Читать книгу Isänmaa - Arvid Järnefelt - Страница 4

Sisällysluettelo

Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli.

Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän kanssa, jolle se vähitellen kasvoi.

Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan. Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa, joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja leveni levenemistään.

Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa.

Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen: rakasta kansaasi!

Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut muuta kuin: rakasta kansaasi!

Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi—tuo pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä.

Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen.

Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja ajatuksensa.

Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!

Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!

Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että rakastat kansaasi!

Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi, täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen pyrkimyksen eläväksi laiksi.

Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut, tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia, jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä.

Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike; siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat, vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti uuden syntymyksen alkanut sarja.

Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat meidän suuria miehiämme.

Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan.

Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan.

Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa kuuluisan kirjoituksensa "Dagbladspartiets program" ja tappoi yhdellä iskulla koko valeliberaalisen puolueen.

Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa.

Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille, osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia.

Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen mahdollisuutta,—he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin "kansallisuudesta" ja sen "hegemoniasta"; toiset ymmärsivät "kansalla" jotakin valtiollista kokonaisuutta.—Mutta nuoriso ei liene tehnyt erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että "kansan" nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen, karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava, sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan: suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden, yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen, tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti ylitse kaiken rakastaa.——

Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista, joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla. Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät määränneet vieraat kokemukset,—se meni eteenpäin niinkuin valon lapset, uutuutta ja totuutta kohti—niinkuin olisi kulkenut ennen aivan käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta.

* * * * *

Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona. Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: "Niinhän sitä mekin ennen—aivan tuolla tavalla!"—Hän puhui sitten kahden Vuorelan kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden vielä Helsingissä.

Ja Heikki palasi Helsinkiin.

Ja oli sen vuoden siellä.

Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat puoluetuumansa.

Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia.

Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja traditsionit ja tarinat.——Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin voittojuhlaansa viettämään.

Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa.

Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin syystä varoittavalla huudahduksella: "Hyvät herrat, tähän asti, mutta ei edemmäs!"

Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka piili edellisen puhujan kehoituksessa. "Mekö emme menisi eteenpäin kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme!—Huono on se ääni, joka nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan ruhjomme!!!"

—Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

Se oli johtaja.

Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta!

Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään epäilyksensä ja yhtymään "punaisten" joukkoon!

Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua salia.

Siihen juhla päättyi.

* * * * *

Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa, tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata.

Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen pieleen;—niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan.

Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten.— Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien lomitse.

Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli pitänyt puheen,—ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore.—— Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä ja uteliaina.—"Hyvät herrat!" oli Heikki sanonut lopuksi, "se Sampo, jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on—meidän rakkautemme kansaan!!!"

Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa. Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta.

Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että se oli suuri ajatus.

Heikki oli puheellaan lupautunut "punaisinten" joukkoon. Hän oli nyt hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman, peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä, ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen.

Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat:

"Jos sydän sulla puhdas on, ja mieli vakaa, peloton, niin yhdy meihin, tänne jää, ja pyhä vanno vala tää: Tää Suomenmaa mun toimen' saa; sen eestä vaan ma ainiaan teen työtä saakka kuolemaan!" * * * * * * "Siis vanno näin: Ain' eteenpäin! Ei oikeaan, ei vasempaan, mutt' eteen eestä Suomen vaan!"

Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous huulilla.

Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen.

Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku palveluksineen ja huolineen.

Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen,—niin, kuolemakin isänmaan vuoksi!—"vi sjelva må förgätna dö som vägen i dess sjö!"——

Oi, kuinka elämä on sentään ihanaa ja suurta!—

Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön kuulijajoukko—ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan ensimmäistä sanaa vielä odotetaan.

—Hyvät herrat!——

Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on yhtenä kuuntelevana korvana—.

Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä rytmillisissä laineissa:

———Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista!

Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin.

Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa mitä hän sanoo!

Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat:

—Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille!

Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua.

Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän kuivasi ne.

Tuntui vähän kylmältä.

Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön, vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa.

Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen.

Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa, paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan.

Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan seinällä.

Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille!

Jos Antti—hän, joka oli johtomiehiä—olisi tullut tänne ja sattumalta nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: "Soitteletko sinä viulua?" Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen sanonut, että se on vain vanha muisto isältä.

Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen koteloon ja työnsi sängyn alle——

Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei tavallisesti ollut. Se oli kirje,—avaamaton, iltapostissa tullut.

Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana.

"Heikki-pojalleni!

Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule, jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä, joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää sinua kiiruusti tulemaan kotiin. Isäsi."

Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas.

Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta!

Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat, lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen ja puheenparsineen.

Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi?

Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan.

Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se ei tullut edes silmiin asti.

Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,— hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei auttanut muu keino kuin totteleminen.—Tuon rauhallisen olennon edessä meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä, odottava katse.

Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton!

Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana.

Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin sanomattomasti haluttaa?

Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi.

He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa.—Ja hän tahtoisi silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä!

Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi täällä.—Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään.