Читать книгу Muoto- ja muistikuvia II - Aspelin-Haapkylä Eliel - Страница 6

ALEKSIS KIVI
IV

Оглавление

Se mitä nyt on kerrottavana on ainoastaan välillisessä yhteydessä Aleksis Kiven kanssa, mutta kumminkin siksi asiaan kuuluvaa, että se, joka kerran kirjoittaa seikkaperäisen runoilijan elämäkerran, ei voi jättää sitä mainitsematta. Koska sitä paitsi seuraava arvatenkin on aivan uutta nykyiselle polvikunnalle, en epäile jatkaa.

Jotenkin samaan aikaan kuin kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras, jollei kokonaan tuntematon. Filos. kand. Raphael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit, ja sen ensi-ilta oli ilmoitettu 13 p: ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa, että tämä suorittaisi välin tekijän taikka hänen edusmiehensä kanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut hankkinut lupaa käännökseensä, vaan päinvastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei ollut velvollinen mitään maksamaan. Asian näin ollen Bergbom mainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "protestin" eli vastalauseen:

"Kaupungin sanomissa ilmoitetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven Karkurit näyttämöä varten mukailtuna ja käännettynä. Niin paljon kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut.

Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he, täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin johtokunnan rahallisen neuvokkuuden (finansiell förslagenhet) ja runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista näistä seikoista.

Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä edukseen. Niinkuin tiedetään, sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja taitelijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuodenkin säädyt anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lain voimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia – näiden valvoja on yleinen mielipide, ja sen edessä allekirjoittanut sekä runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen omistusoikeutta."

Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa Hertzberg ja Bergbom esittivät mitä heidän välillään oli tapahtunut. Edellinen väitti, että hänen lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan tekijälle, ei suinkaan ollut tarkottanut sitä, että hän kieltäytyi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom sanonut, että hän ei tahtonut keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut vetäytynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä oli sitä mieltä, että teatterin johtokuntakin oli velvollinen vastaamaan draaman näyttelemisestä sekä että hän – mikä oli pääasia – oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen 29 p. jouluk. julkaisi Helsingfors Dagblad tiedon, että ruotsalaisen teatterin johtokunta – konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja asessori F. Krogius – olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa loukkaavana.

Juttu oli ensi kerran esillä raastuvan oikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!). Sittemmin käsiteltiin asiaa 11 p. helmik., 11 p. maalisk. ja vihdoin 1 p. huhtik., jolloin oikeus julisti päätöksensä tuomiten Bergbomin herjauksesta (smädelse) 700 markan sakkoihin.

Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon vain sanottuna, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä, että teatteri ei aikonut myöntää korvausta tekijälle, vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli lakitieteen kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus – kantajan vastustuksista huolimatta – suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se seikka, että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä kuulusteltavaksi, selvästi todisti, että hän oli toiminut bona fide. – Kun asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan solvaukseen (förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin johtokunta puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen eteen saamatta muutosta aikaan.

Edellisen yhteydessä on kerrottava, että Hertzberg, "protestin" ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113 markkaa (s.o. kaikki, mitä hän itse oli käännöksestä saanut!). Tämä maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi rahat vainajan Albert-veljelle hautajaiskustannuksiin. —

Vaikka Albert Stenvallia neuvottiin toimittamaan yksinkertaiset pidot kutsutuille vieraille, tilasi hän Saksan emännältä mitä komeimmat, niin että menoihin tarvittiin lisää 115 mk. Vajaus täytettiin siten, että ystävien kesken kerättiin 5 mk. mieheltä. Ne jotka – olematta itse saapuvilla hautajaispidoissa – täten ottivat osaa Kiven hautauskustannuksiin olivat: A. Almberg, E. Aspelin, J. V. Calamnius, C. W. Churberg, W. K. Cronström, A. Boehm, K. Elmgren. P. E. Ervast, C. W. Forsman, E. A. Forssell, B. F. Godenhjelm, A. Hagman, K. F. Ignatius, A. W. Jahnsson, Y. Koskinen, J. Krohn, V. Löfgren, E. Nervander, F. Perander, Th. Rein, C. G. Svan ja E. E. Åström.

Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen – "Flyktingarna" – annettiin se ruotsalaisella näyttämöllä 13 ja 15 p. jouluk. 1872 saavuttamatta menestystä: "yleisö vastaanotti sen kylmästi, ja myötävaikuttavat taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on otettu Bergbomin kirjoittamasta arvostelusta (Mbl. n: o 296), jossa pääsyynä huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta. "Henkilöt ovat samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma vähintäin kolmas osa alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei yksinomaisesti suoritettu pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys ja luonteet olivat suuresti kärsineet. Kaiken päälliseksi mukaili ja oli tehnyt draaman päätöksen "onnelliseksi" – kumminkaan muuttamatta traagilliseen ratkaisuun ajavia aiheita ja luonteita! Arvostelija lausuu lopulta, "että 'Karkurit' ruotsalaisessa asussaan ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta näytelmästä eikä tekijän runoudesta ylipäätään". – Tähän liitämme ainoastaan sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka (34 vuotta myöhemmin!) lienee ainoa yritys tehdä Suomen suurinta suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle yleisölle.15 Kaukana täällä eletään toisistaan.

Liite edelliseen kirjoitukseen.

Kerätessäni aineksia esitelmääni Kivestä 1872 kävin myöskin Siuntiossa, missä hän oli niin monta vuotta oleskellut, ja erittäin tapaamassa hänen jalomielistä suosijatansa nti Charlotta Lönnqvistiä. Silloin kuulin kaikenlaista runoilijan olosta siellä, mutta kun minun myöhemmin oli kirjoitettava lyhyt elämäkerta Valittujen teosten alkuun, kaipasin kuitenkin tarkempia tietoja erinäisistä seikoista. Sen johdosta kirjoitin nti Lönnqvistille pyytäen niitä häneltä ja vastaukseksi sain seuraavan kirjeen. Käsialasta päättäen on ruotsiksi laadittu kirje luultavasti jonkun miehisen tuttavan kirjoittama, mutta sisällys on tietenkin neidin sanelema. Koska kirje paitsi runoilijan omia kirjeitä on tietääkseni ainoa asiakirja, joka koskee Kiven oloa Siuntiossa, ansainnee sekin pienenä lisänä runoilijan elämäkertaan tulla painetuksi.

Siuntio 27 p. heinäk. 1877.

Korkeasti kunnioitettava Herra Tohtori!

Herra Tohtorin arvoisan kirjeen viime juhannuspäivältä olen kiitollisuudella vastaanottanut ja ryhdyn nyt vastaamaan siinä esittämiinne kysymyksiin, joihin nähden, mikäli kykenen, suurimmalla mielihyvällä tahdon tyydyttää Herra Tohtoria. Mitä Alexius (sic!) Kiveen tulee, kesti hänen olonsa Siuntiossa kaikkiaan 10 vuotta, joista hän ensi aikoina asui osaksi veljensä Juhani Stenvallin luona, jolla silloin täällä oli arennilla maatila nimeltä Purnus, ja osaksi Qvarnby'ssä erään maanviljelijä Wiens'in luona, joiden seurassa hän joskus huvikseen otti osaa johonkin metsästysretkeen, mutta enimmäkseen hän lueskeli (sysselsatte sig med sina studier). Viimeiset 7 vuotta hän asui minun luonani, paitsi parina lukukautena, jolloin hän oli Helsingissä, siksi kuin hän keväällä 1870, silloin sattuneen mielisairautensa tähden, oli pakotettu lähtemään sairaalaan; täällä Fahnjunkars'illa, joka oikeastaan on Sjundbynkartanoon kuuluva torppa, vaikka isäni täällä rakennutti omat rakennukset ja laittoi puutarhaistutuksia, kului hänen aikansa pääasiallisesti kirjailijatöissä; terveytensä tähden hän joka päivä otti kylmiä sisäkylpyjä ja teki kävelyjä mieluimmin havumetsässä; syksyisin oli hänellä tapana huvikseen pyytää lintuja ansoilla; suurempia seuroja hän vältti ja ainoastaan silloin tällöin hän kävi jonkun lähemmän tutun ystävän luona pitäjällä, mikä luultavasti johtui taloudellisista olosuhteista. Kirkossa hän ei tällä ajalla käynyt, eikä hänellä myöskään täällä ollut tilaisuutta olla häissä taikka maahanpaniaisissa, paitsi eräissä pienemmissä häissä, jotka tapahtuivat minun luonani; myöskin oli hän saapuvilla muutamissa toimeenpanemissani nimipäiväkutsuissa; nälkävuosina, kun kokonaisia perhekuntia kerjäten kuljeskeli edes ja takaisin, hän mielellään antautui puheisiin varsinkin suomenkielisten kanssa kysellen heidän olojaan sekä eri paikkakuntien tapoja; muuten hän minun mielestäni oli luonteeltaan hyvin luja ja päättäväinen. Herra Tohtori toivoo saada tietää lähimmän täkäläisen järven nimen. Kyllä täällä läheisyydessä, melkein saman matkan päässä, on kaksikin pienempää lampea, toinen Bollstadträsk ja toinen Wiksträsk, vaikkei Alexiuksella minun tietääkseni ollut mitään tekemistä kummankaan kanssa, sitävastoin hän sillä ajalla kuin hän asui mainitun Wiens'in luona parina kesänä oleskeli merenrannikolla kylpemässä ja piti hän silloin asuntoa Svinö-saarella. Siuntiossa ei ole Ingvallsbro-nimistä paikkaa, mutta naapuripitäjässä Kirkkonummella on kylä nimeltä Ingvallsby, jossa Alexius oleskeli kesällä 1858 n.s. ylioppilaspakarissa, sieltä arvattavasti on Herra Tohtorin saama hänen tekemänsä kirje. Veljen Juhani Stenvallin pois muuttamisesta Siuntiosta minulla ei ole muuta mainittavana kuin että hän täällä arentiajan umpeen kuluttua kunniallisesti luovutti tilan ja lähti kotiseudulleen, Nurmijärvelle, siellä vastaanottaakseen toisen arentipaikan. Mitä minuun ja minun esi-esiini tulee, niin oli isoisäni kersantti Viaporin linnanrykmentissä, mutta oli myöskin ollut mukana Pommerin sodassa ja kuoli täällä v. 1824. Isäni oli syntynyt 2 p. elok. 1782, palveli fanjunkkarina Uusmaan rakuunarykmentissä 1808 vuoden sodassa, mutta oliko hän mukana missään tappelussa sitä en voi sanoa, ja kuoli täällä 12 p. maalisk. 1850. – Minä taasen olen syntynyt 2 p. helmik. 1815 myöskin täällä. Tällä hetkellä en nyt muista mitään muuta, joka voisi Herra Tohtorille valaistukseksi olla, vaan on minulla siis kunnia edelleen olla Herra Tohtorin

nöyrin palvelija Charlotta Lönnqvist.

J. K. Koska huomaan unohtaneeni mainita isoisäni ja isäni nimet, täytyy minun tässä lisätä, että kumpaisenkin nimi oli Jonas Lönnqvist. Juh. Stenvall luovutti arentitilansa 1861. Oikeastaan on sen paikan nimi, jossa asun, kirkonkirjan mukaan Bruses.

Sama.

Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä".16

I.

Joulun aikana meillä ollaan tavattoman kirjallisia. Suuret jokapäiväiset lehtemme tarjoskelevat lukijoilleen neljän, viiden viikon kuluessa satoja palstoja arvosteluja, mutta merkillistä on että niissä puhutaan enimmäkseen vain kaunokirjallisista tuotteista. On kuin katsottaisiin jokaisen runokokoelman ja novellipahasen esittelemistä yleisölle aivan välttämättömäksi asiaksi, jota vastoin vakavampi ja eritoten tieteellinen kirjallisuus miltei poikkeuksetta "kunnioittaen sivuutetaan". Jos joku joululahjani ostaja ehkä ajattelee jälkimäistä lajia kirjoja, niin noudattakoon omaa päätään; ainoastaan ne, jotka kysyvät "kevyttä" lukemista, ansaitsevat – niin näyttävät sanomalehtimiehet arvelevan – neuvoa ja johtoa. Kieltämättä on tämä asianlaita yksi todistus lisää henkisen kulttuurimme heikkoudesta, sillä jos osattaisiin panna arvoa vakavammankin kirjallisuuden tunnetuksi tekemiselle laajemmissa piireissä, niin olisi kai mahdollista kiinnittää lehtiin semmoiseenkin tehtävään kykeneviä voimia.

Tieteellisten julkaisujen joukossa ovat n.s. akateemiset väitöskirjat erityisesti halveksittuja. Ne ovat muka pakosta syntyneitä opinnäytteitä, joista ei kannata puhuakaan sen jälkeen kuin ne ovat tulleet virallisesti hyväksytyiksi, ja yleisön ei niistä anneta tietää enempää kuin nimi. Ja kumminkin käsitellään niissä monesti aineita, jotka olisivat omansa herättämään yleisempääkin mielenkiintoa – puhumatta siitä että luulisi kelvollisen tieteellisen tutkimuksen tekijän ainakin yhtä hyvin kuin jonkun "rakkauden uhrien" kuvailijan ansaitsevan tulla yleisölle esitellyksi. – Nämä mietteet heräsivät minussa, kun päätin ottaa kääntääkseni "Ajan" lukijakunnan huomion maisteri V. Tarkiaisen, joulun edellä ilmaantuneeseen väitöskirjaan, Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä". Koska erityisestä syystä olen siihen tavallista tarkemmin tutustunut, tulee kirjoitukseni jotenkin seikkaperäiseksi. Kumminkaan ei tarkoitukseni ole vapauttaa kirjallisuutemme ystäviä sitä lukemasta, vaan päinvastoin, huomauttamalla sen ansiopuolista ja ottamalla keskustelun alaiseksi erinäisiä mielenkiintoisia kohtia, herättää heissä halua siihen.

Tämä kirjallinen tutkimus on ensimäinen laatuansa, jossa suomenkielinen runoilija ja runoteos on otettu tieteellisesti käsiteltäväksi. Yksistään sentähden on se merkille pantava ilmiö, mutta vielä enemmän senvuoksi, että se sisältää paljon uusia tietoja ja ansiokkaasti erittelee ja valaisee erinäisiä puolia Kiven runoudesta. Tutkimus alkaa johdannolla, jossa tekijä pyytää yleispiirtein osottaa runoilijan aseman kirjallisuutemme kehityksessä. Siksi on esitys minusta kuitenkin liian suppea. Ensiksikin olisi Kiven esiintyessä vallalla oleva kirjallinen suunta, jolle tekijä – silmällä pitäen Runebergiä – antaa mainesanan klassillinen, ollut tarkemmin, täsmällisemmin määriteltävä. Eihän edes Runeberg, miten paljon hän olikin vastaanottanut vaikutuksia vanhan ajan runoudesta, ollut ehdottomasti "klassillinen" siinä merkityksessä, jossa tätä sanaa yleisessä kirjallisuushistoriassa käytetään. Mitä taasen hänen aikalaisiinsa Lauri Stenbäckiin, Fredr. Cygnaeukseen ja Z. Topeliukseen tulee, olivat he luonteeltaan pääasiassa romantikoita, ja samoin oli vähemmän mainioitten, nuorempien runoilijain laita. Eiköhän Ahlqvistkin, joka tekijän mielestä edustaa klassillista (oikeammin olisi ollut sanoa doktrinääristä, se on rikkiviisasta ja sovinnaista) estetiikkaa Kiveä vastaan, vahvassa subjektiivisuudessaan ollut paremmin romantikko; varmaankin sitä olivat Wecksell, Julius Krohn, K. E. Eneberg, E. Nervander, A. Törneroos, A. Rahkonen, K. J. Gummerus j.n.e. Tästä näkyy kuinka vähän oikeutettu nimitys "klassillinen" on, vaikka toiselta puolen "romanttinenkin" olisi ollut harhaanvievä, jos sitä olisi käytetty samassa merkityksessä kuin (ulkomailla) vuosisadan alussa. – Toiseksi olisi syytä ollut luoda lyhyt katsaus ulkomaiden kirjallisuuteen ja huomauttaa niistä ilmiöistä eri maissa, jotka, niinkuin Flaubert ja Goncourt-veljekset Ranskassa, Hebbel ja Otto Ludwig Saksassa, Björnstjerne Björnson Norjassa, Gogol Venäjällä, osottivat uuden mahtavan, realistisen eli naturalistisen suunnan olevan tulossa. Totta on että Kivi ei tiennyt mitään näistä kirjailijoista, mutta juuri siitä olisi saatu oikea pohja muistutukselle, joka olisi ollut erikoisesti painostettava, että näet runoilijamme ei koskaan kohonnut aikansa kirjallisen sivistyksen tasolle ja että hän sentähden realistisen suunnan tienraivaajana meillä oli naiivi, se on noudatti yksistään luontaista vaistoaan. Ettei hän "halveksinut" taiteellisempaa runoutta, sen näkee siitä että hän, etupäässä Shakespearen vaikutuksen alaisena, Karkureissa, Canziossa y.m. teoksissa pyrki ahtaan, luontaisen piirinsä ulkopuolelle. Näin laajennettuna olisi johdanto rakentanut tutkimukselle taustan, jota vasten nähtynä sen tulokset olisivat esiintyneet selvempinä, ja niin olisi osotettu, mikä asema Kivelle on myönnettävä maailman kirjallisuudessa yleensä, sillä emmehän epäile hänen ansaitsevan tulla siinäkin lukuun otetuksi.

Ensimäinen luku on sekin vielä johdantoa, sillä sen aineena on Kiven elämä ja tuotanto ennen "Seitsemää Veljestä". Fredr. Cygnaeus on ainoa aikalainen, jonka tekijä mainitsee myötätuntoisesti ja vaikuttavasti ohjanneen runoilijan kehitystä. Hän muka neuvoi Kiveä lukemaan Shakespearea ja Cervantesta, kehotti häntä kirjoittamaan suomenkielellä j.n.e. – En tahdo vähentää Cygnaeuksen ansiota ja merkitystä – olenhan minä niitä harvoja, jotka enää häntä ihaellen muistavat – , mutta kuitenkaan en voi olla sanomatta, että mielestäni ollaan taipuvaisia kuvittelemaan hänen ja Kiven suhdetta toisiinsa läheisemmäksi ja vaikuttavammaksi kuin se todellisuudessa on ollut tai on saattanut olla. Miten suuri taiteenystävä olikaan suosiollinen taiteilijan- ja runoilijanalkuja kohtaan, on huomioon otettava, että hän ei koskaan asettunut toverilliselle kannalle heihin nähden. Hänen tapansa oli päinvastoin kohdella nuorempia omituisella, niin sanoakseni, olympolaisella ylemmyydellä ja häntä lähestyttiin niinkuin jotakin majesteettia, jonka puolelta yksistään hymyilevä katse ja ystävällinen sana olivat mieleenpainuvia armonosotuksia. (Tämän olen monelta kuullut ja itsekin kokenut, ja ainoastaan silloin kun kävin hänen luonaan ilmottamassa Kiven kuolemasta ja pyytämässä häntä kirjoittamaan Morgonbladetiin muistosanat onnettomasta runoilijasta, hän näytti unohtavan tavallisen grandezzansa.) Näin ollen Cygnaeus voi, siitä syystä että häntä, kaikessa hänen erikoisuudessaan, todella kunnioitettiin ihanteellisena isänmaanystävänä, vähälläkin paljon vaikuttaa; mutta jos kysytään kenen kanssa Kivi saattoi vapaasti keskustella runoilija-aikeistaan, kenen seurassa hän tapasi kansallista tunnelmaa ja innostusta, niin on itsestään selvää että siihen on vastattava: silloisten nuorten kansallismielisten kanssa ja seurassa. Hänellä oli näet ystäviä näitten joukossa, ja kun ottaa lukuun hänen luonteenlaatunsa – josta alempana enemmän – on helppo ymmärtää, että niin oli laita ainoastaan heidän ansiostaan. Vaatimattomana ja ujona Kivi olisi pysynyt heistä loitolla, jolleivät he olisi etsineet hänen tuttavuuttaan sentähden että hän oli suomalainen runoilija. Juuri näiden ystävien (en enää muista kenen) olenkin kuullut kertovan, että Kivi toverien kesken silloin tällöin julkilausui toivomuksen, "että hänkin puolestaan voisi kansalleen tuottaa jotakin arvokasta todellisuuden mukaisesti kuvaamalla sen luonteita ja ominaisuuksia". Ja tietenkin häntä siihen kehotettiin, samalla kuin muistakin kansallisista tehtävistä keskusteltiin. Semmoisia nuoria, jotka tässä ovat muistossa pidettävät, olivat Julius Krohn, veljekset Theodor ja E. A. Forssell, jonka jälkimäisen kanssa runoilija asuikin yhdessä (noin 1859 – 60), E. Nervander, Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Kaarlo Bergbom, joka v: sta 1864 oli Kiven uskollisin ystävä j.n.e. Paitsi Nervanderia lienee näistä tuttavista nykyään elossa ainoastaan Th. Rein ja Emil Böök.17

Sen johdosta mitä tekijä lausuu Kiven eri teoksista mainitsen seuraavaa: Kullervon ensi laitos oli v: lta 1859 (eikä 1860), sillä kilpakirjoituksena se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle jätettävä ennen uudenvuoden päivää 1860. – Nummisuutareja tarkottava huomautus, että "talonpoikaismaailma sinänsä, ilman Runebergin kansallisia ihanteita ja hiottuja taidekeinoja, oli monen mielestä liian raaka ja matala", ei ole aivan tosiasiain mukainen, sillä kun "Hirvenhiihtäjät" ilmestyivät 1830-luvulla, Runeberg ei suinkaan pelastunut siitä moitteesta, että hän oli ottanut kuvatakseen "epärunollisia" torppareja ja talonpoikia. – Väite, että Karkureista annettiin "yhtä runsas tunnustus" kuin Nummisuutareista, ei myöskään oikein pidä paikkaansa. Bergbomin arvostelu K. Kuukauslehdessä on kyllä kiittävä, mutta syystä on oletettava, että siihen on vaikuttanut hänen hyvä sydämensä. Ahlqvist oli niin pahoin pidellyt Kiveä, että Bergbom tahtoi olla mahdollisimman suopea, semminkin kun Karkureilla todella onkin näyttämöllisiä ansioita. Toisellainen oli sentään Bergbomin ihastus Nummisuutareihin – sen huomaa hänen kirjeistään Otto Florellille Parisiin 1865: "Ainoastaan Stenvallin Nummisuutarit nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun." – "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvällisiä yksityiskohtia! Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen." – Tekijän arvelu, että "Yö ja Päivä" ja "Leo ja Liina" ovat kirjoitetut vartavasten seuranäytelmiksi, on aivan oikea. Sen todistaa eräs hallussani oleva kirje silloiselta kirjakauppiaalta ja kustantajalta Stolpelta.18

Vasta toisessa luvussa tekijä ryhtyy varsinaiseen aineeseensa esittäen aluksi, mitä tietoja on olemassa "Seitsemän Veljeksen" synnystä. Romaani ilmestyi painosta 1870, mutta uskottavaa on että se jo 1860:n vaiheilta on ollut runoilijan mielessä, vaikkeivät todistukset ole ehdottomasti luotettavia. Muun muassa maisteri C. G. Svan muistaa E. A. Forssellin siihen aikaan sanoneen, että Kivi mietti suurta romaania. Tahtomatta asettaa tätä muistitietoa epäilyksen alaiseksi mainitsen kuitenkin, että Forssell, kun hän 1872 minulle kertoi Kivestä, ei hiiskunut mitään siitä asiasta. Mitä hän jutteli siltä ajalta, jolloin he asuivat yhdessä, otan tähän sanasta sanaan muistiinpanoistani – vaikkei se koskekaan romaanin syntyä, luo se sentään valoa siihen runoilijan elämänjaksoon, jolloin hän luultavasti sitä ensin ajatteli. "Kiven seurustelupiiri oli harvalukuinen eikä hän koskaan ottanut osaa varsinaiseen ylioppilaselämään, niin että hän olisi käynyt kokouksissa, joissa ylioppilaskunnan asioita käsiteltiin. Hän erosi tavallisuudesta, niin että huomio kiintyi häneen. Hänen tietonsa olivat hyvin heikot, eikä hän muutenkaan ollut niin sivistynyt, että hän olisi voinut ylläpitää pitempää keskustelua; mutta kun hän vilkastui, herätti hän huomiota sukkeluutensa ja alkuperäisten havaintojensa kautta. Erittäinkin oli hänellä terävä silmä koomilliseen nähden. Jollekin anekdootille, jollekin koomilliselle sattumukselle tai tapaukselle hän saattoi nauraa sydämestään ja kauan, silloinkin kun toiset eivät nähneet siinä mitään erityisen naurettavaa. Hän oli vaatimaton eikä näyttänyt etsivän ylhäisiä tuttavuuksia taikka sentapaista. Hän seurusteli myöskin usean ei-ylioppilaan kanssa. Moni hänen lähimpiä tuttujaan oli renttu taikka siksi tulemaisillaan, eikä hän kuitenkaan liittynyt keneen tahansa. Hänellä oli näet hyvin voimakas myötä- tai vastatunto eri ihmisiä kohtaan. Hän ei harjottanut mitään opinnoita, vaikka hänkin kai ensiksi oli ajatellut kursseja ja tutkintoja. Hän luki ainoastaan Shakespearea. Siihen aikaan hän ei kirjoittanut varsin paljon, mutta hän istui usein pitkät kuurot sohvallansa mietiskellen ja haaveillen. Hän oli alituisesti rahanpuutteessa. Hän ei silloin mainittavasti juopotellut, ja jos niin tapahtui, oli aiheena se, että toverit tarjosivat hänelle."

15

Morgonbladetin alakerrassa painettu Lean ruotsinnos ei mainittavasti vähentäne syytä huomautukseen.

16

Aika 1911.

17

Että Kivi kävi Cygnaeuksen luona muissakin asioissa kuin kirjallisissa, todistaa seuraava kirje, josta myöskin näkyy kuinka jälkimäinen kaikessa hyväsydämisyydessään saattoi asettautua vieraalle kannalle runoilijaparkaan nähden. Kirje on osotettu Th. Reinille:

"Herra Professori!

Alkaa näyttää enemmän kuin luvalliselta ja anteeksiannettavalta hutiloimiselta, jollei Stenvall vielä ole päästänyt odotettua valtakirjaa samasta kädestä, joka aina on osottautunut niin valmiiksi kurottautumaan toisten apua kohti. Minulle itselleni olisi kovin tarpeen se raha, jonka jälleen tyhmyydessäni heitin hänen runolliseen seulaansa; ja on todellinen skandaali, jollei hän riennä hyvittämään ainakin neiti B – mia, sitte kun minä vihdoin olen onnistunut harrastuksissani valmistaa hänelle keinoja siihen. Jollei mikään muu auta, pyydän H: ra Prof: ria olemaan niin hyvä ja antamaan T: ri B – mille tiedon asiasta; toivottavasti hän ei vetäydy vaivasta muistuttaa Aleksis-ystäväänsä inhimillisestä velvollisuudesta tietää huutia ainakin suhteessaan H: ra Professorin hartaaseen ystävään ja palvelijaan

Fredr. C: seen.

Helsingissä 12 p. jouluk. 1869."

Koska tek. Cygnaeuksen ja Kiven keskinäiseen väliin nähden muun muassa mainitsee runoilijan veljen tiedonantajana, tahdon edelliseen lisätä, että vakaumukseni mukaan runoilijan veljien luotettavaisuus tämmöisissä asioissa on vähintäin epäiltävä, ja että heidän antamansa tiedot siis ovat kaikella varovaisuudella vastaanotettavat. Vakaumukseni johtuu seuraavista tosiasioista. Heiltä puuttui ja puuttuu täydellisesti sitä kirjallista sivistystä, jota veljen runoilijatoimen ja hänen kehityksensä käsittäminen edellyttää. Edelleen ei Kiven eläessä mitään tietty siitä (jota he jälestäpäin ovat kertoneet), että he milloinkaan (jollei hänen varhaisena kouluaikanaan) olisivat tukeneet veljeänsä taikka edes olleet erittäin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan, päinvastoin he jo silloin (niinkuin ennen muita K. Bergbom sai kokea) läheisen sukulaisuuden perustuksella tavantakaa kävivät Aleksin ystävien luona pyytämässä apua itselleen. Vihdoin on merkille pantava että he, kun minä 1872 keräsin aineksia runoilijan elämäkertaan, eivät tienneet kertoa minulle mitä he kymmeniä vuosia jälestäpäin ovat kertoneet nuoremmille tiedustelijoille. Tämä antaa aihetta olettaa, että heidän myöhemmät tietonsa osaksi johtuvat julkaisemastani Kiven elämäkerrasta ja kenties osaksi myöskin siitä että olivat huomanneet kuinka suurta arvoa pienimmällekin lisäpiirteelle annettiin.

18

Kirje kuuluu suomennettuna:

"Herra A. Kivi, Siuntio. Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseen t. k: n 22 p: ltä on minulla kunnia ilmoittaa, että minä mielelläni syksyllä kustannan muutamia suomenkielisiä näytelmiä, etenkin semmoisia, jotka sopivat seuranäytelmiksi. Kumminkin painattaisin niitä mieluimmin kappaleittaan, koska se edistää menekkiä. Ulkomuodon ja – näön näytteenä lähetän tämän ohella komedian, jonka nykyisin olen saanut valmiiksi.

Muoto- ja muistikuvia II

Подняться наверх