Читать книгу Suomalaisen teatterin historia III - Aspelin-Haapkylä Eliel - Страница 1

Edellinen jakso kertomustamme päättyi Suomalaiselle oopperalle omistettuihin jäähyväissanoihin. Aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet, että teatteri tästä lähtien oli käsittävä ainoastaan puhenäyttämön, eikä siis näytäntökauden loppuessa keväällä 1879 havaittu mitään alakuloisuutta sen ystäväpiirissä. Päin vastoin oli, kaikesta päättäen, mieliala reipas ja luottavainen. Ja olihan siihen aihettakin. Oopperan viimeinen näytäntösarja oli jättänyt jälkeensä kauniita muistoja ja puheosastokin oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran se oli näytellyt Helsingissä yhtä mittaa kolme kuukautta ja ensi kerran Bergbom oli voinut panna koko aikansa ja voimansa sen johtoon, ja tulos oli ollut ilahduttava: näytännöt olivat alkaneet vetää Arkadiaan paitse varsinaista yleisöään ennen välinpitämättömiäkin, ruotsalaisia katsojia.

Tämän saamme tietää Emilie Bergbomin kirjeistä veljelleen, joka toukokuun keskivaiheilla oli lähtenyt ulkomaille. Siten hän 27/5 kirjoittaa Jane Eyrestä:

"[Ida] Aalberg menestyy suuremmoisesti. B. O. Schauman sai pyhänä Nordenstamin teatteriin, ja ukko ihastui niin, että hän seisoi paikallaan viime hetkeen ja taputti käsiään ja kumarsi, aivan niinkuin Trapp ennen muinoin Frankenfeltille. Hän lähetti kysymään, esiintyykö Aalberg vielä – tämä oli 'yhdellä hyökkäyksellä valloittanut hänet'. Kaikki kolme kertaa on meillä ollut vallan hyvä huone, mitä tyytyväisin yleisö, kättentaputuksia ja esiinhuutoja sekä kukkia Aalbergille joka ilta. Hän onnistuukin oikein hyvin, mutta melkein enemmän ilahduttaa minua Leinon menestys. Kahdessa ensimäisessä näytöksessä hän näyttelee erittäin hyvin; kolmannessa hän sentään on heikko ja lemmentunnustuksessa hyvinkin heikko. Kyllä meidän täytyy ponnistaa voimiamme saadaksemme hänet ensi vuonna ulkomaille." – [Ja 3/6 samaan ääneen: ] "Eilen päätimme ja loistolla. Vaikka oli mitä kaunein kesäilma ja ruotsalainen oopperanäytäntö (jopa Cornevillen kellot!), oli meillä 480 mk – sangen hyvä tulo neljänneltä kerralta Jane Eyreä. Yleisö oli melkein yksinomaan ruotsalaista, jopa oli pari kaartinupseeriakin eksynyt Arkadiaan, ja kumminkin olivat suosionosotukset vilkkaita ja lämpimiä; Aalberg sai kaksi komeaa kukkavihkoa bravohuutojen kaikuessa. – Saa nähdä kestääkö ihastus syksyllä! Onneksemme alkaa ruotsalaisen puheosaston huono maine vakaantua yleisössä." – Kuultuansa Nordenstamin lausuneen: "Ruotsalainen teatteri olisi onnellinen, jos sillä olisi semmoinen näyttelijätär" [kuin Ida Aalberg], Emilie pelkää, että ruotsalaiset koettavat houkutella hänet puolelleen – eikä vuottakaan kulunut ennen kun semmoisia yrityksiä tehtiin, joskin turhaan.

Yhtä ilahduttava seikka, kuin puhenäyttämön kasvava menestys, oli se että yhä enemmän alettiin käsittää Suomalaisen teatterin kansallista merkitystä. Todistukseksi viittaamme "Maalaisen" kirjoitukseen U. S: ssa (12/5).

Siinä tekijä, huomautettuaan kuinka teatteri kaikissa kulttuurimaissa tunnustetaan tärkeäksi kansalliseksi sivistyslaitokseksi ja kuinka on havaittu sen erittäin hyödyttävän kansallisia pyrintöjä semmoisissa maissa, joissa vieraskielinen sivistys on masentanut kansan henkisiä voimia, sanoo yleisesti tunnetuksi, että Suomalainen teatteri lyhyellä toimiajallaan on suuresti virkistänyt suomalaisuutta ja tuonut monta uutta ystävää suomenmielisten joukkoon. Aivan tärkeää kansallisille riennoillemme oli hänestä sentähden, että taidelaitos edelleenkin elossa pysyi ja vahvistui, ja oli sitä yksin mielin harrastettava. Teatteri vaati näet suuria uhrauksia, jommoisia sen osaksi jo oli tullutkin etupäässä Helsingissä. Mutta koska pääkaupungin suomenmielisillä muutenkin oli monta kansallista yritystä kannatettavana, katsoi kirjoittaja välttämättömäksi, että maalaiset entistä suuremmassa määrässä rientäisivät pääkaupunkilaisille avuksi, ja hän ehdottaa, että ensi kesänä, Juhannuksen aikana, kaikissa maalaiskunnissa toimeenpantaisiin seuranäytelmiä Suomalaisen teatterin hyväksi. Hän ei epäillyt että tulos olisi hyvä, jos kaikkialla ryhdyttäisiin asiaan, ja se seikka että koko maassa samaan aikaan puuhattaisiin samaa, "antaisi yritykselle jonkinlaisen yleiskansallisen merkityksen, joka vaikuttaisi ylentävästi ja innostuttavasti kaikkien mieliin".

Tämä alote esiintyi niin myöhään keväällä, ettei se voinut välittömästi johtaa toivottuun päämäärään. Mutta ei se silti ollut turha. Ennenkin ja erittäin tänä keväänä oli erinäisissä kaupungeissa, niinkuin Turussa, Jyväskylässä, Vaasassa ja Hämeenlinnassa, toimeenpantu rahankeräyksiä teatteria varten, mutta tästä lähtien alkoi maalaiskunnissakin ilmaantua samanlainen harrastus, ja tositeossa Maalaisen ehdotuksen vaikutus ulottui vuosikausien halki. Melkoinen ansio siitä tulee Suomettaren Matillekin, joka näinä aikoina ei ollut kukaan muu kuin Antti Jalava. Tämä innokas teatterin ystävä näet ei ainoastaan kannattanut Maalaisen ehdotusta, vaan kirjoitti omastakin puolestaan tavan takaa lämpimiä kehotuksia samaan suuntaan, ja kesän alkupäivinä hän U. S: n mukana levitti varta vasten toimittamansa vihkosen, jossa neuvottiin miten seuranäytäntöjen toimeenpanemisessa oli meneteltävä.1

Samaan aikaan Jalava pitkässä Matin kirjeessä [4/6] loi katsauksen teatterin vaiheisiin. Siinä hän osotti kuinka ahtaissa oloissa työtä oli tehty. "Menneet seitsemän vuotta ovat Suomalaiselle teatterille todellakin olleet seitsemän laihaa vuotta." Niiden kuluessa oli Ruotsalainen teatteri saanut 80,000 markkaa enemmän valtioapua, ja vasta nyt oli – mikä kiitoksella tunnustettiin – Suomalaiselle myönnetty yhtä suuri vuotuinen avustus. Mutta silti ei tulos ollut vähäarvoinen: puhenäyttämön ohjelmisto käsitti jo 112 kappaletta ja niiden joukossa näytelmäkirjallisuuden parhaimpia, ja esitykseenkin nähden oli voittoja saavutettu. Kerskailematta teatteri siis saattoi itsestään sanoa:

"Ja se voima, joka tähän saakka oli auttanut, oli entisellään, kansan lämmin, uhrauksia tekevä rakkaus." – Ensimäinen maalaiskunta, jossa tänä kesänä juhla seuranäytäntöineen toimeenpantiin teatterin hyväksi, oli Vesilahti, ja oli saalis 700 mk. "Todella kaunis lahja yhdestä ainoasta pitäjästä", Emilie kirjoitti Kaarlolle. Oulusta tuli 273 mk työväestön toimeenpanemista iltahuveista.

Puhenäyttämön edistys teki Emilie Bergbomin "päivä päivältä vastahakoisemmaksi" ajattelemaan oopperan jatkamista. Sitä vastoin hän innolla valmisti tulevan näytäntökauden puhe-ohjelmistoa. "'En voi' on kollatsionoitu", hän kirjoittaa [27/5], "Almbergin, Roistoväkeä Vilhon ja Sisarukset minun johdollani. Tänään kollatsionoidaan 'Sydän unhotettu' Almbergin johtaessa, jotta hän tarpeen mukaan voi tehdä korjauksia [suomennokseen]." Samalla luetellaan toisia kappaleita, jotka jo olivat suomentajain käsissä taikka joille kääntäjiä haettiin. Anzengruberin Der Meineidbauer (Valapatto) näytelmän kanssa Emilie kävi turhaan monen luona – Godenhjelmistä, Almbergista, Slööristä, Salosesta se oli joko liian pitkä tai liian vaikea; vihdoin Törmänen sen otti.

Mutta miten oltiinkaan innokkaita ja luottavaisia, tiesivät ainakin läheisimmät, että teatterin olemassaolo edellytti mitä suurinta säästäväisyyttä. Tämän ajatuksen tapaa alinomaa Emilien kirjeissä. Säästäväisyydestä tehtiin näyttelijöillekin seuraava vaihtopuolinen ehdotus: joko he näyttelevät maaseuduilla taikka ovat vapaita saaden vain puolet palkastaan kesäkuukausilta. Seurue valitsi jälkimäisen vaihtopuolen, sentähden heittäytymättä toimettomuuteen. Jäsenet jakaantuivat kahteen ryhmään, joista lukuisampi (taiteilijaparit Aspegren ja Leino, Ida Aalberg y.m.) oli omin päin näyttelevä Viipurissa ja pienempi Tampereella.

Kun Kaarlo Bergbom tänä keväänä lähti ulkomaille, oli hänellä kaksi asiaa mielessä. Toinen oli nyt niinkuin aina teatteri, toinen eräs kirjallinen yritys. Toukokuun alussa oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pyytänyt häntä kirjoittamaan yleisen kirjallisuuden historian suomenkielellä, ja kun ooppera ei enään ollut kiusaamassa, hän alkoi kuvitella voivansa suorittaa mieluisen tehtävän, jota hän jo kymmenkunta vuotta ennen oli ajatellut elämäntyökseen. Totta kyllä oli kova todellisuus näyttävä, että hänen täytyi uhrata sekin mieliteko teatterille. "Thalia on kademielinen lemmitty", hän myöhemmin lausui, kun kirjallisuushistoria tuli puheeksi, mutta vastaiseksi hänellä ei vielä ollut sitä kokemusta. – Siitä ynnä muusta antavat tietoja seuraavat otteet sisarusten kirjeenvaihdosta.

Bergbom matkusti Bruno Böökin kanssa 13/5 Hanko-laivalla Tukholmaan – säästäväisyydestä etusalongissa.

(Kööpenhamina 19/5). – "Tukholmasta on mainittava ainoastaan [Björnsonin s.v. ilmestynyt] Leonarda, jonka näin Uudessa Teatterissa. Kiehtova, runollinen, sydäntäkouristava kappale; mutta ei otollinen suurelle joukolle. Runoilija on päättänyt näytelmänsä epäsoinnulla huolimatta sivellä sitä tekosovinnolla, jossa pariton ja tasainen parhaimman mukaan sovitellaan yhteen. Kaikkialla salongissa valitettiinkin: 'eriskummallista', 'käsittämätöntä', 'katkelmallista'. Minusta se oli hyvin selvä, mutta miten sitä voitiin väärin käsittää, huomasin seuraavana päivänä parin lehden kokonaan erehdyttävästä selostelusta. Muutoin oli huone tyhjä – ensi iltana. Tietysti johtui se valtiollisesta vihamielisyydestä Björnsonia kohtaan lippukysymyksen tähden; mutta se olikin kaviaaria talonpojille. Cornevillen kellot! kas siinä jotakin toista. Leonarda sopii meille sangen hyvin, jollen ota lukuun nimiroolia. Rva Aspegrenilla ei ole riittävästi 'suuremmoisuutta' ja Kaarola on liian nuori. Hedvig Winterhjelm olisi siinä ihan paikallaan. Jos hän tulee syksyllä, on kappale välttämättömästi otettava. Aalbergille on siinä erittäin suloinen rooli ja toinen Stenbergille sopiva, jos hän osaa antaa sille tarpeeksi auktoriteettia. Kenties sopii rva Aspegren paremmin. Miesroolit toisarvoisia."

"Tulimme Tukholmaan vasta torstaina (15/5) ja lähdimme perjantaina. Lauantaina saavuimme tänne ja tänään jatkamme Lyybekkiin. Täällä olen nähnyt erittäin mieltäkiinnittävän Kesäyönunelma-näytännön, joka antoi minulle oivallisia aiheita kappaleen näyttämöllepanoa varten, jos joskus voisimme ajatella sitä näyteltäväksi. Se oli hyvin tunnelmallinen, vaikka jotenkin balettimainen. Näytteleminen oli oivaa, mutta ehkä liian siroa ja velttoa ollakseen Shakespearea. Edellisenä iltana näin kaksi vanhaa ranskalaista komediaa, jotka esitettiin perin hyvin, mutta olivat niin vanhanaikuisia, että haisivat hometta. Ei toki klassillista, kunnioitettavaa hometta, vaan aivan uutukaista. – Pelkään olevani ikävä matkatoveri Böökille. Hänellä on ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen. Kyllä Leino olisi ollut soveliaampi matkustamaan." – (Wien 30/5). Matkalla Berliniin Bergbom oli niin pahasti vilustunut, että vielä Wienissäkin vilu ja kuume vuorotellen vaivasivat häntä. Kumminkaan hän ei peljännyt oikein sairastavansa. Teatteriin nähden oli hänellä ollut onni. Berlinissä hän oli nähnyt Antigoneen ja Uriel Acostan, Wienissä Götz von Berlichingenin ja Wagnerin Niebelungit. Aikoen viipyä Wienissä koko kesäkuun hän oli vuokrannut yksityisen asunnon; Böök samoin, mutta erikseen.

(Wien 5/6). "Rakas sisar! Olen sydämestäni iloinen, että sesonki loppui ilman häiriötä tai ikävyyttä. – Onko Tohtori Klaus tullut Blochilta?2 Jos niin on, niin ryhtyköön Törmänen siihen. Muutoin näin sen toissa päivänä ja ajatellessani sen europpalaista menestystä täytyy minun huudahtaa: Quel bruit pour une omelette! Hyvänsävyisiä ihmisiä, hyvänsävyisiä olosuhteita, moralisia mietelmiä, kaikkialla rehellisyyden ja kunnollisuuden haju – mutta mikä proosan erämaa! Ei kohtausta, ei luonnetta, ei probleemia, joka herättäisi vähintäkään esteettistä viehätystä. Kumminkin otamme kappaleen, sillä sen poroporvarillisella todellisuudella on ainakin se ansiopuoli, että se pakottaa näyttelijöitämme puhumaan luonnollisesti. – Sanot Törmäsen kääntäneen Mädchenschwüre (Neitojen valat) ja Wenn die Frauen weinen (Vaimojen kyyneleet). Rakas sisar, lue jälkimäinen ja pyyhi kaikki loukkaava, jos semmoista on pujahtanut mukaan. Tiedäthän ettei Törmäsellä ole paljo aistia. Edellinen oli mukailtava – ehkä luet senkin ja mainitset, miten hän mielestäsi on onnistunut."

"Olen koettanut perehtyä paikkakunnan oloihin, mikäli heikkouteni on sallinut. – Kirjallisuushistorialliseen teokseeni huomaan tarvitsevani paljon aikaa. Mahdotonta on kirjoittaa se niin lyhyesti kuin kirjallisuusseura vaatii, jollen ota mukaillakseni jotakin ulkomaalaista teosta. Mutta sitä en mielelläni tekisi, sillä kirjasta tulisi silloin ainoastaan puoleksi taikka ei puoleksikaan alkuperäinen. – Böökiä tapaan harvoin. En tiedä miksikä, mutta en pääse häntä lähemmäksi – tiemme käyvät niin erikseen. Asuntoni on huokea, mutta myöskin epämiellyttävä, ummehtunut ja epäterveellinen. Isäntäväki on toki siivoa. Teitä kotolaisia muistelen aina. [Ja sen johdosta mitä Emilie oli kirjoittanut erään sisarenpojan kivulloisuudesta: ] Syvästi koski minuun mitä kerroit M: sta. Lemmikki parka, en edes tiedä onko meidän toivominen, että hän eläisi, jos hänen elämänsä tulee elämäksi täynnä tuskaa. Unessa olen jo kaksi kertaa nähnyt hänet kuolleena. – Jumalan haltuun, armaani, terveisiä kaikille rakkaille sukulais- ja ystäväpiirissä Kaarloltasi." (Kirjeeseen on liitetty eri lehti, jolla on 17 numeroittua kysymystä teatterioloista y.m.)

(Helsinki 11/6). – "Älä laiminlyö terveyttäsi, vaan käy lääkärillä ja lähde Karlsbadiin, jos hän neuvoo sitä. Sinun täytyy myös muuttaa asuntoa, jos se on epäterveellinen." – Emilie vastaa sitte järjestään kysymyksiin, sillä "onhan sietämätöntä ettei vastata kun kysyy". (Vastauksista otamme joitakuita:) Syy miksi 'Kaupunkimme rouvat' menestyi niin huonosti oli melkoisessa määrässä Vilhon, joka näytteli hyvin huonosti, naiset olivat paljon parempia. 'Ballo in maschera' teki fiaskon Ruotsalaisessa teatterissa, esitys kuuluu olleen surkea. Nti Stenberg oli erinomainen 'Orposisaruksissa'. Navrátil on Tikkurilassa ja näyttää aikovan jäädä tänne talveksi. Alma Fohström kiertelee Johannes Hahlin kanssa maaseuduilla, antaen konsertteja. – "Ylipäätään olen niin tietoinen siitä että meidän tulevana talvena täytyy säästää viimeiseen saakka, että välitän vähän lauluohjelmistosta. Säestys maksaa aina. Orkesteri suututti minua viime hetkeen asti. 'Jane Eyressä' oli pitkä väli 1: sen ja 2: sen näytöksen välillä, ja vaikka usein pyysin, että silloin soitettaisiin kaksi numeroa, niin eipä vaan sitä tehty. Yhtä typerä oli se 'Lemmenjuoman' harjotuksissa. Olin antanut heille nuotit läpikäytäväksi maanantaina aamupäivällä ja itse pyhänä kehottanut heitä siihen. Klo l/2 5 oli sitte 'Orposisarusten' harjotus, ja k: lo 7: ksi oli määrätty 'Lemmenjuoman' harjotus. Mutta tietysti oli orkesteri niin ylhäinen, ettei se tahtonut vaivata itseään kahta kertaa samana päivänä. Se tuli k: lo 7 ja vasta silloin se ensi kerran harjotti musiikin ja muitten täytyi istua ja odottaa puolitoista tuntia. Olin hyvin pahoillani enkä voinut olla suoraan sanomatta, että totta kai heitä oli kovin rasitettu toukokuulla! Tunnustan että he näyttivät hyvin noloilta. – Hyvästi. oma Kaarloni. Jumalan haltuun; hoida terveyttäsi, niin että palaat hyvissä voimissa; tiedäthän kuinka tarpeen se on. Koeta päästä ystävällisemmälle kannalle Böökin kanssa."

(Wien 13/6). – "Böökin matkan laita on vähän ikävä: Strakosch3 on mennyt Karlsbadiin. Nyt ajattelemme, olisiko hänen matkustettava Müncheniin saadakseen tuntia Possartilta. – Siitä mitä olen nähnyt viehättänee sinua Kuningas René sekä Pitt ja Fox. Meidän Jolanthamme [Ida Aalberg] on ehdottomasti parempi kuin täkäläinen nuori debytantti (Fräulein Heese). Krastel (Tristan) ja Hallenstein (René) antoivat tietenkin aivan toisen sävyn kohtaukselle, jossa Jolantha ei esiinny, kuin mitä meillä nähtiin. Näyttämöllepanossa ei ollut mitään erinomaista. Pitt ja Fox on mieltäkiinnittävämpi lukiessa kuin nähdessä. Olin aina miettinyt sitä meillä näyteltäväksi niin pian kun Böök kehittyy, mutta huomaan erehtyneeni. Yleisömme on liian vähän perehtynyt englantilaiseen historiaan 1780-luvulla käsittääkseen kaikkia juonen käänteitä. Sitä paitse Böök ei koskaan saa sitä ylemmyyttä, joka tarvitaan Foxin rivouden aateloimiseksi. – Täällä ja Berlinissä teatteria varten ostamieni kappalten joukosta olen tavannut muutamia hupaisia vähäpätöisyyksiä ja sieviä laulukappaleita – sitä pahempi yksi voitto 10:stä tyhjästä. Ne vaativat kuitenkin mukailemista ja säästän ne sentähden syksyksi. – Anzengruberin näytelmiä olen läpikäynyt useita. Lähetän yhden Der ledige Hof (Isännätön talo), josta pidän paljo. Totta tosiaan en tiedä kumpi on otettava – se taikka Meineidbauer. Jälkimäinen on kieltämättä nerokkaampi, draamallisesti tehokkaampi ja roolit ovat syvällisempiä. Edellinen taasen nojaa enemmän yleisinhimilliseen ristiriitaan; erikoisesti katolinen ja itävaltalainen astuu siinä enemmän taustalle. Sitä paitse näyttää se olevan soveliaampi meille. En tiedä onko Vilholla tuota synkkää yltiöpäisyyttä, joka kiinnittää Valapatossa, mutta olen varma siitä, että Kaarola Avellanista tulisi mieltäkiinnittävä Agnes. Kun oikein mietin asiaa, puollan kaikissa tapauksissa Valapattoa, mutta jos toinen miellyttää sinua enemmän, niin voimme ottaa sen. Se on kuitenkin, jos niin käy, säästettävä Böökin kotiatuloon, sillä ainoastaan hän voi näytellä Leonhardia."

"Oli ikävä että [J. E.] Cajanus ei saanut stipendiä. Emme voi päästää häntä, ja jos hän jää, otetaan oopperasuunnitelmat helpommin korviin. Tunnen oikein kylmän väristyksen seljässäni, kun ajattelen että meidän kenties täytyy ryhtyä oopperapuuhiin keväällä, niin hengetöntä, tuloksetonta ja kiittämätöntä se työ on. Apropos, oletko kuullut mitään Lydia Laguksesta ja hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan? Aikooko hän palata kotia, vai jäädä ulkomaille? Jos meillä välttämättömästi on oleva ooppera, niin olisi minusta pieni otollisempi: hän, Passinen, Cajanus ja Hahl. Totta on ettei se tuota mitään, mutta kun otetaan lukuun Fohströmin suuri palkka, tuottaa suuri ooppera yhtä vähän, toisin sanoen velat kasvavat yhtä suuriksi – kumminkin olisi työ paljon helpompi ja, mikä on tärkeämpää, paljo suomalaisempi. Sillä unelma että me suurella oopperalla pakottaisimme itsemme Uuteen Teatteriin on näyttäytynyt kokonaan – unelmaksi."

"Terveyteni on nyt parempi, vaikka en ole täysin toipunut. – Ylipäätään on koko [wieniläisellä] väestöllä, huolimatta sen hyvänsävyisyydestä, keveydestä ja ruumiillisesta kauneudesta, älynpuutteen leima, joka erottaa sen berliniläisestä ja parisilaisesta väestöstä. – Mutta aika rientää, minun täytyy teatteriin (Macbeth)." – (Helsinki 23/6). "Oma Kaarlo! Kovin huolestuttaa minua, että vielä olet raihnainen. Luullakseni olet itse syypää siihen. Sinun täytyy välttämättömästi totuttaa itseäs syömään vitkalleen. Ruoka on oikein purtava ja siihen sinulla ei tahdo olla aikaa. – Meillä on ollut surkea aika; viikko sitten (15/6) oli meillä kova halla [joka enimmin koski Uusmaata ja Etelä-Hämettä]. – Olemme luonnollisesti kaikki suurimmalla levottomuudella ajatelleet suomalaisen kulttuurin lähintä tulevaisuutta, jos nälkä ja hätä taas ahdistaisi maata. Kuinka voitaisiinkaan silloin kestää kaikkea! – Yksi suomalainen tyttökoulu on jälleen alkuunpantu Oulussa, joten syksyn alusta 5 uutta suomalaista koulua alkaa toimensa: tyttökoulut Oulussa ja Kuopiossa sekä poikakoulut Viipurissa, Porissa ja Turussa. Sitä paitse on nyt aavistamatta yksityinen suomalainen koulu sukeltanut esiin Lappeenrannassa ja monesta syystä luullaan sen takana piilevän ruotsinmielisiä ja kouluylihallituksen juonia siinä tarkoituksessa, että Viipurin koulun merkitys siten ehkäistäisiin, toisin sanoen hallitus ottaisi huostaansa Lappeenrannan koulun ja jättäisi Viipurin koulun oman onnensa nojaan. Eilisessä Suomettaressa oli hyvä kirjoitus siitä asiasta: se tulee päivän postissa. – Almberg on puhunut Cajanderin kanssa Romeosta ja Juliasta, ja Cajander oli sanonut yhtä mielellään suomentavansa sen kuin Venetian kauppiaan, jos se on teatterille sopivampi. Mitä sinä arvelet? Minusta Romeo ja Julia olisi sekä arvokkaampi että kassalle edullisempi. Vilho saa nyt kaksi kelpo paraatiroolia (Parjauspesä ja Porvari aatelismiehenä); olisi hupaista koettaa Aalbergia Juliana. Suometar lausui hyvästijätössään teatterille, että uunna vuonna olisi otettava 'arvokkaampia näytelmiä'; onnellista olisi, jos saisimme Shakespearen näyttämölle. Kuitenkin oli Cajander sanonut, ettei hän ryhtyisi työhön ennen syksyä, niin että voit miettiä mitä tahdot; minä olen Romeon puolella. Se tulisi huokeammaksi ja tuottaisi enemmän. Onhan Jane Eyren suuri menestys viittaus. – Seurueella kuuluu olevan onni Viipurissa: huoneet ovat matkustavaisten mukaan täynnä, ja kun piletti maksaa 3 mk, ovat kai tulotkin hyvät. – Olen oikein iloinen, että taas antaudut kirjalliseen työhön. Voi jos kirjoittaisit kotimaisen historiallisen näytelmän, kenties innostut kun alat kirjoittaa. Rein oli nykyisin täällä saadakseen tietoja nimikirjaan ja hän oikein suri sitä, että uhraat aikasi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin sen sijaan että kirjoittaisit jotakin. Hänestä oli alijohtaja välttämättömästi hankittava – saksalainen taikka ruotsalainen. Hankkikaa enemmän rahoja, sanoin minä puolestani!" – (26/6) "Der ledige Hof on oivallinen ja näyteltäisiin meillä varmaankin hyvin; pelkään kuitenkin tuon lapsijutun herättävän huutoa. Törmänen suomentaa Valapattoa, mutta jos se menestyy hyvin, niin on minusta toinenkin otettava. Miksemme voisi näytellä kahta saman tekijän kappaletta, toisen syksyllä toisen keväällä?"

(Wien 29/6). – "Uutinen hallasta on vienyt minulta kaiken levon. Isänmaa, suomalaisuus ja teatteri ovat samalla kertaa uhattuja, niin että kolmenkertainen pelvon syy on olemassa. Jos ainoastaan Uusimaa ja Etelä-Häme kärsii, ei hätää vielä synny; mutta jos tämä on alku yleiseen katoon, niin saattaa se musertaa meidät." – Tässä on aukko kirjeenvaihdossa. Koko heinäkuulta on vain yksi Emilien kirje säilynyt ja Kaarlolta ei ainoatakaan. Kumminkin tiedämme myöhemmistä kirjeistä, että Kaarlo oli kolme viikkoa parannuksilla Franzensbadissa. Ilmat olivat siellä sateiset ja kylmät, ja sentähden hän huolestuneena kuvitteli kotimaan kesää vielä pahemmaksi. Böök taasen meni Karlsbadiin Strakoschia tapaamaan, ja 12/7 hän kirjoitti Bergbomille olleensa tämän puheilla. Strakosch oli ystävällisesti luvannut kohta antaa hänelle tunteja, ja jo puolentoista viikon päästä Böök ilmoittaa: "Olen hyvin edistynyt, uskallan sanoa; eilen sain niin imartelevia kiitoslauseita, etten tiennyt minne katsoa. Kyllä tunnen, että koulu hyödyttää – ääneni on jo ihan toinen. En voi sanoin lausua kuinka olen onnellinen saatuani semmoisen opettajan. 'Sie werden ein Künstler' [Teistä tulee taiteilija], hän sanoi eilen lopuksi!" – Emilie oli kesäkuun viime päivinä lähtenyt sukulaisten luo Kuitiaan ja Poriin, ja edellisestä paikasta hän 13/7 kirjoitti m.m.:

"Viljapellot ovat täällä mitä ihanimmat. Yleistä katovuotta varmaankaan ei tule. – Lundahlin sanotaan tulevan reippaammaksi päivä päivältä. Hän lukee Franz Mooria ja on pyytänyt toistakin roolia, lähetin Rizzion [Maria Stuart Skotlannissa]. – Ruotsalaisessa teatterissa on tapahtunut skandaali, josta en kuitenkaan tiedä muuta kuin mitä sanomat kertovat. Eroava johtokunta oli antanut viedä teatterista puvuston ja kirjaston panttina eräästä lainasta; kiireesti kutsuttiin kannatusyhdistys kokoon ja päätettiin kerätä rahoja lainan suorittamiseksi, mutta siksi kun ne saataisiin kokoon annettiin väliaikainen takaus lainanantajalle. – Kuinka meidän on ponnistettava taloudellisen aseman parantamiseksi, sitä ei voi kyllin muistuttaa. Soittokuntaa ei ollenkaan ja mahdollisuuden mukaan kappaleita, jotka houkuttelevat yleisöä pienen suomenmielisen piirin ulkopuoleltakin." – (Helsinki 1/8). "Kaarloseni! Ehtoolla 29 p. palasin kesämatkaltani sangen hyvissä voimissa. Täällä on kaikki entisellään – ikävä rahanpuute ei lainkaan poisluettuna. – Älä unohda ostaa pirteitä itävaltalaisia vuoriseutulaispukuja (valokuvia) Valapattoa varten. Aina vain seurue näyttelee Viipurissa hyville ja täysille huoneille ja luullakseni he aikovat vielä viipyä siellä yhden viikon. Leino ja Aalberg, sanotaan, näyttävät rasittuneilta; hyvä olisi jos lakkaisivat, niin etteivät tule väsyneinä tänne. – Lundahlin tuskallinen tauti on loppunut: hän on päässyt rauhaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, hän kuoli hiljaisesti. Pari viikkoa hän oli ollut huonompi, niin että oli maannut.4 – Niin tuskallinen kuin kuolemansanoma olikin, en voinut olla päästämättä kiitoshuokausta, että hän oli vapaa kärsimyksistään; sillä terveeksi hän ei enää koskaan olisi voinut tulla. Rva Strömerkin on vaipunut lepoon. Näille kummallekin olisi pitempi elämä tietänyt ainoastaan kärsimystä, rauhattomuutta ja tuskaa, ja sen vuoksi olkoon Jumalalle kiitos että ovat saaneet rauhan."

"Alma Fohström on päättänyt laulajaisturneensa ja valmistautuu ulkomaanmatkalle: ensin Emsiin ja sitte Parisiin. Jos alottaisimme oopperan syksyllä, niin luulen varmaan että hän jäisi tänne talveksi. – Lagermarckkin aikoo ulkomaille, mutta haluaa sitä ennen neuvotella sinun kanssasi, mitä rooleja hänen tulisi harjotella. [Filip] Försten on niinikään täällä ja tahtoisi esiintyä, ja – mikä on kaikesta pahinta – Navrátil jää tänne täksi vuodeksi! Hän oli eilen luonani ja vaivasi minua kaikenlaisilla kysymyksillä, niin että huomiseksi toimitan kokouksen, jossa neuvotellaan eikö hänelle ole kirjoitettava, että kaikesta päättäen tänä vuonna ei tule oopperaa. Hänen täälläolonsa vaivaa minua, sillä se johtuu meidän epämääräisestä lauseestamme: 'kenties uutena vuonna'. – Sveessit alkavat Parranajajalla. Kesäkuun alussa kohtasi Hrimaly Almbergin ja Wahlströmin esplanaadissa ja kysyi, saisivatko he lainata Parranajajan nuotteja? Päätimme vastata, että jos Ruotsalaisen teatterin johtokunta toivoo jotakin Suomalaiselta, on sen kääntyminen suoraan johtokunnan puoleen. Almberg laati jotenkin 'pörröisen' suomenkielisen kirjeen Kiseleffille, ja me luulimme asian jäävän siihen, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi Kiseleff Almbergin luokse, kiitti hyvästä lupauksesta ja sanoi Ruotsalaisen teatterin mielellään tekevän vastapalveluksen, jos tarvitsemme jotakin. Siten on heillä Parranajajanuottimme jäljennettävinä; mutta en minä toki mitenkään taivu pyytämään heiltä Neiti Elisabethia.5 Hyvästi nyt, rakas Kaarlo, Jumalan haltuun ja mieti jotakin omaa kappaletta meille. Emilie."

(Wien 5/8). "Rakas sisar! Ihmettelet kai että kirjeeni on päivätty Wienissä eikä Pragissa. mutta kaikella on syynsä. Lähdettyäni Franzensbadista päätin viipyä pari tuntia Karlsbadissa, joka on aivan Pragin tiellä. Halusin nähdä kuinka Böök oli kehittynyt ja satuin keskelle sangen ikävää juttua. Böök oli luvannut maksaa Strakoschille eikä voinutkaan. Kun olin jonkinlaisessa takauksessa Böökin puolesta, ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänelle rahat, jotka olin määrännyt Pragissaolooni, ja itse mennä Wieniin, jossa tiesin saavani entisen emäntäni luona elää velaksi, siksi kun saisin rahakirjeesi. Sittenkään ei Strakosch saanut koko saatavaansa, mutta lupasin lähettää hänelle loput kun olin saanut rahoja. Olin kovin pahoillani, mutta kun Strakosch kuulemani mukaan on hyvin 'tarkka' rahakysymyksissä, en tahtonut saattaa Böökiä tukalaan asemaan ja kenties aiheuttaa, että opetus olisi keskeytetty. Kun saan rahoja, lähden Pestiin, sillä tähän aikaan ei täällä ole nähtävää eikä kuultavaa."

"Muutoin Strakosch oli varsin tyytyväinen Böökiin, joka tietysti oli tehnyt 'riesige Fortschritte', kiitti hänen ahkeruuttaan ja lupasi tehdä hänet valmiiksi jouluksi. Hänen piti lukea seuraavat roolit: Hamlet, Romeo, Figaro, Don Cesar de Basano, Karl Moor, Clavigo, Ferdinand, Mortimer, Prosper Block (Sardoun Pattes de mouche) ja Maxime Odiot (Feuillet'in Roman d'un gentilhomme pauvre). Siinä Kaarolakin saa roolin. Kauhean kallis Strakosch vaan on – 150 guldenia kuukaudessa, yhdestä tunnista päivässä. Yksi etu siitä on, että nimittäin Böökin itsestään täytyy luopua aikeesta olla kauemmin ulkomailla, mikä on tärkeää meille, sillä jos Böök viipyisi tuolle puolen joulua, syntyisi siitä suuria vaikeuksia ohjelmistoon nähden. – Kylpemiseni Franzensbadissa on jättänyt jälkeensä omituisen väsymyksen. Ei se kuitenkaan ole mitään odottamatonta. – Kaikissa tapauksissa olen koko joukon parempi ja jonkun viikon päästä toivon saaneeni takaisin sen joustavuuden, joka minulla oli kylpyaikana. – Pian alkaa syystyömme. Sisar parka, sinulla on raskas taakka kannettavana ensi kuukautena. Toivoakseni palaavat kaikki jäsenet niin virkistyneinä, ettei kovin voimakasta kannustinta työhön tarvita. – (Pitkä yleiskatsaus ohjelmistoon.) – Valapaton suomennoksen tahdon verrata alkuteokseen, sillä en luota sen uskollisuuteen." – (Helsinki 4/8). – "En muista olenko kertonut, että kaikki kauniit toiveet, jotka kiinnitettiin nuoreen Cronstedtiin, ovat hävinneet. Ollen Keuruulla suomea oppimassa hän [10 p. heinäk.] hukkui venematkalla jotenkin matalalle. Hän oli taitava uija, ja kun vene meni kumoon, hän kehotti tovereitaan pitämään kiinni siitä ja aikoi itse uida rantaan hankkiakseen apua; kumminkin hän uupui, puettu kun oli paksuihin vaatteisiin ja isot saappaat jalassa. Monta kaunista lupausta hukkui hänen kanssaan. Joskus kun sopii, menen hänen isänsä luokse puhumaan Parturista. Jos se on kauas edistynyt, hän voi suomennuttaa sen loppuun ja toimittaa sen painoon".6(Pest 12/8). Kaarlo tullut Buda-Pestiin 10/8. Hunfalvyn perhe maalla; Budenz vastaanottanut hänet ylen ystävällisesti. "Eräs nuori unkarilainen oleskelee nykyään Suomessa ja jää sinne uuteen vuoteen saakka. Jos voit osottaa hänelle kohteliaisuutta, niin tee se. Hänen isänsä – tällä hetkellä en muista hänen nimeään, se alkoi S: llä [Szinnyei], – kohteli minua hyvin sydämellisesti. – Leonarda annetaan lokakuulla Wienin Stadttheaterissa, ja Strakosch on Böökin kanssa läpikäyvä rakastajan osan. – Rauhansanoma oli uutinen Lundahlin poismenosta. Murtunut elämä toiveineen, jotka aina pettivät. Nyt hän on levossa. Rauha myöskin vanhalle Strömerille! Hän oli rehellisesti taistellut. Katkerampi oli tieto nuoren Cronstedtin kuolemasta, vaikka hän persoonallisesti oli minulle niin vieras. Niin rikkaita lupauksia! Hän olisi ehkä poistanut mitä katkeraa kiintyy Cronstedt nimeen; mutta toisin oli sallittu." —

(Helsinki 13/8). – "Tänään lähtivät Alma ja Augusta Fohström. Olen tyytyväinen siitä, sillä siten pääsimme yhdestä vaatimuksesta toimeenpanna ooppera. – Kuinka on kirjallisuushistorian laita? Puhuin siitä eräänä päivänä Löfgrenin kanssa (hän kysyi, olitko sitä ajatellut), ja hän arveli, että sinun tulee kirjoittaa hyvä tieteellinen teos eikä mitään kompendiumia. 'Siitä on tuleva sinulle suuri muistomerkki', sanansa kuuluivat. – Olen jälleen monen vuoden päästä oikein lukenut jotain. Olen alkanut lukea Reinin psykologiaa, ja se on suuresti huvittanut minua. Hänellä on varsin selvä esitystapa, niin että oppimatonkin ymmärtää kirjan ja eri käsitykset meistä itsestämme. – Muistatko vielä Herman Roschieria?7 Hän on nyt palannut Siperiasta 15-vuotisesta vapaaehtoisesta maanpaosta. Oli hupaista taas nähdä hänet, vaikka kovin säälin häntä. Hän palaa vanhana ja murtuneena, vieraana omassa maassaan. Hän miettii lähteä Montreuxhön talveksi, sillä vaikeilla talvimatkoillaan on hän saanut pahan reumatismin ja pelkää sairastavansa kun pakkaset tulee. – Reumatismi muistuttaa minua [F. W.] Rothstenista. Hän on ollut hyvin, hyvin huonona reumaattisessa kuumeessa koko kesän, ja kauvan pelättiin, ettei hän kestäisi tautia. Nyt lienee kuitenkin hengenvaara ohi, ja hän voi liikkua huoneessaan. Ajatteles mikä kova isku kaikelle suomalaiselle työlle, jos hän olisi mennyt pois. Jumalan kiitos että hän on parempi, meillä ei juuri ole varaa kadottaa ainoatakaan kykyä ja kaikkein vähimmin semmoista kuin Rothsten."

(Pest 20/8). – "Älä, armaani, puuhaa turhia Neiti Elisabethin hankkimisen tähden, vaan pyydä se suoraan Kiseleffiltä, Meidän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulla jonkinlaisiin tekemisiin hänen kanssaan, ja niin ollen on parempi ennemmin kuin myöhemmin. – Mitä kirjoitat kirjallisuushistoriastani, on kuin omasta sydämestäni puhuttu. Tiedän etten voi kirjoittaa kompendiumia, sillä minä kiinnyn aina koko sydämelläni asiaan, kun ryhdyn johonkin tehtävään, enkä sentähden voi laatia kokoonhaalittua oppikirjaa. Mutta semmoista näyttää kirjallisuusseura odottavan, koska se on määrännyt laajuuden noin 1,000 sivuksi. Teoreettiset esitykset sinne taikka tänne eivät selvitä asiaa. Olen sen vuoksi ajatellut kirjoittaa ensiksi joitakuita osastoja – israelilaisen, roomalaisen ja renessansikirjallisuuden – käytännöllisesti näyttääkseni kuinka käsitän tehtäväni, ja sitte päättäköön seura, onko minun täydennettävä kokonaisuus saman suunnitelman mukaan. Itämaalaiset kirjallisuudet ja keskiaikainen tuottaa enimmän työtä, sillä toiselta puolen tunnen niiden alalla vähimmän luvun teoksia, toiselta puolen edistyy historiallinen tutkimus joka päivä semmoisin jättiläisaskelin, että se, minkä joku vuosi sitten on lukenut suurella tyydytyksellä, yht'äkkiä näyttäytyy vanhentuneeksi. Sentähden täytyy minun jättää ne osat viimeiseksi. Kuinka laajaksi koko teos tulee, on mahdoton sanoa edes sinnepäin, mutta varmaan se monta kertaa menee seuran määräämien rajojen yli. Tarpeetonta on kuitenkin puhua tästä edeltäkäsin, sillä ennenaikainen puhe jostakin teoksesta on aina haitaksi."

"Täällä Pestissä on minut vastaanotettu niin liikuttavalla sydämellisyydellä, etten voi sitä kyllin tunnustaa. Olen joka päivä kutsuilla, niin ettei työhön ole paljon aikaa. Hunfalvyn olen nähnyt ainoastaan yhden kerran, perhettä en ollenkaan. He olivat yhden päivän Pestissä matkalla johonkin kongressiin Viennessä taikka Arlesissa, en muista kummassako. Budenzin, Gregussin (esteetikko), Rakoszyn (kirjailija) y.m. 'selebriteettien' kanssa seurustelen ahkerasti. Gregussin kautta olen saanut nuoren oppineen avukseni, jotta perehtyisin unkarilaiseen draamalliseen kirjallisuuteen. Meidän tulee, luullakseni, viljellä unkarilaista kansannäytelmää, sillä, vaikkei se tarjoakaan mestariteoksia, tapaa kuitenkin runollisemman hengen esim. Kylänheittiössä kuin Mein Leopoldissa taikka Tireuse de cartes'issa. Sitä paitse herättää se aivan toisella tavalla yleisön myötätuntoa. Hra Engel – se on hänen nimensä – analysoi minulle unkarilaiset draamat kohtaus kohtaukselta; pääkohtaukset hän kääntää suullisesti. Otan ainakin kolme tai neljä kappaletta. Teemme yhdessä työtä 3-4 tuntia päivässä." – (Pest ?/8). – "Viivyn täällä siksi kun rahoja tulee. Sitte lähden Wieniin tai Pragiin – en vielä tiedä kumpaseenko. – Olen jo alkanut tuntea tuota levotonta – en voi sanoa koti-ikävää, vaan pelkoa että kotona jotakin tapahtuu, jonka tähden läsnä-oloni olisi tarpeen. Ainoa lohdutukseni on – ei mitään oopperaa!" – (Helsinki 27-28/8). – "Olemme alkaneet vastoinkäymisellä: pari päivää sitte kirjoitti [Ida] Aalberg, että hän on sairas eikä voi tulla syyskuun alussa. Hän sanoo liiaksi vaivaantuneensa Viipurissa. – Wahlström kävi Kiseleffillä pyytämässä Neiti Elisabethia, hän oli ollut kohtelias ja lähetti kappaleen samana päivänä. – Älä ole levoton teatterin tähden, kyllä tullaan toimeen." – Tähän pistämme otteen eräästä Bergbomin kirjeestä vanhalle ystävälleen Otto Florellille, joka täydentää hänen Unkarissaolonsa kuvausta:

(Pest 3/9). – "Viihdyn täällä erinomaisen hyvin ja elän 'niinkuin Jumala Ranskassa' taikka 'niinkuin piispa pappilassa' meikäläisen realistisemman lausetavan mukaan. Et voi käsittää kuinka ystävällisiä, kohteliaita ja sydämellisiä ihmiset täällä ovat. Minulla oli aina joku määrä skeptisismiä, kun Almberg tai Blomstedt-vainaja niin ylistäen puhuivat unkarilaisista oloista, mutta sitte kun olen nähnyt mikä elämänvoima asuu tässä kansakunnassa, täytyy minun tunnustaa että se ansaitsee lämpimintä ihailua, syvimmälle käypää tutkimista."

"Omallakin alallani olen tavannut paljon mieltäkiinnittävää. Erittäin on unkarilainen kansannäytelmä omituisesti kehittynyt ja seisoo parhaimman rinnalla mitä Ranska ja Saksa ovat tuottaneet. Näyttämölliseen tehokkaisuuteen nähden ovat ne verrattavat ranskalaisiin melodraamoihin, siveelliseen tarkotusperään katsoen parempiin saksalaisiin kansannäytelmiin. Lisäksi tulee jonkunlainen runollinen viehättäväisyys, joka kenties useammin on etnografinen kuin taiteellinen, mutta joka kuitenkin heittää jonkun hohteen näitten tuotteitten yli."

"Enemmän kuin koskaan olen tuntenut, kuinka tärkeä rikas runollinen tuotteliaisuus olisi asiamme kehitykselle. Mutta onneton politiikka nielee kaikki voimat ja kaiken mielenkiinnon. Kun meillä tahdotaan näyttää taiteellis-isänmaallista innostusta, niin – vihelletään Yölepakolle ja luullaan sillä tehneensä äärettömän palveluksen kotimaiselle taiteelle. Tuottelias runoilija olisi paras vastapaino oman puolueemme kielteisille aineksille samoin kuin paras maineetti vetämään puoleensa proselyyttejä vastakkaisesta." – Kohdistaen saman ajatuksen teatteriin Bergbom muutamia viikkoja varhemmin oli Wahlströmille kirjoittanut sanat: "Lähinnä teatterin ylläpitämistä ei mikään ole sydämelleni tärkeämpi kuin kotimainen ohjelmisto. Heikkojakin kokeita täytyy meidän kehottaa."

(Pest ?/9). – "Olen saanut kolme rakasta kirjettäsi ja kiitän sinua, kelpo hyvä sisareni, alituisesta huolestasi ja rakkaudestasi. – Aalbergin sairaus ei kummastuta minua, sillä päättääkseni ohjelmistosta, joka keväällä suunniteltiin, on hänellä ollut kauheasti työtä Viipurissa. – Täkäläiset teatterit ovat jo avatut. Kansallisteatterissa on kolme kertaa viikossa ooppera- ja neljä kertaa puhenäytäntöjä. Olen käynyt siellä usein. Ohjelmisto on ollut hyvä (m.m. Antigone, Maria Stuart, Tartuffe), mutta vahvasti uudenaikaisen ranskalainen sävyltään. Kansallisteatterissa annetaan unkarilaisia kansannäytelmiä ja – Jumala paratkoon – offenbachiadeja (Cornevillen kellot pian sadannen kerran). Näyttelemistapa on hyvä, puhe luonnollinen, liikuntotapa vilkas, mutta ei epäkauniisti. Ensi luokan kykyjä ei ole. Täällä arvellaan yleensä, että Unkarissakin dekadensin aika on tullut – tai ehkä on sana liian ankara. Kaikissa tapauksissa on suuri tyyli, runollinen käsitys, nerokas intuitsioni hävinnyt. Nyt on ensemble [yhteisnäytteleminen] pääasiana, ja se on – täällä niinkuin muualla – ehdottomasti parempi kuin suurten nerojen aikana. Minusta oli tämä kuitenkin parempi, sillä meidän aikamme kiitetty ensemble on usein ainoastaan siinä, ettei voi erottaa toista toisesta. Teatterissa on minua kohdeltu hyvin ystävällisesti, olen ollut läsnä harjotuksissa y.m., josta en kuitenkaan ole hyötynyt, kun en ymmärrä kieltä. Unkarilaisia näytelmiä, joita ajattelen meille, en ole vielä nähnyt [näyttämöllä]. Valitsemisen varaa on runsaasti. Komedioja ja kansannäytelmiä olen tavannut useita sopivia. Mielelläni tahtoisin lisäksi jonkun suuren patrioottisen draaman, sillä se on ääni, jonka me liian harvoin annamme soida teatterissamme, mutta sentapaiset näytelmät (jotka on minulle analysoitu) ovat joko olleet aatteellisesti liian keveitä taikka edellyttävät liian suuria erikoistietoja Unkarin historiassa." – Tähän Kaarlon kirjeet tältä kesältä oikeastaan loppuvat. Viimeisestä on vain katkelma säilynyt ja siitä näkyy hänen aikoneen paluumatkalla viipyä viikon päivät Pragissa, noin 21-22 p. syysk. olla Berlinissä ja sieltä parin päivän päästä matkustaa kotiin Tukholman kautta. Emilien kirjeitä on neljä, joissa tapaamme tietoja ensimäisistä näytännöistä.

Teatterin toimi, jota Emilie Bergbom oli johtava syyskuulla, samoin kuin hän oli johtanut sitä toukokuulla, alkoi 7/9 "vanhalla Sirkalla". Esitys oli jotenkin onnistumaton – rva Aspegren ei enää ollut paikallaan nuorena tyttönä, ja väkeä oli vähän. "Päivä oli huono", Emilie arvostelee teatterin kannalta, "sillä ilma oli mitä ihanin, soittoa kaikkialla, palosammutuskunnan juhla ilotulituksineen, juhlavalaistus kaupungissa ja sotalaivoilla kruunauspäivän viettämiseksi, sirkus, ruotsalainen näytäntö y.m." Tuskin oli parempi menestys Jeppe Niilonpojalla ja Roistoväellä. Vilho oli kuitenkin erinomainen Jeppenä – "luullakseni", sanoo Emilie, "oli se parasta mitä olen häneltä nähnyt" ja Roistoväkikin, joka Emiliestä oli ikävä, esitettiin sangen hyvin ("Vilho ja nti Stenberg oivallisia"). Huonoista tuloista (200-300 mk) syytettiin ennen kaikkea sirkusta, "joka nielee kaikki"; eikä Uusi teatteri ollut siinä kohden Arkadiaa onnellisempi. – Merkittävä on että Suomalainen teatteri tästä syksystä alkaen luopui musiikista näytösten väliaikana. Se tapahtui kyllä pääasiassa säästäväisyydestä, mutta uudistus oli taiteelliseltakin kannalta arvosteltuna enemmän voitto kuin tappio. Kun näet musiikki harvoin oli ollut sopusoinnussa näytelmän tunnelman kanssa, oli se enemmän häirinnyt kuin enentänyt näytännön vaikutusta, puhumatta siitä että soittokunta ei suinkaan ollut katsonut tarpeelliseksi esittää parastaan väliaikoina aina levottomalle, ulos ja sisään liikkuvalle yleisölle. Uudistusta pidettiin alussa arveluttavana, semminkin kun välinäytösmusiikkia yhä edelleen säännöllisesti tarjottiin Ruotsalaisessa teatterissa, mutta yleisö tottui siihen pian eikä sitä sen jälkeen enään ole Suomalaisessa teatterissa käytäntöön otettu.

Seuraava ohjelma oli V. Hugon Angelo, joka näyteltiin vähän lukuisammalle katsojakunnalle. Näytelmä annettiin nti Avellanin tähden, jolla Katarina Bragadinissa oli kiitollinen tehtävä. Näyttelijätär oli koko kevätkauden ollut Parisissa ja esiintyi nyt ensi kerran matkansa jälkeen. Häntä tervehdittiin myötätuntoisesti, ja kolmesta hänelle ojennetusta kukkavihkosta oli yksi toverien antama. "Kaarola suoritti roolinsa hyvin", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille, "muutamissa kohdin, esim. lausuntaan nähden, oivallisesti; mutta ensi kerralla hän käsitti sen ehkä liian levottomasti ja voimakkaasti, toisella kerralla hän oli jo paljon, paljon parempi ja, jollei Leinon sairaus olisi estänyt kolmatta näytäntöä, olisi Katarina Bragadini varmaankin ollut siinä erinomainen." Erityisellä mielihyvällä Emilie puhuu nti Avellanin kyvystä antaa vauhtia niille, jotka myötävaikuttivat samassa kappaleessa. Arvostelusta päättäen huomattiin nti Avellanissa, niinkuin tavallisesti tutkimusmatkoilta palanneissa, miten vaikeaa on kohta täysin omakseen sulattaa mitä on oppinut. Toisista Emilie mainitsee Axel Ahlbergin, joka Rodolfona oli yllättänyt häntä näyttelemisellään.

Niin, Leino oli sairastunut lavantautiin, Böök oli ulkomailla ja Ida Aalberg oli saapuva vasta syyskuun lopussa. Kaikki tämä, mainitsematta Lundahl-vainajaa, jonka sija useimmissa kappaleissa oli täyttämättä, vaikeutti työtä: ei päästy ajoissa harjottamaan uusia näytelmiä. Hyvä oli että Kaarlo palasi lokakuun alussa, mutta tämänkin kuun loppupuoleen asti oli pakko näytellä ennen tunnettua – neljä kertaa pikku kappaleita ja kaksi kertaa Saituria, joka huolimatta Vilhon etevyydestä, ei suuresti vetänyt. Tietysti Bergbom kuitenkin toi uutta vauhtia teatterielämään. – Nuori unkarilainen, tri J. Szinnyei, josta hän oli kirjoittanut sisarelleen, oli vietettyään kesänsä Kangasalla asettunut Helsinkiin. Hän osasi jo virheettömästi puhua ja kirjoittaa suomenkieltä ja oli valmis auttamaan Bergbomia tämän harrastuksessa liittää unkarilaisia näytelmiä teatterimme ohjelmistoon. Hän alkoi suomentaa Edv. Szigligetin kansannäytelmää Mustalainen (A Czigany), ja käännös ilmestyi painostakin marraskuun lopulla. Muutoin mainittakoon, että innokas, miellyttävä vieras jäi koko talveksi Helsinkiin ottaen vilkkaasti osaa suomenmielisten ja erittäin teatteripiirin seuraelämään. Jotenkin samaan aikaan kun Bergbom palasi, teatterit pääsivät nelijalkaisista kilpailijoistaan. Jos siinä oli perää mitä sanottiin, että sirkus vei muassaan ainakin 100,000 markkaa, ei ole ihme että sen omistaja, Ciniselli, H. D: ssa julkaisi lämpimät kiitokset hänelle "rakkaaksi tulleelle kaupungille" ja "korkeille viranomaisille heidän ahkerasta käynnistään" (!). – Bergbomin poissaolon tähden lykätty yhtiökokous pidettiin 18/10 ja julkiluettiin siinä ne vähän ilahduttavat tiedot kuluneen näytäntökauden tuloista ja menoista, jotka jo on esitetty edellisen luvun lopussa. Johtokuntaan valittiin uudestaan entiset jäsenet Bergbom, Almberg, Wahlström ja Löfgren sekä, maisteri A. Stenbergin sijaan, joka luopui toimesta, tri Jaakko Forsman. – Ymmärrettävää on että Bergbomin tultua oopperatuumatkin virisivät, joskaan ei hänen alotteestaan. Mikä Bergbom-sisarusten ja johtokunnan kanta tässä asiassa oli, saamme tietää eräästä Emilien kirjeestä (12/10) nti Elfvingille:

"Erinäiset oopperan ystävät vaativat kiihkeästi sen toimeenpanemista, mutta toista ovat suuret sanat, toista hankkia tarpeelliset varat. Nyt ei johtokunta aio tyytyä tyhjiin lupauksiin, vaan se vaatii, että jotkut henkilöt ottavat vastatakseen rahoista ja sitoutuvat hankkimaan määräajoiksi vissit summat. Osakekirjoitus, keräys y.m. olkoon heidän asianaan. Tähän tietenkään ei kukaan suostu. Ennen on ollut hyvin mukavaa lykätä kaikki johtokunnan hartioille. Neuvotteluja näistä asioista pidetään näinä aikoina."

– Ensimäinen uusi näytelmä esitettiin 25/10. Se oli ylempänä mainittu A. Jalavan suomentama Neiti Elisabeth, soma, teeskentelemätön perhekuvaus, joka ei kuitenkaan herättänyt mainittavaa suosiota. Nimiroolin näytteli kyvykkäästi nti Avellan, joskin käsittelytapa olisi saanut olla pehmoisempi. Axel Ahlberg oli jotenkin onnistunut nuorena pappina, ja rva Aspegren hänen äitinään kylläkin luontehikas, jollei liian ankara. Jälkikappale oli Wilbrandtin Ensi lempi, jossa Ida Aalberg hienosti suoritti sievän ingénue-roolin. Kun sama näytäntö uudistettiin, oli tulo (400 mk.) suurempi kuin ennen tänä syksynä.

Kohta jälkeen 30/10 tuli toisena uutuutena Törmäsen suomentama L. Anzengruberin, 3 näytöstä (7 kuvaelmaa) käsittävä kansannäytelmä Valapatto. Suomalaisella teatterilla oli kunnia olla ensimäinen pohjoismainen näyttämö, joka esitti yhden ja pian toisenkin tämän nerokkaan itävaltalaisen runoilijan draamallisesti tehokkaita, luonnekuvaukseen nähden mestarillisia näytelmiä, eikä kumpanenkaan ollut syvästi koskematta katsojiin.

Vilho oli Mathias Ferner, talonpoika, joka oli salannut ja hävittänyt velivainajansa, tämän kahden lapsensa Vronin ja Jakobin eduksi laatiman testamentin ja oikeudessa väärällä valalla kieltänyt sen olemassaolon, ja oikein älyten luonteen hän osasi hillitysti mutta vaikuttavasti näyttää rikollisen omantunnonvaivat ja milloin viekkaat milloin hurjat ponnistukset pelastua syntinsä ilmitulemisesta; Ida Aalberg oli Vroni, joka keksittyään salaisuuden tarmolla ajaa oikeuttaan takaa ja vihdoin tapaa onnensa Mathias Fernerin rehellisen Franz-pojan morsiamena, sillä tämä (Axel Ahlberg) inhoaa isänsä rikosta ja uhmailee häntä, siksi että kuula isän kivääristä on lähellä viedä hänen henkensä. Morgonbladetin arvostelija sanoo nti Aalbergin vivahduteltua näyttelemistä niin lämmön ja voiman kuin liikuntojen ja kasvojeneleiden puolesta taiteelliseksi, ja kattavasti mainitaan Axel Ahlbergkin, joka kiitos huomattavan edistyksensä tänä syksynä nousi yleisön suosikkien joukkoon; kumminkin oli jälkimäisellä heikko, korjausta kaipaava kohta puutteellisessa kielentaidossaan. Pienemmätkin roolit näyteltiin hyvin; niin osotti Weckman (Jakob) kykenevänsä vaativampiinkin tehtäviin. Vihdoin sanotaan yhteisnäyttelemisen vetäneen vertoja parhaimmalle mitä ennen oli nähty, ja se samoin kuin kauniit steiermarkilaiset puvut vahvisti edullista yleisvaikutusta. Mutta kaikesta huolimatta ei näytelmää voitu antaa useammin kuin kolme kertaa peräkkäin; ja neljäs tuli vasta kun oli huomattu, että Neiti Elisabeth esitettynä kahden pikkukappaleen mukana kokosi vielä vähälukuisemman yleisön.

Toinen näistä jälkikappaleista oli ensikertalainen, Conradin laulunäytelmä Taiteen harrastuksesta (Aus Liebe zur Kunst), jossa esiintyivät nti Vikström, Pesonen, Aspegren ja Ahlberg. Sama kappale näyteltiin toisen kerran Sarah Multonin kanssa, joka oli uusi Helsingissä. Tässä näytelmässä oli pääosa rva Aspegrenilla; muutoin esiintyi siinä, pienessä sivuroolissa, Bruno Böök ensi kerran palattuaan ulkomailta.

Syyskauden merkkitapahtuma oli juhlanäytäntö Oehlenschlägerin syntymän satavuotismuistopäivänä 14/11. Siksi oli erityisellä hartaudella valmistettu runoilijan aitoromanttinen murhenäytelmä Aksel ja Valpuri. Draama ei ollut uusi ohjelmistolle, mutta se oli uudestaan harjotettu, esittäjät olivat enimmäkseen uusia, ja niin myöskin puvut ja koristukset. Sentähden oli näytäntöä uteliaisuudella odotettu, ja ensi kerran tänä vuonna, jopa ensi kerran pitkän ajan päästä, annettiin puhekappale täpötäydelle huoneelle, joka oli ei ainoastaan juhlapuvussa vaan juhlatuulellakin.

Sekä Ida Aalberg että Böök olivat jo ulko-olennoltaankin erittäin viehättäviä jalojen rakastavien edustajia. Molemmat nuoria, solakkavartaloisia ja sitä itsetietoista hehkua täynnä, jonka tunto kasvavasta kyvystä synnyttää. "Nti Aalberg kerrassaan valloitti yleisön." Hänessä oli totuutta ja lämpöä ja liikunnot olivat kauniit. "Varsinkin loppukohtauksessa hän ihastutti katsojaa. Sielukkaana, mutta samalla taiteellisesti yksinkertaisena, sopusuhtaisena ja plastillisesti täydellisenä vaikutti sanaton näytteleminen sydäntäkouristavasti: sitä kannatti hieno, runollinen innostus ja samasta pohjasta lähtenyt oikea, älykäs käsitys. Esitys voitti mitä nti Aalberg ennen oli antanut, ja kieltämättä olisi monella Valpurin esittäjällä paljo suuremmillakin näyttämöillä ollut yhtä ja toista opittavaa nuorelta suomalaiselta taiteilijattareltamme." Böökkin puolestaan osotti melkoista edistystä, joskin paikottain liiottelu intomielisessä lausunnassa ja kiihkoilu liikunnoissa viittasi juurikään suorittamaansa kouluun. Hänen käsityksensä tehtävästä oli kuitenkin oikea, ja yleisvaikutus hänestä oli se, että tässäkin oli kypsymässä kelpo ja miellyttävä näyttelijä. Axel Ahlbergin Haakon kuningas oli moitteettomampi kuin olisi voinut odottaa, jopa hyväkin, Vilho mustaveli Knuuttina täytti taidokkaasti tehtävänsä, joka ei ole miellyttävimpiä, Leino [vasta taudistaan toipuneena] esitti piispan osan myötätuntoa herättävästi, ja samoin oli useimmilla muillakin osansa menestyksessä. "Suosionosotukset kasvoivat kasvamistaan. Nti Aalberg ja Böök huudettiin esiin useita kertoja, ja niin myös Vilho ja Ahlberg kumpikin vuoroonsa." – Näytelmä meni vielä neljä kertaa peräkkäin ja tietenkin esitys tuli yhä pyöreämmäksi.

Uusi ohjelma tuli 25/11: K. Slöörin suomentama Björnsonin 2-näytöksinen Vastanaineet ja 1-näytöksinen H. Réberin soma laulunäytelmä Vanhan viuluniekan lempi (Papillotes de Mr Benois). Björnsonin runollinen kuvaus näyteltiin erittäin hyvin. Neidit Avellan (kotiopettajatar-kirjailijatar) ja Aalberg (nuori rouva) suorittivat osansa kyvykkäästi; Böök (nuori mies) oli sentään kylmänlainen. Jälkikappaleessa esiintyivät nti Hacklin, jonka ääni näyttäytyi huomattavasti kehittyneen, eräs amatööri (Aug. Tavaststjerna) ja Pesonen.

Joulukuu alettiin antamalla kaksi kertaa Kylänheittiö, osaksi uudestaan miehitettynä. Nimiroolissa Axel Ahlberg esiintyi ensi kerran, mutta hän oli enemmän tunteellinen rakastaja kuin heittiö; nti Hacklin oli Finum Rószi ja lauloi laulunsa paremmin kuin hän tapasi itse luonteen; nti Rosendahl oli viehättävä nuorikkona. Toisena iltana 5/12 eräs laulukuoro ennen näytännön alkua lauloi keisarihymnin ja Maamme-laulun, syystä kun keisari kolme päivää ennen, matkalla Livadiasta Moskovaan, oli pelastunut rautatiellä toimeenpannusta murhayrityksestä. Ruotsalaisessa teatterissa oli samaan aikaan samanlainen mielenosotus. – Viimeinen uutuus ennen joulua oli 12/12: Vilhon suomentama Richard Sheridanin maailmankuulu komedia Parjauspesä. Kappale, joka vaati melkein kaikki teatterin voimat, näyteltiin vauhdikkaasti ja koomillisen vaikuttavasti.

Pääosissa esiintyivät Vilho – Peter Teazle, nti Avellan – lady Teazle, Böök – Charles Surface, Ahlberg – Josef Surface, Kallio – sir Oliver, nti Aalberg – Mary j.n.e. Esityksen tunnustetaan herättäneen yleistä tyydytystä, jota paitse kiitetään luontehikkaita englantilaisia pukuja. Nti Avellan oli muitten edellä näyttelemisen värikkäisyydessä ja todenperäisyydessä, jonka ohella Böök mainitaan lämpimästä, nuorekkaasta Charles Surfacestaan. Kun esitys oli enemmän vakaantunut, suotiin yhä useammille kiittäviä mainesanoja, niin Pesoselle, Kalliolle, rva Lundahlille, nti Aalbergille, Tervolle, Kiviselle, Aspegrenille ja Leinolle; mutta muistutuksia tehtiin Vilhon ja Ahlbergin käsitystapaa vastaan.

Päättyneeseen syyskauteen luo Emilie Bergbom kirjeessään nti Elfvingille (15/12) yleiskatsauksen, joka välittömyytensä tähden on sanomien arvosteluja arvokkaampi:

"Teatteri on menestynyt taiteellisesti hyvin, mutta taloudellisesti huonosti. Että Ruotsalaisenkin teatterin on käynyt huonosti ei ole mikään lohdutus. Sheridanin nerontuotteen olemme me mielestäni esittäneet todella erinomaisella tavalla.8 Et voi uskoa kuinka olimme iloisia, että se onnistui niin hyvin. – Axel Ahlberg edistyy melkein rooli roolilta. Hän hallitsee oikein hyvin ääntänsä, entinen teeskentely lausumisessa on miltei kokonaan kadonnut, ja hän sanoo sanottavansa ymmärtävästi ja selvästi, ääni on soinnukas ja miehinen ja vivahduttamista vastaan on vähä muistutettavaa. Liikunnot ovat tosin vielä raskaanlaisia ja vähän kömpelöitä, mutta käsivarsiaan hoitaa hän jo paljon, paljon paremmin; jalat ja ennen kaikkea kävely vaatii vielä paljon työtä, ennen kun hän saa ne valtaansa. Kuninkaana Aksel ja Valpurissa on hänellä suuri menestys. – Kaarolan paras tähänastinen rooli on lady Teazle; tyytyväisyys on ollut yleinen. Hän liikkuu siinä vapaammin ja sujuvammin kuin missään toisessa roolissa. Hänen Mathildansa Vastanaineissa oli todella erinomainen, mutta tämä luonne on niin hämärä ja umpimielinen, ettei suuri yleisö ollenkaan ymmärrä sitä. Kumma kyllä ei kappale herättänyt suosiota, vaikka se näyteltiin sangen hyvin. – Ida Aalberg astuu varmin askelin todellista taiteellisuutta kohti. Vahinko vain ettei hän ole oikein terve; hän on liian heikko kestääkseen niin ankaraa työtä kuin hänellä on ollut tänä syksynä. Nyt hän kuitenkin on saava enemmän vapautta. Kiltti ja myöntyväinen hän on ollut meitä kohtaan ja työssään teatterissa. Rosendahl ja Hacklin ovat nekin kilttiä kuin ennen, rva Lundahlilla on paljo huolia leskenä neljän lapsen kanssa. – Vilholla on nykyään erittäin taiteellinen puuska. Hän on ollut tavattoman terve ja osottanut näyttelemisessään odottamatonta voimaa. Leino on tautinsa jälkeen esiintynyt ainoastaan pienemmissä tehtävissä. Böök on paljon edistynyt matkallaan ja osottaa liikunnoissaan melkoista siroutta. Kivinen on kiltti ja ahkera, mutta näyttää vielä lapselliselta näyttämöllä, Parjauspesässä hän oli varsin hyvä. Nuori oppilaamme Weckman herättää mitä parhaimpia toiveita. – Raha-asiat ovat yhä edelleen hyvin huonolla kannalla huolimatta suuresta säästäväisyydestämme."

Bergbom-sisarukset asuivat nyt niinkuin jo ennen ja sittemmin koko elämänsä ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkadun varrella 4 (vaikka eri aikoina eri huoneustoissa). Heidän asuntonsa oli aina välittömässä yhteydessä rva Augusta af Heurlinin ja hänen perheensä asunnon kanssa, joka sisar aina pysyi heille lähimpänä uskottuna ja ystävänä. Tämä selittää että rva Heurlinillä oli tapana silloin tällöin avarampaan kotiinsa kutsua teatterin jäsenet sekä läheiset ystävät illanviettoon – niin esim. Uudenvuoden aattona 1879. Tällaisissa, sanoisimmeko, teatterin perhekutsuissa läsnäolleet eivät ole unohtaneet, kuinka sisarukset yhteistoimin osasivat tehdä yhdessäolon hupaiseksi. Keskustelu päivän asioista sujui vilkkaasti, laulu Kaarlon säestäessä helkkyi heleästi, ja aina oli Antti Jalavalla joku erityinen aihe puheenpitoon. Ymmärtäähän sen että tällaisella, yhteishenkeä herättävällä seurustelulla, jossa ei luokkarajoja havaittu, oli merkitystä taidelaitoksen työhönkin katsoen – jonka ensimäiset kypsät hedelmät juuri näihin aikoihin poimittiin.

Kevätpuoli näytäntökautta ja samalla uusi kymmenluku, se ajanjakso, jonka runous ja taide meillä niinkuin muuallakin pohjoismaissa on todellisuustavottelun leimaama, alkoi merkitsevästi kyllä Nummisuutarien esittämisellä uudenvuoden-, se on Kiven muisto-päivänä. Olihan se kuvauksen puolesta todellisinta mitä kirjallisuudellamme oli näyttämölle tarjottavana. Ennen näytäntökauden loppua oli teatteri jo osottava, että se tahtoi olla mukana ajan riennoissa ja kykeni tulkitsemaan ja levittämään aikakauden uusia aatteita.

Kolme päivää myöhemmin (4/1) oli uusi ohjelma, joka käsitti kolme pikkukappaletta, kukin 1-näytöksinen: Ensi lempi, E. N(ervander)in kirjoittama "joulukuvaus" Pikku Suometar9 ja Adamin laulunäytelmä Nyrnbergin nukki. Kummassakin edellisessä näytelmässä suoritti nti Aalberg pääroolin; viimemainitussa taasen nti Hacklin ja Pesonen sekä Aug. Tavaststjerna (Miller) onnistuivat niin, että hupainen laulukappale näyteltiin tavan takaa kevätkauden kuluessa. Siten lähinnä Topeliuksen päivänä (14/1) Anna Skrifvarsin ja Kuningas Renén tyttären kanssa. – Sitä ennen (8/1) oli Kavaluus ja rakkaus uudistettu. Näytännöstä E. Nervander, joka edellisenä vuonna erottuaan Åbo Postenin toimituksesta oli muuttanut takaisin Helsinkiin ja kirjoitti teatteriarvosteluja [ilman nimimerkkiä] Morgonbladetiin, lausuu m.m.:

"Ei ole helposti toivottavissa nähdä Louise Millerin osaa näyteltävän syvemmällä ja todellisemmalla tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla ja viehkeämmällä naisellisuudella kuin mitä havaittiin nti Aalbergin esityksessä. Ainoastaan yksi ajatus siitä näyttikin vallitsevan katsojissa, joihin kaunis ja jalo roolintulkinta koski ehdottomasti ja syvästi. Yhä uudistuneet esiinhuudot, kättentaputukset ja kukkavihkot ilmaisivat yleisön myötätunnon. Näytelmän toisen suuren naisroolin, lady Milfordin, esitti tällä kertaa nti Avellan ja osotti hän selvästi ja varmasti käsittävänsä sen sekä voimakkaasti ja erehtymättömästi silmällä pitävänsä luonteen yksityiskohtiakin. Böök esiintyi ensi kerran Ferdinandina, johon rooliin hän oli perehtynyt Strakoschin johdolla. Hänen näyttelemisessään oli voimaa ja lämpöä, jonka nuori kyvykäs näyttelijä luullaksemme saattaisi antaa puhjeta esiin hehkuvamminkin sentähden menettämättä tasapainoansa. Vilhon Wurm oli läpiharkittu ja luontehikas, mutta Leinon luonnonlaadulle oli presidentin rooli hyvin vieras." – Sama näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa, jota paitse tammikuun loppupuolella esitettiin Jane Eyre, Valapatto ja Parisin veitikka, joka viimemainittu oli niitä rooleja, joissa nti Avellan nuorekkaalla reippaudella ja samalla taiteellisen hienoilla yksityispiirteillä enimmän viehätti katsojia; jälkikappaleessa, Taiteen harrastuksessa, esiintyi nti Vikström, joka pääasiassa oli työskennellyt oopperassa, viimeisen kerran (21/1). – Tämän jälkeen oli jälleen valmiina yksi näytäntökauden tärkeimpiä uutuuksia, nimittäin Elisabeth Löfgrenin suomentama Björnsonin murhenäytelmä Maria Stuart Skotlannissa; ensi-ilta 27/1 (kaikkiaan 3 kertaa). Tässä draamassa, Nervander sanoo, oli nuorelle teatterille annettu tehtävä, josta askel shakespeareläiseen ohjelmistoon ei ollut kovin pitkä. Mitä suoritukseen tulee ei sitä hänestä voitu sanoa loistavaksi voitoksi, mutta kumminkin urhoolliseksi ja kunniakkaaksi taisteluksi, josta moni kaunis sankariteko oli kerrottavana.

Nuori Maria Stuart oli suurempi ja vaikeampi tehtävä kuin nti Avellanilla ennen oli ollut. Kieltämättä hän älykkäästi tulkitsi roolin, mutta jollei huikentelevainen, onneton kuningatar sittenkään tullut katsojalle täysin selväksi, eikä herättänyt myötätuntoisuutta, niin oli syy enemmän tekijässä kuin näyttelijättäressä. Epävarmasti väikkyen historiallisen kuvaajan ja draamallisen luojan välillä Björnson on kyhännyt naishaamun, jonka esittäminen on pulmallisimpia. Parhaiten onnistui nti Avellan Darnleyn ja Rizzion murhakohtauksissa sekä tavatessaan Bothwellin metsässä. Ylipäätään olisi kuvauksessa kuningattaren pitänyt esiintyä selvemmin, jonka ohella olisi tarvittu enemmän suloa ja pehmeyttä toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa; vihdoin olisi ollut säästäväisemmin käytettävä suuria liikuntoja, joita kyllä nähdään kuuluisillakin näyttämöillä, mutta jotka sittenkin tositeossa paremmin johtuvat taiteilijan ja yleisön tylsistymisestä kuin välittömästä innostuksesta. – Ahlbergissakin huomattiin joskus onttoa tehontavottelua, mutta silti hän hienolla ja varmalla käsityksellä kykeni luomaan runollisen kuvan Darnleysta, joka sentään väriltään oli raskaampi kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle soveltui. – Böökissä oli teatteri saamaisillaan oivallisen näyttelijän, joka iskien roolin ytimeen nuorekkaalla fantasialla luo siitä kokonaisuuden. Hänen Bothwellinsa oli jo enemmän kuin harjotelma. Daimonisesti hurmaava piirre rohkeassa vuoristolaisjaarlissa näyttäytyi niin luonnollisesti ja teeskentelemättä, että vain vähän kypsymistä olisi ollut tarpeen ja luoma olisi ollut mallikelpoinen. – Leinon John Knox oli kaunis ja sopusuhtainen, joskaan emme täysin luota sen historiallisuuteen. Niinkuin näyttelijä oli roolin ajatellut, hän suoritti sen johdonmukaisesti ja selväpiirteisesti. Liikunnot olivat soveliaat ja joskus teeskentelemättömässä arvokkaisuudessaan plastillisen kauniit. – Rizzioksi oli Kivinen liian nuori, vaikka hän kyllä teki parastaan viekkaan ja pelkurimaisen italialaisen laulajan ja diplomaatin kuvaamiseksi. – Sivurooleissa nähtiin Vilho – Ruthwen, ansiokas tapansa mukaan, Tavaststjerna – Morton jaarli, nti Hacklin – William Taylor (näyttelijätär esitti aika somasti nuorukaisroolin sekä puheosan että pienen laulun) j.n.e.

Tänä vuonna oli teatteri ensi kerran Runebergin päivänä (5/2) Helsingissä. Juhlanäytäntö alkoi Severin Falkmanin järjestämällä viidellä kuvaelmalla Hirvenhiihtäjistä. Ensimäisessä nähtiin Pietari ja Matti varhaisella aamulla, lumihiuteiden leijaillessa maahan, hiihtävän kartanolle; toisessa: metsästäjät saarella ryhmittyneinä kaadetun hirven ympärille, kolmannessa: rusopartanen Ontro tuvassa tarjoskelemassa tavaroitaan talon naisväelle, neljännessä: Matti kosimassa kangaspuissaan istuvaa Hetaa ja viidennessä: kihlajaisten vietto ja tanssi tuvassa. Viimeisessä kuvaelmassa 8 tyttöä ja 4 poikaa tanssi "kolmen enkeliskaa" sydämen pohjasta, niin että ilo syttyi salongissakin. Oivalliset kuvaelmat, joiden sanotaan olleen luontehikkaampia ja taiteellisempia kuin piirustukset Hanna ja Joulu-ilta runoelmien korupainoksissa, miellyttivät suuresti, ja Falkman huudettiin esiin.

Kuvaelmien väliaikoina saatiin kuulla Runebergin sepittämiä, Collanin, von Schantzin, Lindbladin ja Kjerulfin säveltämiä lauluja, joita rva Emmy Achté, nti Naëmi Ingman sekä hrat Bergholm ja Holm esittivät. Yleisö oli hyvin mielissään että sai pitkän ajan päästä kuulla näitä oopperalaulajia, eivätkä suosionosotukset vaienneet ennen kun rva Achté ja Holm olivat toistamiseen laulaneet Pilven veikon kaksinlaulun, ja jälkimäinen laulun "Turha toivomus". Ohjelman viime osastossa Ida Aalberg lausui Torpantytön ja Kaarola Avellan Maamme-laulun, johon näytäntö päättyi. – Mutta vielä on mainitsematta illan draamallinen puoli, Tuokon suomentama, Runebergin En voi, joka nyt meni ensi kerran, vaikka eräästä kirjeestä, jonka rva Fredrika Runeberg 1872 on kirjoittanut Emilie Bergbomille, nähdään että runoilija jo silloin oli myöntäen vastannut kysymykseen, saataisiinko se näytellä suomenkielellä. Esittäjät olivat: Ida Aalberg – Julia, Leino – von Dann ja Ahlberg – Axel Frank, ja ensimäisestä sanotaan, että hän loi aivan alkuperäisen, viehättävän kuvan Juliasta. Sama kappale annettiin samana iltana ruotsalaisellakin näyttämöllä. Arkadia oli täpösen täynnä; Uusi teatteri "likimailleen täysi".10

Kahden viikon päästä tuli 19/2 Vilhon suomentaman, ohjelmistossa kolmannen Molièren komedian, Porvari aatelismiehenä, ensi näytäntö.

Päärooli oli tietenkin Vilhon käsissä, joka osasi koko illan pitää itserakkaan Jourdainin naurun keskipisteenä. Sillä joskaan ei hänen esityksessään ollut sitä mehua, joka tulvii Molièren luomissa, hän kumminkin osotti kiitettävää johdonmukaisuutta ja älykkäisyyttä yksityispiirteiden yhdistämisessä hupaiseen kokonaiskuvaan. Rva Aspegren oli heleine, iloisine naurunpuuskineen oivallinen Nicole, ja nti Avellan niin etevä Lucile, että tyystin huomasi hänen olleen tilaisuudessa tutkia paraimpia esikuvia siellä missä Molièren traditsionit vielä elävät. Myöskin Ahlberg (Cléonte), Weckman (Covielle), nti Stenberg (rva Jourdain), rva Lundahl (Dorimène) ja Kivinen (Dorante) olivat hartaita tehtävissään, vaikka tietysti ei yksikään heistä voinut olla täysin perehtynyt molièrelaiseen henkeen ja sävyyn.

Edellisestä on jo käynyt ilmi, että teatterin tointa elähytti innokas harrastus antaa parasta, mitä se kykeni. Molière, Holberg, Sheridan, Schiller, Oehlenschläger edustivat vanhempaa, Anzengruber, Björnson y.m. uudempaa, Runeberg, Topelius, Kivi kotimaista draamaa, ja arvostelut todistavat näyttelijäin miltei jokaisen uuden tehtävän mukana astuneen askeleen eteenpäin. Nyt on edessämme tapahtuma, joka muodostui tämän näytäntökauden innostuneen riennon huippukohdaksi. Tarkotamme ensimäisen Henrik Ibsenin, mainion Noora-näytelmän esittämistä, joka sattui 25 p. helmik. Jo edeltäkäsin odotettiin iltaa suuremmalla uteliaisuudella kuin ainoatakaan edellistä suomalaista puhenäytäntöä. Noora oli ilmestynyt 1879 ja kaikkialla Pohjoismaissa herättänyt mitä kiihkeintä keskustelua. Jopa oli meilläkin – kiitos sanomalehtiselostelujen ja jonkun määrän alkukielisiä kappaleita – kysymys: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? alkanut tulla väittelyn alaiseksi. Salonki täyttyi siis yleisöstä, jonka mielenjännitys ei ollut vähempi kuin oopperan premiääreissä tavallinen. Minkälaiseksi näytäntö kehittyi, Nervander kertoo Morgonbladetissa:

"Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin 'Et Dukkehjem' esitettiin lukuisalle, intelligentille yleisölle, joka jännitetyllä, tavasta melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia ja jonka mielen erinomainen esitys vastustamattomasti kiinnitti. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran roolin. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kun esirippu oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti esitysten kanssa Europan ensiluokan näyttämöillä.11 Nooran roolilla on nti Aalberg kieltämättä astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä hänen loistavaan voittoonsa. Illan kuluessa huudettiin nti Aalberg kymmenen kertaa esiin sekä sai näytännön lopussa kaksi komeaa kukkavihkoa. Vaikka näytännön onnistuminen ensi sijassa on luettava tämän nuoren, mieltäkiinnittävän näyttelijättären ansioksi, niin noudatamme vain sulaa oikeutta, kun me nyt jo huomautamme oivallisesta tavasta, millä toisetkin esiintyjät myötävaikuttivat illan tulokseen. Joka rooli suoritettiin hyvällä luonnekuvauksella ja tavalla, joka näytti mikä taiteellinen henki luo eloa ja voimaa suomalaiseen näyttämöömme. Kappaleen näyttämöllepanokin oli mallikelpoinen. Näyttämöllinen järjestely oli yksityiskohtia myöten yhtäpitävä sen kanssa mitä nähtiin Kristianian teatterissa, kun sama kappale esitettiin siellä."

Näin arvostelija kirjoittaa tavalla, joka muistuttaa innostuneita ooppera-arvosteluja. Mutta kuinka suuri Nooran menestys oli, näkyy kumminkin parhaiten siitä että se tänä keväänä esitettiin vielä kymmenen kertaa Helsingissä ja kolme kertaa Turussa, siis kaikkiaan 14 kertaa! Useammin nähtyään kappaleen Nervander palaa esitykseen ja lausuu silloin:

"Tositaiteilijana nti Aalberg suorittaa vaikean tehtävänsä. Ihmeteltävä kyky, millä hän, niinkuin näyttää, ilman vähintäkään vaivaa, eksyttävän todellisesti ilmisaattaa luonteen nopeat vivahdukset, on verrattava ainoastaan siihen nuorekkaaseen voimaan, millä hän peittää mitä luonnekuvauksessa on väärää12 ja luo sen näkyviin semmoisena, joksi Ibsen luultavasti on tarkottanut kuvansa. Jos tahtoisi huomioon johtaa esityksen ansioita, tulisi viitata miltei joka repliikkiin paitse korkeintaan muutamiin harvoihin, joihin mielestämme pannaan liiallinen paino.13 Pitäen silmällä myöskin roolin vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi mitä ainoakaan näyttämöllinen naistaiteilija Suomessa tähän saakka on aikaansaanut. – Hra Böök on älykkäästi käsittänyt Helmerin roolin ja esittänyt sen ilta illalta varmemmin ja menestyksellisemmin. Useissa kohtauksissa hän näyttelee erittäin ansiokkaasti sekä saavuttaa kolmannen näytöksen alussa hienon ja sattuvan luontehikkaisuuden. Hra Ahlberg on tohtori Rankin osassa saanut tehtävän, jota hän täydellisesti hallitsee. Viimeisen repliikkinsä: 'Ja kiitos tulesta' hän lausuu, mielestämme, liian intomielisesti, kuitenkaan saamatta tajuttavaksi sanoihin kätketyn syvemmän ajatuksen. Hra Leino antaa naamioituksessaan ja käsityksessään havainnollisen kuvan Krogstadista. Ensimäisessä ja kolmannessa näytöksessä hän on joka kerralla onnistunut hyvin, jota vastoin hän toisessa näytöksessä oli paras ensi iltana, mutta seuraavina hän on yhä enemmän koettanut antaa repliikeilleen jonkinlaista sukkeluuden sävyä, joka on vastenmielinen. Rva Lundahl on vieras rva Linden tapaisille rooleille ja puheludraamalle yleensä. Hän on toki pyytänyt vakavasti ja hartaasti perehtyä tehtäväänsä ja yhteisnäyttelemiseen, kuitenkaan onnistumatta painaa siihen persoonallista leimaa. Nti Stenberg ansaitsee tunnustusta Anna-Maijan pienen roolin yksinkertaisesta esittämisestä."

"Vihdoin on ilahduttavaa merkitä, että ansiokas tapa, millä Suomalainen teatteri on esittänyt, muutenkin kuin päärooliin nähden, vaikean näytelmän, on herättänyt kunnioitusta ja huomiota semmoisillakin tahoilla, joilla tähän saakka ei ole katsottu maksavan vaivaa välittää koko yrityksestä taidelaitoksena."

Yhtä merkillinen kuin Nooran näytteleminen oli puhtaasti taiteelliselta kannalta, oli se sentähden että Suomalainen teatteri sen kautta ensi kerran otti palvellakseen sitä uutta, entisiä romanttisia ihanteita hylkivää ja yhteiskuntaelämän sovinnaisia käsitteitä mullistavaa henkistä virtausta, joka pohjoismaissa tunnetaan realismin, todellisuustavottelun, nimellä ja täällä vastaa naturalismia, se on ehdotonta luonnontavottelua, Ranskassa. Kirjallisena suuntana juontui pohjoismainen realismi kyllä ranskalaisesta naturalismista, mutta perinnäisen maailman- ja elämänkäsityksen erilaisuus vaikutti kuitenkin, että, huolimatta siellä täällä esiintyvistä suoremmin naturalistisista pyrinnöistä, todellisuustavottelu pohjoismaissa ja varsinkin suurissa norjalaisissa draamallisissa runoilijoissa kohdistui yhteiskunnallista ja sukupuolten keskinäistä elämää sekä yksilön ihmisyyskehityksen ehtoja – totuutta ja vapautta – koskeviin kysymyksiin. Valaisevan esimerkin ranskalaisen naturalismin ja pohjoismaisen realismin erikoisuudesta näemme siinä, että juuri samaan aikaan kun Zola hämmästyttää ja pelottaa maanmiehiään Nana-romaanillaan, jossa hän häikäilemättömimmällä paljastamisinnolla kuvaa toisen keisarikunnan äärimmäistä turmelusta, saapi Ibsen Noora-draamallaan neljän kansan sivistyneet piirit mitä kiihkeimmin väittelemään miehen ja vaimon suhteesta toisiinsa aviossa sekä naisen vapauttamisesta perinnäisistä siteistä, hänen itsenäisyydestään ja ihmisarvostaan yhtä hyvin aviossa kuin kansalaisena.

Etenkin Brand-draaman (1866) kautta, jota innostuksella luettiin monessa maalaispappilassakin ja yleensä käsitettiin puhtaasti uskonnolliselta kannalta, oli varhaisempi Ibsen tullut tunnetuksi Suomessa, mutta "uudenaikainen" Ibsen, joka ensi kertaa astuu esiin kappaleessa Yhteiskunnan tuet (1877) ja joka siitä lähtien mahtavalla näytelmäsarjalla on niin suuresti vaikuttanut pohjoismaiseen elämänkäsitykseen, ei ollut ainakaan yleisemmin meillä kotiutunut ennen kun Nooran synnyttämä herätys tapahtui. Ja herätyksen välittäjä oli Suomalainen teatteri. Näytännöt herättivät niin yksityisissä seurapiireissä kuin sanomissakin väittelyn, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Emme tiedä tapahtuiko meillä niinkuin Tukholmassa että lopulta iltakutsuilla ilmotusten kautta suorastaan pyydettiin ettei Noorasta puhuttaisi, mutta varmaa on että meilläkin väittelyä jatkettiin väsymykseen saakka. Mitä julkiseen väittelyyn tulee, viittaamme ainoastaan muutamiin tosiasioihin. Nooran suomennoksen johdosta, joka oli painosta ilmestynyt, tapaamme Morgonbladetissa jo ennen näyttelemistä laajan selostelun sekä ensimäiset väittelykirjoitukset (Ernstin ja X: n) kysymyksestä: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? Sitten piti meidän silloinen Ibsenin erikoistutkija tri V. Vasenius (hän oli tohtoriväitöskirjassaan käsitellyt Ibseniä) yliopiston juhlasalissa viisi esitelmää Ibsenin ja Björnsonin nykyajan draamoista, joka tietysti kiihotti keskustelua, ja sen jälkeen Nervander julkaisi 8 palstan pituisen analyysin Noorasta, jonka lisäksi merkit W – r ja Ignotus astuivat taistelutanterelle.14 Viime mainittu ahdistaa ankarasti Vaseniusta, joka tietysti ei ole vastaamatta. Lukuisien kirjoitusten sisällyksestä sanottakoon vain, että niissä tietenkin ryntää toisiansa vastaan uusi, yksilön vapautta puoltava näkökanta ja vanhempi elämänkäsitys, joka asettaa avion ja perheen ja yhteiskunnan päämäärän yksilön mielitekoja korkeammalle. Niin yleiseen, mutta kun Noora oli keskustelun lähtökohtana, tarkotti väittely yksilön vapaudesta tällä kertaa naisen vapauttamiskysymystä. Ja tositeossa on Nooran esittämisen merkitys siinä, että sen kautta "naisasia" meillä tuli päiväjärjestykseen. Ei niin ettei tällä asialla ennenkin olisi ollut puoltajia, mutta vasta nyt se pääsi suurenkin yleisön tietoisuuteen. Että jo aikalaiset tunnustivat Suomalaisen teatterin ansion tässä kohden, näkee yhdestä viimeisiä Noora-kirjoituksia (Mbl 5/4)15 jossa sanotaan: "Suomalainen teatteri on esittämällä Nooran näyttänyt, ettei se tahdo seisoa ulkopuolella 19 vuosisadan kysymyksiä. Ja että yleisö on ollut kiitollinen, sen todistaa aina täysi salonki Nooraa näyteltäessä."

Olemme laajasti puhuneet Noorasta, mutta tämä kohta teatterimme historiassa osottaa mieltäkiinnittävällä tavalla, kuinka näyttämö vaikuttaa tekijänä kulttuurielämässä ja kuinka Suomalainen teatteri oli kohonnut sille kannalle, että se pystyi siihen.

Maaliskuun 2 p. sattui keisari Aleksanteri II: n 25-vuotisen hallituksen riemujuhla, jota Helsingissä vietettiin monenmoisilla, yliopiston, ylioppilasten, teatterin ja kaupungin toimeenpanemilla juhlallisuuksilla. Suomalaisen teatterin näytäntöön oli kokoontunut täysi huone juhlayleisöä, ja ohjelma alkoi Eläköön armias-laululla, jonka lukuisa mies- ja naiskuoro suoritti ja johon liittyi eläköönhuuto hallitsijalle. Sen jälkeen seurasi Falkmanin järjestämä kuvaelma, jonka tarkotus oli muistoon saattaa kuluneen 25 vuoden valtiolliset ja yhteiskunnalliset uudistustoimet: valtiopäivät (rva Lundahl, Leino, Aspegren, nti Rosendahl), asevelvollisuus (nti N. Ingman), rahanmuutos (nti Titti Avellan), kansakoulu (nti Edith Böök) ja Suomenkieli (nti Anni Hacklin). Sitte Ida Aalberg lausui Suonion sepittämän juhlarunoelman ja lopuksi näyteltiin Lea ja Saimaan rannalla, uusi Bergbomin laatima laulukappale, joka viehätti alkuperäisillä karjalaisilla puvuillaan, lauluillaan ja tansseillaan ja joka päättyi keisarihymnin esittämiseen. – Muutoin on maaliskuun näytännöistä erikoisesti mainittava vain pari, nimittäin 14/3 annettu, jossa (Haapaniemen hanhenpojassa) nti Rosendahl esiintyi viimeisen kerran, hän kun oli mennyt kihloihin tri Szinnyein kanssa (eroava näyttelijätär sai johtokunnalta suomalais- ja unkarilaisvärisillä nauhoilla varustetun kukkavihkon) sekä nti Avellanin resetti-ilta 18/3 (Angelo), jolloin taiteilijattaren osaksi tuli lämpimät tunnustukset hänen harrastuksistaan.

Huhtikuun 2 p. näyteltiin Noora seitsemännen kerran kukkuroillaan täydelle salongille. Illan tulo oli määrätty nti Aalbergin hyväksi. Paitse tavallisia suosionosotuksia ja kukkasadetta sai näyttelijätär pysyvämpiäkin lahjoja. Niistä mainittakoon kultainen rannerengas, johon oli piirretty: (ulkopuolelle) "Ida Aalbergille Suomalaisen teatterin ystäviltä 2/4 1880" sekä (sisäpuolelle) kymmenen hänen etevintä rooliansa, ja viuhkanmuotoiseen kukkaiskimppuun kätketyn karinkaukalon täynnä kultarahoja. Yhden naisten antaman kukkavihkon silkkinauhoihin oli painettu säkeet:

Sekä toiseen nauhaan:

Erityisesti huomattiin, että yksi somista ja suurista kukkavihkoista oli tullut aliupseerikoulun oppilailta. – Näytännön jälkeen oli illan sankaritar kutsuttu pitoihin, joissa dosentti Perander puhui hänen kunniakseen.16

Nooran jatkuvan menestyksen tähden tuli vasta huhtikuulla kaksi uutuutta. Ensimäinen niitä oli sangen merkillinen, suomalaisella näyttämöllä ja ylipäätäänkin Suomessa näyteltiin näet 9/4 ensi kerran Beaumarchais'n Sevillan parturi, joka toki oopperana ja "Sevillan Parranajajan" nimellä oli yleisölle hyvin tuttu. Lähin aihe sen ottamiseen oli se, että K. Cronstedt-vainaja (kts. ylemp. s. 15) oli suomentanut mestarikomedian. Esittäjistä oli Ida Aalberg – Rosina etevin, viehkeä ja suloinen kujeellisuudessaan, vaikka luontonsa mukaan toiseen tapaan kuin pirteä ja sähköttävä Ida Basilier ennen; saamatta kypsää aikaan Böökkin reippaasti suoriutui vaikeasta Figaro-roolista, ja Leinon Basiliota kiitettiin paikottain vallan hyväksi. Mutta pääasia oli että yhteisnäytteleminen sujui oivallisesti, toisin kuin tavallisesti ensi-iltoina, ja että yleissävy oli niin iloinen ja vilkas kuin suomalaisilta espanjalaisilta suinkin sopi toivoa. – Toinen uutuus, Benedixin 3-näytöksinen huvinäytelmä Tuhkimus (Aschenbrödel), esitettiin 21/4. Siinäkin päärooli oli nti Aalbergilla, ja vaikka se edelliseen verraten on taiteellisesti vähäpätöinen, ei se kuitenkaan sujuvasti esitettynä ollut katsojia huvittamatta.

Kun mainitut huvinäytelmät olivat menneet kumpikin kolme kertaa, lähtivät Nooran esittäjät 28/4 Turkuun, jossa lähes 2,000 markan kannatus oli merkitty neljää näytäntöä varten. Sitä ennen oli Emilie Bergbom, joka seurasi mukana, kirjoittanut nti Elfvingille (24/4):

– "Niinkuin nyt näyttää tulen maanantai-iltana Turkuun. Nti Aalberg, rva Leino ja Böök tulevat kai samaan aikaan. Muut tulevat vasta tiistaina, sillä maanantaina he avustavat rva Lundahlia, joka antaa iltaman Hämeenlinnassa. Raukalla on vaikeaa neljän lapsensa kanssa ja sentähden tahtoo teatteri auttaa häntä. Maanantai-iltana menen suoraan teatteriin ja silloin pitäisi minun välttämättömästi tavata masinisti ja piletinnryyjätär. Kaarlo kirjoittaa Jahnssonille ja pyytää häntä antamaan sanan heille, jota hän ei laiminlyöne. Nooraan tarvitaan kaksi reipasta, noin 7 – 9-vuotiasta lasta, tunnetko semmoisia? Niiden roolit on pieniä, mutta kohtaus lasten kanssa on kaunis, ja sillä on täällä aina ollut suuri menestys. Meillä on ollut eräs erittäin pirteä tyttö, joka on näytellyt vanhemman pojan roolia. Kolmas lapsi on oleva noin 2- tai 3-vuotias, joka ei huuda kun on mentävä vieraan syliin. Ajattele nyt kahta sopivaa tyttöä, jotka voivat olla Nooran poikia, sekä vaatteita niille. Täällä on heillä ollut Maunun ja Laurin vaatteet. Pikku lapsi ei näyttele, vaan ainoastaan istuu milloin hoitajattaren, milloin äidin sylissä. – Hyvä olisi, jos saisimme vähän suuremman kannatuksen, 550 à 600 [iltaa kohti] olisi tarpeen. Mutta onhan Turun yleisö koko talven nauttinut Strandbergin seurueesta, niin ettei sillä ole rahaa eikä halua nähdä meitä. Aalberg lähtee jo 3/5 Turusta matkustaakseen täältä Lyybekkiin, ja sitte tulee kaunis kevätilma vaaralliseksi kilpailijaksi. Tämä tekee meidät pelokkaiksi: teatterilla ei ole varaa menettää mitään, ja Turussa käynnit ovat, paha kyllä, ylipäätään olleet epäedullisia." [Toisesta kirjeestä:] "Sillä aikaa näytellään täällä Mustalaiset, ja sentähden täytyy Kivisen Turussa olla tohtori Rank. Se on kyllä vahinko Nooralle, sillä Ahlberg on ollut oivallinen. Kivisen hento, lapsellinen vartalo tekee hänet sopimattomaksi esittämään skeptillistä tohtoria, mutta mitä sille mahtaa?" – Turussa annettiin Noora (27/4-2/5) sekä Vastanaineet ja Ensi lempi yhden kerran (4/5). Tulot tekivät yhteensä 2,610 mk.

Helsingissä lykkääntyi sairaussattuman tähden Szinnyein suomentaman unkarilaisen näytelmän, Mustalaiset (nimitettiin kai näin sen vuoksi että ohjelmistossa ennestään oli Mustalainen niminen kappale), ensi-ilta toukok. 4: een. Kiitos varsinkin viehättävien unkarilaisten laulujen näytelmä herätti mieltymystä. Suurin osa suosionosotuksista lankesi nti Avellanille, joka draamallisen voimakkaasti esitti Rószin osan; sen ohella oli Vilho oivallinen vanhana Zsigana. Viimeksi huudettiin Szinnyeikin esiin.

Muutoin näyteltiin toukokuulla Schillerin Rosvot pari kertaa, ja lopulla tuli eräs uusi Björnsoninkin kappale. Ansio siitä oli rva Winterhjelmin, joka oli saapunut Helsinkiin. Hänen mukanaan harjotettiin Björnsonin 2-näytöksinen Taistelujen välillä, ja se esitettiin ensi kerran 25/5 näyttelijättären toimeenpanemassa iltamassa. Vieraileva taiteilijatar oli Inga, Leino Swerre kuningas, Ahlberg Halward Gjäla muita mainitsematta. Muutoin oli ohjelmassa Hardangerin harjulla ja viides näytös E. Scriben draamaa Adrienne Lecouvreur (ruotsinkielellä). Toisen kerran näyteltiin Björnsonin kappale teatterin omassa näytännössä 27/5, pieni Chiwot'in ja Darun ilveily Äiti-parat ja Saimaan rannalla jälkikappaleina. Näytäntö annettiin Leinon hyväksi ulkomaanmatkaa varten. Rva Winterhjelmiä tervehdittiin lämpimästi, ja hän puolestaan näyttäytyi entiseksi suureksi taiteilijattareksi yhtä hyvin Björnsonin draamassa kuin onnettomana Adrienne Lecouvreurina tuossa sydäntäkouristavassa loppunäytöksessä, missä hän kuolee hengitettyään myrkkyä kukkakimpusta. – Näytännöt päättyivät 30/5 Nummisuutarien esittämisellä. Sen jälkeen seurue hajaantui kesäksi; mutta jo sitä ennen (9/5) Ida Aalberg oli (saatuaan matkarahoja senaatilta 2,000 ja Pietarista 1,000 mk.) lähtenyt ulkomaille yhdessä tri Szinnyein ja hänen nuoren rouvansa kanssa, joiden vihkiminen oli tapahtunut Helsingin vanhassa kirkossa edellisenä päivänä.

Kun niissä neuvotteluissa oopperan toimeenpanemisesta (joista Emilie Bergbom 18/10 oli kirjoittanut nti Elfvingille) oli tultu siihen päätökseen, ettei ainakaan teatteri ryhtyisi asiaan, alkoivat laulutaiteilijat itse – taiteilijapari Achté, Bergholm, Hahl, Filip Försten, Elise Hellberg – miettiä sitä. Tuuma näyttää olleen, Bergbomin johtaessa ja Martin Wegeliuksen ollessa kapellimestarina, kevätkaudella toimeenpanna 10 tai 20 oopperanäytäntöä. Yrityksen taloudellisesta puolesta vastaisivat taiteilijat, mutta tietenkin nojaamalla musiikkiystävien kirjoittamaan kannatukseen. Kun Lydia Laguksen myötävaikutusta pidettiin välttämättömänä, kirjoitettiin hänelle asiasta. Emme tiedä mitä hän vastasi eikä myöskään koetettiinko saada kannatusta. Pääasia on että puuha raukesi tyhjiin; Lydia Lagus palasi Italiasta vasta myöhään keväällä.

Mutta silti oopperakysymys toisessa muodossa oli päiväjärjestyksessä koko kevätkauden. Maaliskuulla tapahtui näet että senaatti käsitellessään teatterien anomuksia uudistetusta valtioavusta jälleen palasi keväällä 1877 rauenneeseen fusiooniaatteeseen ja määräsi tutkittavaksi, miten yhteistyö ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön välillä oli aikaansaatavissa. Tämä alote johti sarjaan kokouksia ja neuvotteluja, joissa niinkuin ennenkin puhuttiin sekä laulu- että puhenäyttämöistä. Huolimatta kaikista ehdotuksista ja suunnitelmista, puuha nytkin raukesi ja rajotumme sentähden seuraavaan.

Suomalaisella puolella oltiin tälläkin kertaa asiaan taipuvaisia, jopa siinä muodossa että suomalainen puheosastokin otettaisiin mukaan – se oli näet, niin arveltiin, "jo kohonnut semmoiselle kannalle, ettei sen tarvinnut pelätä kilpailua ruotsalaisen puheosaston kanssa" (U. S. 31/3). Ruotsalaiselta taholta taasen H. D. oli nyt (toisin kuin edellisellä kerralla) ehdottomasti fusioonin puolella, siinä muodossa että erikielisten puheosastojen rinnalle perustettaisiin kaksikielinen (ruotsalais-suomalainen) ooppera; mutta jyrkempää ruotsinmielistä kantaa edustavat Helsingfors ja Wiborgs tidning lehdet vastustivat kerrassaan yhteistyötä missä muodossa tahansa – koko ehdotus oli muka ruotsalaista teatteria vastaan tähdätty "murhaisku". Helsingfors lehti väitti kiihkeästi, että puheosastoilla ei voisi olla mitään muuta yhteistä kuin puvusto eikä oopperaa ollenkaan tarvittu. "Oopperan harrastaminen kummassakin teatterissa on ollut kallis erehdys ja se olisi sitä nykyään entistä enemmän, kun venäläinen Aleksanterin teatteri oli hankkinut itselleen italialaisen oopperan(!)".17 Vaikka Ruotsalainen teatteri kokonaan menettäisikin valtioapunsa, on sen sittenkin kieltäytyminen yhteistyöstä. Ja tämä jyrkempi mielipide pääsi voitolle – vaikka eräässä kokouksessa18 semmoiset miehet kuin O. Donner, L. Mechelin ja M. Wegelius valittiin ajamaan H. D: n puoltamaa fusioonimuotoa.

Asian lopullisesta ratkaisusta Emilie Bergbom kirjoittaa nti Elfvingille (10/5):

"Torstai-iltana [6/5] tuli vihdoin vastaus Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistykseltä. Venytettyään asiaa kaksi kuukautta he vastaavat, että fusiooni ei voi tulla kysymykseen, sillä he ovat jo ottaneet intendentin Ruotsista ja suurimman osan jäsenistöäkin j.n.e. Vastaus on ehdoton, mutta kohtelias, ja jos he olisivat olleet niin rehellisiä, että olisivat kohta antaneet suoran tiedon kannastaan, niin ei siitä olisi mitään sanottavaa, mutta tämä viivytys on ollut sietämätön. Tänään jätetään meidän valtioavunanomuksemme [uudestaan] senaattiin. Saa nähdä mikä vastaus tulee? Jollemme saa samaa mitä meillä tähän asti on ollut, nimittäin 24,000 mk, niin en tiedä mitä tulevana vuonna on tehtävä."

Fusiooniehdotuksen lopullisesti rauettua senaatti 26 p. toukok. myönsi Suomalaiselle teatterille pyydetyn valtioavun, ja kesäkuulla päätös korkeimmassa paikassa vahvistettiin.

Tänä vuonna Ruotsalainen teatteri oli ilman kilpailua saanut toimeenpanna oopperanäytäntöjä, mutta ei menestys sittenkään ollut toivonmukainen.19 Näin ollen teatterin kannatusyhdistys päätti kokonaan luopua lyyrillisen näyttämön ylläpitämisestä. Luultavasti olisi päätös ollut toisellainen, jos suomalainen laulunäyttämö olisi ollut olemassa. Sillä kilpailuahan varten ruotsinmieliset oikeastaan olivat oopperansa perustaneetkin. – Vaikuttavana syynä lakkauttamispäätökseen oli muutoin sekin, että kotimaiset laulutaiteilijat yhä edelleen olivat kieltäytyneet laulamasta ruotsalaisella näyttämöllä, jollei fusioonia syntyisi. Niin oli tehnyt nti Fohström, joka loistokkaasti esiinnyttyään Italiassa palasi kotiin toukokuun keskivaiheilla, ja niin myöskin Bruno Holm, jolle tarjottiin 200 mk kuussa (venäläiset tarjosivat, hekin turhaan, 600). – Tässä sopii mainita, että tri Grefberg kävi pyytämässä nti Aalbergiakin Ruotsalaisen teatterin palvelukseen, "käskien hänen itsensä määräämään palkkansa – kuinka paljo vaan tahtoo". Vastaus oli kieltävä. Silloin toinen lausui: "Ehkä saan tulla toiste, kun olette asiaa miettinyt", johon taiteilijatar virkkoi: "Tulla saatte, mutta kyllä vastaus on oleva sama."

Ymmärrettävää on että laulukykyjemme tulevaisuus oli huolestuttava, kun oopperatuumat raukesivat, emmekä erehtyne, jos oletamme usean heistä syyttäneen Bergbomia siitä, että heidän toiveensa kotimaiseen laulunäyttämöön nähden pettivät. Kumminkin he tekivät siinä väärin, sillä kaikki he olivat itsestään ja ennen valinneet taiteilijauransa. Ainoana poikkeuksena on ehkä Hahl mainittava, jonka hänen menestyksensä Marcelina Hugenoteissa houkutteli pois yliopisto-opinnoista. – Nti Fohström yksistään jatkoi alkamaansa loistavaa taiteilijauraa ulkomaan näyttämöillä. L. N. Achté tuli 1881 kanttoriksi Helsingin vanhaan kirkkoon. Hänen puolisonsa rva Emmy Achté jatkoi 1880-81 opintojaan Dresdenissä ja perusti sitte miehensä kanssa 1883 Helsingin lukkari- ja urkunistikoulun. Oopperalaulajattarena rva Achté myöhemmin on esiintynyt vain 1891-92 näytännöissä, jotka hän itse muitten kotimaisten laulajien mukana toimeenpani. Lydia Laguksen taiteilijauran katkaisi, niinkuin alempana saamme nähdä, armoton tauti. Bruno Holmin ura tuli sitäkin lyhemmäksi, niinkuin on kerrottava seuraavassa luvussa. Bergholm oli ainoa, joka oli saanut viran – laulunopettajanviran Helsingissä (aliupseerikoulussa). Kun lisäksi muistamme, että Ida Basilier jo ennen oli mennyt naimisiin ja muuttanut Norjaan sekä että pari muuta laulajatarta jonkun ajan päästä meni naimisiin, käy nähtäväksi kuinka lyhyessä ajassa se taiteilijaryhmä hajaantui ja, niin sanoaksemme, katosi kuulumattomiin, jonka kykyyn ja innostukseen Suomalainen ooppera oli nojannut. Että useat heistä kuitenkin ovat vaikuttaneet uuden soitannollisen kevään hyväksi, se on hyvin tiettyä, vaikka se on ulkopuolella tätä kertomusta.

Arthur Lundahlissa (kts. ylemp. s. 13) puheseurue menetti lahjakkaan jäsenen, josta olisi voitu paljon toivoa, ellei hän jo teatteriin tullessaan olisi ollut taudin heikontama. Hänellä oli luontainen kyky välittömästi ilmaista tunteitaan, mutta epäselvä ääntäminen esti häntä näyttelijänä edistymästä korkeammalle asteelle. Kuitenkin hän Viuluniekassa y.m. rooleissa teatterin ensi aikoina sai paljon teeskentelemätöntä tunnustusta. – Toinenkin kuolemantapaus kuuluu tähän aikaan, nimittäin 25-vuotiaan (9/8 1855) Kaarlo Edvard Törmäsen 22/3 1880. Hän oli jo 1878 eronnut teatterista, mutta senkin jälkeen palvellut sitä samalla tavoin kuin hän parhaiten oli sitä tehnyt seurueen jäsenenä ollessaan, se on suomentamalla näytelmiä eri kielistä. Siihen hänellä olikin enemmän lahjoja kuin näyttelemiseen.20

Elämästä toverien kesken on kerrottavana, että näyttelijät marraskuulla 1879 kääntyivät kirjelmällä teatterin johtokunnan puoleen ilmottaakseen, että he kokouksessa 6 p. mainittua kuuta olivat päättäneet perustaa "eläkerahaston nykyisten ja tulevien jäsenten hyväksi". Tämän yrityksen hyväksi he pyysivät johtokuntaa myöntämään: 1) kaikki n.s. sakkorahat (jotka olivat suoritettavat erinäisistä laiminlyömisistä ja järjestyksenloukkauksista), 2) tulot yhdestä näytännöstä vuosittain joka kaupungissa, missä teatteri näytteli, sekä yhdestä iltamasta, laulajaisista tai arpajaisista, ja 3) kaikki ne varat, jotka mahdollisesti lahjain, testamenttien ja yleisten keräysten kautta ovat tarkotusta varten kootut. Tämän kirjelmän alla luettiin seuraavat nimet: Ida Aalberg, Axel Ahlberg, Aurora Aspegren, Aug. Aspegren, Kaarola Avellan, Bruno Böök, Anni Hacklin, Elias Kahra, I. E. Kallio, Anton Kivinen, B. Leino, Mimmy Leino, Selma Lundahl, D. Pesonen, Hilma Rosendahl, S. Savolainen, Emelie Stenberg, Aug. Tervo, Alma Wikström, Knut Weckman, Oskari Vilho. – Arvatenkaan johtokunta ei voinut muuta kuin hyväksyä tämän alotteen, mutta kumminkin asian toimeenpaneminen lykkääntyi muutamia vuosia eteenpäin.21 Vasta näytäntökaudelta 1883-84 meillä on ensimäinen virallinen tieto eläkekassan olemassaolosta ja varoista (kts. alemp.).

Tältä vuodelta on mainittava uusi jäsen, josta tuli yksi teatterin etevimpiä. Tarkotamme rva Katri Rautiota, jonka alkuperäinen nimi oli Bengtson, mutta joka 6/4 1880 liittyessään teatteriin otti taiteilijanimen Aaltola. Nykyisen nimensä nti Aaltola sai, kun hän 1883 meni naimisiin näyttelijä Aleksis Raution kanssa. Tullessaan näyttelijättärenalku ei vielä ollut 17 vuotta täyttänyt, ja meni sentähden aikaa, ennen kun hänen kykynsä huomattavammin näyttäytyi.22 Ulkonäkö, ääni, kieli olivat kyllä edullisia, mutta luonnonlaadun tyyneys hidastutti tunteenilmaisun voimistumista ja itsenäistymistä.

Niinkuin edellisestä näkyy Suomalainen teatteri oli nyt ensimäisen kerran toiminut koko näytäntökauden pääkaupungissa. Että se oli ollut suureksi hyödyksi taiteelliselle edistymiselle, on itsestään ymmärrettävää. Ohjelmisto oli ollut erittäin etevä ja sen valmistamiseen oli voitu panna tasaisempaa työtä kuin koskaan ennen – niinkuin tuloksetkin hyvin olivat todistaneet. Mutta, sanotaan johtokunnan vuosikertomuksessa, "täytyy yhä edelleen valittaa sitä laimeutta ja penseyttä, jota pääkaupungin suomalainen yleisö, ja varsinkin porvarissääty, teatterille osottaa. Jos ei oteta lukuun juhla- sekä Noora-näytäntöjä, joissa kävi paljo väkeä (suureksi osaksi ruotsalaista yleisöä), ovat näytännöt tänä vuonna annetut varsin huonoille huoneille." Tämä valitus oli kylläkin luonnollinen, mutta kun nyt jälestäpäin oloja ajattelee, ei voi tukehduttaa sitä ajatusta, että oli melkein liiaksi vaatia silloiselta Helsingin suomalaiselta yleisöltä, että se olisi jaksanut koko vuoden täyttää teatterin. Puhumatta sen vähälukuisuudesta oli suuri osa siitä vielä tottumaton teatteriin. Oliko edes ajateltavissa, että seitsemässä vuodessa sentapainen henkinen ja taiteellinen nautinto kuin teatterin tarjoama olisi voinut tulla pääkaupungin suomenkieliselle "porvarissäädylle" tarpeeksi? Ei, kyllä siihen vaadittiin pitempi aika, niinkuin kertomuksestamme onkin näkyvä. – Saavutettu kokemus johti siihen, että teatteri jälleen säännöllisesti jonkun osan vuotta näytteli maaseutukaupungeissa. – Tämän näytäntökauden vaillinki teki 19,830 mk.23

Näytännöissä – luvultaan 96 – esitettiin 14 kertaa Noora; 7 Ensi lempi; 6 Valapatto, Aksel ja Valpuri, Nyrnbergin nukki; 5 Saimaan rannalla; 4 Nummisuutarit, Angelo, Porvari aatelismiehenä, Vanhan viuluniekan lempi; 3 Kuvaelmat Hirvenhiihtäjistä, Jane Eyre, Parisin veitikka, Kylänheittiö, Kavaluus ja rakkaus, Hellät sukulaiset, Haapaniemen hanhenpoika, Neiti Elisabeth, Taiteen harrastuksesta, Vastanaineet, Parjauspesä, Maria Stuart Skotlannissa, Sevillan parturi, Tuhkimus, Mustalaiset; 2 Silmänkääntäjä, Kihlaus, En voi, Pikku Suometar, Jeppe Niilonpoika, Roistoväki, Saituri, Rosvot, Kuinka anopeista päästään, Lemmenjuoma, Remusen kotiripitykset, Taistelujen välillä; 1 Anna Skrifvars, Lea, Setä, Kosijat, Sirkka, Sarah Multon, Kuningas Renén tytär, Hardangerin harjulla, Hääilta, Äiti-parat.

Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 17, joka jälkimäinen numero on harvinaisen korkea.