Читать книгу Helena: Romaani - Arvid Järnefelt - Страница 5

Sisällysluettelo

Kotikartano.

Hovin entinen omistaja, vanha maalainen aatelismies, oli ollut saita ja itsepäinen ihminen. Saituus ilmaantui etenkin siinä omituisuudessa, ettei hän antanut kajota metsiinsä, olivatpa ne missä hinnassa tahansa; ei ainoatakaan puuta saanut myytäväksi kaataa! Ei edes lahoavia! Ei että sanalla edes salli ehdottaa mitään sellaista. Se oli hänen aivojensa kiinnekohta, jonka ympärillä sai kaikki mielin määrin pyöriä, mutta se kohta itse vaan ei liikkunut. Vanhoina päivinään hän alkoi saituudesta elää hyvin yksinkertaisesti, melkein talonpoikaisten tavalla, ja ihan yksin yläkerrassa, riidassa kotolaistensa kanssa, joille ukon yksinkertaisuus tuntui pakolliselta. Mutta ukko ei perääntynyt. Ruokakin vietiin hänelle ylös, kun muut söivät alakerrassa.

Ihmiset pitivät häntä muuten pahana ja siveettömänä miehenä ja ilkkuivat hänen monia syrjäisiä lapsiansa, joista hän ei pitänyt vähintäkään huolta. Oli häntä käräjilläkin koetettu langettaa lapseneläkkeitä maksamaan. Näkö oli kaikilla näillä lapsilla ihan sama, samat muljosilmät ja sama pitkulainen päänmuoto. Mutta semmoisia todistuksia, jotka käräjille olisivat kelvanneet, ei ollut. Ja niin hän voitti kiusaajansa.

Laillisesta avioliitosta oli hänellä yksi ainoa lapsi, poika, joka hänen eläessään kasvoi täysikäiseksi ja meni naimisiin.

Tätä ainoata lastansa ei hän rakastanut, sillä äiti oli sen kasvattanut vastoin hänen makujansa ja pois yksinkertaisista tavoista. Aivan pian joutui poika isänsä pahimmaksi riitamieheksi.

Poika tuli ihan toista maata kuin isä. Hän oli hyvin tiukka aatelisesta kunniastansa ja suvustaan, ja hankki jo nuorena virkamiehenä itsellensä hovijunkkarin arvonimen. Kyllä oli poikakin itsepäinen, mutta ei samoissa asioissa, ja isän itsepäisyyden rinnalla hänen täytyi alistua.

Hovijunkkarille syntyi vielä isäukon eläessä kuusi lasta, joiden ikäväliä oli minkä kaksi, minkä puolitoista vuotta, minkä tuskin sitäkään. Nuorin lapsista ehti kasvaa yhdennelletoista.

Sitten tapahtui, että näiden lasten äiti kuoli, ja vuoden kuluttua olisi hovijunkkari mennyt uusiin naimisiin, mutta siihen teki nyt isäukko kaikista jyrkimmän esteen. Tuuma ei ukkoa miellyttänyt. Hän vaati, että siinä tapauksessa muuttakoon erilleen asumaan uuden vaimon kanssa. Vaaria kannattivat tässä vastustuksessa hovijunkkarin omat lapset, jotka tulivat asian johdosta kireihin väleihin isänsä kanssa. Vaari rupesi suunnittelemaan testamenttia, jolla olisi estänyt mahdollisia uusia lapsia perinnöstä, ja keksikin vihdoin sopivan keinon. Hän määräsi kaiken omaisuuden lapsenlapsille, ja pidätti pojalleen, hovijunkkarille, ainoastaan oikeuden olla elinaikanansa näiden lasten jakamattoman pesän holhoojana.

Nyt tuli hovijunkkarin vuoro näyttää itsepäisyyttänsä. Hän meni kuin menikin uusiin naimisiin. Nai ruotsikon, joka oli kreivillistä sukua, ja toi uuden vaimonsa kohta kartanoon. Vaari pysyi tiukasti yläkerrassaan. Mutta lapset riitaantuivat kokonaan isän kanssa, eivätkä enää tahtoneet kartanossa asua, vaan muuttivat kaupunkiin sukulaistensa luokse.

Mykkä sota jatkui sitä julmempana ukon ja hovijunkkarin välillä, joka viimeisiin asti toivoi saavansa ukon peruuttamaan tuota testamenttia. Ja ehkä se olisi onnistunutkin. Hovijunkkarille syntyi uusista naimisista tyttö, joka ehti kasvaa kolmen vuoden ikäiseksi ukon eläessä, ja tämä tyttö — Helena oli hänen nimensä — oli niin sievä, että vanhan äijän nähtiin kerran leikkivän sen kanssa. Hovijunkkarilla oli täysi syy luulla ukon muuttavan määräyksensä.

Mutta ennenkuin mitään sellaista ehti tapahtua, kuoli ukko sydänhalvaukseen, ja perilliset valvoivat testamentin.

Hovijunkkari otti siis kartanon haltuunsa holhoojana. Hän läksi ensiksi Ranskanmaalle tutkimaan muutamia tehdasliike-seikkoja. Kun hän sieltä palasi, perusti hän koskeen uuden sahalaitoksen, jossa sahautti kartanon omaa metsää. Toisen puolen metsistä myi, ja laittoi samaan koskeen vielä kaksi muuta suurta tehdasta.

* * * * *

Niin että Helena, kaikista testamenteista huolimatta syntyi rikkaaseen ja ylelliseen elämään.

Pikku Helena sai ajella lystikseen pienillä vaunuilla, joiden eteen oli valjastettu valkoset pukit. Ne oli pappa ostanut suuresta sirkuksesta Pietarista. Niitä oli kaksi peräkkäin, siniset silkkihihnat kulkivat valjaina toisesta toiseen molemmin puolin, kiinnitettyinä kunkin pukin pikku länkiin ja mahavöihin. Ja ne olivat niin opetetut, että aina kulkivat peräkkäin pitkin hiekkakäytäviä, pysähtyivät, läksivät juoksuun, hiljensivät ja kääntyivät, ranskalaisten komennushuutojen mukaan.

* * * * *

Kotikartano oli Helenan muistissa lapsuuden aikoina tämmöinen: Se seisoi niemekkeellä, jonka ympäri luikerteli koskiset, saariset virran vedet. Kartano oli kivirakennus, vanhankuosinen, valkoinen, kaksikerroksinen, taitekattoinen, ilman räystäitä ja ilman erivärisiä ikkunanpieluksia. Editse kierteli silkonen santakäytävä pyöreän nurmikentän ympäri, johon ihmismaun mukaan oli istutettu poppeleja ja pensaita, ja keskelle laitettu kukkapyramiidi, hopeinen hohtopallo ylimmäksi. Edempänä oli suuri tiilinen, kirkonmuotoon rakennettu talli ajeluhevosia varten. Oikealle kohosi sankkametsäinen vuori, ja yltympäri muualla näkyi virranhaarojen välissä vuorisia korkeita pikku saaria. Lähimpään saareen vei ristikkokaiteinen valkea silta. Mutta saarien takana oli taas vuoria, niin että valkonen kartano lehmuksineen oli kuin kattilan pohjalla ja melkein aina hienossa pimennossa kaikilta muilta kuin yläisen taivaan valoilta.

Myöskin muisti Helena varhaisesta lapsuudestaan, että häntä oli juonitellessa peloteltu sanoilla: talonpojat tulevat! Talonpojat olivat ikimuistoisista ajoista olleet tämän kartanon vihollisia sen vesisulun vuoksi, jota kosken käyttäminen vaati. Kerrottiin ylävesistön talonpoikien ennen muinoin tulleen väkirynnäkölläkin sulkuja rikkomaan, että vesi olisi heidän niityiltänsä laskenut. Sanottiin silloin tuotetun kasakoita kartanon puolta pitämään ja että oli syntynyt verinen kahakka näiden ja talonpoikien välillä. Myöhempinä aikoina eivät talonpojat tosin enää tehneet mitään väkivaltaa, mutta sen sijaan he käräjöivät alituiseen hoviherran kanssa. Ja jos nykyisen hovijunkkarin isän aikana, kun saha seisoi, olikin ollut vähän rauhaisempaa, niin sitä kireämpi oli nyt tämän hovijunkkarin ja talonpoikain väli, kun hänen tultuaan kartanon hallitukseen sulut heti nostettiin entistäkin korkeammalle, ja vesi pitkästä aikaa jälleen seisoi talonpoikien niityillä.

Pikku Helena oli sentähden jo hyvin varhain oppinut ymmärtämään, että talonpojat olivat kaikkien heidän synnynnäisiä vihollisiaan.

Tallirenki ja seppä kengittäessään hevosta puhelivat jotain keskenään naureskellen, ja kun Helena hetkeksi pääsi irti ranskalaisen guvernantin kädestä ja tuli sitä kengitystä katsomaan, ehtivät he hänelle kertoa, että niin rikkaasti ei ollut vielä yksikään kartanon entisistä haltijoista elänyt kuin nyt Helenan pappa.

Helenan meni suu auki.

Ensi kerran hän silloin tuli ajatelleeksi kotikartanoa ulkoapäin. Ja sepän nauru kammotti häntä. Hän ajatteli, että nuo kaksi ehkä ovat talonpoikien puolella.

Vielä oli ranskalainen guvernantti kerran, vähän pelottaakseen Helenaa pahanteosta, ottanut hänet syliinsä ja kertonut semmoisen sadun, että ukko Jumala rankaisee pahoja ylhäisten lapsia antamalla heidän syntyä kuoleman jälkeen uudestaan, mutta — talonpojiksi.

— Ja ihanko saa asuakin likasessa tuvassa?

— Ihan, ihan niinkuin talonpojat, — vahvisti guvernantti.

— Etteikö pese itseään ja syö likasilla käsillä?

— Niin, niin.

— Ja maatako ilman lakanaa?

Guvernantti veti kasvonsa kurttuun ja yllyttäen Helenaa sanoi:

— Niin ajatteles: ihan ilman lakanaa, semmoinen vaan karkea olkimatrassi ja joku välly, viheriän harmaa liasta, hyi!

— Ja niillähän on lutikoita!

— Ah, — sanoi ranskalainen neiti yhä enemmän rypistäen inhosta kasvojansa.

Ei, parempi yksinäiselle meren kalliolle, tai pois kotoa vuorikotkan pesään, missä kotka noukkii pala palalta suuhunsa; sitä ei kukaan näe eikä se olisi edes mikään häpeä tuon toisen asian rinnalla.

Mitään kauheampaa rangaistusta ei Jumala Helenan mielestä todella olisi voinut keksiä. Jos hän olisi polttanut liekeillä, ottanut silmän tai tehnyt toisjalkaiseksi, ei se olisi ollut mitään verraten siihen häpeään ja mittaamattomaan kärsimykseen, minkä talonpoikaiseksi muuttuminen olisi Helenalle tuottanut.

Olisihan Helena koko ajatuksen heittänyt, mutta ei hän voinut, kun ei voinut ymmärtää miksei Jumala olisi tämmöistä rangaistusta todella käyttänyt. Siinähän oli oikeudenmukaisuutta, sillä olivathan kaikki ihmiset oikeastaan yhdessä arvossa Jumalan edessä, kuten mamma aina sanoi. Eikä mikään siis voinut olla luonnollisempaa kuin että talonpojat tulevaisessa elämässä saivat olla herrasväkenä ja herrasväet talonpoikina.

Pappa ja mamma.

Helenan äiti oli tuotu Ruotsista. Hänen kotiperheensä oli köyhtynyttä kreivillistä ylimyssukua, jolla tosin oli kaikki tapain hienoudet säilyneet, mutta ulkonaiset arvon merkit olivat kaikki kuluneet pois. Päätunnusmerkkejä oli yhdeltä puolen hienous ajatuksissa, käytöksessä, sanoissa ja suhteissa ihmisiin ja toiselta puolen täydellinen vapaus kaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista. Heidän sukunsa perintönä oli pysynyt horjumaton siveys, joka oli luonnoksi muuttunut ja erillään uskonnollisista vaikuttimista.

Tämä ominaisuus tarttui äidistä Helenaan. Kun Helena muisteli lapsuuttansa, oli hänelle kaikkein selvimpänä se seikka, että hyvänä oleminen ja pysyminen ei hänellä koskaan ollut yhteydessä uskonnonopetuksen kanssa.

Kun Helena oppi itseänsä arvostelemaan, tunsi hän aina suurta hengen yhteyttä äitinsä kanssa. He olivat samalla tavalla molemmat tarkat tunteittensa erittelemisessä ja sisimpien vaikutintensa näkemisessä, niin etteivät tarvinneet kuin katsahtaa toisiinsa ymmärtääkseen pitkiä ja monimutkaisia asioita ja suhteita elämässä. — — —

Isä oli ihan toisenlainen kuin äiti. Helena muisti häntä niinkuin jotakin vierasta ihmistä, johon tutustui vasta sittenkuin jo oli oppinut paljon ajattelemaan ja monia asioita ymmärtämään. Asia olikin sellainen, että pappa Helenan pienenä ollessa oleskeli hyvin pitkän aikaa ulkomailla.

Helena oli isän poissa ollessa kadottanut oman muistonsa hänestä, mutta mamma oli sen sijaan puhunut alinomaa papasta ja kaikella tavalla kuvaillut häntä Helenalle, ja siitä olikin tälle syntynyt ainoa kuva isästä.

Aina kun mamma hämärissä otti Helenan syliinsä ikkunan viereen, tiesi

Helena jo, että nyt ruvetaan papasta puhumaan. Ja niin ruvettiinkin.

Eikä mamma päästänyt Helenaa käsistänsä ennenkuin sanat loppuivat.

Mutta vaikka Helena tiesi mamman kertomuksista papan kasvojen vähimmätkin piirteet, tiesi tarkkaan hänen pituutensa, ryhtinsä, silmäin värin ja parran muodon, — oli Helena sitä uteliaampi omin silmin näkemään mimmoinen pappa oli. Ja oli sentähden täynnä maltitonta uteliaisuutta, kun vihdoin koitti odotusten perästä se päivä, jolloin papan oli tuleminen.

Mamma matkusti vastaan useita asemavälejä ja otti Helenan mukaansa. Ja mitä lähemmäksi he tulivat määräpaikkaa sitä kiihkeämmin mamma odotti. Helena olisi katsellut ikkunasta ja kysellyt ja puhellut siitä mikä milloinkin vilahteli ohitse, etenkin kun sen kaiken joukossa oli paljon kummallista ja ennen näkemätöntä. Mutta mamma tahtoi puhua vaan siitä yhdestä. Hänellä oli pieni kultakellonsa kädessä, johon hän katseli ja saneli yhä: "nyt ei ole enää kuin puoli tuntia niin näemme papan, nyt vaan 20 minuuttia, Lelle, Lelle, kuuletko, mitä mamma sanoo: ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia!" Mamma hyräili jotain innoissaan junan tahtiin. Oli koonnut parasollinsa ja väskynsä ja oli valmiina, ja hänen poskensa punottivat ja hän häiritsi Helenaa tempoen häntä syliinsä ja syyttä suudellen kesken kaikkia ikkunasta-katseluja.

Kun tultiin määräasemalle, niin vastaantuleva juna juuri samassa seisahti viereen, ja aivan oikein: asemasillan toisesta päästä näkyi pappa menemässä odotussaliin puhellen jonkun herran kanssa.

Pappa oli kyllä semmoinen kuin mamma oli kertonut. Kasvot olivat kiiltävät ja poskipäät terveen väriset vaikka vähän liiaksi punaset. Ruskeat silmät loistivat pyöreinä; harva, kihara ja kiiltävä musta parta näytti läpitsensä alaleuan piirteet. Hänellä oli hyvin pitkä vaalea palttoo ja harmaa puolisilinteri, jonka ympärillä ja reunoissa oli valkoset silkkinauhat.

Mutta vaikutus papasta oli Helenalle odottamaton. Pappa tuntui kovin ankaralta ja pelottavalta, ja koko mamman antama kuva hajosi siinä silmänräpäyksessä. Helenasta näytti siinä hetkessä oudolta, että mamma tunsi tuota herraa, ja että mamman käsi, jolla hän piteli Helenan kädestä, selvästi ilosta vavahti, kun hän sen herran huomasi.

Mamma riensi, pikku Helenan juostessa ja pidellessä kädestä, pappaa kohti.

Ehtimättä vielä luo mamma jo huusi riemuissaan:

— Konstantin!

Pappa silloin nosti kummastuneena päänsä ja useat vieraatkin kääntyivät ehdottomasti ja katsoivat mammaan. Mutta mamma ei mitään huomannut, vaan juoksi pappaa kohden. Varmaan pappa ihmisten tähden vähän häpesi. Sillä Helena huomasi, että mamma oli aikonut panna kätensä papan kaulan ympäri, mutta että pappa ikäänkuin esti sen ja vilkaisten ihmisiin vaan ojensi kätensä. Myöskin ajatteli Helena, että pappa ehkä siitä syystä ei niin erittäin ilostunut, kun oli itse tahtonut äkkiarvaamatta tulla kotiin, mutta nyt he mamman kanssa päinvastoin olivat ehtineet ennen.

— Jaha, tässäkö nyt on pikku Lelle, — sanoi pappa ja kääntyi näyttämään vieraalle herralle tytärtänsä, mutta vieras herra ei enää ollut hänen takanansa. Pappa meni vähäksi aikaa kyykkysilleen, katsellakseen Helenaa kasvoihin, ja sanoi sitten:

— No, olethan sinä tullut aika sieväksi tytöksi. Se on hyvä.

Muutaman sanan vaihdettuaan mamman kanssa pappa katsoi kelloonsa ja sanoi pitävän mennä ravintolaan syömään, sillä ei ole paljon aikaa. —

Helena ja mamma jäivät odottamaan asemasillalle ja mamma tuli niin ajatuksiinsa, ettei kuullut mitään mitä Helena kyseli veturin pyöristä.

Mitä pappa ja mamma keskustelivat sitten vaunussa, kun he junan kulkiessa ja täristessä istuivat vastakkain, ei Helena kuullut tai ei ymmärtänyt. Näki ainoastaan, että mamma katseli ulos niin ajatuksissaan, että näytti melkein kuin olisi ollut pahoillaan. Ja posket olivat hänellä palavina.

Helena muisteli sittemmin tätä tapausta niin monta kertaa, että hän vihdoin, alettuaan asioita ymmärtää, rupesi ikäänkuin muistamaan myöskin, että pappa todella olisi silloin jotain erityistä sanonut mammalle, josta mamma muka loukkaantui. Ei Helena muistanut mitä se nimenomaan oli, mutta muisti kaikki papan ja mamman katseet ja liikkeet. Enimmäkseen pappa ja mamma tosin istuivat puhumatta mitään, mutta Helena tahtoi muistaa, kuinka pappa, puhuttuaan silloin tällöin mammalle jotain, kun junanmelulta saattoi ääntänsä korottamatta tulla kuulluksi, vihdoin otti taskustaan sanomalehden, kääri sen auki ja tuskin tuntuvasti röyhtähtäen ja suutansa mauskauttaen äskeisen syönnin jälkeen, alkoi lukea. Sitten hän luki ja luki ja luki, eikä Helena sen koommin häneen katselemisesta viisastunut. Mutta mamma pani kyynäspäänsä ikkunanpieltä vastaan ja nojasi leukansa käteen ja Helena näki selvästi, että hänen silmänsä vähitellen reunoista punertuivat ja kostuivat, kunnes niiden sini vihdoin ihan särkyi kyynelten loisteeseen.

Ihan varmaan Helena huomasi, että juuri tästä ajasta asti papan ja mamman suhde oli toinen, kuin se mamman kertomuksista päättäen oli ennen ollut.

Nyt oli pääasia heidän suhteessansa se, etteivät he puhuneet mitään toistensa kanssa.

Helena ensi alussa luuli, että tuo kuului ehkä heidän tapaansa. Mutta eräänä iltana, kun ei ollut ketään vieraita ja pappa ja mamma ja Helena ainoastaan kolmisin istuivat teepöydän ääressä, Helena huomasi, että tämä puhumattomuus oli jotain erikoista. Molemmat puhuivat näet hänelle, ihan selvässä tarkoituksessa puhua siten toisilleen. Ei Helena ainakaan ymmärtänyt miksi he juuri hänelle yhtäkkiä olisivat semmoisia asioita niin suurella huomiolla puhuneet. Sitten he taas vaikenivat ja pappa ainoastaan pari sanaa sanoi suoraan mammalle, joiden jälkeen mamman tuli taas kyyneleet silmiin, mutta pappa otti äkkiä hopea-kehyksisen teelasinsa, nousi tuoliansa rämistäen ja meni sanomatta hyvää yötä omalle puolellensa.

Siitä saakka Helena alkoi panna merkille papan ja mamman suhteita ja erittäin hän rupesi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa kuulostelemaan puhuivatko he keskenänsä ja mitä puhuivat.

Sattui yhä useammin ettei ollut vieraita, sillä ei näillä enää ollut niin hauska hovissa ja sen puistossa kuin ennen, papan poissa ollessa.

Oli pitkiä viikkoja ja meni kerran kuukausikin, ettei hovissa ketään käynyt. Päivällisillä oli sentään aina joku muukin, milloin sahan milloin tehtaiden isännöitsijät, milloin inspehtori, milloin mitäkin asiaherroja. Aamiaiset pappa ja mamma söivät eri aikoina, pappa vähän varhemmin. Mutta illallisilla he aina tapasivat toisensa. Mamma istui ja odotti teekyökin ääressä, kunnes alkoi kuulua papan askeleita ensin kaukaa ja sitten salin ylitse. Silloin mamma rupesi kaatamaan teetä ja lupasi Helenan alkaa laittaa voileipää. Pappa tuli, istui, otti mammalta vastaan teelasin, kääri hitaasti auki ruokaliinan, pisti sen nurkan kaulaansa ja levitti muun osan rintansa yli. Hän toi aina oman puolensa ajatukset mukanaan tänne ruokasaliin, joskus vielä ikäänkuin hymyili itsekseen äskeisiä ajatuksiaan, joskus taas olivat silmät rypyissä ja tuijottivat viiteen kohti, mutta aina hän samalla tavalla valkosilla jalokivillä koristetuilla sormillaan varovasti siveli harvaa kiharapartaansa, niinkuin se olisi ollut jokin helposti särkyvä lasikapine.

Ja niin he sitten olivat vaiti. Teekyökki sihisi, seinäkello naksutti. Sitte mamma ojensi käden ottaakseen papan tyhjän lasin, ja pappa taas ojensi kätensä ja otti täyden lasin mammalta. Mutta ei sanaakaan puhuttu. Ja sitten taas pappa nousi, ja sanomatta hyvää yötä läksi menemään. Ja niin kuuluivat askeleet ensin salin yli, sitten kauempana, sitten ihan katosivat yläkerran rappusiin, ja kuuluivat uudestaan jonkun ajan kuluttua epäselvänä kuminana, kun hän kulki yläkerran salin poikki, omaan kamariinsa siellä.

Ei koskaan Helena voinut tähän asiaan tottua. Päinvastoin, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän häntä vaivasi tämä arvoitus ja sitä enemmän hän kärsi istuessaan kolmantena äänettömänä tee-iltasen ääressä.

Kun vaan olisi päässyt sen arvoituksen perille — sen kummallisen, salamyhkäisen arvoituksen, joka oli papan ja mamman välissä! Miksi ei pappa eikä mamma voineet sanoa toisilleen yhtä ainoatakaan sanaa? Tai edes joskus, joskus taputtaa toistansa olalle? Ei, ei sitäkään olisi tarvittu. Kylläksi olisi ollut pieni hymähdys kunkin erotessa omalle puolelleen. Ja ilo olisi pulpahtanut, paisunut, ja riemu remahtanut Helenan sydämmessä. Hän olisi ollut niin onnellinen, niin äärettömän onnellinen riisuessaan itseään makuulle, ei olisi raatsinut koko yönä nukkua pelkästä onnesta ja aamulla vielä olisi laululla ihmiset herättänyt.

Kun Helena täysikasvuisena joskus pani silmänsä kiinni tahtoen muistella nuoruuttansa, ei hänen eteensä tullut muuta kuin tämmöinen loppumattoman pitkä ilta, joka laajentui vuosiksi ja otti kaiken sijan, niin ettei tuntunut olevan muuta muistettavanakaan.

Vieraita.

Kerran, pitkän loman perästä, eräänä kovana, kirkasaurinkoisena pakkaspäivänä tuli hoviin vihdoinkin vieraita. Jo hyvän matkan päästä olivat maantiellä nähneet kuomureen lähestyvän ja juosseet sisälle sanomaan.

Mamma puhalsi jäätyneeseen ikkunaan aukon ja he seisoivat Helenan kanssa arvailemassa, ketä tulijat saattavat olla. Suuri kuomureki se vaan oli ja kaksi hevosta oli edessä.

Vasta käänteessä mamma tunsi hevoset, vavahti ilosta ja auttaen Helenaa ikkunalta sanoi, kiireesti mennen vastaanottoa valmistamaan:

— Nyt saat varmaan nähdä myöskin pikku Georgin, hän on juuri sopiva leikkikumppali sinulle.

Ja meni.

Helena tiesi tästä keitä ne olivat, sillä Georgin pappa ja mamma olivat ennenkin käyneet heillä. Helena muisti vaan, että ne olivat hyvin iloset ja puheliaat ja aina istuivat liketysten ja taputtivat usein toisiaan, ja että Georgin pappa oli punanaamainen ja silmät ja kaikki kasvot aina naurussa. Mutta Georgia itseä ei Helena ollut nähnyt, sillä Georgia ei oltu ennen koskaan otettu mukaan.

Georgin vanhemmilla oli suuri maakartano neljän peninkulman päässä hovista. Mutta eivät he siellä asuneet muulloin kuin jonkun osan kesää ja joskus jouluna, niinkuin nyt, milloin eivät olleet ulkomailla. Eivät he sitä maakartanoaan pitäneet muun kuin tulojen vuoksi, eivät myöskään ainoan lapsensa, Georgin vuoksi, sillä tämä aijottiin panna kadettikouluun ja kasvattaa upseeriksi. Pikku Georgia kasvatettiin kaupungissa.

Kyllä tulikin ihan toinen elämä hoviin, kun nämä vieraat saapuivat. Kaikki paikat täyttyivät heidän nauruillaan ja huudahduksillaan. Punakasvoinen setä, kun vaan jotain merkillisempää näki tahi tuli ajatelleeksi, alkoi heti huutaa lihavalle tädille, vaikka tämä ei ollut lähimaillakaan:

— Aurore, hoi! Aurore! Onko moista nähty! Tulehan tänne, Aurore!

Ja sitten ei tarvinnut olla muuta kuin joku erinomaisempi ruukku-alus kasvihuoneessa!

Jos täti Aurore kuuli sedän huutoja, niin hän alkoi vastailla ja rientää huutoon päin.

— Ah, mon chère, missä sinä olet?

Toinen vastasi:

— Uu-u?

Papan ja mamman puhumattomuuskin tahtoi toisinaan tämän kautta mennä tyhjiin. Heidän piti usein nauraa mukana, ja sillä lailla sanoa jotain toisilleenkin.

Se erinomainen asia, minkä Helena setän ja tätin suhteen tuli kuulleeksi, oli, että he olivat yhä "rakastuneet" toisiinsa. Helena oli kahdestikin kuullut aikaihmisten sitä sanovan, ja tuli hyvin uteliaaksi tietämään mitä se merkitsee. Hän rupesi sitä asiata seuraamaan ja teki semmoisen huomion, että setä ja täti usein taputtelivat ja suutelivat toisiansa ja kerran istuivat samassa keinutuolissa, täti setän sylissä. jolloin muut merkitsevästi hymyilivät. Kerran taas setä tuli kyökkiin, missä mamma ja täti olivat, eikä ollut muuta asiaa kuin otti tätiä vyötäisistä eikä hellittänyt ennenkuin täti, leikkien vihaista, työnsi hänet pois sanoen:

— Mitä lapsetkin semmoisesta ajattelevat! — — —

Uteliaana oli Helena vastaanottanut erittäinkin Georgin. Tämä oli talutettu reestä sisään niin umpeensa vaatteihin käärittynä, ettei hänestä ollut näkynyt ensin mitään. Kasvot olivat kiedotut vöihin ja saaleihin. Ja vasta pitkän aukomisen perästä tuli esiin ensin hieno nenänpää ja vihdoin ruskeat silmät ja kuumenneet posket ja tumma, hyvin tiheä tukka, joka oli hiostunut ja kihartunut ohimoissa ja otsanrajassa. Georg, päästyään näkemään maailmata, katseli jonkun aikaa kummastuneena ympärilleen, sitten meni äidilleen jotain valittamaan, luultavasti sitä, että oli hiostunut, ja sitten vasta äitinsä kädestä pidellen esitettiin papalle ja mammalle.

— No! — sanoi Georgin äiti, lykäten häntä Helenan luo, — tutustuhan nyt tämän pienen kavaljeerin kanssa.

Lapset antoivat toisilleen kättä, ja ystävyyden merkiksi Helena rupesi heiluttamaan Georgin kättä edestakasin.

— Kas kuinka ne ovat yhdenpituiset! — sanoi Georgin äiti, ihastuksella katsellen lapsia.

— Ne ovat aivan yhdenikäisetkin, — sanoi mamma.

— No se ei haittaa, kyllä niistä sentään voi tulla sievä pari; — ah, mon chère, — kääntyi hän miehensä puoleen: — oletko nähnyt jotain kauniimpaa! — Tules tänne, rakas pikku Helene, että täti saa sinua puristaa!

Ja hän todella kumartui alas ja painoi Helenan molemmin käsin syliinsä ja suuteli kasvoihin ja kaulaan ja suuhun, ja puristi vastaansa niin että teki kipeätä.

Georgin leikkisä isä teki piloilla kohteliaan kumarruksen Helenalle, harppasi jaloillaan, löi kantapäänsä yhteen ja suuteli kädelle.

— Katso nyt, Georg, että kohtelet hyvin tätä pikku kukkaa, — sanoi hän Georgille silittäen Helenan kättä omiensa välissä, — sinun täytyy oppia ritariksi, sinun täytyy suojella häntä, olla huomaavainen hänelle ja palvella häntä.

Lapset katselivat toisiaan epäluulolla, ja kädet erosivat.

Sitten menivät vanhemmat ihmiset kaikki vastaanottohuoneihin ja Helena sanoi Georgille:

— Ei minulla ole enää kuin neljä nukkea, sittenkuin Mimmi meni rikki.

— Ohhoh, vielä sinä nukeilla leikit!

— Etkös sinä sitten leiki?

— En minä semmoisia.

— Mitäs sinä leikit?

— Pappa teetti minulle kaaripyssyn ja on minulla poni-hevonen, joka kiikkuu.

— Mutta meilläpä on eläviä poni-hevosia, jos tahdot tietää.

— On meilläkin, mutta ne ovat paljon suurempia.

— Ei ne sitten olekaan poni-hevosia ha-ha-ha, sillä ponihevoset ovat juuri pieniä.

— Niin no, ei ne erittäin suuria ole.

— Mennäänkö talliin katsomaan, — ehdotteli Helena, kun ei muuta yhteistä leikkiä voinut keksiä.

Mutta kun mentiin kysymään lupaa, sanoivat Georgin ja Helenan mammat, että oli liian kylmä mennä talliin, ja että leikkisivät sisällä.

Siis he menivät lastenkamariin, missä Helenan kaikki leikkikalut olivat.

Kyllä Helena muutamia niistä itsekin piti liian lapsellisina leikkikaluina ja lykkäsi pois osottaakseen, ettei hänkään nyt sentään tuollaisista —. Mutta Georg ei ollenkaan tahtonut tietää mistään leikkikaluista, vaan tahtoi mieluummin puhella ja leikkiä suuria. Siinä asiassa tunsi Helena olevansa kovasti takapajulla hänestä.

Seuraavana päivänä oli leuto sää, ja Helena ja Georg päästettiin talliin.

Täällä Helena kohta huomasi, ettei Georg ollut oikein alallaan, vaan ikäänkuin pelkäsi mennä pilttuuseen.

Kuski pani ponin selkään satulan ja nosti Helenan siihen, sekä päästi ponin valloilleen. Kauan tallissa seistuaan läksi poni ilosesti hyppien juoksemaan ja Helena sitä vaan yllytti pienellä ruoskapiiskalla. Kun hän tuli takasin ja hyppäsi alas, sanoi kuski:

— No eikös nuori herra tahdo kanssa koettaa.

Georg ei kehdannut kieltää, ettei luultaisi hänen pelkäävän. Hänelle muutettiin toinen satula, ja kuski keikautti hänet ylös.

Kyllä Helena oli kohta huomannut, että Georg vähän hätäili, mutta kun hän oli nostettu ylös ja poni, peläten ruoskaa, otti hypyllä vauhdin tallista, kipristyi Georg raukka molemmin käsin satulaan ja heitti ohjakset valloilleen. Poni juoksi ihmeissään pihalle, heilutti päätään edestakasin, hyppeli ja alkoi sitten lennätellä outoa ratsastajaansa pitkin kenttää. Helena nauroi kohti kulkkua tallin ovessa.

— Pruu. pruu! — huusi Georg ja hänen äänensä muuttui vähitellen itkeväksi hätähuudoksi.

Kuski tuli tallista.

— Sjoh, sjoh, — pani hän ojennetuin käsin hevoselle, joka ei heti antautunut. Poni tiesi, ettei kuskilla ollut leipää, eikä tullut luo, vaan juoksi suoraan tallia kohden, jonka ovelta Helena tarttui sen suitsiin.

Georg itki ääneen. Ja nyt vasta Helenan tuli häntä sääli, sillä ei hän voinut ymmärtää, kuinka Georg selviytyy tästä tapauksesta. Teki mieli nauraa, mutta oli myöskin kovasti sääli. Ja Helena pakotti suunsa pysymään ihan nauramattomana ja tahtoi vaan auttaa Georgia.

— Niin, ethän sinä ole tottunut ratsastamaan ponilla, — sanoi hän keksien Georgille valmiit puolustukset.

Ja otti Georgia kädestä ja lohdutteli: älä viitsi välittää, mennään väen puolelle, mennään!

Ja käsi kädessä he kulkivat pihan yli väen puolelle.

Georg oli tämän tapauksen perästä nöyrtynyt mitä hevosiin tulee, ja katsoi Helenaan siinä suhteessa niinkuin vanhempaan, vaikka he olivat yhdenikäiset.

Georgin leikki.

Sisällä pysyi Georg sitävastoin kerrassaan voiton puolella, erittäinkin tietojensa vuoksi. Hän ihmetteli ja vähän pilkkasikin Helenan käsityksiä niinpian kuin tuli kysymys suuren maailman asioista siellä pääkaupungissa. Helena saattoi kysellä niin lapsekkaita, että Georgin piti tuon tuostakin purskahtaa nauruun. Tämä Georgin ylimielisyys esti Helenaa kyselemästä kaikkea mitä olisi ollut kylläkin utelias tietämään, ja hän sai vaan kautta rantain urkituksi asioita Georgilta. Teaatterit, tanssiaiset ja muut semmoiset olivat Helenalle suuria uutuuksia. Ei Helena itse ollut tässä sanattomassa talossa nähnyt tanssittavan. Ja kun Georg näytti hänelle polkka-askeleet, ei hän tiennyt nauraako vai ihmetellä, mutta oli vaan kovin utelias. Georg koetti tanssia yhdessä hänen kanssaan, mutta eihän se Helena, — sekoitti tahtia ja polki jaloille.

Kaikkein enin ihmeissään oli Helena, kun Georg opetti erään uuden leikin, jota sanottiin "hääleikiksi".

Leikki alkoi sillä, että heidän piti olla ensin "kihloissa". Sormukset hankittiin, ja Georg vaati Helenaa käymään käsi kädessä sekä käski hyvin nauramaan ja näyttämään iloselta. Itse hän muka taputteli Helenaa yhtämittaa, juuri niinkuin hänen vanhempansa toisiaan, ja sanoi, että oikeastaan pitäisi vielä suudella, johon Helena ei kuitenkaan suostunut.

Sitten Georg pani toimeen vihkiäiset muka kirkossa. He asettivat ruukkukasveja kahteen riviin ja ripustivat poimuihin lakanoita sinne tänne. Georg laittoi kumotuista tuoleista aituuksen, johon pystytti mustan takin kävelykepin varaan, vaati Helenaa hankkimaan kaksi pallia aituuksen eteen, sekä pisti äidiltään lainatun sormuksen taskuunsa. Nyt he asettuivat polvilleen pallien päälle ja Georg alkoi supattaa jotain yksitoikkoisella äänellä, kunnes otti sormuksen taskustaan ja pisti Helenan käteen, ensin etusormeen sitten keskiseen ja vihdoin nimettömään. Sitten taas mymisi jotain ja lopuksi käski nousemaan ja rupesi suutelemaan Helenaa. Helena pani kovasti vastaan, mutta Georg vakuutti, että niin täytyy ja että niin aina tehdään, kun vihitään, ja vielä kertoi, että kun mennään naimisiin, niin täytyy aina suudella eikä koskaan saa suuttua.

Tästä asiasta heillä syntyi riita. Helena väitti ettei se ole totta, ja perusti siihen, ettei hänen vanhempansa koskaan suudelleet toisiansa. Johon Georg vastasi että hänen luullakseen he eivät olleetkaan naimisissa, vaan että Helenan pappa oli Helenan mamman veli.

Ja kun he Georgin kanssa uudestaan rupesivat häitä leikkimään, tapahtui, että vanhemmat tulivat salaa oven taakse ja yllättivät heidät kesken vihkiäisiä.

Siitä pitäen kun Georgilta Helenaa tiedusteltiin, sanottiin: missä sinun pikku morsiamesi on? — ja Helenalle — missä on sinun sulhasesi?

Näissä leikeissä oli Georg kokonaan voitolla Helenasta, hän oli pääasia ja Helena sivuasia. Ja jos Helena olikin ulkona häntä urhoollisempi, niin oli Georgilla vieläkin ala, jolla hän voitti Helenan.

Georgin vanhemmat olivat nimittäin päättäneet, että Georgista tulee upseeri, ja hän aijottiin pian panna kadettikouluun. Tästä asiasta oli Georg sangen olevinaan, sanoi "sitten kun pääsen kapteeniksi", laittoi sapeleja vyölleen, osasi kohteliaita kumarruksia ja reippaita harppauksia. Hän oli sangen sievä kaikessa tässä. Helenan omatkin vanhemmat ottivat osaa Georgin tulevaisuuden miettimiseen ja järjestämiseen. Mutta Helenaan nähden ei ollut kellään mitään järjestämistä. Hän vaan sai päästä Georgin vaimoksi. Sanottiin kapteenskaksi, ja naurettiin kun hän myöskin sanoi olevansa kapteeni tai vaati itselleen miekkoja ja tahtoi kadettikouluun.

Papan huoli.

Kymmenen vuotta tämän ajan jälkeen, kun Helena oli jo kuusitoista vuotta täyttänyt ja Georgilla oli ainoastaan muutama kuukausi vielä kadettikoulua jäljellä, tuli hovijunkkari kirje kädessä vaimonsa luo ilmoittamaan, että Georgin vanhemmat Georgin kanssa tulevat parin kolmen viikon kuluttua vierailemaan kartanoon.

— Missä Helena on? — kysyi hän.

— En todellakaan tiedä.

— Te ette tiedä koskaan mitään.

Hovijunkkari läksi vihasena Helenaa käsiinsä hakemaan.

Mutta ei Helenaa ollutkaan niin helppo löytää. Kyselyihin mikä vastasi sen olevan väenpuolella, mikä sanoi juosseen Taavetin kanssa kylälle, mikä oli vilaukselta nähnyt tallissa.

Hovijunkkari palasi kiihoittuneena vaimonsa puheille.

— Mitä tämä tämmöinen on, — puhui hän syyttäen, — tyttö juoksentelee omin päin pitkin kyliä, tallissa ja renkituvissa eikä asianomaisilla näy olevan tietoakaan hänestä!

— Minun käsitykseni mukaan Helena tarvitsee semmoista elämää. Kyllä hän vielä ehtii salonkitavat oppia. Nyt täytyy etupäässä vahvistua.

— Ehtii ja ehtii! Mutta jospa hän sillä välin rakastuu tallirenkiin!

Sitä et sinä tietysti ole tullut ajatelleeksikaan.

— En todellakaan. Mutta minä myönnän että se saattaisi olla vaarallista, kun eivät sukuluettelot ole oikein selvät täällä.

Hovijunkkari hetkeksi hätkähti, mutta osasi kohta tehdä niinkuin ei olisi mitään kuullut eikä huomannut.

Nyt vasta kun tuli tieto vieraiden saapumisesta, oli hän tullut ajatelleeksi, että Helenalta puuttuu kaikki se, mitä hän kasvatuksena pitää. Sillä hän aikoi naittaa Helenan Georgille. Se oli niin hyvin kuin sovittu asia,

— Toimittakaa lapsi heti tänne, — komensi hän.

Mutta Helena sillä aikaa, mitään aavistamatta, oli Muona-Maijan luona, joka paraikaa juotti kahvia kahdelle päivätyöläiselle istuen itse sängyn laidalla ja ommellen kokoon Taavetin, tallipojan, housuja, joka odotteli niitä viruen penkillä.

Kun Helena sieltä löydettiin ja tuotiin papan ja mamman eteen, oli hän tosin kaikkea muuta kuin katseltavassa kunnossa. Sormen päät olivat mullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle polvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu oli perin tuntuva.

— Ja tämäkö on minun tyttäreni! — päivitteli hovijunkkari lyöden kätensä otsaan. — Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on! Osaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!

Helena katsahti punastuen äitiin.

— Niijaa niinkuin tervehtisit vieraita! — toisti ankarasti hovijunkkari.

— Lelle, tee nyt niinkuin pappa tahtoo.

Helena niijasi.

Silloin hovijunkkari tuskin osasi salata tyytyväisyyden myhäystä. Helenan luonnollisessa liikkeessä oli verratonta suloutta, aivan kuin hän olisi taitavimman tanssimestarin opettama ollut. Mutta ei hovijunkkari sentään ilmaissut kummastustansa.

— Tyttö on toimitettava rippikouluun, — sanoi hän äreästi. — Osaatko sinä tanssia?

— Osaan.

— Se on hyvä se. — Laittakaa hänelle pitkä hame; minä en kärsi enää nähdä häntä noin vaatteistaan ulos kasvaneena.

Helena valmistuu ripille.

Hovijunkkari oli pitänyt suurta huolta aikasempien lastensa kasvatuksesta. Siinä asiassa ei saanut mitään laiminlyödä. Mutta kun seurauksena monipuolisen hienon kasvatuksen toimittamisesta kuitenkin oli ollut lasten riitaantuminen hänen kanssaan ja kodin jättäminen, sai hän niistä puuhista kyllikseen. Helenan kasvattamisesta hän ei ollut enää pitänyt mitään huolta, ja jätti koko sen kysymyksen vaimonsa huostaan.

Siten tapahtui, että Helenaa ei ollenkaan lähetetty kaupunkiin kouluun, vaan toimitti äiti hänelle samallaisen kotikasvatuksen kuin oli itse omassa kodissaan saanut — nimittäin kotiopettajien avulla.

Tämä kotiopetus, verraten tavalliseen koulukasvatukseen, tuli siinä kohden vaillinaiseksi, ettei hänelle hankittu mitään opetusta uskonnossa. Äiti omasta puolestaan tosin tahallaan jätti tämän asian semmoiseksi. Hänen omassa kodissaan, kuten jo ylempänä mainittiin, ei uskontoon pantu merkitystä. Vanha kreivi ja kreivitär olivat kotimaassaan Ruotsissa olleet tunnetut viisaina ja hyvinä ihmisinä, mutta ihmisinä "ilman jumalaa", kuten sanotaan. Siinä kodissa vallitsi rajaton ajatusten vapaus. Arvoa annettiin ainoastaan kyvylle nähdä ja punnita omia vaikuttimia. Mutta usko yliluonnolliseen oli ikäänkuin pannaan julistettu. Sentähden, kun hovijunkkari puolestaan ei ottanut valvoakseen uskonnon asiaa kasvatuksessa, ei ainakaan hänen vaimonsa pannut asiaa vireille.

Näin Helena kasvoi 16-vuotiseksi tyttönäreeksi saamatta minkäänlaista uskonnon-opetusta sanan tavallisessa merkityksessä. Äiti kyllä usein puheli hänen kanssaan ja istutti häneen ehdottoman luottamuksen hyvään: mutta kun Helena tultuaan yhteyteen muun maailman kanssa tiedusteli häneltä mitä se Jumala oikein on, josta aina puhuttiin, niin sanoi äiti vaan, että kaikki riippuu ihmisen ajatuksista ja tunteista, ja että ihmiset pitäisi keskenään olla veljiä ja sisaria. Jumalan olennosta hän ei sanonut mitään voitavan tietää, ja käski vaan aina ja joka paikassa omaatuntoa kuunnella.

Luultavasti juuri senvuoksi, ettei mitään muuta opetusta ollut, sai tämä oppi omastatunnosta suuren merkityksen Helenan käsityksissä jo pienestä pitäen.

— Eikö niin, Helena, oikeastaan pitäisi rakastaa kaikkia ihmisiä? Ja katsos nyt, juuri se, mikä sydämmessä sanoo, että oikeastaan —, se on Jumala. Se on se sama, joka välistä sanoo sinulle ja minulle: oikeastaan me teimme väärin, vaikka verrattuina muihin ihmisiin näyttäisi, ettei ollut mitään väärää.

Ja Helena niin ymmärsi tämän selityksen, että sen jälkeen he keskenään elämän tärkeimmissä käännekohdissa tulivat toimeen ainoastaan tuolla pienellä "se" sanalla.

* * * * *

Mutta nyt kun Helena tuli rippikouluikään ilmaantui paljon kaikellaista uutta ja outoa hänen eteensä. Eräänäkin päivänä hän istui Muona-Maijan luona, ja sinne tuli lyhyt, hiukseton muonamies, Ekholm nimeltään, joka toisinaan piti mökeissä hartaushetkiä ja pyhäkoulua. Tällä Ekholmilla oli lempeät siniset silmät ja suu sangen usein mehellä. Erittäinkin autuaan näkönen hän oli kun oli ottanut ryyppyjä, jota hän toisinaan kyllä teki. Ja teki sitä suureksi osaksi vastustaakseen ei ainoastaan sanoilla vaan myöskin teoilla raittius-aatetta, jota piti pakanallisena ja synnillisenä. Hän sanoi, ettei ihminen tule autuaaksi omasta ansiostaan, teoistaan, vaan ainoastaan uskosta lunastukseen.

Samaa mieltä oli eräs toinen, yksisilmäinen mies, joka niin ikään oli sangen usein ja myöskin tällä kertaa Muona-Maijan luona.

Heidän puhellessa näistä kummallisista asioista, katsahti Ekholm viehkeästi hymyillen Helenaan. — jota hän oli aina erikoisesti kunnioittanut ja rakastanut, — ja sanoi:

— Tänä suvena menee vissiin fröökinäkin rippiskouluun, vai?

Tämä oli ensi kertaa, että he tämmöisistä asioista rupesivat puhumaan.

Helenan vähän sykähti sydän, ja hän olisi mielellään Ekholmilta tarkkaan tiedustellut mitä se ripilläkäyminen oikein merkitsee. Mutta ei hän kehdannut osottaa semmoista tietämättömyyttä, ja sentähden hän sanoi nauraen ja muka pilkaten Ekholmia:

— Sanokaas tee Ekholmi — enhän minä tierä mikä se rippikoulu onkaan.

Helena osasi ainoastaan murteellista etelä Suomen suomea, semmoista kuin kansa täällä hänen kotiseudullaan puhui.

Ekholm rupesi vastaamaan.

— Ai, ai, ei piräis nauraa, — sanoi hän.

— Kas jos mee emme meitämme nöyryytä ja ota vastaan herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta meirän synteimme anteeksisaamiseksi, niin kuinkas meitin käy siinä tulevaises elämäsä. Sillä juuri raskaast lepää synnin kuorma meirän hartioillamme täällä.

Ekholmin hartiat olivat todellakin hyvin painuksissa. Hänellä oli yhdeksän alaikäistä lasta, työnä oli suuren navetan siivoaminen ja satalukuisen karjan ruokkiminen, mutta oma muona oli niukka.

Helena kauhistui hänen lausettansa ruumiista ja verestä, ja katsahti puolustusta hakien Muona-Maijaan ja siihen yksisilmäiseen mieheen. Mutta nämät, Helenan suureksi hämmästykseksi, eivät olleet millänsäkään, päinvastoin näyttivät ikäänkuin hyväksyen Ekholmia.

Helena kavahti seisovilleen.

— Mitä? — Mitä Ekholm puhuu? — Mitä ruumista ja verta? — sanoi hän kiihkeästi, silmät pyöreinä.

— Herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta, jonka hän on vuodattanut lunastukseksi meidän synteimme edestä.

Yksisilmäinen nyökkäsi hyväksyvästi päätä. Muona-Maija rupesi välinpitämättömästi aukasemaan rintaansa kaksivuotiaalle tytölleen, jonka oli ottanut syliinsä.

— Hyi, kuka se semmoista on sanonut!

— Se vanhurskas isä taivaassa, jonka edessä olemme kaikki kelvottomat. Ja ellemme uskossa nauti lunastajamme ruumista ja verta, niin syömme ja juomme itsellemme iankaikkisen kadotuksen.

Taas nyökkäsi yksisilmäinen päätä, ja Muona-Maija, painettuaan rintansa lapsen suuta vasten, huokasi:

— Juu, juu.

Helena sanoi:

— Sen Ekholm vaan saa nähdä, että minä en ainakaan mene ripille, — en vaikka!

Nyt kaikki kolme katsahtivat toisiinsa. Tämä puhe herätti heidän huomionsa niinkuin outo kiljahdus keskellä tuttua virttä.

Ja tuli pitkä äänettömyys.

Muona-Maijan mökissä oli ikkunalasit pienet ja niin viheriäiset, että maailma näytti niiden läpi surullisen toivottomalta. Mutta se kuvasi Helenan suhdetta työväkeen yleensä. Niin kuin hän rakastikin oleskella Muona-Maijan luona, tuntui tämä himmeästi vihreä alakuloisuus aina seuraavan kaikkia muitakin hovin ulkotyöläisiä. Helena luuli, että se riippui yksistään juuri näistä pienistä ja viheliäisistä ikkunoista, ja heidän pimeistä asumuksistaan, joissa hän kuvaili työväen istuvan. Oleskella Muona-Maijan viheliäisten lasien takana hän ei olisi ollenkaan voinut, ellei olisi ajatellut että hän milloin tahansa saattaa tulla jälleen valoon ja mennä takasin hovin väljiin ja kirkkaisiin huoneihin. Mutta nyt valahti koko tämä sama alakuloinen toivottomuuden tunto aivan toiselle alalle: keskelle heidän hyvää, ystävällistä suhdettansa. Ja siitä ei päässyt juoksemalla pois. Mitä enemmän ne puhuivat, sitä levottomammaksi tuli Helena.

Ekholm viritti taas keskustelun ja rupesi selittämään iankaikkista kadotusta.

Yksisilmäinen, — hän oli ammatiltaan sahan vartesmanni, — kertoi, että paholainen oli viime aikoina ollut liikkeellä. Sanoivat nähdyn Sunin riihessä.

Muona-Maija kuunteli taas kuin tuttua nuottia.

— Pirua ei ole ollenkaan olemassakaan, — sanoi Helena, kun Ekholm keskeytti puheensa vetääkseen henkeä.

Ekholm hätkähti eikä jatkanut. Kaikki katkesi. Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Ekholm hiljaisella ja hurskaalla äänellä:

— Eikös herramme ja opettajamme Martti Lutheerus sano pirun olevan?

Ja he panivat tietämättömän Helenan kysymyksillänsä niin lujalle, ettei hän enää osannut mitään sanoa. Hän tunsi pienenemistään pienenevänsä heidän edessänsä, he kasvamistaan kasvoivat. Heidän puheensa oli hänelle niinkuin yhä suureneva aalto, joka vihdoin vyöryi hänen ylitsensä ja hän antautui valtoinaan sen alle.

Niinkuin tukehduksista riuhtasihe Helena vihdoin irralleen mökistä ja juoksi äidin luo.

Äiti suki tukkaansa suuren nurkkapeilin edessä.

— Mamma, mamma, mitä ne sanovat, että ripillä pitää syödä jotain ruumista ja verta —?

Äiti selitti, että kristinuskon mukaan ihminen joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, ellei jumalan poika olisi astunut ihmisen muodossa maan päälle ja ristinpuussa vuodattanut vertansa heidän syntiensä sovitukseksi. Syöden ehtoollisella leipää ja viiniä tekee ihminen itsensä ikäänkuin osalliseksi tästä jumalanpojan lihasta ja verestä, — sanoi äiti.

Helenan pysähtyi sydän epätietoisuuden jännityksestä.

— Uskotko sinä? — kysyi hän hiljaa.

— No en minä ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. — sanoi äiti selvitellen kammalla pitkien hiuksiensa päitä.

Ja Helenalta putosi kivi sydämmeltä.

— Uskooko pappa?

— En minä luule, — naurahti äiti. — Katsos se nyt on enemmän ikäänkuin kansaa varten, — sanoi hän kääntymättä peilistä ja molemmin käsin kiertäen tukkaansa solmuun päälaelle.

Helena ymmärsi hyvin, ettei tämä kysymys ollut sen tärkeämpi mammalle, sillä ei mammalla ollut mökeissä mitään tuttavuuksia, joiden suhteisiin se olisi koskenut.

— En minä vaan ikinä ripille mene — sanoi Helena.

Äiti oli saanut kampauksen valmiiksi, ja kääntyi Helenaan päin.

— Niin, Lelle, siitä asiasta kysy papan mieltä. Mitä hänkin sanoo.

Eikä tällöin katsonut silmiin, vaan omien sormiensa päitä.

Tähän se asia joksikin ajaksi jäi. Pappa oli tosin pari kertaa vielä jälestäpäin maininnut ripille menemistä, mutta oli arvattavasti sen sitten unohtanut ja Helena ajatteli että kenties kaikki siihen raukeekin.

Ainakin Muona-Maijan luona hän kävi vielä vahvistamassa entistä sanaansa ettei mene ripille, ja niin se oli ikäänkuin päätetty asia hänen ja takapihalaisten välillä. Helena tahtoi heille näyttää, että he olivat väärässä, että mamma yksin oli oikeassa, ja että mitään semmoista vihaista jumalaa ei ollut, vaan ainoastaan sydämmessä rakastavainen "se".

Meni pari viikkoa.

Silloin sanottiin Helenalle, että hovijunkkari käskee ylös puheillensa.

Siinä oli jotakin pelottavaa ja Helena alkoi aavistaa mitä se oli.

— No, Lelle — sanoi pappa, kun Helena pujahti sisälle — nyt on sinun meneminen rippikouluun, jo on aika, sinä olet 16 vuotta täyttänyt.

Helenalla ei ollut aikaa ollut valmistua tähän muutakuin minkä nyt rappusia ylös juostessa oli ennättänyt arvata. "En mene, en mene" — ajatteli hän tahdissa sydämmen tykytyksen kanssa, noustessaan ylös papan luo.

Mutta papan edessä ollessa ei se sanominen tuntunut ollenkaan helpolta.

Papan ääni ei ollut entinen epävarma, vaan oli tällä kertaa päättäväinen.

Helenan nousi veri päähän, mutta hän sanoi kuitenkin:

— En minä pappa kulta saata ripille mennä, sillä enhän minä usko.

Hovijunkkari katsahti silmät pyöreinä tyttöön, ja pään nykäyksellä mittasi hänen pituutensa.

Helena sen johdosta oikasi liian lyhyen tyttöhameensa ja katsoi taas pappaan.

— Kuinka? — sanoi hovijunkkari. — Et suinkaan sinä voi olla ripille menemättä. Etkö tiedä, ettet pääse edes naimisiin, ellet ole ripillä käynyt?

— Mutta minä kun en usko —

— No, no, ei tässä maailmassa aina saa menetellä uskonsakaan mukaan!

— Jos eivät muut, niin kyllä minä ainakin menettelen, — sanoi Helena.

Pappa suuttui.

— Sinä? Minä sanon sinulle, että niinkauan kuin olet minun luonani, menettelet sinä niinkuin minä määrään.

Nyt oli Helenalle aina sanottu, ettei pappaa mitenkään saa suututtaa, sillä hänellä on sydänvika, ja mielenliikutus voi ihan äkkiä tehdä lopun hänen elämästänsä. Se oli hyvin tunnettu asia koko hovin alueelle. Kun hovijunkkari sattui pahemmin sydämmistymään, tuli hän kohta kipeäksi. Hänen täytyi pitkän aikaa senjälkeen käydä kumarruksissa ja joskus hän joutui vuoteenkin omaksi.

— Mutta hyvä pappa, — alkoi Helena, lukuunottamatta suuttumisen mahdollisuutta.

Silloin hovijunkkari polkasi tavattomalla tarmolla jalkansa maahan. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja pahaa ennustaen pakeni veri kasvoista.

— Sinä menet ripille! — sanoi hän hirvittävän ankarasti ja nopeasti.

Ja vähän ajan perästä ilmaantui punasia täpliä hänen poskilleen. Tämä oli hänellä aina suuttumisen ja sairastumisen varma merkki. Ja kun Helena ne täplät näki, kalpeni hän vuorostaan. Hän juoksi isän luo, painautui häntä vastaan ja molemmin käsin hyväillen ja taputellen häntä poskille rupesi hätäisesti puhumaan:

— Pappa kulta, pappa kulta, menenhän minä, rakas pappa — minä menen — minä menen — oma rakas kulta pappa —

Tämä oli jotakin perin outoa, sillä ei Helenan kotona koskaan hellyyden tunteita ilmaistu koskettamisella. Eikä hovijunkkari voinut ymmärtää, mistä Helena oli tämän saanut. Helenan säikähdys ja hänen pienten käsiensä kosketus liikutti niin hovijunkkaria, että täplät kohta sulivat kasvojen yleiseen punaan, joka erittäinkin kiertyi silmien ympärille. Silmät kostuivat ja papan oli nähtävästi vaikea sitä peittää.

Ja tapahtui ensi kerran se ihme, ettei hovijunkkari sairastunut kiivastumisensa jälkeen.

Jo silloin kuin Helena huomasi täplät, mutta vielä enemmän silloin kuin hän näki, ettei pappaa kohdannut tavallinen tauti, päätti hän sydämmessään, ettei enää sanallakaan vastusta pappaa tässä asiassa.

Myöskin hän samassa hetkessä tunsi, ettei hän tästä lähin enää voi olla suorissa suhteissa Ekholmin ja niiden kanssa.

Papan vuoksi hän näytti iloselta ja semmoiselta niinkuin nyt olisi kaikki selvä. Mutta sydämmessään hän ensi hetkestä tunsi ikäänkuin toisen puolen maailmastaan menneen rikki.

Viimeisen kerran hymähdettyään papalle hän hiljaa läksi ovelle, avasi sen ja meni ulos huoneesta.

Ajatelkoot Ekholmit mitä hyvänsä; ei hän mene ollenkaan sinne enää eikä koskaan näyttäydy heille. Jääköön sikseen koko se viheriän lasin takainen maailma.

Kuitenkin hän ajatuksissaan kulki tarhaan ja takapihalle, ja rupesi menemään Muona-Maijan polkua myöten, mutta huomattuaan minne menee, kääntyi takasin ja kaikki näytti ikävältä.

* * * * *

Helena ajoi pappilaan isän seurassa.

Ainoa mikä häntä lohdutti, oli se, että puheitten mukaan rovasti oli hyvin leikkisä, melkein niinkuin maallinen mies. Monasti oli Helena huomannut, että herrat, kun olivat koolla, merkitsevästi naurahtelivat puhuessaan rovastista. Heillä oli jotakin salaperäistä tiedossa hänestä. Ellei rovasti olisi ollut nainut mies, olisi Helena epäillyt että häntä pidetään kevytmielisenä naisasioissa, mutta rovasti oli nainut ja, kuten kerrottiin, jo nuorena. Pappilassa vietettiin vilkasta seura-elämää, ja kerran oli Helena hovin herrainkutsujaisissa ovenraosta tarkistaessaan nähnyt rovastin ikäänkuin kaiken ilon keskuksena. Hän istui totilasi kädessä ja naurusuin torjui jotakin mitä hänestä sanottiin.

Helena nyt toivoi, että rovasti ottaa hänetkin vastaan tältä leikkisältä kannalta ja sormien lomitse katsoo hänen tietämättömyyteensä.

Tultiin perille.

Ensin jutteli pappa rovastin kanssa jonkun aikaa kahden kesken. Arvattavasti hän siellä sisähuoneessa antoi rovastille viittauksia Helenan epäuskon johdosta. Sitten he tulivat takasin etuhuoneeseen, jossa Helena odotteli; ja papan käydessä käsiksi palttooseensa tuli rovasti uudestaan tervehtimään Helenaa. Hän otti Helenan käden molempien lämpimien käsiensä väliin, jutteli ja ihastellen katseli Helenaa päätänsä kallistellen. Eikä päästänyt Helenan kättä omistansa.

— Oo, mikä sievä pikku neiti minun luokseni tuleekaan, tämmöisen vanhan pöpön, mitä? Kyllähän me, kyllähän me toimeen tullaan, — sanoi hän ikäänkuin vielä papan puheeseen. Näkyi selvästi, että pappa oli kertonut hänelle kaikki ja sanonut, ettei Helena usko.

— Kyllä, kyllä me toimeen tullaan, — puhui rovasti vielä papan mentyäkin ja talutti Helenaa kädestä sisähuoneeseen.

— No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.

Ei rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat. Hänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata hivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos rovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään vastata.

Mutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että tämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.

— Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä ryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin luona, samoin poskissa. Hyhhyh, — ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo kauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon vanhempi sinua, paljon kokeneempi, — ja kuvaileppas nyt! olen tämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: — minä uskon.

Helena punastui korvia myöten.

— Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla, uskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.

Helena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin ja väänteli itseään nojatuolissa.

— Enhän minä, — koetti hän sanoa.

— Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta kohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on sydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja kuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? — Nöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta erittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö pikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin sinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.

Helena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli jännityksissä.

Tämmöisen puolileikkisän johdannon jälkeen alkoi ensi tunnilla varsinainen opetus.

Rovasti teroitti mieleen, että tärkeintä oli ensin tuntea syntinsä, sillä ainoastaan se, joka syntinsä tuntee ja katumuksen ja parannuksen toivolla kääntyy vanhurskaan puoleen, voi tulla lunastetuksi Vapahtajan verellä.

Hän kysyi siis ensiksi oliko Helena koskaan tuntenut mitään semmoista, jota voisi sanoa "synnin taakaksi".

Helena ajatteli päänsä ympäri, koetti hätäisesti yhteen ajatukseen koota kaikki muistonsa. — Ei löytänyt mitään semmoista, jota olisi "synnintaakaksi" voinut sanoa.

Vielä toisen ja kolmannen kerran hän koetti vyöryttää esille kaikki mitä sisästänsä tiesi. Ei tullut mitään.

Vaikeneminen alkoi käydä tuskastuttavaksi.

— On välttämätöntä, rakas lapsi, — sanoi rovasti juhlallisesti, — tuntea suurta, kipeää tarvetta synnistä pääsemiseksi, — ja jokaisen ihmisen, oikein herätettynä, täytyy se tuntea. Hän on tunteva sen kivuksi; sillä muutoin ei lunastus ole hänelle suloinen lääke, niinkuin se on jokaiselle oleva.

Kun Helena ei vastannut, sanoi rovasti hetken mietittyänsä:

— Antaahan olla, — jätetään tämä kysymys toistaiseksi ja katselkaamme ensiksi, mitä Jumala laissansa käskee ja kieltää.

Rovasti alkoi nyt opettaa kymmentä käskyä koettaen jokaisesta erikseen johdattaa häntä synnin tuntoon.

Ensimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä ei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä, mutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi verilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei juuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä sunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai äitiänsä, eikä ketään tappanut.

Kun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti sen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi puhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: "ei sinun pidä varastaman", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta lähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan saada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan varastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi olla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista semmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista voinut tehdä.

Rovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin tuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää itsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa esimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran puhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli vihdoinkin jotain löytynyt.

— Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, — sanoi rovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä vielä pitemmälle.

— Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun ympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole oikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. — Mutta sitä enemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe varastamista. —

Rovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen sävähti ajatus:

"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin talonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä heille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!" — Yhtäkkiä Helena sanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn kärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka lapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä koskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että — kuten guvernantti oli sanonut — "rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa talonpoikina".

— No, lapseni, — sanoi rovasti: — minä näen nyt, että sinun tunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua sitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan kanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti — todellisen katumuksen ja parannuksen mielessä, — ja sinä olet tunteva sen lunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi elää.

Helena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana huoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.

— Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, — sanoi rovasti hellän hiljaa.

Helena alkoi vihdoin arasti esittää asiata:

— Minulla on tuttava, jonka nimi on Muona-Maija — (Helenan suu meni tällöin noloon nauruun ja yhtäkkiä taas totistui).

— No niin? — sanoi rovasti.

— Ja minä olen usein heillä. Ne ovat hyvin köyhiä. Ja Maija ja ne muut ovat monta kertaa puhuneet kuinka kovia töitä hovi heiltä vaatii, — ei ne ehdi mitään muuta kun aina vaan sitä työtä ja työtä —

Tietämättä miten jatkaa Helena pysähtyi.

— Rakas lapsi, mitä sinä sillä tahdot sanoa? — kysyi rovasti lempeästi hymyillen.

Helena sekaantui eikä itsekään enää ymmärtänyt mitä varten oli Maijan köyhyydestä ruvennut kertomaan.

— Ei ihminen vastaa toisista, — sanoi rovasti. — Jokainen ihminen pysyköön siinä säädyssä ja siinä asemassa, mihin kohtalo on hänet asettanut. Kaikki on Jumalan armosta: rikkaus on Jumalan armosta, mutta myöskin köyhyys on Jumalan armosta. Sillä voi tätä maailmaa, ellei siinä köyhyyttäkin olisi. Kuinka ylpeiksi me muuttuisimmekaan, kuinka suureksi paisuisikaan ihmiskopeutemme, ellei Jumala meitä köyhyydellä ja puutteella joskus kurittaisi! Nöyryydellä on köyhyys ja puute vastaanotettava ja kannettava. Kaikki on meidän hyväksemme. Jos olemme rikkaat, kiittäkäämme Jumalaa; jos olemme köyhät, kiittäkäämme Jumalaa. — Katso, — jatkoi hän vielä, — katso kukkasia kedolla. Niistä ovat toiset kauniita, monivärisiä, hohtavia, — toiset taas yksinkertaisia ja värittömiä. Mutta kaikki ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä ja aurinko paistaa yhtä helakasti jokaisen päälle. Niin on ihmistenkin laita. Toiset ovat rikkaita, suurilla luonnonlahjoilla varustettuja, toiset taas köyhiä ja yksinkertaisia. Mutta ei ihmisetkään saa ylpeillä eivätkä myös kadehtia toisiansa, vaan jokainen tyytyköön osaansa, — pois semmoiset ajatukset, että me jotain muuttaa voisimme Jumalan kaikkivaltiaan määräämässä maailmanrakennuksessa —

Tässä kohden rovasti ikäänkuin vaipui ajatuksiinsa ja hymyilevät rypyt katosivat silmäpielistä. Mutta hän heräsi ajatuksistaan ja huomattuaan poikenneensa alalle, joka ei hänestä oikeastaan kuulunut Helenaan, keskeytti puheensa, ja taas hänen kasvonsa entiseen tapaan hymyilivät.

Helena puolestaan myöskin kavahti uteliaasta kuuntelemisesta, veti auenneen suunsa tavalliseen asentoon ja pienensi suurenneet silmänsä.

Huoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja yhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.

Rovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi jatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt yrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa tämän käskyn loppuaikana. — — —

Seuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei enää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei sentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin rovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.