Читать книгу Lauri Stenbäck - Aspelin-Haapkylä Eliel - Страница 4

Kaksi vuotta Helsingissä. – Kaksi vuotta Upsalassa: "Matkamuistoja". – Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja. – Kaksoishäät Vöyrillä. – Osakuntaelämää. – "Anna", "Tytön rukous", "Kirje ystävälleni" y.m. runoelmia. – "Ajatelmia." – "Eräs kesäilta." – Edelleen osakuntaelämää. – Akateeminen oikeudenkäynti.

Sen puolenseitsemättä vuoden pituisen ajanjakson Lauri Stenbäckin opintoajasta, jota tämä luku käsittelee, jakaa hänen oleskelunsa Upsalassa kolmeen jotenkin yhtä pitkään osaan, joista ensimmäinen käsittää lukuvuodet 1828-30, toinen Upsalan ajan eli lukuvuodet 1830-32 sekä kolmas seuraavan ajan syyslukukauden 1834 loppuun.

Ensimmäisistä Helsingin vuosista tiedämme vähän. Lauri ja Janne lähtivät yhdessä pääkaupunkiin ja asuivat koko ajan yksissä. Kevät- ja syyslukukaudella 1829 oli veljeksillä asunto teoreettisen filosofian professorin Fredrik Bergbomin luona, jolla edellisestä syksystä saakka oli hallussaan katurakennuksen alakerta puuseppä Öhrnbergin talossa Maneesikadun varrella n: o 7 Kruununhaassa. Saman talon yläkerrassa asui Bergbomin anoppi, kamreerinrouva Anna Margareta Tengström, lastensa kanssa, Fredrikin, joka oli ylioppilas, ja Fredrikan, joka joulukuussa 1828 meni kihloihin Runebergin kanssa. Kevätlukukaudella 1830 Stenbäckit taas asuivat "porvari Petrellin luona Kruununhaassa", sillä professori Bergbom oli kuollut ennen lukukauden alkua 10 p. tammikuuta, ja mainitun talon molemmat kerrokset oli jaettu Tengströmin perheen ja Runebergin kesken, joka oli muuttanut sinne. Janne alkoi heti lukea papin tutkintoa varten, jotavastoin Lauri valitsi sellaisia luentoja, jotka olivat yhteydessä niiden opintojen kanssa, mitä hän jo omin neuvoin oli aloittanut. Syksyllä 1828 hän siten kuunteli filosofian professorin Bergbomin, opinhistorian professorin F. W. Pippingin ja puhe- ja runoustaiteen professorin J. G. Linsénin luentoja, jonka ohella hän näyttää käyttäneen ranskankielen lehtorin Fredr. Granbomin opetusta; keväällä ja syksyllä 1829 hän kuunteli edelleen Bergbomia ja Linséniä sekä keväällä 1830 Linséniä ynnä apulaisen A. G. Sjöströmin luentoja kreikankielestä.

Päättäen siitä, mitä tiedämme sen ajan ylioppilaselämästä, oli sillä varsin vähän tarjottavaa nuorukaiselle, jolla oli Stenbäckin taipumukset. Ylioppilaiden tavat ja huvitukset eivät olleet omiansa vaikuttamaan ylentävästi ja kasvattavasti vastatulijaan; päinvastoin ne olivat räikeässä ristiriidassa hänen ihanteellisen katsantotapansa kanssa. Ei myöskään niissä ahtaammissa piireissä, joihin ylioppilasjoukko jakautui osakunnittain, ilmennyt mitään korkeampia rientoja. Pohjalaisella osakunnalla oli tosin jo jäsentensä joukossa vastaisuuden suurmiehiä: J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J. Nervander, joista viimeksimainittu tuli kuraattoriksi 1829, mutta toistaiseksi heillä ei näytä olleen, kuten muutamia vuosia myöhemmin, harrastuksena koettaa herättää uutta henkeä toveristoon. Hyvin todennäköistä on, että Stenbäck jo silloin tutustui näihin miehiin, ja erityisesti huomautettakoon, että hän sinä aikana, jonka hän asui Bergbomin luona, tuskin on voinut olla kohtaamatta Runebergia. Kuitenkaan ei hän vielä tähän aikaan liene tullut lähempään suhteeseen kenenkään kanssa heistä tai muista heidän ikäisistään ja seurustelutovereistaan. Sen voimme päättää siitä, ettei hänen koskaan mainita olleen osallisena n.s. lauantaiseuran kokouksissa, jotka alkoivat keväällä 1830. Hänen nuoruutensa ei kaiketikaan olisi ollut voittamattomana esteenä, sillä myöhemmin otettiin piiriin seitsemän vuotta nuorempi Topelius. Luultavinta on, että hän ei vielä tähän aikaan ollut kyllin tunnettu tullakseen joukkoon. Kun hän Ruotsinmatkansa jälkeen palasi Helsinkiin, tuli hän kyllä ystävällisiin väleihin Runebergin, Snellmanin, Lillen y.m. seuran jäsenten kanssa, mutta silloin hän oli liian läheisesti liittynyt toiseen ryhmään lahjakkaita nuorukaisia ruvetakseen tähän seuraan.

Kiinnittäen huomiota siihen uskonnolliseen herätykseen, jonka Stenbäck kotona oli kokenut, ja siihen aatteelliseen elämänkatsomukseen, jonka hän on lausunut julki ajatelmissaan, tuskin erehdymme olettaessamme, että hän näinä kahtena vuotena vietti hiljaista elämää jakaen aikansa opintoihin ja seurusteluun samanikäisten ystäviensä kanssa. Niistä mainittakoon tässä ainoastaan Kustaa Adlercreutz, joka luultavasti ystävyydestä Stenbäck-veljeksiin oli tullut Pohjalaiseen osakuntaan, vaikka hänellä synnyinpaikkaansa katsoen ei ollut siihen aihetta (veli Kaarle Adlercreutz oli setänsä välityksellä siirtynyt ruotsalaiseen sotapalvelukseen), sekä Johan Jakob Östring, joka tuli ylioppilaaksi syksyllä 1829. Viimeksimainittu jäi myös kevätlukukaudeksi 1830 Helsinkiin, ja juuri tähän aikaan sai alkunsa se ystävyys, josta Stenbäck niin lämpimästi on laulanut. Siitä todistaa runoelma "Hyvää huomenta", joka kirjoitettiin keväällä 1832 ja ilmeisesti viittaa aikaisempaan yhdessäoloon.

Kirjalliset jäljet tältä ajalta ovat vähäpätöisiä. Maaliskuun 17 p. 1830 Stenbäck esitti Pohjalaisen osakunnan kokouksessa, joka pidettiin filosofisessa oppisalissa, 12 teesiä tarkastettavaksi. Silloisen tavan mukaan olivat teesit, paitsi kahta viimeistä, latinaksi kirjoitetut. Yhdestoista oli nimittäin sitaatti Jean Paulista ja kahdestoista Elgströmin distikoni:

Alkuperäiset teesit ovat enemmän tai vähemmän tarkkoja käännöksiä eri "ajatelmista" vuodelta 1828. Kahdessa on uskonnollinen sisällys, neljässä kirjallinen tai esteettinen, muut taas ovat hajanaisia mietelmiä.

Tietenkään nuori runoilija ei jättänyt lyyransa kieliä ruostumaan. Kuitenkaan ei ole paljon jäljellä siitä, mitä hän näinä vuosina runoili. Ainoastaan kesältä 1830 on kaksi pientä tilapäärunoelmaa säilynyt, joista toinen, kirjoitettu heinäkuussa, on otettu runoelmain joukkoon nimellä "Lemmikki". Tämä runoilijan yhdeksäntenätoista vuotena syntynyt, ajatukseltaan ja muodoltaan kauniisti suoritettu runoelma on siten vanhin niistä, jotka hän on katsonut julkaisukelpoisiksi, ja kun vertaa sitä edellä puheina olleihin säkeihin "Charlottelle", täytyy myöntää, että edistys on suuri. Toinen runoelma, merkitty 6 p. syyskuuta kirjoitetuksi, on taas hyvin heikko, oikeaa riimisepustusta, omistettu eräälle ystävälle, joka matkustaa pois "iloisen päivän" päätyttyä. Ystävää kehoitetaan nauttimaan niin kauan kuin ilo kestää —

Varrottuna tulet huvituksiin, sinua kaivataan, jos jäät tulematta; kaivattu olet sinä iloisten impien leikeissä, kaivattu poikain parvessa.]

Se on sävel, joka tuntuu meistä aivan vieraalta Stenbäckin kanteleelle, ja epävarmaa on, onko hän sillä alalla sepittänyt mitään arvokasta, mutta siitä näkyy kuitenkin, että hänelläkin on ollut huoleton aikansa, jolloin hän on hyväksynyt lauselman, jonka hän on asettanut runonsa alkuun:

Jo muutamia viikkoja myöhemmin oli mieliala muuttunut.

* * * * *

Stenbäckin halu päästä matkustamaan Ruotsiin ja opiskelemaan jonkun aikaa Upsalassa ei ollut Helsingissä haihtunut, vaan hän otti 19 p. elokuuta 1830 erokirjan yliopistosta siirtyäkseen sinne. Ensimmäisessä niistä neljästä runoelmasta, joilla runokokoelmassa on yhteisenä päällekirjoituksena "Matkamuistoja", on runoilija kuvannut tunteitaan kotimaasta lähtiessä. Hän ei laula "jäähyväisiään" iloisella mielellä. Hän on näkevinään lapsuuden rannan hiljaisten metsien viittaavan lähtijää palaamaan, ja hän kysyy itseltään, mitä hän etsii kaukaa maailmasta:

"Ajatusten usvasta" häämöttää pelko, että hän ei ole löytävä sitä, mitä etsii. Toinen runoelma, "Tukholma", osoittaakin, että se surunvoittoinen tunnelma, joka on ensimmäisen tuntomerkkinä, on muuttunut pettymyksen ja harhatoivon tunteeksi, niin pian kuin hän on ennättänyt silmäillä ympärilleen Ruotsin maalla. Ei tosin tunneta, kuinka pian Tukholmaan tulonsa jälkeen hän on kirjoittanut säkeet, mutta joka tapauksessa niiden pääasiassa täytyy kuvastaa ensimmäistä vaikutusta. Lapsuudenlaaksossaan hän oli uneksinut kuninkaasta, joka kultainen kruunu päässään istuu valtasalissa, Kustaa Vaasasta, joka antoi "maineen levon" maalleen, Kustaa Aadolfista ja hänen sotureistaan, suuruudesta elämässä ja sanoissa, mutta todellisuudessa hän kyllä näki elävän kuninkaan sekä muinaisten suurten kuningasten kuvapatsaat, mutta hän ei nähnyt kruunua eikä suuruutta, vaan – "kansan pikku askareissaan hajanaisin mielin". Runoelma on selvästi syntynyt lohduttomana hetkenä, jolloin hän stroofien epigrammimaisessa loppusäkeessä on tullut vaihetellen toistaneeksi viimeistä säettä Uhlandin balladista "Linna meren rannalla": Die Jungfrau sah ich nicht!

Kolmannessa runoelmassa, "Tervehdys Upsalalle", runoilija antaa meidän silmätä vielä syvemmälle sydämeensä. Hän tervehtii maankuulua kaupunkia, Sveanmaan sydäntä, joka on vetänyt hänet tykönsä, mutta hän tekee sen murhemielisenä, sillä hän ikävöi takaisin kotia, äitinsä majaan (alkujaan: isän majaan), joka on täynnä rakkaita olentoja, iloa ja lempeä. Ja sitten saamme tietää, että kaupunki on houkutellut häntä lumoavalla äänellä, joka puhui laulusta ja elämän uljuudesta vapaissa rinnoissa.

Hän oli silloin seurannut tuota kaihoa "riehuvan rintansa" syvyydessä ja jättänyt kodin ja ystävät sekä kysyy, mitä kaupungilla on antaa sen korvaukseksi:

Bor ljuset här? bor sången här? Och bor det friska lifvet här?

Upsalassakin vaikuttaa häneen syvimmin menneen suuruuden tunne, ja hän lopettaa runoelman toistettuun kysymykseen, elääkö vielä suuri, ylpeä voima poikien povissa?

Lokakuun 20 p. 1830 allekirjoitti P. D. A. Atterbom filosofisen tiedekunnan dekanuksena Lauri Stenbäckin ylioppilaskirjan, ja hänet kirjoitettiin silloin yliopiston matrikkeliin. Hän pääsi siten heti ainakin ulkopuolisesti lähestymään ruotsalaisen laulun suurmiestä, jonka runoelmaa "Lycksalighetens ö" hän jo koulussa oli ihaillut, ja toisena hän kohtasi yliopiston silloisen rehtorin, E. G. Geijerin. Lähes kaksi vuotta, s.o. kevätlukukauden alkuun 1832, Stenbäck oli ruotsalaisena ylioppilaana. Mutta kaikeksi ikäväksi tiedämme perin vähän tästä osasta hänen elämäänsä. Ei ainoakaan hänen Ruotsista kirjoittamistaan kirjeistä ole säilynyt, ja niiden sisällyksestä muistetaan vain, että hän alati kirjoitti ikävästään kotiinsa ja niiden rakastettujen luo, jotka hän sinne oli jättänyt. Runoelmissa taas, jotka suoranaisesti ovat aiheutuneet Upsalan ylioppilaselämästä, on olemassa ainoastaan yksi iloisessa seurassa 11 p. joulukuuta 1830 improvisatsionin tapaisesti syntynyt maljaruno "Skål för den ädla, den härliga Norden". Niin ollen ei ole ollut muuta neuvoa kuin silloisesta sanomalehdistöstä, etupäässä politiikkaa ja kirjallisuutta käsittelevästä "Correspondenten" lehdestä, joka alussa joulukuuta 1830 alkoi ilmestyä Upsalassa 3-numeroisena viikossa, koettaa koota muutamia valonpilkahduksia Stenbäckin ruotsalaisen ylioppilasajan valaisemiseksi, eikä se ole tapahtunut aivan menestyksettä.

Muutamia viikkoja Stenbäckin kirjoittamisesta yliopistoon vietettiin Upsalassa tuhatvuotisjuhla muistoksi kristinopin tulosta Svithiodiin ja sen yhteydessä muistojuhla Augsburgin tunnustuksen esittämisestä Kaarle V: lle 300 vuotta sekä Kustaa Aadolfin menosta Saksaan 200 vuotta aikaisemmin. Lavean ohjelman suorittamiseen meni neljä päivää, 28, 29 ja 30 p. marrask. sekä 1 p. jouluk. Yliopiston juhlaan oli Geijer sepittänyt kutsumuskirjoituksen, ja siinä esitettiin Häffnerin sepittämä kantaatti, jonka sanat olivat Zeipelin kirjoittamat. Juhla alkoi juhlallisella jumalanpalveluksella Kolminaisuuden kirkossa, jonne virastot, porvaristo, ylioppilaat ja koulunuoriso kulkivat saatossa, ja päättyi ruotsiksi ja latinaksi pidettyihin akateemisiin puheisiin sekä vietettiin "kuninkaan säätämässä muodossa" sillä poikkeuksella, että ylioppilaat tuntemattomasta syystä jättivät tuomiokirkon tornista laulamatta virren: Bereden väg för Herran. Tämä suurenmoinen juhla, joka koski myöskin Suomelle kalliita muistoja, oli epäilemättä omansa herättämään Stenbäckin harrasta mielenkiintoa, jota paitsi tilaisuus tarjosi vieraalle paljon uutta nähtävää. Muun muassa mainittakoon, että perintöprinssi Oskar juhlan vuoksi oleskeli useita päiviä Upsalassa ja sillä aikaa tuli yliopiston sekä opettajain että opiskelijain yhteyteen.

Jos kysymme, mikä muutoin saattoi herättää opiskelevan nuorison harrastusta siihen aikaan, jolloin Stenbäck oleskeli Upsalassa, niin ei tarvitse epäröidä vastausta. Kirjalliset kysymykset eivät varmaankaan sitä tehneet, sillä tähän aikaan vallitsi lepo Ruotsin parnassolla, sittenkuin pitkäaikainen sota romantikkojen ja akateemikkojen välillä 20-luvulla vihdoin oli lakannut. Suurten runoilijani maine oli vakaantunut ja saattoi sitä vähemmän tulla väittelyn alaiseksi, kun ei kukaan heistä tähän aikaan julkaissut uusia runoelmia. Almqvist taas julkaisi vasta 1832 ensimmäisen osan "Törnrosens bok" teostansa. Correspondentenin kirjallinen osasto onkin verrattain vähäarvoinen. Siinä tavataan heikkoja alkuperäisrunoelmia ja hyvin vähän merkitseviä arvosteluja yhtä mitättömistä kirjallisista tuotteista. Sen sijaan tarjosi valtiollinen osasto ja varsinkin ulkomaita koskeva perin jännittävää lukemista. Uutiset vallankumousliikkeistä, joita ympäri Eurooppaa seurasi Ranskan heinäkuunvallankumouksen jälkeen, ja ennen kaikkea marraskuusta 1830 lokakuuhun 1831 kestänyt Puolan kapina kiinnittivät suuresti yleisön mieltä eikä vähimmin opiskelevan nuorison. Useita kirjoituksia voisi sanomalehdestä ottaa tämän todisteeksi. Ylioppilaat tunsivat mitä lämpimintä osanottoa puolalaisia kohtaan, ja kun kolkkona syyspäivänä sanoma kapinan kukistamisesta saapui, "huomattiin ylioppilaiden joukossa surullinen ja levoton mieliala". Suruharsoja ripustettiin ikkunoihin, ja luentosalien oviin sekä muihin paikkoihin kiinnitettiin kehoitus ylioppilaille kokoontua klo 6 illalla torille laulamaan tilaisuuteen sepitettyjä säkeitä, jotka koskivat Puolan kohtaloa. Tämän johdosta kokoontui nuorisoa lukuisammin "kuin mitä tuskin milloinkaan oli nähty", vaikka sää oli hyvin epäsuotuisa. Kuuluvalla äänellä luettiin säkeet lyhdyn valossa ja laulettiin sitten sävelellä: O, yngling, om du hjärta har. Sitten kuljettiin laulaen Linnamäelle ja Kustaa I: n muistopatsaan edessä laulettiin "ne sanat, joilta sen päivän säkeet olivat lainanneet sävelensä". Sitten huudettiin: "Eläköön niiden suurten miesten muisto, jotka ovat kaatuneet vapauden puolesta!" jota tuliset hurraahuudot seurasivat. Joukossa nähtiin myöskin useimmat professorit. Sitten kulkue palasi jälleen vapauden marsseja laulaen torille, missä erottiin.

Maaliskuussa 1831 sanomalehti avasi erityisen osaston "Suomen uutisia", joka kuitenkin jäi hyvin laihaksi ja usein kokonaan puuttui. Sitä paitsi oltiin niin varovaisia, että esim. uutinen tunnetusta kohtauksesta Helsingissä 16 p. jouluk. 1830, jolloin eräässä ylioppilasseurassa muuan ylioppilas iloisella tuulella ehdotti puolalaisten maljan, ei saanut sijaa mainitussa osastossa, vaan aloitettiin se sanoilla: "Eräässä, ei kaukaisessa yliopistossa" j.n.e. Ulkomaalaisista lehdistä otettiin perättömiä uutisia Suomessa yltyvästä levottomuudesta, että muka kapina oli ollut syttymäisillään y.m. Myöskin ne raa'at vallattomuudet, joita tehtiin venäläisenä pääsiäisyönä 1 p. toukok. 1831, mainitaan kapinallisen mieltenkuohun ilmaukseksi. [Näistä tapauksista ks. Th. Rein, Juhana Vilhelm Snellman, I.]

Minusta on ollut syytä mainita kaikki tämä, koska siitä levottomuudesta, jonka valtiolliset tapaukset herättivät opiskelevassa nuorisossa, voi päättää, että aika ei juuri ollut omansa tekemään Stenbäckin Upsalassa oloa sellaiseksi kuin hän sen oli kuvitellut. Valtiollinen suunpieksäntä kukoisti enemmän kuin "laulu", joka oli lähinnä hänen sydäntään, jota paitsi ei myöskään sellainen kiihtymys, jota politiikka herättää, hyvin vastannut sitä "raikasta elämää", jonka hän toivoi siellä kohtaavansa. Edelleen voi sanoa, että huolestuttavat kotimaan uutiset varmaankin, vaikka hän saikin kirjeissä rauhoittavia tietoja, tekivät ulkomaalla oleskelun tuskalliseksi. Ken sitä on kokenut, myöntää varmaankin, että silloin mieluimmin soisi olevansa isänmaan pohjalla, kun ajat ovat uhkaavat.

Kuitenkaan ei puutu todisteita siitä, että Stenbäckiäkin yleinen valtiollinen harrastus veti mukaansa. Hän on itse antanut muutamia kirjoituksia Correspondenteniin, joilla tässä yhteydessä, on merkityksensä.

Lopulla vuotta 1831 tapaamme ensi kerran Stenbäckin nimimerkin tässä lehdessä. Numeron 83 (12 p. jouluk.) aloittaa runoelma "Salongscen", käännös Anastasius Grünin äsken ilmestyneestä kuuluisasta kokoelmasta valtiollista tendenssilyriikkaa "Spaziergänge eines Wiener Poeten". Runoelma kuvaa kepeän ironisesti, kuinka kaikkivaltias Metternich miellyttävän kohteliaana liikkuu ihailevien vierastensa kesken loistavassa salongissaan, sillä aikaa kuin eräs "holhokki parka", Itävallan kansa, seisoo ja odottaa salin oven ulkopuolella nöyrä rukous huulillaan: "Enkö kuitenkin saisi olla hieman vapaa?" Käännös ei ole läheskään niin oivallinen kuin ne, jotka tunnemme runokokoelmasta. Kolmas stroofi lopusta on kokonaan jätetty pois, ja kahdesta viimeisestä ei käy täysin selville, että rukoilija on koko kansa eikä yksityinen henkilö. Joka tapauksessa on runoelman valinta kuvaava.

Numerossa 86 tavataan edelleen samalta nimimerkiltä "Fragment af Heine". Kappale on käännös XXIX luvusta runoilijan italialaisia "matkakuvia" ja sisältää mietelmiä Napoleonista sekä ajan vapaus- ja tasa-arvoisuuspyrinnöistä, jotka mietelmät ovat aiheutuneet käynnistä Marengon taistelukentällä. Heine alkaa ylistämällä Napoleonin neroa, mutta tuomitsee hänen tekonsa ja etupäässä sen, että hän 18 p. Brumaire-kuuta petti vapauden. Tähän tekoon saattoi hänet salainen taipumus aristokratiaan, ja sen vuoksi oli suuren suuri erehdys, että Euroopan ylimystö Englannin edustamana verisellä vihalla soti häntä vastaan. Sitten sanotaan, että "kansallisuus" on lahonnut ja kulunut [!] – ei ole enää olemassa kansoja Euroopassa, ainoastaan puolueita. Valtiopolitiikan rinnalla runoilija näkee puoluepolitiikan, jota hän, sen vuoksi että sen harrastukset ovat henkisempää laatua, tahtoisi nimittää hengen politiikaksi (Geisterpolitik). Tämä politiikka ilmenee kahden suuren puoluejoukon taistelussa ajan suuresta kysymyksestä, joka ei ole ainoastaan yksityisten sorrettujen kansallisuuksien, vaan koko Euroopan vapauttaminen "etuoikeutettujen, ylimystön talutusnuorasta". Heine ylistää ranskalaisia siitä, että he ovat aloittaneet taistelun tasa-arvoisuuden puolesta, ja lausuu lopuksi muun muassa seuraavat sanat: "Kukin aika uskoo, että sen taistelu on tärkein kaikista; se on ajan varsinainen usko, siitä se elää ja kuolee; niin tahdomme mekin elää ja kuolla tässä vapauden uskonnossa, joka kenties enemmän ansaitsee uskonnon nimen kuin tuo ontto, nukkunut sielukummitus, jota vielä on tapana uskonnoksi nimittää."

Huomattakoon, että Stenbäck vastalauseetta on kääntänyt viimeksi siteeratun lauseen, panematta siihen kuitenkaan kovin suurta painoa. Että hänen mieleensä olivat vaikuttaneet Heinen poliittiset ajatukset eikä hyökkäys uskontoa vastaan, käy ilmi pitemmästä poliittisesta kirjoituksesta, joka otsakkeella "Valtiollisia mietelmiä, joulukuun lopulla 1831" on painettuna 10: nteen n: oon 18 p. 1832. Kirjoitus on, luultavasti sen salaamiseksi, että kirjoittaja oli suomalainen, [Kuinka niitä suomalaisia, jotka tähän aikaan oleskelivat Ruotsissa, pidettiin silmällä, näkyy seuraavasta esimerkistä. Fredr. Cygnaeus aikoi 1831 matkustaa Ruotsin kautta Englantiin. Mutta hän pysähtyikin ensinmainittuun maahan ja oleskeli syksyllä Upsalassa. Siellä hän sai N. A. Gyldénin kautta mainitsemattomalta taholta annetun varoituksen oleskelemasta kauemmin Ruotsissa, missä myötätuntoisuuden osanotto Puolaa kohtaan oli niin lämmin. Ks. E. Nervander, Minne af Fredr. Cygnaeus, s. 85.] nimimerkitön, mutta kuitenkin varmasti Stenbäckin tekemä, sillä hänen jälkeenjääneissä papereissaan on melkoinen katkelma sen konseptia. Tämä kirjoitus, merkittävä todiste siitä, kuinka ajan valtiolliset kysymykset olivat sytyttäneet Stenbäckin innokkaan mielen, on kirjoitettu nuorekkaaseen tyyliin, joka toisinaan muistuttaa "ajatelmia" vuodelta 1828. Itse ajatusjuoksuun ovat Heinen edelläsiteeratut sanat suuresti vaikuttaneet. Hän aloittaa lyhyesti kuvaten Ranskan suurta vallankumousta, merkkiä ihmiskunnan vapautussotaan, ja johtuu sitten Napoleoniin. "Näistä vallankumouksen rajuista aalloista nousi Napoleon, tuo ihana mies, jonka ajatukset olivat suunnattoman suuret ja jonka kaikki teot vaikuttivat juuria myöten, – tuo jättimäinen uudistaja, jonka suuruuden edessä meidän vähäisyytemme säpsähtää. Hänellä oli kyllin yli-inhimillinen voima tyynnyttää pauhaavia aaltoja ja hillitä sekasortoisia joukkoja." – Napoleon "olisi varmaankin puhtaammassa muodossa elvyttänyt aristokratian ja despotismin sekä saattanut kansat vapaaehtoisesti polvistumaan niiden eteen[!]. Mutta kohtalo, kaitselmus, ajanhenki, uusi aika, tai miksi sitä nimitettäneenkin, kukisti hänet; se nosti häntä vastaan hänen luonnollisen liittolaisensa aristokratian, joka ihmisyydelle onnellisessa erehdyksessä ikuiseksi häviökseen liittyi kansojen kanssa taistelemaan tuon mahtavan miehen persoonallista tarmoa ja voimaa vastaan." – Aristokratia ja despotismi luulivat voittonsa täydelliseksi, kun olot olivat palautuneet vanhoilleen, mutta "kansojen yleinen riemu Napoleonin kukistumisesta oli valhe", rauha oli keinotekoista horrosta, väsähtämistä. Heinäkuun vallankumous osoitti, että vapaus ei ainiaksi ollut laskenut aseitaan, mutta mitä oli maailma voittanut tällä vallankumouksella ja muilla, jotka sen aiheuttamina syntyivät? Tekijä puhkee valittamaan: "Sinun heinäkuunpäiväsi, Ranska, olivat täynnänsä aamunriemua, mutta miksi nukuit jälleen? Vapauden kukka oli puhkeamaisillaan, mutta miksi jätit sen kuihtumaan doktrinäärien ja oikean keskitien huostaan? Kansa hehkui jaloa intoa, rohkeaa innostusta pyhän asian puolesta ja taisteli arvokkaasti kauneinta taistelua, mitä koskaan on käyty, mutta kuka on korjannut sen hedelmät?" – Sitten seuraa seikkaperäisempi silmäys Ranskan valtiollisiin oloihin ja henkilöihin ja eurooppalaisen sodan mahdollisuuteen Venäjää, "tuota antiliberaalisuuden ritaria", vastaan. Kirjoittaja ei usko sotaa mahdolliseksi, mutta ei katso myöskään valitettavaksi, jos se syttyisi. Se näet välttämättömästi jouduttaisi vapaamielisyyden voittoa – "yleisen mielipiteen voima on korkeampi kuin pistimien, ja vapauden puolustajia olisi maasta nousemalla nouseva". Sen jälkeen käännettyään huomionsa Englannin politiikkaan hän päättää kirjoituksensa seuraavilla sanoilla vuodesta 1831, joissa runoilija yht'äkkiä astuu valtiollisen tuulenpieksäjän sijalle:

"Monet rohkeat toiveet tervehtivät sitä vuotta, joka äsken on nukkunut menneisyyteen. Vaipukoon se iäiseen lepoon. Lempeän illan tyven lepää entisyyden yli, kaikki muistot loistavat korkeamman valaistuksen hohteessa ja ovat meille kahta tutumpia ja rakkaampia; me seisomme hiljaisessa surussa ja syvässä vakavuudessa toiveittemme haudalla. Ah! elämä on yhtämittaista hautausta, sen vuoksi meidät valtaa sen ääretön tuska ja yllättää sen vakavuus, mutta sinä, oi taivaallinen toivo, sinä luot aina päivänpaistettasi haudoille. Emme kestäisi muiston synkkää, ainaista hautaussoittoa, jolleivät toivon ystävälliset kevättuulet alituisesti kuiskaisi ympärillämme elämän halua ja rohkeutta. Varsinkin jokaisessa uudessa ajankäänteessä viettää toivo juhlaa ja leikkii kanssamme niinkuin enkelit lasten kanssa. Iloitkaamme siitä!"

Paitsi tätä kirjoitusta, jossa hieman kummaksuen näemme Stenbäckin esiintyvän politikoitsevana Heinen toistajana ja Napoleonin ihailijana, on samassa lehdessä vielä kaksi runollista avustetta Stenbäckin kynästä. Jouluk. 29 p. 1831 oli siinä luettavana "Tervehdys Upsalalle", jonka yläotsakkeena oli "Matkamuistoja" sekä numero 4. Numero osoittaa, että runoilija tähän aikaan oli kirjoittanut kaikki ryhmän runoelmat, joista myöskin "Skon luostari", jota ei vielä ole mainittu, väreilee samaa surunvoittoista tunnelmaa kuin muutkin. Siinäkin runoilijan mielen täyttää ahdistus hänen silmätessään menneen suuruudenajan muistoja, eikä hän löydä mitään lohtua todellisuudesta. Viimeisen kerran on nähtävänä Stenbäckin antama avustus ruotsalaisessa sanomalehdessä 23 p. kesäkuuta 1832 (n: o 104). Se on runoelma "Hyvää huomenta", omistettu "Johannekselle". Että tämä juhannusaattona julkaistu tervehdys tarkoitti runoilijan ystävää Östringiä, on epäilemätöntä, vaikka hänellä oli myöskin tapana sanoa vanhempaa veljeänsä Johannekseksi. Hän on lähtenyt kävelylle ihanana kevätaamuna, ja kultainen valo, vapaa, lämmin tuuli herättävät hänen elämänhalunsa ja intonsa —

hänen mieleensä johtuu, kuinka hän muinoin ystävän keralla on uneksinut uljaista mainetöistä ja vannonut jakavansa elämän riemut ja tuskat tasan hänen kanssaan. Raskas tunnelma, joka painostaa matkamuistoja, on pois puhallettu, ja runoilija laulaa täynnä riemua:

Milloin ja missä runoelma, joka parissa kohden muistuttaa Oresteen ja Pyladeen ystävyyden kuvausta Goethen Ifigeneiassa, on kirjoitettu, on tietymätöntä. On näet merkitty Stenbäck jo 9 p. helmik. eronneeksi Upsalan yliopistosta, mutta ei tunneta, kuinka pian sen jälkeen hän palasi kotia. Kenties hän viipyi kevään loppuun Tukholmassa ja kirjoitti nuo säkeet siellä, tai ne syntyivät Vöyrillä hänen kotia tultuaan. Loppusanat näyttävät viittaavan jälkimmäiseen, mutta miksi hän olisi lähettänyt runoelman meren taa painettavaksi?

Olemme tulleet Stenbäckin Upsalassaolo-ajan loppuun. Se mitä on kerrottu ei vastusta laisinkaan Essenin tiedonantoa, että sikäläiset vuodet samoinkuin sen edelliset ja aluksi seuraavatkin Helsingissä olivat omistetut "humaniorain" lukemiselle ja toverielämälle. Voimme arvata, että Stenbäck tällä aikaa teki mieltäkiinnittäviä tuttavuuksia; mutta merkillistä on kuitenkin, että traditsioni ei tiedä, eikä runoelmista ilmene, että hän Upsalassa olisi tehnyt mitään kestävämpää ystävyydenliittoa. Tämä antaa meille aihetta vielä viivähtää hetkisen siinä pettymyksessä ja tyhjiin menneessä toivossa Ruotsiin nähden, jonka matkamuistot niin selvästi lausuvat ilmi.

Selitys siihen, että Stenbäck ei ruotsalaisista löytänyt mitä haki, on kaiketi lähinnä siinä, että hän hehkuvassa runoilijakuvittelussaan oli luullut siellä kohtaavansa suuruutta ja loistoa, jommoista todellisuuden oli mahdoton tarjota. Mutta älköön luettako kaikkea runoilijaluonteen syyksi. Ansaitsee näet ottaa huomioon, että Stenbäck ei ollut ainoa, joka siten tunsi itsensä pettyneeksi. Päinvastoin näkyvät lahjakkaat nuoret suomalaiset ensimmäisinä vuosikymmeninä Ruotsista eroamisen jälkeen yleensä tulleen samaan kokemukseen, ja se on psykologisesti selitettävissä. Kun Suomi oli ikäänkuin lamautunut väkivaltaisen irtirepäisyn jälkeen, kun täällä kotona vielä ei ollut alkanut orastaa mitään itsenäistä kirjallista eikä kansallista elämää, toivoivat ne nuoret suomalaiset, jotka lähtivät Ruotsiin, sieltä löytävänsä kaiken, mitä he täällä kaipasivat, ja vielä lisäksi olojemme täydellistä ymmärtämistä. Mutta tavallista näyttää olleen, että tämä toivo petti – ja mieli jäi ankeaksi ja vierastavaksi, vaikka pettymys ei purkautunutkaan koviksi sanoiksi. Tämän todisteeksi voi mainita seuraavia esimerkkejä. Eräässä kirjeessä, jonka tunnettu suomalainen runoilija Abraham Poppius helmikuussa 1818 kirjoitti A. J. Sjögrenille, kerrotaan muun muassa, kuinka Pippingsköld, toinen suomalainen, joka samaan aikaan kuin kirjeen tekijä opiskeli Upsalassa, usein laski pilaa niistä käsityksistä, joita ruotsalaisilla oli suomalaisista ja venäläisistä, ja kuinka heidän mielestään muka ainoastaan Ruotsi ja Saksa merkitsivät jotakin. Poppius katsoo tämän osoittavan suurta kiittämättömyyttä Suomea kohtaan ja jatkaa: "Sen vuoksi ei kukaan rehellinen suomalainen voi rakastaa tätä kiittämätöntä, velttoa, heikkohermoista, köyhää, puolueineen itseänsä raatelevaa, esi-isiensä suurtöillä kerskailevaa ja niihin luottavaa Ruotsia", sekä lisää seuraavassa kirjeessä: "Tahtoisimme ainakin osoittaa ruotsalaisille, että voimme tulla toimeen ilman heidän kieltään ja tapojaan, jopa ilman heidän Thoriaan ja Odiniaan, jotka he olisivat osanneet varsin isällisesti istuttaa meihin – jos olisivat vähemmin halveksineet meitä ja meidän kieltämme emintimä-aikanaan." – Tähän esimerkkiin Stenbäckin matkaa aikaisemmalta ajalta voi lisätä toisen myöhemmältä ajalta, tarkoitan Topeliuksen saamaa vaikutusta, kun hän 1843 ensi kerran kävi Ruotsissa. Samoinkuin vanhempi runoilijaveljensä, vaikka lempeämmin, laulaa hänkin Ruotsin suuresta muinaisuudesta, joka uinuu marmorihaudoissa tai seisoo toreilla vaskivarustuksissaan, ja kuinka hän suruisena kääntyessään haudoilta pois turhaan etsii suuruutta elämästä:

Ja muistelmissaan omasta elämäkerrastaan hän tunnustaa Ruotsinmatkansa vaikuttaneen, että hän sen jälkeen alkoi tuntea harrastusta suomalaista kansallisuutta ja sen kieltä kohtaan.

Näiden toisten suomalaisten antamien lausuntojen valossa täytyy Stenbäckin matkamuistoille antaa pelkkää yksityiskäsitystä suurempi merkitys. Samalla kuin ne lausuvat ilmi sen tuskan, jota yksityinen runoilijasydän tunsi, kun todellisuus tylyllä kädellä rikkoi sen tuulentuvat, ovat ne merkkinä siitä käännetilasta, jossa Suomen kansa siihen aikaan oli, sille kun vähitellen selveni, että kansan täytyy elää omaa elämäänsä – jos sen ollenkaan on mieli elää.

* * * * *

Tultuaan kotia Ruotsista Stenbäck nautti täysin siemauksin kauan kaivattua onnea saada elää omaistensa piirissä, ja hän jäi myöskin syyslukukaudeksi Vöyrille. Yhtenä syynä siihen, että hän ylioppilasaikanaan tuon tuostakin vietti lukukauden kotonaan, oli epäilemättä se, että hän samoinkuin toisetkin veljet sai kaiken ylläpidon isältään. Tosin olivat elatuskustannukset yliopistossa-olijalle siihen aikaan verrattomasti pienemmät kuin nyt, mutta kun ajoittain kaikki kolme poikaa yhtä aikaa oleskelivat siellä, kävi se kylläkin tuntuvaksi. Kuitenkin oli vanhin kevätlukukauden lopussa 1831 palattuaan Upsalasta seuraavana syksynä vihityttänyt itsensä papiksi, ja sitä seuraavana kevätlukukautena oli keskimmäinenkin veljeksistä suorittanut jumaluusopillisen päästötutkintonsa. Viimeksimainittu oli aloittanut papintoimensa isänsä apulaisena.

Kevätlukukaudeksi 1833 Stenbäck matkusti Helsinkiin, missä hän sai asunnon kamreeri von Bonsdorffin luona Kruununhaassa ja kirjoittautui jälleen yliopistoon.

Olot yliopistossa ja varsinkin Pohjalaisessa osakunnassa, johon Stenbäck taas tuli, olivat olennaisesti muuttuneet niinä kahtena ja puolena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Kesäkuun 19 p. 1832 oli korkeakoulu vihkinyt uuden kauniin talonsa Senaatintorin varrella juhlallisuudella, johon oli yhdistetty ensimmäinen promotsioni, mikä pidettiin juhlasalissa. Mutta niin tärkeää kuin yliopiston menestykselle olikin, että se oli saanut siirtää toimintansa noihin avaroihin, valoisiin saleihin, ei ollut vähemmän tärkeää, että samalla aikaa uusi henki oli alkanut päästä valtaan ylioppilasmaailmassa. Silloin eläneiden todistuksen mukaan se ensinnä ilmeni Pohjalaisessa osakunnassa vuonna 1832, josta se vähitellen varttuen levisi muihinkin ylioppilaspiireihin. Se mies taas, josta ensimmäiset uudistusriennot lähtivät, oli Juhana Vilhelm Snellman, joka nyt, juuri tultuaan filosofian kandidaatiksi, oli alkanut ottaa tehokkaammin osaa osakuntaelämään.

Tämän luvun alussa on jo viitattu siihen, että ylioppilaselämä oli hyvin vähän mieltäylentävää. Huonoihin tapoihin, joita Turusta oli siirtynyt Helsinkiin, kuului halu juominkeihin ja tappeluihin sekä rettelöihin käsityöläisten, kisällien ja puotipalvelijain ynnä muiden ei-akateemisten yhteiskunta-ainesten kanssa. Luonteeltaan vilkasten ja kuumaveristen pohjalaisten joukossa ei tietysti ollut vähin määrä ylioppilaita, jotka hillitsemättömästi nauttivat "iloista ylioppilaselämää", käsitellen nykyhetken vaatimuksia yhtä keveästi kuin tulevaisuuden. Tämän yhteydessä oli muitakin epäjärjestyksiä ja ikävää eripuraisuutta osakunnan piirissä syntynyt. Ratkaisematta jääköön, onko tämä kaikki täysin selitetty sillä R. I. Holstin väitteellä, [Minnesteckning af J. J. Östring, 1841. Tulee usein siteerattavaksi seuraavassa.] että olot olivat muuttuneet sellaisiksi, "sittenkuin patriarkallinen ja perheenomainen suhde inspehtorin ja kuraattorin toiselta sekä osakunnan muiden jäsenten välillä toiselta puolen – suhde, joka oli tehnyt kaikki kirjoitetut säännökset tarpeettomiksi – aikojen kuluessa vähitellen oli lakannut". Kuinka hyvänsä, uudistuksia oli tarpeen, ja muutamat vanhemmat osakuntalaiset, Snellman etupäässä, ottivat sen toimekseen eli, kuten Holsti lausuu, päättivät "omin päin, aprioristen käsitteiden mukaan uudestaan järjestää osakunnan". Alku tähän tehtiin kevätlukukaudella 1832 siten, että Snellmanin laatimat kurinpitosäännöt esitettiin osakunnalle sen hyväksyttäviksi tai hylättäviksi. Sääntöjen sisällyksestä mainitsee Rein seuraavaa: [J. V. Snellman, I, s. 98.] "Alku kuuluu: 'Puolestansa hyvän esimerkin kautta auttaakseen siveellisyyden edistämistä sen kunnan keskuudessa, jonka jäseniltä isänmaa odottaa vastaista menestystään, ovat allekirjoittaneet sitoutuneet seuraavasti.' Sitten esitetään kymmenessä pykälässä, että jäsenet päättävät yliopistoaikanaan olla käymättä ravintoloissa, vielä vähemmän niissä nauttia väkijuomia, lukuunottamatta ruokapaikkoja, joissa viiniäkin ateriaksi olkoon sallittu. Täten tehdyt säästöt oli käytettävä voimistelun hankkimiseksi osakuntalaisille. Osakuntahuoneissa saisi pitää kokouksia, joissa kohtuulliset juomingit olisivat luvallisia ja esitelmiä tulisi pitää, ei kuitenkaan useammin kuin kerran lukukaudessa. Kokouksissa ei lyödä korttia; kiivasta sananvaihtoa ei sallita."

Väittelyä näistä säännöksistä jatkettiin innokkaasti vielä syyslukukaudella, ja tuloksena oli niiden täydellinen hylkääminen. Syy niiden kohtaamaan vastustukseen käy ilmi Holstin sanoista: "Kun nämä säännökset, vaikka olivat hyvin harkitut, eivät kuitenkaan olleet ilmaisuna mistään itse osakunnassa elävästä periaatteesta, vaan enemmän johtuivat yksityisestä sen piirissä vaikuttavasta henkilöstä, täytyi niiden suurimmalle osalle sen jäseniä tuntua ulkoapäin annetuilta ja pakotetuilta rajoituksilta ja siteiltä." Vastapuolueen etupäässä oli Stenbäckin ystävä Östring, "joka palavasti rakasti itsenäisyyttä ja joka kouluajaltaan oli perinyt vastenmielisyyden kaikkeen kurinpitoon" sekä kannatti "itsessään oikeaa, mutta käytännössä vaarallista lausetta: että ihmistä ei koskaan voida parantaa lain kautta". Vaikka hän ei kyvyssä vetänyt vertoja vastustajalleen, johti kuitenkin vastarinta jo mainittuun tulokseen, ja siten "lakkasi se vanhempain valta, jota vanhemmat osakuntalaiset suuremman akateemisen sivistyksensä nojalla alati olivat osakunnassa käyttäneet". Niin meni Snellmanin uudistusyritys myttyyn, mutta ainoastaan – näennäisesti. Väittely oli näet saattanut, vastustajat tekemään itsellensä selkoa siitä, mitä akateeminen vapaus oikeastaan merkitsi, ja niin kävi, että se henki, josta Snellmanin ehdotus oli lähtenyt, vähitellen sai heidätkin valtaansa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sama henki osakunnassa tullut valtaan, vaikka sääntöehdotusta ei oltu hyväksytty.

Stenbäckin palatessa Helsinkiin oli sääntökysymys jo ratkaistu, mutta se ei estänyt häntä tehokkaasti ottamasta osaa siihen korkeamman henkisyyden kannattamaan elämään, joka nyt alkoi versoa osakunnassa. Hän liittyi luonnollisesti siihen piiriin lahjakkaita nuorukaisia, jossa hänen ystävänsä Östring oli koossapitävänä, joskaan ei aina johtavana henkilönä. Tämä ryhmä pohjalaisia, johon paitsi Östringiä ja Stenbäckiä kuului Matias Aleksander Castrén, Erik Aleksander Ingman, Fredrik August Ehrström, Carl Gustaf von Essen ja Henrik Piponius, muodosti seuran, jota, vaikkapa se oli nimetön eikä ole saavuttanut mitään kuuluisuutta niinkuin lauantaiseura, kuitenkin voi katsoa sen vastineeksi. Sen jäsenet olivat kaikki nuorempia kuin Runeberg, Nervander, Snellman ja muut lauantaiseuraan kuuluvat, mutta heidän harrastuksensa aatteellisiin kysymyksiin ei ollut silti vähempi ja heidän toverielämänsä tuskin vähemmin henkevä, tuskin vähemmin hupaisan pilan ja säkenöivän sukkeluuden höystämä. Ainakin kuuluu Stenbäck vanhoilla päivillään kuvailleen tämän ylioppilaspiirin elämää sellaiseksi. Usein olivat keskustelut niin mieltäkiinnittäviä, niin hupaisia ja sukkelia, oli hän sanonut, että ne olisivat ansainneet tulla painetuiksi. Kun arvostelu koski hänen iloisinta ylioppilasaikaansa, on luonnollista, että etäinen entisyys loi siihen hohdettaan, joka vei liioitteluun, mutta luetellut nimet ovat joka tapauksessa sellaisia, ettei tarvitse tinkiä pois kovin paljoa.

Nämä toverit olivat hyvin erilaisia taipumuksiltaan ja luonteiltaan.

Östringistä on olemassa kaksi luonteenkuvausta, toinen Holstin antama, toinen Stenbäckin Holstin esityksen oikaisemiseksi.[Om "Minnesteckning af J. J. Östring af R. I. Holsti", H: fors 1841, nimim. S. Helsingfors Morgonbladissa 1842, n: ot 6-8, 24-31 p. tammik.] Molempia kuvauksia toisiinsa verratessa huomaa, että ne pikemmin täydentävät kuin vastustavat toisiaan. Erilaisuus näet johtuu perimmältään siitä, että Stenbäck arvostelee ystäväänsä myöhemmin saavuttamaltaan uskonnolliselta kannalta, joka oli Holstille vieras. Seuraavassa käytetään molempia lähteitä.

Johan Jakob Östring syntyi 22 p. toukok. 1813 Närpiön pappilassa. Hänen lapsuutensa kului, kertoo Holsti, täydellisessä kahleettomassa vapaudessa, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi tuli se tasaisuus, joka on ominaista hänen kotiseudulleen, hänen luonteensa perusjuonteeksi. Jo poikana oli hänellä sisäänpäin kääntynyt mieli ja vakava olento, samalla kuin hän myöskin saattoi päästää vapaan, hillittömän ilon valloilleen. Ankara, Östringille outo kurinpito Vaasan triviaalikoulussa ei saavuttanut tarkoitustaan hänessä, vaan hänestä tuli johtava sielu moniin koirankureihin, joille hänen kuitenkin sanotaan osanneen antaa jonkinmoista aateluutta ja joissa ilmeni ajatusta ja mielenmalttia. Ahkera hän ei ollut, mutta hyvän päänsä avulla hän oli koulun taitavimpia oppilaita ja suoritti kunnolla ylioppilastutkintonsa. Se tapahtui, kuten jo on mainittu, syyslukukaudella 1829, jolloin Stenbäck liittyi häneen. – Kuulkaamme nyt, kuinka tämä kuvaa ystävänsä luonnetta: "Östring kuului epäilemättä niihin, jotka luonto on varustanut mitä oivallisimmilla lahjoilla ja kyvyillä. Hänellä ei tosin ollut sitä, mitä sanotaan neroksi tai luovaksi hengenvoimaksi; mutta hänellä oli mitä runsaimmassa määrin selvä ja terävä ymmärrys, tavaton kyky helposti ja vaivatta käsittää ja omistaa asioita, jotka tuottavat muille mitä suurinta ponnistusta, sekä selvästi esittää niitä uudestaan. Myöskin oli hänen muistillaan se joustavuus, joka on välttämätön ehto n.s. hyvälle päälle. Mutta voisi sanoa, että hänen päänsä oli kehittynyt hänen sydämensä kustannuksella." Tämän viimeisen lauseen Stenbäck sitten selittää tavalla, joka tuntuu hämmästyttävältä ystävän suusta. Hän sanoo: "Jo lapsuudesta olivat ne suloiset siteet, jotka kiinnittävät ihmissydämiä toisiinsa, suureksi osaksi outoja hänelle; se rakkaus, joka lämpimällä alttiudella liittyy toiseen unohtaen oman itsensä – ei ollut koskaan täyttänyt häntä. Hän seurusteli mielellään toverien kanssa, mutta vähemmin tarpeesta tavata samanmielisiä sydämiä, joihin hän lämmöllä ja rakkaudella olisi voinut liittyä, kuin kuluttaakseen ikävää aikaa. – Sanalla sanoen: hyvä pää ei hänessä ollut yhdistynyt lujaan, tarmokkaaseen ja lämpimään luonteeseen." Nämä Stenbäckin sanat, tämä valitus ystävän sydämen kylmyydestä luovat jyrkän valon heidän suhteeseensa. Kylmyydellä hän kaiketi tarkoittaa sitä luonteen tasaisuutta, josta Holsti puhuu. Stenbäck ei ystävästään löytänyt sitä leimuavaa innostusta, joka oli hänelle itselleen ominaista, ja luultavasti hän usein kärsi siitä, ajattelematta että tämä erilaisuus oli kenties välttämätön ehto heidän ystävyydelleen.

Kahtena ensimmäisenä lukukautena Helsingissä Östring opiskeli kreikankieltä otaksuttavasti Stenbäckin kanssa yhdessä, joka silloin myöskin alkoi kuunnella Sjöströmin luentoja. Sen ajan, jonka jälkimmäinen vietti Upsalassa, edellinen oleskeli kotiopettajana Uudessakaarlepyyssä. Syyslukukaudeksi 1832 Östring taas tuli Helsinkiin ja saavutti huomiota oppositsionin johtajana Snellmanin kurinpitosääntöjä vastaan, tullakseen kohta sen jälkeen yhdeksi innokkaimpia puuhaajia osakunnan uudistamiseksi Snellmanin tarkoittamaan henkeen. Holstin mukaan johtui se vaikutus ja vetovoima, joka hänellä tässä puuhassaan oli tovereihinsa, tosin hänen etevästä individualiteetistaan, mutta samalla siitä, että se ei koskaan näyttäytynyt hänessä itsetietoisena, että hän ei koskaan pyrkinyt muiden yläpuolelle. Ystäväpiirin Östringiltä omaksumat harrastukset taas tarkoittivat suuremman vapauden ja itsenäisyyden levittämistä opintoihin ja osakunnan kehittämistä jonkunmoiseksi kirjalliseksi seuraksi, missä yksityiset jäsenet kykynsä mukaan ilmoittaisivat toisilleen opintojensa hedelmiä ja ajattelunsa tuloksia. Mitä hänen omiin opintoihinsa tulee, siirtyi hän klassillisesta kirjallisuudesta uudenaikaiseen, ennen kaikkea saksalaisten runoilijain teoksiin, jotka hän katsoi soveliaammiksi kuin kreikkalaisten ja roomalaisten kasvattamaan sielujamme. Mutta pian hän sai kaiketi kyllikseen niistäkin ja antautui sitten filosofian lukemiseen, varsinkin Hegelin, jonka hän omaksui rajattomalla luottamuksella, enemmän luonnollisesta hengenheimoudesta kuin syvemmän käsityksen ja mietiskelyn johdosta. – Nämä piirteet osoittavat Östringin kehitystä vuoden 1834 loppuun. Mitä sitten seurasi, näemme ensi luvusta.

Östringistä, joka ei ennättänyt saada nimeänsä tunnetuksi ylioppilaspiirien ulkopuolella, on osittain siitä syystä, osittain hänen suhteensa vuoksi Stenbäckiin ollut tarpeellista puhua laveammin; mitä muihin ystäviin tulee, voi esitys olla lyhyempi.

Matias Aleksander Castrén, nerokas kielentutkija, oli syntynyt samana vuonna kuin Östring ja oli papinpoika hänkin, mutta kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja tullut ylioppilaaksi 1830. Siinä mestarillisessa elämäkerrassa, jonka Snellman on kirjoittanut hänestä, tarkoitetaan puheenaolevaa ystäväpiiriä, kun sanotaan, että "Castrénin lähimpään seurustelupiiriin kuului muutamia nuoria miehiä, jotka etupäässä harrastivat kaunokirjallista lukemista ja joista myöskin yksi ja toinen oli antautunut kaunokirjallisiin harjoituksiin", ja että hän, joka "muutoin tähän aikaan oli itseensä sulkeutunut, heidän seurassaan oli innostava ja innokas osanottaja". Että häneltä itseltään ei puuttunut runollista kykyä, on hän osoittanut Kalevalan ruotsinnoksellaan. Edelleen mainitaan, että hän harrasti myöskin filosofian tutkimista ja otti osaa osakunnassa pidettyihin väittelyihin "filosofian puolesta pietismiä vastaan".

Erik Aleksander Ingman, maanmittarin poika, oli syntynyt Lohtajalla 1810 ja tullut ylioppilaaksi 1827. Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon 1833 hän valitsi itselleen lääketieteellisen uran, jolla hän ajan pitkään oli tekevä itsensä kuuluisaksi uranaukaisijaksi nykyaikaiselle lääketieteelliselle käsitystavalle. Mutta se ei estänyt häntä samalla ansaitsemasta sijaa suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tässä mainitsemme vain, että hän jo 1832 käänsi suomeksi Iliadin ensimmäisen laulun ja pari vuotta myöhemmin julkaisi käännöksiä Anakreonin ja Saphon lauluista, joista Helsingfors Morgonblad tiesi kertoa, että ne sekä Lönnrotin toimittama suomalaisen kansanrunouden julkaisu olivat herättäneet ulkomaisten oppineiden ansaittua huomiota. Ingmanin kirjallisuuden- ja suomenkielenharrastus liitti hänet tovereihin, joille hänen erikoisoppialansa oli aivan vieras.

Fredrik August Ehrström taas oli papinpoika kuten useimmat ystävyksistä, mutta syntynyt 1801 Luodossa ja siis melkoista vanhempi ja enemmän elämää kokenut kuin muut. Raivaten tietään läpi hädän ja puutteen hän oli ensin käynyt Vaasan merikoulun ja perämiehenä purjehtinut muutamia vuosia merillä. Erään onnettoman matkan jälkeen hän oli jälleen tarttunut kirjaan ja tullut ylioppilaaksi 1823. Hänen ilmeiset soitannolliset lahjansa ja kaunis tenoriäänensä auttoivat hänet muutamaksi aikaa saamaan laulunopettajan viran Pietarissa, mutta hän palasi sitten Helsinkiin, missä hän myöskin hankki elatuksensa laulunopetuksella, ollen edelleen kirjoitettuna ylioppilaaksi yliopistoon. Nyt puheena olevaan aikaan hänen nimensä tuli tunnetuksi ympäri maata niiden sävelmien kautta, joita hän sepitti "Lähteeseen", "Joutseneen" ja muihin Runebergin runoelmiin, sävelmien, jotka vielä tänäkin päivänä ovat tunnetut ja rakastetut mitä laajimmissa piireissä. Elinvoimallaan todistavat nämä sävelmät – ensimmäinen yksinkertainen taidemusiikki, mikä meillä on kaikunut kotimaiselta pohjalta – kuinka alkuperäiset Ehrströmin lahjat olivat. Että hän liittyi Östringin piiriin, puhuu hyvää sekä siitä että hänestä itsestään. Snellman on kauniisti kuvannut hänen luonnettaan hänen kuolemansa jälkeen (1850) sanoen, että hän oli "oikein ajatteleva, rauhaisa, osaaottavainen kanssaihmisiä kohtaan, isänmaataan rakastava ja täynnä lämpöä kaikkea kohtaan, mikä elämässä on jaloa ja ylevää", sekä edelleen: "Ehrströmillä ei ollut suurta oppia eikä laajaperäisiä tietoja, mutta hänellä oli kaunis humaaninen sivistys, joka ilmeni lämpimänä harrastuksena kaikkea yleistä, yleisinhimillistä kohtaan."

Piirin nuorin jäsen oli Carl Gustaf von Essen, syntynyt 1815, mutta tullut ylioppilaaksi jo 1830. Stenbäckin kanssa hän oli tullut tuttavuuteen jo aikaisemmin kuin yksikään muista. Hän oli näet toinen järjestyksessä Oravaisissa asuvan luutnantti von Essenin pojista, jonka perheen läheisiä tuttavia Stenbäckit olivat. Sitä paitsi hänellä oli poikavuosinaan ollut opettajana Jonas Lagus, joka oli nainut hänen tätinsä Vöyrin pappilasta. Ylioppilaaksi tultuaan Essen oleskeli kaksi kesää kotiopettajana Laguksen luona Ylivieskassa ja tuli silloin "herätykseen". Siitä ajasta hän oli päättänyt tulla papiksi, vaikka hän samalla tahtoi saavuttaa maisterin arvon. Opinnotkin siis toivat hänet lähelle kaunokirjallisuutta harrastavia ystäviä, vaikka hänellä itsellään ei ollut runollisia lahjoja. Luonnostaan hänellä oli iloinen ja seurallinen luonne sekä tavallista runsaampi varasto sukkeluutta ja satiirista kykyä, joka ei koskaan uupunut, ei vanhuudessakaan, mutta joka nuoruuden aikana oli eloisimmillaan. Kun seuraavassa usein saamme kohdata Essenin, voi edelläsanottu riittää kuvaamaan häntä tällä aikakaudella.

Viimeiseksi jää Henrik Gabriel Piponius, josta meillä on vähimmin tietoja. Hän oli syntynyt 1812, tuli ylioppilaaksi 1830 ja filosofianmaisteriksi 1836. Häneltä ei puuttunut kirjallisia taipumuksia, ja hän julkaisi yhtä ja toista Helsingfors Morgonbladissa (1838 kirjoituksia musiikista ja muusta pakinatyyliin). Myöhemmin hän vaikutti opettajana Kokkolassa ja Oulussa; hän kuoli 1847. J. V. Snellman, jonka serkku hän oli, C. G. von Essen ja Z. Topelius lukivat Piponiuksen Pohjalaisen osakunnan parhaiden joukkoon.

Heidän läheisistään osakuntaelämää lämpimästi harrastavista tovereista mainittakoon vielä lisäksi muutamia, jotka syystä tai toisesta tulevat kuvauksessamme näkyville ja sen vuoksi voidaan katsoa kuuluviksi aineeseen: Jakob Johan Peuron, Holstin mukaan Östringin hyvä ystävä, jolla kuten viimeksimainitulla oli matrikkelissa harvinainen mainesana "spes nostratium et decus", mutta joka kuoli jo 30 p. joulukuuta 1834; Berndt Henrik Lindfors, jonka Essenin ja Piponiuksen keralla Topelius kerran lukee osakunnan "valiomiesten" joukkoon; Johan Fredrik Cajan, jonka historialliset opinnot johtivat hänet kirjoittamaan ensimmäisen Suomen historian kokeen (liitteenä Lönnrotin Mehiläiseen 1835-40); Karl Robert Ehrström, F. A. Ehrströmin nuorempi veli, kuollut piirilääkärinä Raahessa (1881), ja Rudolf Israel Holsti, Z. Topeliuksen lähimpiä ystäviä, jolla oli harvinainen taipumus filosofiaan ja joka sitä paitsi lämpimästi harrasti kirjallisuutta ja myöskin runoilua. Edellisiä vanhempi oli Aron Borg, joka tuli teologian dosentiksi ja professoriksi, mutta vaikutti sittemmin käytännöllisenä pappina, sekä Snellmanin ja Runebergin aikalaiset ja ystävät L. J. Ahlstubbe ja G H. Ståhlberg, tunnetut näiden suurmiesten elämäkerroista.

Stenbäckin toiminnasta osakunnassa vuodelta 1833 on vähän kerrottavaa. Kevätlukukausi näyttää kuluneen ilman huomattavampia uudistuskokeita miltään taholta, ja syyslukukauden hän taas oli poissa. Osakunnan pöytäkirjassa mainitaan, että Stenbäck 16 p. helmikuuta ja 9 p. maaliskuuta oli esiintynyt tavanmukaisissa väittelyharjoituksissa, edellisellä kerralla opponenttina ja jälkimmäisellä auktorina; teesejä ei kuitenkaan ole pantu muistiin. Edelleen kerrotaan niissä eräs tapahtuma, joka tarkoittanee häntä, vaikka hänen nimeään ei mainita. Huhtikuun 20 p. annettiin osakunnan puolesta kolmas vihko "Vinterblommor" kalenteria toiseksi palkinnoksi kolmen Uhlandin romanssin käännöksestä, mutta nimilippua avattaessa löydettiin kääntäjän nimen asemesta ainoastaan "kehoitus todelliseen kirjalliseen pyrkimykseen ja vapaudenrakkauteen". Strömborg [J. L. Runeberg, III, s. 239.] on katsonut todennäköiseksi, että nimetön palkinnonsaaja oli Runeberg, nojaten siihen, että kaksi päivää myöhemmin Morgonbladissa oli painettuna eräs Uhlandin romanssi, joka kahden muun keralla esiintyy hänen runoelmiensa joukossa. Mutta kun otetaan huomioon, että Runeberg tähän aikaan jo oli julkaissut ensimmäisen kokoelman runoelmia, servialaiset kansanlaulut ja "Hirvenhiihtäjät", näyttää tuskin luultavalta, että hän olisi tahtonut kilpailla kirjallisesta palkinnosta ylioppilasosakunnassa. Uhlandin runoelman käännöksen esiintyminen lehdessä ei ole myöskään kylliksi todistava. Sitävastoin on Stenbäck, joka erityisesti osoittaa kiintyneensä Uhlandin runouteen, hyvin voinut olla halukas ottamaan osaa kilpailuun – seikka, mikä, kuten saamme nähdä, uudistui pari kertaa myöhemmin. Myöskin näyttää kehoitus harrastamaan vapautta viittaavan häneen – se soi ikäänkuin kaikuna hänen vapaudeninnostuksestaan Upsalassa.

Siitä, mitä tuonnempana tulee kerrottavaksi, on ilmenevä, että Stenbäckin osanotto osakuntaelämään oli vilkkain vuonna 1834. Sitä ennen meidän on kuitenkin seuraaminen häntä kotia, missä harvinainen perhejuhla valtasi kaiken hänen huomionsa.

* * * * *

Tammikuun 16 p. 1834 oli rovasti Stenbäckin ja hänen puolisonsa hopeahääpäivä, ja lapset tahtoivat tehdä kaikkensa sen juhlistamiseksi. Katsokaamme, mitä olosuhteet myönsivät. Kaarle Fredrik, silloinen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra, oli tullut ennen joulua isän kotiin ja mennyt kihloihin neiti Ottilia von Essenin kanssa, joka äskettäin oli täyttänyt 16 vuotta, ja päätettiin, että häitä ei vietettäisi morsiamen kotona Oravaisissa, vaan Vöyrillä yllämainittuna päivänä. Marie taas oli jo aikaisemmin mennyt kihloihin Vöyrin entisen kirkkoherranapulaisen (Jonas Laguksen seuraajan), Piippolan kappalaisen Konrad Ottelinin kanssa, ja heidänkin häikseen valittiin sama päivä. Häiden lisäksi tuli vielä yhdet kihlajaiset. Janne näet oli löytänyt elämänkumppanikseen demoiselle Ulla Wegeliuksen Maalahdelta, vanhemman tyttären edellämainitusta perheestä, ja kihlaus oli julkaistava tuona suurena päivänä.

Vielä elää monta muistoa noista muhkeista kaksoishäistä, ei ainoastaan harvoissa vielä elävissä mukanaolleissa, vaan jälkeläisissäkin toisessa ja kolmannessa polvessa. Vieraita oli lukuisasti, suku ja ystävät kaikilta tahoilta olivat rientäneet lumisten kenttien halki vierasvaraiseen pappilaan. Myöskin J. V. Snellmanin sanotaan olleen läsnä Anna-sisarensa keralla. Kaupungista tuodun orkesterin soittaessa hopeasulhanen ja luutnantti von Essen johtivat tyttärensä saliin, Laihian rovasti Stenbäck toimitti vihkimisen, ilmoitti sitten kihlauksen ja puhui sen jälkeen liikuttavasti hopeamorsiusparille, molemmille vihityille pareille ja kihlatuille. Kauniit olivat morsiot olleet: Marie mustassa silkissä ja Ottilia valkeassa silkkityllissä, molemmilla kruunu ja seppele päässä sekä häilyvät valkeat sulkatöyhdöt hiuksissa. Tämä jälkimmäinen oli ajan muoti, mutta ei juuri niin, että töyhdöt olivat eri pitkät. Naisten kesken kuiskailtiin, mikä siihen oli ollut syynä. Marie oli kovaksi onnekseen saanut pienemmät ja vähemmin koristavat sulat ja pukeutuessaan päivitellyt sitä. Silloin oli tuleva käly lämminsydämisesti vaihtanut pisimmän sulkansa ystävän lyhimpään sanoen: Vaihtakaamme, niin on kummallakin samanlaiset! Muutoin häät vietettiin iloisesti, vanhaan tapaan. Ateriat tarjottiin vanhassa rakennuksessa, uudessa taas leikittiin ja tanssittiin. Mattoja oli levitetty kartanolle uudelta puolelta vanhalle, ja niiden välillä tepsuttelivat kuin metsäkanaset nuoret neitoset valkeissa puvuissaan ja kengissään.

Mutta sittenkin tuntui, kuin iloa olisi jäytänyt aavistus tulevasta ajatustapain mullistuksesta. Puolitoista vuotta aikaisemmin, elokuussa 1832, oli tohtori Wegelius Maalahdella pitänyt tyttärensä Bettyn ja Vaasan koulun kollegan, sittemmin Vaasan kappalaisen, maisteri Gustaf Henrik Schroderuksen häät, ja siellä oli Carl Gustaf von Essen, joka vast'ikään oli tullut Ylivieskasta ja heti kohta herättänyt huomiota muuttuneella olennollaan, keskellä erästä tanssia yht'äkkiä alkanut hehkuvin sanoin nuhdella suruttomasti ilveileviä ihmisiä ja intomielin puhua "ainoasta tarpeellisesta" elämässä sekä siten saanut aikaan suuren hämmästyksen ja häiriön iloisessa hääjoukossa. Tämä oli loukannut Lauri Stenbäckin sopivaisuudentunnetta, ja hän oli edeltäkäsin sanonut, ettei hän aikonut sallia, että moiset kohtaukset häiritsisivät hänen siskojensa hääiloa. Kun siis Essen-veljekset (myöskin vanhempi veli Otto oli joutunut herännäisyyden valtaan) saapuivat, otti hän heiltä lupauksen, että he eivät häiritsisi häärauhaa. Edelleen sanotaan hänen hääpäivän aamuna puhuneen kauniisti veljensä nuorelle morsiamelle elämän kauneudesta ja rakkaudesta sekä kuinka Jumala rakastaa juuri iloa ihmisissä eikä synkeyttä ja raskasmielisyyttä. Kaikki meni siis häiriöttä, lukuunottamatta yhtä ainoaa pikku tapausta. Häävierasten joukossa oli eräs salakihloissa oleva pari. Kun soitettiin tanssiin, meni sulhanen pyytämään morsiantaan, mutta sai kieltävän vastauksen. Hän hämmästyi kovin, sillä he olivat usein ennen tanssineet, ja kun morsian edelleen vakuutti, että hän ei enää koskaan tahtonut tanssia, vaan ennemmin noudattaa Jumalan tahtoa kuin ihmisten, joutui sulhanen niin pois suunniltaan, että huudahti: Olkoon sitten välimme lopussa! Morsian pysyi kuitenkin vakaana päätöksessään. – Myöhemmin tapahtui onneksi sovinto, ja kolmantena hääpäivänä, viimeisenä, ilmoitettiin kihlaus myöskin vielä koossa oleville vieraille. Tämä sulhanen oli nuori pappi, joka kohta itse oli kuuluva innokkaimpien heränneiden joukkoon; morsian taas oli yksi niistä monista nuorista, jotka Essenin sanoista Maalahden häissä olivat saaneet piston sydämeensä.

Kaksi viikkoa häiden jälkeen Kaarle Fredrik lähti nuoren vaimonsa kanssa pitkälle matkalle Lappiin. Samoinkuin Lauri oli tervehtinyt Marie-siskoaan hänen ensimmäisenä kuulutuspäivänään säkeillä ("Morsian"), jotka ovat runokokoelmassa, oli hän omistanut kälylleen runomuotoisen tervehdyksen.

* * * * *

Helmikuussa 1834 tapaamme Lauri Stenbäckin Helsingissä. Saman kuun 5 p. oli kuraattorinvaali osakunnassa. Maisteri Ståhlberg, joka vakinaisen kuraattorin Nervanderin ulkomaanmatkan aikana oli ensiksi valittu v.t. kuraattoriksi, oli näet luopunut tästä toimesta, ja Snellman valittiin nyt hänen sijaansa. Erään tuonnempana mainitun kirjeen mukaan oli Runebergilla lähinnä häntä enimmät äänet, ja hän olisi ehkä saanut ehdottoman enemmistön, elleivät useimmat olisi tienneet, että hän oli haluton vastaanottamaan tointa. 26 p. yhä samaa kuuta vietettiin tavallinen lukukausijuhla, josta tunnemme yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Paitsi osakunnan inspehtoria, professori 6. G. Hällströmiä, ja kunniajäseniä sekä muiden osakuntain edustajia olivat yliopiston rehtori, professori Pipping (ei saapuvilla juhlassa) ynnä professorit Linsén ja Ilmoni kutsutut juhlaan. Juhla alkoi sillä, että E. A. Ingman esitti suomeksi kääntämiään kohtauksia Oehlenschlägerin Correggiosta. Myöhemmin Stenbäck luki katkelman eräästä kirjoittamastaan novellista. [Niin sanotaan pöytäkirjassa ja myöskin erään samanaikuisen henkilön yksityisessä kirjeessä, mutta Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan se oli ollut käännös. Stenbäckin papereissa ei ole jälkeäkään novellista.] Illan kuluessa annettiin eroavalle v.t. kuraattorille merkiksi osakuntalaisten kiitollisuudesta komea kannella ja jalalla varustettu, hopeahelainen juomasarvi, jossa oli suomenkielinen kirjoitus:

Hänen maljaansa juotaessa laulettiin Stenbäckin tilaisuuteen sepittämät säkeet, jotka olivat pilamukailu tunnetusta laulusta: "Svearne fordomdags drucko ur horn". Laulun esitti kuoro, jonka perustaminen on myöskin merkki osakuntaelämän kohoamisesta. Muitakin maljoja juotiin, m.m. Runebergin, joka vastasi kunnianosoitukseen laveammin kuin tavallisesti. Edelleen kuului ohjelmaan Linsénin ja Ilmonin juhlallinen ottaminen osakunnan kunniajäseniksi. Mieliala tuli kaiken tämän aikana hyvin innostuneeksi – ei kuitenkaan niin paljon viinistä, sillä oli päätetty supistaa juomavaroja, ja juhla ei maksanutkaan enempää kuin kaksi taalaria mieheen. Viimeinen malja, Stenbäckin esittämä, koski yleistä veljestymistä. Tämän johdosta tulivat m.m. Runeberg ja Topelius "veljiksi". Viimeksimainitun päiväkirjan mukaan oli Runeberg, "Suomen kunnia, akatemian kaunistus ja pohjalaisten valo", selittänyt, että ehdotus koski myöskin heitä – "sen pidin kunniakkaimpana kaikesta, mitä minulle täällä on tapahtunut", lisää Topelius sitten. – Snellman, joka viran puolesta on kirjoittanut pöytäkirjan, päättää kertomuksen juhlasta seuraavilla sanoilla: "Vaatimattoman illallisen jälkeen kukin lähti kotiansa hyvin tyytyväisenä iltaansa, joka todella täyttikin kaikki viattoman ilon ja hauskuuden vaatimukset." Extra protocollum saattoivat toverit suosituimmat joukostaan, Ståhlbergin, Runebergin, Ahlstubben ja Snellmanin itsensä, kirkkaassa kuutamossa kunkin kotiansa.

Samoinkuin Stenbäck tässä juhlassa oli toveripiirin huomattavimpia, samoin hän oli myöskin osakunnan niin sanoaksemme arkielämässä.

"Natsionistien" oli tapana kokoontua kahdenlaisiin kokouksiin, varsinaisiin maakuntakokouksiin latinankielisiä väittelyjä varten tai yksityisempiin n.s. "torstaikokouksiin", joissa vallitsi vapaampi seurustelu. Näistä myöhemmistä Lindfors lausuu eräässä kirjeessä (2 p. huhtik. 1834) Cajanille, kuvaten siinä poissaolevalle ystävälleen toverielämää, "että ne lopulta hälvenivät sumuun ja savuun – tarkoitan tupakansavuun". Herättääkseen suurempaa harrastusta kokouksiin oli Snellman syksyllä 1833 ehdottanut, että ne, jotka kuuntelivat saman professorin luentoja, vuoroittain tovereille esittäisivät pääkohdat luennoista, joten samassa kokouksessa tulisi esitetyksi mieltäkiinnittäviä asioita eri tieteenaloilta. "Yritys saavutti alussa suosiota", sanoo Lindfors, "ja asian uutuus houkutteli ensimmäisiin kokouksiin useita, jotka muuten harvoin niissä näyttäytyivät. Mutta tämänkin uuden muodon valtasi pian tupakansavu, sillä harvat olivat ne kollegiot, jotka voivat kiinnittää kaikkien mieliä. Kemia ja piinkovuinen filosofia eivät saaneet monta kokouksissa pysymään. Siinä taas pula innokkaimmille tovereille. Tästä pälkähästä päästi meidät Lauri Stenbäck, tuoden esille ehdotuksen, jonka jälkeen kokoukset ainakin tätä nykyä ovat jotenkin kukoistavat." Kirjallinen ehdotus on Stenbäckin jälkeenjääneissä papereissa ja osoittautuu ankaraksi hyökkäykseksi väittelykokouksia tai oikeammin niiden latinankielen käyttöä vastaan. Kun todistuskappaleelta ei puutu sivistyksellistä merkitystä, ansaitsee se tulla lyhyesti esitetyksi. Väittelykokoukset merkitään itsepäisesti säilytetyiksi "tähteiksi siltä jäykältä pedanttiselta ajalta, jolloin latina oli kaiken sivistyksen alku ja loppu". Kenties ne muinoin edistivät latinan käyttämistä puhekielenä, kun preses saattoi vaatia kenen tahtoi esiintymään opponenttina, mutta nykyjään ne olivat yhtä hyödyttömiä kuin ikäviä. Esiintyvien tehtävä oli vastenmielinen ja ujostuttava, ja vieras kieli pani raskaan kahleen ajatusten lennolle. Lisäksi tuli, että kaksi kolmannesta osakunnasta, maanmittarit ja juristit, kokonaan pysyi erossa näistä harjoituksista. "Mutta kun kokouksillamme ei saata olla mitään muuta tarkoitusta kuin ajatusten vaihdolla saada aikaan henkistä yhdyssidettä, yhteistä harrastusta siihen, mikä on oikeaa ja jaloa, pitää vireillä yleishenkeä, joka jalostuttaa pienet persoonalliset pyyteemme ja pyrintömme, niin meillä ei ole ainoastaan oikeus, vaan myöskin velvollisuus ajatella niiden tarkoituksenmukaisempaa järjestämistä." Tällä perustalla Stenbäck ehdottaa, että keskustelut tästä lähtien pidettäisiin ruotsinkielellä ja että teesejä ei esitettäisi, vaan sen sijaan kullakin olisi oikeus kirjallisesti (nimeään ilmoittamatta, jos niin tahtoi) kysymyksen muodossa ehdottaa joku aine käsiteltäväksi. Enemmistö ratkaisee, mikä kysymys ensinnä otetaan ratkaistavaksi, ja kukin, joka tahtoo lausua mielipiteensä, puhuu yhden kerran enintään neljännestunnin, jollei haluta kuulla häntä uudelleen. Siten tulisi tyhjä väittely vältetyksi ja saataisiin jaloa ja elähdyttävää huvia.

Ehdotus hyväksyttiin, ja siitä oli seurauksena, että ruotsinkielen käyttäminen väittelykokouksissa tuli suvaituksi, vaikka vielä myöhemminkin latinankielisiä väittelyjä silloin tällöin pidettiin. Esitetyt kysymykset tuli ripustaa Hällströmin muotokuvan verholle [!], jotta olisi tilaisuus nähdä ne edeltäkäsin. Seuraavassa kokouksessa kuraattori luki kysymykset, äänestettiin mitkä otettaisiin käsiteltäviksi, ja sitten väittely pääsi vauhtiin. "Tämän metodin mukaan meillä nyt on ollut kaksi kokousta", kirjoittaa Lindfors edellämainitussa kirjeessä, "emmekä ole ehtineet käsitellä kuin kolme kysymystä. Siitä voit arvata, että väittelyt ovat olleet vilkkaita. Ne näyttävät nyt herättävän suunnattomasti harrastusta, mutta se on niin häilyvää tämä harrastus. Se käy kuitenkin päinsä, niin kauan kuin me voimme uudella korvata makunsa menettänyttä vanhaa. Ikinä ei ole ajattelemistakaan saada kokouksille niin yleistä mielenkiintoa, että ne meidän juristi- ja maanmittariylioppilaissa herättäisivät osanottoa kansallisiin asioihin [!] – Kortinpeluu se luullakseni estää heitä kunnioittamasta meitä seurallansa. Mutta kenties olen kohtuuton heille. – Huvin vuoksi", jatkaa hän, "tahdon mainita, mitä tähän saakka esitetyt kysymykset ovat koskeneet. 1: seksi Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi? Miltei kaikki vastaukset tähän kysymykseen olivat myöntäviä. Asia esitettiin monelta näkökannalta. Osa arveli sen mahdolliseksi jo sen muiden valtioiden vallanalaisena ollessa, toiset väittivät itsenäisyyden välttämättömäksi ehdoksi siihen. 2: seksi Oliko Tegnériä arvosteltu oikeudenmukaisesti Morgonbladissa? Muistanet kai, että muiden ruotsalaisten runoilijain joukossa hänkin sai aluksi – sillä arvostelija lupasi lisää – pikku arvostelun. Asia tahtoi kallistua Runebergin tappioksi. 3: nneksi herätti kysymys: Tarvitseeko sivistyneen kristityn meidän päivinämme perustaa kristillisyyttään muuhun kuin Raamattuun? vilkasta osanottoa ja pitkää väittelyä, jonka jatkaminen siirrettiin ensi kokoukseen." —

Näiden kysymysten jälkeen seurasi useita muita, sisällykseltään vaihtelevia. Yleisempien aineitten ohella, sellaisten kuin painovapaus, sivistyneen kansan oikeudet sivistymättömiin nähden j.n.e., esiintyi toisia, jotka näyttävät olevan erityisesti kuvaavia tälle ajalle, nimittäin uskonnollisia ja suomalais-kansallisia. Edellistä laatua oli vielä kevätlukukaudella väittelyn alaisena ollut kysymys: Milloin on ollut suurempi joukko uskonnollisia hartauskirjoja kuin meidän aikanamme, ja mitä siitä voi päättää? sekä jälkimmäisiä seuraavat kaksi: Tekisikö hallitus ottamalla suomenkielen tutkintovaatimusten joukkoon enemmän äidinkielemme viljelykseksi kuin se jo on tehnyt avaamalla tietä sen opiskelemiselle perustamalla suomenkielen lehtorin viran? Olisiko hyödyllistä, että ilmestyviä suomenkielisiä kirjoja arvosteltaisiin jossakin suomalaisessa sanomalehdessä? Keskustelu suomenkielen tutkintoaineeksi ottamisesta antoi epäilemättä K. R. Ehrströmille aiheen 1 p. toukokuuta tehdä seuraavan kysymyksenmuotoisen ehdotuksen: Kun suomenkielen taitoa ei virallisesti vaadita, eikö voisi voittaa jotakin sillä sopimuksella ylioppilaskunnan piirissä, että kukaan ei saisi lähteä yliopistosta (ei saisi osakunnan todistusta) sitä ennen suorittamatta näytettä suomenkielen taidossa? Ehdotusta kannatettiin lämpimästi ja pantiin heti esille lista, johon ne saivat merkitä nimensä, jotka tahtoivat sitoutua suorittamaan suomenkielen tutkinnon. Snellman kirjoittautui ensimmäisenä, M. A. Castrén häntä lähinnä, ja seuraavien joukossa olivat Stenbäck, Östring, Essen, Piponius, Holsti, Lindfors, Cajan j.n.e. Useimmat (niiden joukossa Stenbäck) myöhemmin kyllä unohtivat innostuksen hetkellä antamansa lupauksen, mutta asia osoittaa kuitenkin sitä intoa, mikä osakunnassa vallitsi, – ja nuoruuden innostuksella on kaikissa tapauksissa syvällisempi merkityksensä. Kuinka pian se haihtuukin, on se kuitenkin se lämmin kevätilma, missä aatteiden kylvö parhaiten menestyy. Niin yleensä, ja kaksin verroin sinä aikana, josta on puhe. On huomaaminen, että tämä piiri nuoria tuntemattomia maistereita ja ylioppilaita oli ainoa forum, missä siihen aikaan moiset yleiset ja isänmaalliset pyrinnöt olivat ajatustenvaihdon esineinä; – sieltä lähtivät, kuten Z. Topelius on sanonut, ne uudet mielipiteet, jotka kerran olivat tulevat yliopiston ja koko synnyinmaan tunnussanoiksi.

Mitä kysymyksiä Stenbäck on esittänyt ja mitä mielipiteitä hän on lausunut, ei tunneta, mutta että hän innokkaasti otti osaa väittelyihin, siitä ei ole epäilystä. Huhtikuun 5 p. käsiteltiin väittelyssä erityisesti hänen esittämiään latinaisia ja saksalaisia teesejä, jolloin Bygden ja Essen olivat opponentteina. Näyttää kuin hän itsekään ei olisi tahtonut jyrkästi rikkoa traditsioneja. Sitä paitsi hän oli ahkerana osamiehenä erään käsinkirjoitetun sanomalehden toimittamisessa, joka myöskin lienee syntynyt hänen aloitteestaan ja jota yksi numero oli luettavana joka viikkokokouksessa. Varsinkin lienee hän käyttänyt arvostelijavirkaansa suurella terävyydellä. Valitettavasti on sanomalehteä tallella ainoastaan muutamia numeroita, ja sen vuoksi tiedämme tämän ainoastaan kahdesta pahoinpidellystä kirjailijasta. Toinen niistä on Essen, joka kerran oli ryhtynyt runonsepustukseen ja jota arvostelija tervehti sanoilla: "Kovin, kovin pitkää – ja niin typerää" – sekä toinen Z. Topelius, jonka lehdelle antamaa runoa pideltiin niin pahoin, että hän tunnustaa sen vuoksi niin myöhään uskaltaneensa [Topelius oli 27 vuoden vanha, kun hänen ensimmäinen runovihkonsa ilmestyi. Ylioppilaana hän oli painattanut ainoastaan yhden runoelman H. M: iin 1838 n: o 53, "Den stolta Rosen" käsittämättömällä nimimerkillä E – r.] ensimmäisen runokokoelmansa. Onnellinen aika, jolloin runoilijat olivat niin herkkätunteisia!

Mutta ei ainoastaan toverien suljetussa piirissä, vaan myöskin yleisön edessä näemme Stenbäckin tänä kevätlukukautena esiintyvän. Tästä lähin hän silloin tällöin alkoi julkaista runoelmia Helsingfors Morgonbladissa. Ensi kerran se tapahtui 28 p. helmikuuta, kaksi päivää edelläkerrotun lukukausijuhlan jälkeen, ja likellä on se ajatus, että Runeberg siellä oli kehoittanut häntä antamaan avustusta sanomalehdelle. Silloin painettu runoelma oli "Anna", nimimerkillä S., jota merkkiä Stenbäck jo oli käyttänyt Upsalassa ja jota hän edelleen tavallisesti käytti. Myöhemmin ilmestyi tämän vuoden ajalla lehdessä: "G. F. J. Adlercreutz, huokaus hänen haudallaan" (25 p. huhtikuuta), "Tytön rukous" (2 p. toukok.) ja "Taillefer", Uhlandin romanssi (11 p. heinäk.). Kaikki nämä runoelmat tavataan runokokoelmassa.

Ensinmainitulla runoelmalla, yhdellä niistä perin harvoista eroottisista, joita runoilijalta tunnemme, on kieltämättä biografista merkitystä, mutta kysymykseen, kuka tuo "Anna" oli, josta hän käyttää nimityksiä "lapsuudenystäväni", "nuoruudenmorsioni", emme, kummallista kyllä, tiedä vastausta. Sen kertojan mukaan, jonka tulisi parhaiten tuntea asia, ei häntä luultavasti koskaan ole ollut todellisuudessa olemassa, mutta sitä vastustaa sekä runo että runoilijan luonne – Stenbäckin ei ollut tapana laulaa kuviteltuja tunteita. Hänen runoutensa ystävät ja niiden joukossa sellaiset, jotka ovat säilyttäneet traditsioneja runoilijaa hyvin lähellä olleista henkilöistä, tietävätkin mainita sukunimen runon etunimelle, mutta koska historiallista varmuutta puuttuu, emme tahdo sitä tässä toistaa. Kysymys on muuten antanut aihetta useampaan otaksumiseen, joista yksi ansaitsee mainitsemista tullakseen samalla kumotuksi. Kuulee usein sanottavan, että runoelma muka koskee erästä nuorta tyttöä, Annaa, joka kohta Stenbäckin perheen muutettua Vöyrille otettiin pappilaan ja kasvoi siellä pääasiallisesti palvelijana, mutta osittain jonakin parempana. Että hän ei voi olla kyseessäoleva henkilö, käy selville siitä, että hän 1834 vielä oli kymmenvuotias lapsi. Tarinan syntyminen on kuitenkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että runoelmat ilmestyivät 1840. Siihen aikaan oli "pikku Anna", joksi häntä perheessä sanottiin, kaunis ja suloinen neitonen, ja harvat muistivat, että runoelma oli ollut painettuna kuusi vuotta aikaisemmin. Stenbäckin perheen hajottua joutui Anna, jonka isä oli ollut ruotusotilas Päivisten kylästä, kaksikymmenvuotiaana naimisiin talollisen Johan Backilsin kanssa Bertinkylään. – Kuka tuo Anna lieneekin ollut, todistaa puheenaoleva runoelma kuitenkin, että Stenbäckillä samoinkuin muillakin on ollut nuoruudenlempensä – ja kuinka voisi muuta ajatellakaan? Toinen kysymys, jonka vastaus on yhtä hämärä, on se, koskeeko runoelma "Rakkaus" samaa suhdetta. Jos panemme huomiota ainoastaan ajatukseen, kuuluvat ne ehdottomasti toisiinsa. Yhdistettyinä niissä kuvastuvat pienen, ei ylen harvinaisen traagillisen lemmenromaanin peruspiirteet. Jälkimmäinen runoelma ilmaisee runoilijan syvätehoisella kielellä sen tuskan, minkä hän tunsi huomatessaan, että hän muinoin rakastetussaan oli rakastanut vain omaa fantasiakuvaansa – nyt rakastettu kulkee hänen kupeellaan ainoastaan menneiden päivien aaveena.

Gustaf Adlercreutz oli Stenbäckin pitkän poissaolon aikana 1831 eronnut yliopistosta ja mennyt Suomen merisotaväkeen. Koska hän oli sijoitettu Helsinkiin, saattoivat ystävykset tavata toisiaan vielä Stenbäckin kotimaahan palattuakin, mutta kuolema oli pian katkaiseva ystävyyden siteet. Nuori meriupseeri kuoli kevättalvella 1834 eräällä matkalla Nokian kartanossa Pirkkalassa, siis ei kaukana kotipitäjästään Pälkäneeltä, jonne hänet haudattiin. Luultavasti Stenbäck oli hautajaisissa saapuvilla ja luki sepittämänsä säkeet haudalla – siihen näyttää ensimmäinen stroofi suoranaisesti viittaavan. Runoelma ilmaisee syvää tuskaa, nimittää ystävän lepokammiota "ystävyyteni ja iloni haudaksi", ja loppusäe kuuluu alistuneelta ja väsyneeltä, kuin sanat olisivat vanhan miehen suusta:

Kenties hän näillä sanoilla tarkoitti myöskin surevaa äitiä, joka seisoi haudalla ainoan tyttärensä, Amalien, kanssa, puolisonsa ja toisen poikansa jo aikaisemmin mentyä manalle. Hänellä itselläänhän oli vielä monta rakasta elossa.

Päättäen Stenbäckin runoilusta yleensä on epäilemättä myöskin "Tytön rukous" sepitetty tiettyä henkilöä tarkoittaen. Kuka se on ollut, on kuitenkin jäänyt selvittämättä. Huomattakoon muutoin, että se on vanhin niistä runoelmista jotka runoilija on ottanut lyriikkansa uskonnolliseen osastoon. A. G. Ingelius on säveltänyt sen, ja tämä laulu sekä "Tähti", johon K. Collan on säveltänyt musiikin, ovat Stenbäckin tunnetuimmat ja suosituimmat runoelmat.

Mainitut runoelmat osoittavat, että runoilija jo oli kehittynyt pitkälle kypsyydessä, ja hän olikin ehtinyt siihen aikaan, joka oli oleva hänen tuotteliaimpansa; myöhemmin painetuista on näet vielä useita runoelmia luettava vuoden 1834 osaksi. Tässä mainittakoon vain kaksi, joiden syntymisajan todistaa merkitty päivämäärä. Toinen on Östringille osoitettu loistava runoilijakirje, joka ylistäen iloa, ystävyyttä ja laulua aloittaa runokokoelman. Se on kirjoitettu heleänä heinäkuun aamuna Sipoossa, jonne Stenbäck 18 p. kesäk. oli lähtenyt Helsingistä. Niin hän oli ilmoittanut yliopistoon, ja voimme lisätä vain, että hän luultavasti asettui sinne kesäksi voidakseen häiritsemättä jouduttaa kandidaattilukujaan. Kuinka erilainen tämän runokirjeen sävy onkaan vast'ikään mainittuun sururunoelmaan verraten:

Niin on hänen mielensä, ja riemuiten hän tervehtii iloa, vierasta taivahan maista, ystävyyttä, joka rakkauden hehkuvilla väreillä kuvattuna saa selityksensä sanoissa:

sekä vihdoin laulua, jonka ihanuus saa hänet huudahtamaan:

Olemme ottaneet tähän nämä säkeet – ei siksi, että ne ovat vastakohtana edelliselle runoelmalle, sillä moisia vastakohtia eli ristiriitoja, jos niin tahtoo sanoa, tapaa alinomaa tosi lyyrikossa, joka vain laulaa vaihtelevia mielialojaan, vaan siksi, että runoilija on tässä mitä kauneimmin ilmilausunut sen sisäisen rikkauden, josta hän pian vapaasta tahdostaan oli luopuva.

Toinen päivätty runoelma on ylioppilaslaulu, jonka keskimmäinen säkeistö täyssointuisesti laulaa ilmoille Stenbäckin korkean käsityksen ylioppilaselämästä:

[Tämä laulu on ensi kerran painettuna Joukahaisessa II, Helsinki 1845. Se on siinä ensimmäisenä kolmesta, yhteisellä otsakkeella "Ylioppilaslauluja" julkaistusta runoelmasta, jotka kaikki ovat nimimerkittömiä. Toinen laulu, "Vind, som far hän till nord, Hälsning bär till älskad jord!" on J. V. Snellmanin sepittämä 1834 (ei 1835, niinkuin otsakkeen alle on merkitty), ja kolmas, "En vän, en mö, en sång, en bål, Att dricka hela världens skål", Z. Topeliuksen ja K. I. Holstin "yhtiössä sepittämä, jokseenkin puolet kumpaiseltakin, parsien toinen toistamme", kirjoittaa edellinen yksityisessä kirjeessä tekijälle (26 p. marrask. 1897).]

Paitsi runoelmia on myöskin kaksi suorasanaista muistoa Stenbäckin kirjallisesta toiminnasta tallessa tältä vuodelta. Osakunnan lehdessä 7 p: ltä lokakuuta oli seuraava kokoelma mietelmiä nimimerkillä S.:

Ajatelmia.

Runeberg.

Miksi pitäisi valittaa ja olla epätoivossa? Nuoruuden kyynelet ovat kuin kevätsade, joka vain tekee vastaheränneen maan tuoreemmaksi ja vihannammaksi, ja pian astuu iloinen aurinko taas näkyviin.

Miksi pitäisi ylvästellä? Ah, ethän tiedä, ennenkuin kylmä tuuli hyisenä käy yli onnesi ja ilosi kukkatarhan ja tekee sen kylmäksi ja tyhjäksi. Onnellinen sinä, jos sinulla silloin on ystävän lämmin povi nojataksesi.

Ystävyys ja rakkaus tarvitsevat yksinäisyyden rauhaa kukoistaakseen; maailman hälinässä haihtuu suloinen tuoksu, ja ainoastaan halpa kukka jää jäljelle.

On ihmisiä, jotka eivät koskaan voi tulla oikein tutuksi ja uskotuksi ystäväksi toisen kanssa; mutta eivätpä he voi tulla siksi itsellensäkään.

On kauheaa elää koko pitkä elämä vieraana itselleen ja muille.

Se ihminen, joka ei koko avarasta maailmasta voi löytää ystävää, joka voisi tyydyttää hänen sydäntään, ei ansaitse ikinä löytääkään sellaista.

Kunnioitus ja luottamus on parasta, mitä ihminen voi tarjota toiselle, ja mitä on rakkaus ja mitä ystävyys muuta?

On olemassa sieluja siksi itserakkaita, etteivät koskaan suo muille kunnioitusta, ja sydämiä siksi suljettuja, että niitä ei koskaan lämmitä luottamuksen vieno ja pyhä valo.

Ystävällinen sana on avain kaikkein sisimpään ja kaikkein pyhimpään, mutta katkera sana on hiottu miekka, joka ei ainakaan sovi leikkiaseeksi.

Moni on katkera ja kylmä ainoastaan siksi, että elämän kahle ja maailman helle heitä rasittaa, – he eivät ole löytäneet voitollista, sopusointuista rauhaa, mutta yksinäisyyden hiljaisuudessa he avaavat usein kuin illan orvokki tuoksuvan teränsä.

Kaikki tai ei mitään on rakkauden vaatimus; sen vuoksi seuraa sitä mustasukkaisuus välttämättömästi.

Lapsuuden ihana etuus ei ole viattomuus, vaan ilo. Se herättää meissä aavistuksen ilon iankaikkisuudesta ja korkeudesta.

Ei ole voimaa maan päällä neroa voittavaa; kun maan mahtavat hallitsevat ja luulevat itsensä itsevaltiaiksi, vallitsee kuitenkin aina nero heitä ja koko maailmaa.

Valtiollisen vapauden edistymisestä on siunattuna hedelmänä, että kaikki sotaväki vähitellen katoaa ja jokainen kansalainen samalla tulee sotilaaksi, niinkuin alkujaankin on ollut laita.

On ihanaa olla isäntänä siinä rakennuksessa, jonka on nostanut, mutta on myöskin riemullista hajoittaa laho hökkeli.

Satiiri on se suola, joka höystää kaikki, tai oikeammin huumori.

Hyvänsävyiset nahjukset luulevat huumorissa näkevänsä häijyn sydämen.

Kylmimmissäkin ihmisissä on runoudelle avointa tunnetta, joskaan he eivät tahdo sitä tunnustaa tai eivät itse tiedä siitä. Se mikä luo kauniin, lumoavan hohteen yli kaiken, se mikä tekee elämän vienoksi ja suloiseksi, se mikä lämmittää sydäntämme, se mikä kiinnittää meitä toisiimme – se on kaikki runoutta. Runous virtaa kuin auringon valo yli kaiken, ja sitä vailla olisi kaikki harmaata ja valjua.

Säveltaiteilijaa voi ainoastaan säveltaiteilija arvostella, filosofia filosofi, talonpoikaa talonpoika, mutta runoilijasta luulee kuka hyvänsä voivansa lausua tuomion – eikö se ole kohtuutonta ja turmiollista?

Oi lempeä, auringon kirkastama illantyyni, samoinkuin sinä ystävällisesti suljet maan syliisi ja kuiskailet yleisestä rauhasta ja sovinnosta, niin on myöskin kerran puhdas, harras sopusointu Jumalan ja luonnon kanssa täyttävä sydämeni ja tekevä minut onnelliseksi ja levolliseksi; sillä ei koskaan korkeampi henki saata hukkua voittamatta ja rauhaa löytämättä.

Eikö useinkin syvä sisäinen vakavuus, korkeamman taivaallisen hengen tuulahdus valtaa jokaista ihmissielua; mutta ei koskaan tahdota sitä tuntea jumaluuden herättäväksi ääneksi sisimmässämme.

Kaikki tahtovat mielellään, että heitä pidetään uskonnollisina, mutta ei kukaan tahdo mielellään lukea Jumalan sanaa, jota vailla ei kuitenkaan mitään uskonnollisuutta voi olla olemassa.

Jos siis kuka (sielunsa iäisen autuuden tähden) katsoo itselleen tarpeelliseksi lukea jotain uskonnollista kirjaa, ei hän suinkaan ota Raamattua, tuota ainoaa elämän lähdettä, vaan mieluummin jonkun sokeroidun postillan tai noita maireita Hartaushetkiä, joista ei voi sanoa kyllin paljon pahaa. Ah niin, sillä ne eivät häiritse meidän hiljaista, onnellista arkielämäämme eivätkä peloita tavallisia rakkaita ajanvietteitämme!

Älkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme kääntyneiksi ja kristityiksi vaaditaan meiltä kolmea asiaa eikä mitään muuta: Jumalan sanan lukemista, valppautta ja rukousta. Onko se niin vaikeaa?

Muutamille on uskonto ikäänkuin mikä mieleentarttuma, joka raskaana ja rasittavana painaa heitä; ei se perusjohde, joka elähdyttää ja tekee vapaaksi.

Niin pian kuin uskonto synnyttää synkkyyttä ja umpimielisyyttä, ei se varmaankaan ole oikeaa ja täydellistä laatua, sitä, joka antaa ilon ja vapauden ja rauhan.

Olisiko uskonnon tarkoitus tehdä meidät välinpitämättömiksi maailmasta tai sen meistä? Ennemmin opettaa se meitä sitä enemmän rakastamaan maailmaa.

* * * * *

Nämä mietteet, jotka jo runoilijan kuoleman jälkeen pari kertaa ovat olleet painettuina, [Hufvudstadsbladetissa 1871, n: o 111 A, 14 p. toukok. (E. Nervanderin toimesta) ja Joukahaisessa VII, Helsinki 1873.] ovat, kuten luonnollista, sekä sisällykseltään että muodoltaan melkoista etevämpiä kuin ajatelmat ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta. Että toiselta puolen sisällinen samansukuisuus on silminnähtävä, tarvitsee tuskin huomauttaa. Mutta tärkeämpää on panna merkille, että Stenbäck myöhemmin hylkäsi nämäkin kypsyneemmät ajatukset; nekin ovat ominaisia ainoastaan eräälle hänen kehityskausistaan. Sitä osoittaa eräs alkuperäinen käsikirjoitus, missä useimmat tavataan samassa järjestyksessä kuin edellä. Päällimmäiseksi hän on kirjoittanut: "Ei kelpaa", jota paitsi hän on pyyhkinyt pois muutamia ja tehnyt muistutuksia toisiin. Niinpä hän on viimeisen mietelmän kohdalle merkinnyt: "Niin, rakastamaan, mutta ei maailmaa." Viimeisen edellisen kohdalla on kysymys: "Mitä on ilo?" Kokonaan pois pyyhitty on ajatus: Uskonto ei voi eikä tahdo hävittää sitä, mikä on inhimillistä ihmisessä, vaan ainoastaan jalostaa sen; se ei ole kuluttava tuli, joka tuhoaa inhimillisyyden, vaan aurinko, joka luo sille korkeamman valon ja kirkastaa kaikki. Reunaan on sitä paitsi kirjoitettu: "Päinvastoin." Samoin on pyyhitty pois mietelmä: Samoinkuin aurinko loistaa yli kukoistavan viljellyn vainion, samoin valistaa uskonto sivistyneen ihmisen, mutta sivistymättömälle se on kuin aurinko yli kuivan nummen; se on sama valo, mutta eri leiviskät. Tähän on muistutettu: "Ei ensinkään totta." Vihdoin kuuluu erityisesti hylättyihin ajatus: Mitä puhutaan kunnianhimon turmiollisuudesta? Enemmän pahaa on kaikkina aikoina syntynyt sen puutteesta kuin liiallisuudesta; jos ihminen olisi enemmän kunnianhimoinen, ei hän olisi niin pieni ja kehno. – Kritiikki lienee vuodelta 1839, jolloin hän, niinkuin saamme nähdä, julkaisi joukon ajatuksia ja mietelmiä.

Toinen edelläviitattu muisto Stenbäckin toiminnasta vuonna 1834 on "Eräs kesäilta", keskustelun muotoon sepitetty kirjoitus silloisen ajan runollisesta kirjallisuudesta, kenties alkujaan aiottu osakunnan sanomalehteen, mutta sitten painettu Helsingfors Morgonbladiin 1837 (n: ot 39 ja 40, toukok. 29 p. ja kesäk. 2 p.). Nimimerkki **, jota hän on käyttänyt perin harvoin, [Toisen kerran sillä on merkitty H. M: ssa 1836, n: o 68, Uhlandin runoelman käännös "Den nattliga Riddarn".] on tähän saakka pitänyt kirjoittajan salassa, mutta Stenbäckiä ei osoita sen kirjoittajaksi ainoastaan esitystapa, vaan sekin, että eräs edelläolevista mietteistä esiintyy siinä miltei sanasta sanaan. Muutoin se on lavein ja parhaiten harkittu lausunto sen ajan ja varsinkin nuoren Ruotsin kaunokirjallisuudesta ja runoilijoista yleensä, minkä hän on jättänyt jälkeensä – ollen muun muassa merkillinen siitä, että ne korkeat vaatimukset, jotka hän nyt panee runotaiteelle, kohta asetetaan itsekunkin kristillisyydelle: molemmissa tapauksissa puolinaisuus saa yhtä säälimättömän tuomion.

* * * * *

Osakuntaelämä syyslukukaudella 1834 osoittaa samaa korkeaa henkistä innostusta kuin kevätlukukaudellakin. Sen viihtyisyyden enentämiseksi oli vuokrattu tilavampi huoneisto, jota paitsi pidettiin huolta siitä, että "kahvia ja teetä parasta lajia" oli saatavana kokouksissa, jotka nyt pidettiin tiistaisin ja aloitettiin klo 6 eikä klo 5 ip., kuten ennen oli ollut tapa.

Eräänä ensimmäisistä illoista Stenbäck nosti kysymyksen soveliaihin toimenpiteihin ryhtymisestä niiden pohjalaisten nuorukaisten hoitamiseksi, jotka olivat tulleet kaupunkiin yksityisellä opetuksella valmistuakseen ylioppilastutkintoa ja osakuntaan tuloa varten. Tämän johdosta päätettiin asettaa ehdoksi vastaiselle toveripiiriin ottamiselle, että kunkin noista nuorukaisista tuli ilmoittautua osakunnan kuraattorille ja antaa tieto asunnostaan ja opettajastaan sekä joka lukukauden lopulla tuoda hänen nähtäväkseen opettajan antama todistus ahkeruudesta ja moitteettomasta käytöksestä. Sitä paitsi heille myönnettiin oikeus olla läsnä osakunnan kokouksissa, vaikka saamatta äänestää sen asioissa, ja lausuttiin se toivomus, että he ahkerasti käyttäisivät tätä oikeuttaan. – Tämä Stenbäckin esitys antoi välillisesti aihetta panna tilin alaisiksi jo osakuntaan tulleitakin, ja siten rangaistiin kuutta jäsentä sopimattomasta käytöksestä joko "mielipiteentuomiolla" tai erottamisella.

Lukukausijuhla vietettiin 19 p. lokakuuta samalla tavoin kuin kevätlukukaudellakin. Tällä kertaa aloitti ohjelman maisteri Ahlstubbe esitelmällä Porthanista. [Esitelmä on painettuna Helsingfors Morgonbladissa 1835, n: oissa 1-4.] Esitelmä, joka pidettiin 30 vuotta jäljestä suuren miehen kuoleman, oli ensimmäinen yritys elvyttää Porthanin muistoa nuoremman polven mielissä, ja puhuja rikastutti kuvaustaan vanhoilta Turun ylioppilailta saaduilla piirteillä. Osakunnan juotua "muun ylioppilaskunnan" maljan laulettiin tilaisuutta varten sepitetyt säkeet, jotka Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan olivat Stenbäckin edellämainittu "Ylioppilaslaulu". Viimeinen malja kohotettiin "kotona oleville", ja sen esitti kuraattori Snellman, joka myös oli sepittänyt runon sen jälkeen luettavaksi, jo mainitun laulun "Vind, som far hän till nord". [Ks. Rein, J. V. Snellman, I, s. 119.] Siis kaksi uutta ylioppilaslaulua samana iltana, ja molemmat semmoisia, että ne elivät vuosikymmeniä! Ei ihme siis, että innostus kohosi korkealle, kuten Topelius muistiinpanoissaan sanoo. Snellman taas mainitsee pöytäkirjassa todistuksena läsnäolleiden professorien hyväntahtoisesta osanotosta, että he olivat juhlassa klo 12: een saakka (juhla oli alkanut klo 6), sekä sanoo, että siinä oli huomattavana ylioppilaskemuille "vähemmin tavallinen tyyneys ja iloisuus ilman melua". Itse juhlan päättäjäisistä hän mainitsee edelleen: "Keveän illallisen jälkeen pantiin toimeen Collegium cantorum Bellmanianum ja jatkettiin iloisia lauluja vuorotellen klo 1/2 2: een, jolloin miehissä lähdettiin pois tuulessa ja sateessa, jota tuskin kuitenkaan paljon huomasivat ne, jotka kuten allekirjoittanut pitävät tämäntapaisia toverijuhlia yhtenä ajan ilahduttavista merkeistä."

Keskusteluja jatkettiin tälläkin lukukaudella, ja m.m. olivat käsiteltävinä seuraavat kysymykset: Ovatko Bellmanin laulut vahingollisia siveellisyydelle? Mikä on valtion ja kirkon suhde? Mitkä ovat todellisen kirjallisen arvostelun periaatteet? Onko d-kirjain poistettava suomenkielestä? j.n.e. Myöskin pidettiin väittelykokouksia, ja Stenbäck esiintyi taas auktorina 4 p. marraskuuta. Tästä kokouksesta on Topelius merkinnyt päiväkirjaansa: "Lauri Stenbäck piti miehuullisesti puoliaan, ja hänellä oli myöskin runoutta väitöstensä joukossa."

Jos luomme katsauksen kaikkeen mitä tässä on kerrottu pohjalaisen osakunnan elämästä näinä kahtena lukukautena, on myöntäminen, että siinä näemme miltei ihanteellisen kuvan nuorekkaasta pyrkimyksestä kohti oikeutta ja totuutta ja kohtuullisesta ilosta ilman pedanttisuutta. Kuka olisi siis saattanut aavistaa, että vuosi oli päättyvä katastrofiin, joka tavallaan vaikutti koko elämänkatsannon muuttumiseen muutamissa niistä, jotka innokkaimmin olivat ottaneet osaa tähän elämään! Niin kuitenkin tapahtui, ja käymme nyt kertomaan tätä akatemiansisäistä rettelöä, jonka seurauksiin nähden Stenbäck joutui yhteen kohtaloon lähinten ystäväinsä kanssa.

"Juttua" käsitteleviä asiapapereja lukiessa tulee ehdottomasti muistaneeksi senlaatuisia näytelmäkappaleita, joille ranskalaiset ovat antaneet nimen "piéces à tiroir". Alussa emme näe jälkeäkään niistä, joihin mielenkiintomme kohdistuu. Asia alkaa siten, että eräs ylioppilas Spåre valittaa rehtorille, että häntä 17 p. marrask. klo 6 ip., tullessaan professori Laguksen yksityiseltä kollegiolta lainopillisesta luentosalista, neljä ylioppilasta monella tavoin oli häirinnyt, jopa yksi tehnyt väkivaltaakin, siitä että hän edellisenä päivänä, sunnuntaina, oli ollut tanssihuveissa seurahuoneella, vaikka ylioppilaskunta filologisessa oppisalissa pidetyssä kokouksessa lauantaina oli päättänyt, että ylioppilaiden tuli pysyä poissa sosieteetin "picknickeistä", ja pyytää että syylliset saatettaisiin lailliseen edesvastaukseen. Tutkittaessa huomataan, että "kokous" oli saatu toimeen osaksi suullisilla kehoituksilla, osaksi nimettömillä, luentosaleihin jätetyillä lapuilla, joissa "ne jotka tahtovat ottaa osaa ylioppilaskunnalle yhteiseen asiaan" kutsutaan kokoukseen, sekä että itse kokouksessa Yrjö August Wallin puheenjohtajana oli ilmoittanut, että eräältä ylioppilas Tigerstedtiltä "picknickien" toimikunta oli kieltänyt pääsyn niihin, ja sen johdosta ehdottanut, että ylioppilaat olisivat käymättä noissa tanssihuveissa, kunnes oli saatu selville, oliko hän antanut aihetta toimenpiteeseen. [Asiapapereista saa tietää, että oikeastaan rehtori oli kieltänyt pääsylipun T: ltä. Tämä ei ennestäänkään ollut yliopistonviranomaisten suosiossa, ja viimeksi hän oli pannut erään picknickien toimikunnan jäsenen tilille siitä, että tämä nähdessään etteivät ylioppilaat välittäneet tanssimisesta oli lausunut siihen tapaan, että he hyvin joutivat pysyä poissa, koska eivät edistäneet hauskuutta. Rehtori ei sentähden tahtonut antaa hänelle niitä pääsylippuja, joita rehtorinkansliassa alennetulla hinnalla oli ylioppilaille tarjona, jota paitsi hän myöskin oli kieltänyt häntä lunastamasta pilettiä salongin ovella.] Läsnäolevat olivatkin yhtyneet tähän ehdotukseen määräämättä kuitenkaan mitään rangaistusta niille, jotka eivät päätökseen alistuneet. Muuta ei kokouksessa ollut tapahtunut, mutta todistuksista kävi kuitenkin ilmi se merkillinen seikka, että kutsumuslaput oli levitetty, ennenkuin voitiin tietää mainitun ylioppilaan poissulkeminen picknick-seuroista. Siis kokouksen alkuperäinen tarkoitus oli varmaan ollut joku toinen – ja täten tulemme kysymyksen toiseen ja tärkeämpään osaan. Kurinpitokomissioni näki olevan aihetta jatkaa tutkimuksiaan, sitä enemmän, kun ylioppilaiden kokoonkutsuminen oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa sekä loukkaus akateemisille viranomaisille yksinomaan kuuluvaa nuorison kokoonkutsumisvaltaa vastaan. Silloin havaittiin myöskin, että Wallin ainoastaan kutsumuslappujen johdosta oli tullut kokoukseen ja siellä esiintynyt yksityisten kehoituksesta, tuntematta laisinkaan kokouksen varsinaista aihetta. Kuitenkin lausuivat muutamat sen arvelun, että kokouksella oli tarkoitettu aikaansaada mielenosoitus jumaluusopillista tiedekuntaa vastaan sen vuoksi, että se oli hylännyt teoreettisen filosofian dosentin A. A. Laurellin julkaiseman väitöskirjan dogmatiikan professorin arvoa varten, ja epäluulo kutsumusten laittamisesta kohdistui maisteri Ahlstubbeen, koska oli kuultu hänen lausuvan kovia uhkauksia teologista tiedekuntaa kohtaan, että muka pitäisi "usuttaa" ylioppilaskunta sitä vastaan y.m.s. Silloin kun tämä oli kurinpitokomissionin käsiteltävänä, olivat todelliset alkuunpanijat jo ilmoittautuneet rehtorille, vaikka tämä ei heti ollut tahtonut antaa sitä tiedoksi, kun syylliset eivät halunneet esiintyä komissionin edessä. Nyt se ei kuitenkaan enää ollut vältettävissä, vaan kutsuttiin kaikki asianosaiset tutkittaviksi. Siten saatiin lopulta selville, että Erik Aleksander Ingman, Matias Aleksander Castrén, Jakob Johan Östring, Fredrik August Ehrström, Lauri Jaakko Stenbäck ja Henrik Gabriel Piponius, viimeksimainitun luokse kokoontuneina, olivat sopineet keskenään siitä, että ylioppilaskokous oli saatava toimeen, ja myöskin itse pitäneet huolen kokoonkutsumisesta. Varsinaiseksi tarkoitukseksi ilmoitettiin aikomus vakuuttaa Laurellille ylioppilaskunnan luottamusta, mutta yksityisesti oli myöskin lausuttu, että ylioppilaiden paheksuminen oli lähetystön kautta saatettava apulaisen Jakob Algot Gadolinin tiedoksi, joka silloin hoiti dogmatiikan professorin virkaa. Selitykseksi, minkä tähden kysymys ei ollenkaan tullut käsiteltäväksi kokouksessa, ilmoitti Stenbäck, "että tarkemmin mietittäessä oli huomattu ehdotus sopimattomaksi". C. G. von Essen – joka oli kaikkia asiaan takertuneita niin lähellä, että ehdottomasti kysyy, miks'ei hän ollut muassa – mainitsee, että paheksuminen etupäässä koski Gadolinia, siksi että hänet pari vuotta aikaisemmin, kun vapaana oleva apuraha nuoria kirjailijoita varten annettiin, oli asetettu Runebergista edelle, sekä että oli aiottu suurenmoisella pakotuksella koettaa saada hänet ahdashenkisenä, kykenemättömänä opettajana, joka vain oli parempien kykyjen tiellä, eroamaan yliopistosta. Oikeudenkäyntiä pidettiin tiheillä istunnoilla 18 p: stä marrask. 16 p:ään jouluk., jolloin päätös julistettiin. Kurinpitokomissioni oli havainnut, että laiton kokous sisälsi rikollisen pyrkimyksen koroittamaan yksityisen mielipiteen muille ohjeeksi, pyrkimyksen, joka oli tahtonut päästä voimaan akateemisia viranomaisia vastaan muuttaakseen tottelevien tahdon laiksi hallitseville, ja tämä pyrkimys oli sitä arveluttavampaa ja turmiollisempaa laatua, kun se, jo ennenkin joskus havaittuna, tällä kertaa osaksi oli lähtenyt sellaisista yliopiston jäsenistä, joiden kypsyneemmältä sekä iältä että tiedolta komissionilla oli ollut toivo ja oikeus odottaa arvokkaampaa esikuvaa nuoremmille j.n.e., sekä tuomitsi sillä perustuksella mainitut kuusi alkuunpanijaa julkiseen eroon yliopistosta puoleksi vuodeksi, Wallinin salaiseen eroon samaksi ajaksi ja Ahlstubbelle yksityisen varoituksen pöytäkirjaan pantavaksi.

Isku kohtasi kuutta pohjalaista, joita toverit pitivät etevimpinä piirissään. Mitä osakunnassa asiasta keskusteltiin, piilee seuraavien sanojen taakse: "kokous oli sitä laatua, että siitä ei mitään pöytäkirjaa voi pitää". Todistuksia erotetuille annettaessa pantiin kaikille sama arvolause: "erinomainen ahkeruus ja kaikissa suhteissa vakava ja hyvä käytös". Että toveristo katsoi tuomion kohtuuttomaksi, voi päättää noista tavalliseen arvolausekaavaan lisätyistä sanoista "kaikissa suhteissa".