. Äidin naimisiinmeno oli vieraannuttanut tyttären kodista. Hän ei voinut pitää isäpuolestaan yhtään. Viime vuodet hän olikin asunut kaupungissa tätinsä, leskirouva Hällströmin luona, joka oli häntä kasvattanut ja kouluuttanut.

— — — — —

Juho Kostia astelee Pohjois- Esplanaadia Katajanokalle. Hän on matkalla

Johanna Langin luo.

Tämä päivä on kulunut kuin unessa, suloisessa unessa. Aamulla herättyään hän oli muistanut eilisillan ja hänet oli vallannut vapisuttava riemu. Oliko totta, että Johanna Lang oli esittänyt lähempää tuttavuutta? Hän ei voinut sitä epäillä. Hän muisti tytön lämpimän katseen, kun tämä hävisi pimeään porttikäytävään. Hän tunsi vieläkin hänen pehmeän kätensä kosketuksen omassaan. — Hän oli loikonut vuoteessa autuaiden ajatusten vankina ja ollut myöhästyä luennoilta. Pitkin päivää hän oli ollut hajamielinen ja suljettu. Mutta se, joka olisi kyennyt pilkistämään hänen sydämeensä, olisi huomannut, että siellä oli syntynyt jotakin… jotakin, jota Juho Kostia ei ennen ollut kokenut. Entiset sydämen läikähtelyt olivat vain olleet leikkiä tämän uuden, väkevän tunteen rinnalla. Oli tullut kevät, tuntureiden kevät, jolloin sulava lumi vuolaina puroina syöksyy tunturin rinteitä alas. Sen oli aurinko saanut aikaan… aurinko — Johanna Lang.

Fagerholmin sali ja ruokasali olivat saaneet aivan toisen sävyn kuin ennen. Niissä oli nyt jotakin hiljaista, pyhäaamua muistuttavaa, suvisen Lapin sunnuntain sanatonta riemua. Johanna Langin hopeanheleä nauru oli jäänyt niihin soimaan. Nuo keskinkertaisesti kalustetut huoneet olivat muuttuneet salaperäisiksi onnen ja hiljaisen kaipauksen kammioiksi, joissa nyt piti melkein varpaillaan kulkea. Hän oli ollut siellä… istunut salin haalistuneessa sohvassa… Ennen se oli näyttänyt hyljätyltä — kuin jostakin huutokauppakamarista huudetulta. Tänään se oli ollut kuningattaren valtaistuin. Ja ruokasali yksinkertaisine huonekaluineen oli muuttunut itse kodikkuuden symbooliksi. Hän oli hengessään moittinut Raimundia, joka saattoi lyödä kirjat sellaisella paukahduksella pöytään. Hänestä oli tuntunut ikävältä, ettei Fagerholmilla ollut erityistä huonetta poikia varten. He turmelivat ruokasalin rauhan melullaan. Setä Fagerholm oli kuin vaistomaisesti ymmärtänyt, minkälainen muutos hänen ruokahuoneessaan oli tapahtunut: — hän oli ollut tavallista hiljaisempi. Ei mitään merimiesjuttuja, vaan tyyntä, arvokasta aterioimista ja sitten — rauhallinen piippuun pano ja — ulos tullikamarille virkaa hoitamaan. Täti Fagerholmin herttainen olemus taas oli kuin kasvanut. Ei saattanut ajatellakaan, että hän olisi häirinnyt ruokasalin kodikkuutta; hän päinvastoin lisäsi sitä. Hän oli sen ruumiillistunut edustaja, jonka pehmeä, äidillinen ääni sopi erinomaisesti huoneen muuttuneeseen sävyyn.

Juho Kostia ei ajatellut enää perääntymistä. Hän oli antautunut tunteensa vietäväksi. Se seikka, että Johanna Lang oli kertonut hänestä tädilleen, oli takeena siitä, ettei nyt ollut kysymyksessä tavallinen koulutytön mieltymys. Se oli kuin vanha, hyväksitunnettu tehtaanmerkki, johon saattoi luottaa.

Kuinka toisenlaiseksi oli kaikki muuttunut sitten eilisen! Pohjois-Esplanaadi ei ollut enää tavallinen katu. Se oli pyhä polku, jonka Johanna Langin jalat olivat pyhittäneet. Paperossinpätkät ja katulika eivät pystyneet sitä turmelemaan. Tietoisuus siitä, että Johanna Lang oli kulkenut sitä, teki sen vastustuskykyiseksi…

Ainoa paikka, joka oli säilyttänyt entisen arkisen leimansa, oli aukea

Päävahdin edustalla.

Siinä kulki ajurinrattaita ja kuorma-autoja. Ne olivat kuluttaneet Johanna Langin jalanjäljet. Mutta — sillalla ne alkoivat taas jatkuen katua ylös, ohi venäläisen katedraalin. Juhosta tuntui hyvältä, että Johanna Lang kulki juuri tätä tietä. Tuo kultakupoolinen temppeli näki hänen joka aamu kiiruhtavan kouluun. Nuo sikarilaatikot tuon tupakkamyymälän ikkunassa sanoivat hänelle hyvää huomenta. Hän ei ollut ennen huomannutkaan, että siinä oli niin hienoja lajeja. "La Rosa", "La Regina", "El Paradiso". Oh, hänen teki mieli ostaa yksi laatikko "El Paradisoa". Hänhän olikin pääasiallisesti sikarinpolttaja.

Juho poikkesi myymälään. Nuori, avokatseinen neiti, jolla oli vaalea kiharatukka ja siniset silmät, vastasi kohteliaasti hänen tervehdykseensä. Juho hymyili hänelle ja neiti hymyili vastaan. Hänestä oli luonnollista, että juuri tuonnäköinen myyjätär palveli tässä myymälässä… puhtaamman ja luonnollisemman näköinen kuin Espiksen suurten tupakkakauppani neidit. Myyjätär ehkä tunsikin Johanna Langin. Asuihan hän tässä aivan lähellä — kulkien joka aamu kouluun hänen ikkunainsa ohitse.

— Mitä saisi olla?

Juho pani merkille, ettei neiti sanonut: 'mitä saisi luvan olla'. Hän oli luonnollinen, niinkuin hän oli ajatellutkin.

— Yksi laatikko "El Paradisoa".

Neiti katseli hyllyjä ja pudisteli päätään.

— Ne ovat loppuneet.

— Ikkunassa näkyi olevan yksi.

— Jaa…

Neiti riensi katsomaan. Olihan siellä. Juho oli iloinen, että hän sai juuri tuon laatikon.

— Kahdeksantoista markkaa.

Hän maksoi ja lähti. Mennessään hän hymyili jälleen ja neiti hymyili takaisin. Oli kuin olisivat he ymmärtäneet toisensa. 'Niin… tuo laatikko on nähnyt hänet.' 'Niin, niin.'

Lähellä tupakkamyymälää oli Johanna Langin portti. Juho hiljensi askeleitaan. Hän lähestyi porttikäytävää juhlallisin mielin, sykkivin sydämin kuin muhamettilainen Kaaban pyhää kiveä.

Rakkaus on ihmeellinen. Se lumoaa uhrinsa ja saa hänet katsomaan asioita ja esineitä sadunhohteisessa valossa. Porttikäytävä, josta Johanna Lang joka päivä kulki, oli aivan tavallinen, sillä eroituksella vain, että arkkitehti oli sommitellut sen graniittisiin sivupylväisiin kaksi enkeliä miekat kädessä — yhden kummallekin puolelle. Se oli Juhon mielestä kuin paratiisin portti. Enkelien miekat olivat alaslasketut, kärki maata kohti — kuin merkiksi, että sisäänpääsy oli vapaa. Mutta samalla ne herättivät tuskallisen ajatuksen, että kivimuurista voisi kerran tulla 'kadotettu paratiisi'. Oi, ettei vain tulisi hänelle! —

Hän löysi porraskäytävän ja lähti kiipeämään. Toisessa kerroksessa asui leskirouva Hällström. Juho painoi ovikelloa ja jäi odottamaan.

Sydän sykki rajusti. Johannan koti! Hänen armas, siro peukalonsa oli painanut tuota nappia monen monta kertaa. Ja nyt sitä oli painanut hän, Juho Kostia.

Oven takaa kuului askeleita. Ovi avautui ja hämärästä eteisestä kuului pehmeä ääni, joka hiveli Juhon korvaa kuin musiikki.

— Sinäkö, Janne?

— Hyvää iltaa!

Tyttö ojensi kätensä ja Juho puristi sitä rajusti.

— Ai, ai, sinulla on hirveä koura!

— Puristinko liian lujaa?

— Melkeinpä.

Juho kävi hiukan hämilleen. Oliko hän käyttäytynyt tuhmasti?

Johanna johdatti hänet sisään. Huone oli kodikkaasti, vaikka köyhästi kalustettu. Erikoisesti kiinnitti Juhon huomiota korkea lipaspiironki. Se oli melkein samanlainen kuin hänen kotonaan Lapissa.

Vanha, ystävällisen näköinen nainen nousi pöydän äärestä, jossa oli neulonut. Hän siirsi silmälasit otsalle ja katseli tutkivasti Juhoa.

— Herra Kostia, ellen erehdy?

Johanna esitti heidät.

— Tervetuloa! Johanna on jo ehtinyt odottaa teitä, vaikk'ei kello ole vielä kuin vähän yli neljän. Käykää istumaan, olkaa hyvä!

Johanna katseli häntä loistavin silmin. Juhosta tuntui, että hän oli astunut onnensa kynnykselle.

— Mitä, oikein pitkässä takissa! Kylläpä sinä olet juhlallinen.

Johanna nauroi iloisesti.

— Ensi visiitti, Johanna, ensi visiitti… katsopas.

— Niin, niin. Minä toivon, ettei se ainakaan ole viimeinen.

Juho istui pöydän ääreen. Hän huomasi seinällä sitran.

— Kuka täällä soittaa? Sinäkö…?

— En… se on Leenin, serkkuni sitra. Hänelle sinun pitäisi puhua, Juho. Hän on niin jumalaton, ettei usko mitään… soittaa ja rallattaa kaiket pyhäpäivätkin.

Juho katsahti häneen hämillään. Oliko se todella tarkoitettu, vai hurskasteluako vain?

Johanna nauroi. Juho ei päässyt hänestä selville.

Rouva Hällström tuli kyökistä kahvitarjotinta kantaen.

— Johanna on kertonut, että juotte paljon kahvia siellä Lapissa.

Minulla oli tämä jo odottamassa.

— Vai on Johanna sellaista kertonut, se veitikka!

— Mutta sehän on totta, Juho. Sinä olet hirveä kahvinjuoja. Tädillä on tarkoitus saada sinut heti hyvälle tuulelle.

Nuoret siirtyivät sohvaan huoneen perälle. Otettiin esille Johannan ainevihko.

— Et saa katsoa! Minä haluaisin vain näyttää, etten ole saanut vielä yhtään riviä kokoon. Ja kahden päivän päästä on perjantai.

Juho oli ehtinyt kuitenkin jo vilkaista. Viimeinen aine oli nimeltään:

'Mitä ymmärretään pintapuolisuudella?'

— Vai sellaisia filosoofisia kysymyksiä sinä mietit, virkkoi hän laskien kahvikupin pöydälle.

— Ei se ole mitään. Se on kaikkein huonoin aine, mitä olen kirjoittanut. — Mitä sinulla on tuossa?

Johanna osoitti sikarilaatikkoa piirongin kulmalla. — "El Paradisoja".

— Mitä —?

— Paratiisisikaareja. Johanna huusi kyökkiin:

— Kuulepas, täti, kuinka hienoja sikareja tämä meidän herra polttaa.

"El Paradiso".

— Jaa, jaa…

— Nyt sinun pitää panna yksi palamaan ja ruveta loihtimaan minulle

Lappia esiin. Minä aion saada kymmenen, Juho!