Читать книгу Kuuden vuosikymmenen ajoilta - August Schauman - Страница 8

Sisällysluettelo

Se teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun se noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta mielenkiintoa maassamme. Se oli — ja on vieläkin — ensimmäinen ja ainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee tuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu 1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja vaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa muodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja tunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja vaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta. Kosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin valoisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa historiallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa vertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa senvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen "Kuuden vuosikymmenen ajoilta", jonka on kirjoittanut mies, joka avoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta seurannut.

Suomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu. Joitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden ruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman lyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei tekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty suorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen asiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita ruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen hankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa hyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut suomennoksessakin säilytettävä.

Suomentaja.

Lapsuuden ajat 1830-1840.

Vasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän valtakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin. Helsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan hallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut, vaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.

Vanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen pääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä 1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki miespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet sotureita — niinkuin hänkin aikusemmin, — kaikki, melkein poikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt kotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli äitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen miehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat tavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka kirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset jäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen ensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.

Jos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle, niin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan kylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani alinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset muistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo, tuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein joka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon vanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta hävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän siltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa oivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä onnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.

Turussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti vilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun perheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei 1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie. Matkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, — se oli sangen pitkä ja vaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen kievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi muistan.

Ilmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti helsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme, tulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme tuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä kenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin paikankin puolesta.

* * * * *

Isäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään olivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä tekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein ja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli sitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme, vanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli päässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista tutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina seurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja siviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti vastaanotettiin.

Lapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan useita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että tiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan heiltä vaikutuksia.

* * * * *

Vanhimpien muistojeni aikoina oli "sota" sana, jota alinomaa kuultiin, josta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo "sota" — 1808-09 vuoden sota, — jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, tuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä puheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, "jolloin venäläinen tuli maahan" (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä ainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja yksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen sotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen maahantulon.

Varsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja sen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain aine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan sotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni. Hyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin vaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus, Adlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki olivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin muistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia ei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla, Suchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät, antoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja muistelmiin.

Isääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että hänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin Viaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana antautumisessa.

Kuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta tapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten vaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana, sotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen julistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta joukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen kanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja häpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä niitä kuunneltiin.

Sen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli rikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan riveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle. Niiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin neljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan kaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän usein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut valittaa.

Mutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset usein. Tuo entinen "ruotsalainen aika", jolloin Suomi ja Ruotsi olivat yhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta ollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja etenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä useimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII. Kustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan se kaikki meidänkin, — ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen nöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei ollut koskaan palaava!

Ruotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten yleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota hän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen kirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja historiallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti. Varsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja minussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet vielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä Ruotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun sittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo XIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa ilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista; yhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan niitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen kilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla harrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään vuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen "Lasten kalenterin" kuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa Taalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla, Benderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, — niin, Tukholman verilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita kuvaelmiimme.

Siten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen Suomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa nuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain suupuheessa.

* * * * *

Jos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan Ruotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen asemaankaan. Olot "senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan" olivatkin monessa suhteessa paremmat kuin mitä "Ruotsin aikana" olivat olleet. En tahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa kansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa uhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia vakuutuksia — vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan kirkkoihin — siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma hallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa suhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat pienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet rasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja virkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos toiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut eittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut uuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin verratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin, annettu runsaita lahjoituksia, — sitä kuulin usein suurella kiitollisuudella mainittavan.

Keisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu. Persoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen läheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen hyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään Suomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen pitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa useita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen ystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin muistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.

Suuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään Helsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen majesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa sai naiset vapisemaan ihailusta, miehet — pelosta.

Pelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä ihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä, elettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita odottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista asioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa voisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan unissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut pelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: — sellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!

Onneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin tiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin ruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.

* * * * *

Vaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan Helsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin kuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet tulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien sijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin, kutsuttiin jo silloin "issikoiksi". Venäläisiä kauppiaita (toiset esiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja oli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli enimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin varsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä ja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit, jotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten kaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut rupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa myöskään torakoita, jotka "venäläisellä ajalla" olivat tulleet maahan ja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin välttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.

Vankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin yhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan toisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle ainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että laivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti talvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti saapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin kesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin venäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä ymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.

Edistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin venäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen opetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia. Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon — se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella — ja parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut. Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en tiedä.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin tapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta miehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet ja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia kahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten sanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu tuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän hyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli siitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.

Saman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat lähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä useampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä loistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun muuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä ollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan kadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä upseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin. Tälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen vapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat joutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava, siitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman veljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli ensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen upseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja hävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä, kokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä paremmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret suomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin yhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin taikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten asetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin "arvoaste", neljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa, jos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja oli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku kameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet suuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä venäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, — muut tiedot eivät tulleet kysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi monastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille koulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes tarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa aivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista, vuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään kaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan sinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa, venäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi pääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin aliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle antautuvain lukumäärä — ainakin 1850-luvulle asti — kasvamistaan. Yhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain suomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s. suomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja joihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti oleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien lukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten jalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen sijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se oli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä veljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut, pidettiin varmaankin vaarallisena.

Venäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin paljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset vaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten vastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet valittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla puhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei koskaan meidän omaksi voitu muuttaa.

Palaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut. Täydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En ainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat tarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli tietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.

Mitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni kaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että Suomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli itsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi eikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi, suomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään. Niin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin tähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista itsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut eikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen. Ylpeillä siitä, että Suomi oli "kohotettu kansakuntain joukkoon", ei ainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon aikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen ajatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana hiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan kantaa.

Aleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten tunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu perustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla. Mutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut ajatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, — niistä ei puhuttukaan muuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen. Tiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin tällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna aarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa koskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin valtiollisista asioista, niin koskivat ne — paitsi tuota nimitysasiain aina jännittävää kysymystä — tavallisesti muistutuksia tai tyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka Pietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua "ruhtinaaseen" (s.o. kenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut odottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin kasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja kysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää huolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi mielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen "Maaherran" nimitys muutettiin "Kuvernööriksi." Siinä nähtiin pelolla lääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia uudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että, vaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin suuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista valppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu näyttää, että hereillään oltiin.

Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä, joita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa. Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan. Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus, vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen halveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim. puhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he tavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä ymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä taikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos suomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se tosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä puhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli uskaltanut Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla sisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka hän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä, jonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!

Alussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin vinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun seuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään selvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa. Mutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta — Kalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo silloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan. Laajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton ymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea. Käännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen sisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen kansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan toisilla silmillä kuin ennen.

Vasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg julkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin "Saarijärven Paavo" "Hauta Perhossa" ja ennen kaikkea "Hirvenhiihtäjät", silloin opittiin tuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa, että olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin tuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat, ettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että kansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin suuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä tulevaisuuteen.

Suuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi vuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on joitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän kukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot — taikka suomalainen joukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona — ensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen kaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen muuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa on, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin hivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin erittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa "Puolan sotaan" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista kunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä tuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja sitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.

Soturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi Suomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä sydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan Pietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli, kuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan maahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin tietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin — hyvin sen vielä muistan — useita sellaisia paleltuneita entisiä kaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät eläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa tekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan edelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana kuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan kaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului noin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja aseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa kotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja kun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja asettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen — minulla oli unohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian ikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta —, silloin olivat upseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä. "Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari" sekä "Mitalilla Varsovan valloittamisesta" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä kuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi sittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin suuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien johdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.

Venäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten paljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään, sopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa, myöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu samaisen yhdistymisen puolesta.

* * * * *

Helsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen asukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman vuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis erittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja uudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman mukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat muhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet tai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo kaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen suorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten lomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet, puhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia ainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla taikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.

Helsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo 1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä nytkin. Puita oli istutettu "Esplanaadille" — s.o. Kauppatorin ja nykyisen Heikinkadun väliselle linjalle — 1820-luvun lopulla ja ne kasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden väliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä Uniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman mukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi kaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle oli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin nummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut vielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin olutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat Punavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä turvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta edusti siellä Röön köydenpunomarata.

Nykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen aikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta muutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin tienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin ilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan kuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua mentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon ranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä Aleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan tiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian hävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota kutsuttiin "Yleiseksi kävelypaikaksi" ja "Seurapuutarhaksi", oli isoksi osaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen saatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin. Kruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia; vaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja siellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi kutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen Senaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli vanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi kaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka sitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan muiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka muinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]

Eteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina Saunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden makasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki torit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista oli Uniooninkatu — tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä, Aleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea oli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi — koko pituudeltaan valmis. Samoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin. Heikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin tullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun päässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen läntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja Fabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä. Aleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli senaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja pulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin vähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen pitkäksi aikaa.

Suurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi. Senaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut jo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen kenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen kenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen päällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi vuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen sotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan kasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen puinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen kirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen Venäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat. Keisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli silloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan kaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk. senaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli (senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja 1840-luvun alulle saakka.

Muut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin sanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin v. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja portaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852. Yliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin tämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin valmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto. Mainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea Helsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja pääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti Engel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.

Mainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli suuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen silloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko isänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon vihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, "itse yksinkertaisella suuruudellaan vaikutti", koko Suomen kansalle tärkeänä tapahtumana, jopa "todellisena kansallisjuhlana". Eikä juhlallisuus rajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin tapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi "lääketieteen tohtorien" vihkiminen, sitten "filosofian maisterien" vihkiminen ja lopuksi rehtorin vaihdos.

Sellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen erittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä. Erityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että perheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä laakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri oli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili vanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.

"Glädje nalkas våra sinnen,

Sorgens dystra skuggor flyn,

Sjunken, alla smärtans minnen

Höj dig Tro på en Försyn!"[3]

Tällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein uudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin usein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului juhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein yksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, "kaunopuheiden ja runotaidon" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka piti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin näet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston suurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut kysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut kuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin jumalanpalvelus kaupungin (nyk. "vanhassa") kirkossa, jonne opettajat ja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin kaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös niiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali Thesleff, antoi.

Vihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin tällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin useammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja kaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse juhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain siskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä päivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla, enkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat (kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan, vihittyjen hatut ja seppeleet, — se oli kaikki lapselle jotain mielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä vihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset vormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja kultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan nähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset ja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, — ne olivat hyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä kultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli kirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota laususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset, joita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset, jotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen kertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo valmistui.

Ilo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli sanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen yliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti nytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään uudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean juhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun juhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. "Ei edes näitä muistoja ole annettu vanhan Turun säilyttää", niin kuulin lähimmässä ympäristössäni huoahdettavan.

* * * * *

Mainitsemani ylioppilasten vormupuvut — sininen hännystakki ynnä rivi kullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla laakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu — olivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden käyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston ensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin Pietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin varakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko sotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin ylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin. Nämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu pakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832 vihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin ilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli sinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen pystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli kuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli pronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla oli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että professorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää. Eikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella vastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne tulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä, joskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan lakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja paitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota armossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt vanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon pystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.

Ryhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista syistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen kanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin jonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen epähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä oli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat toimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset yliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. "Onpa muistettava, että helsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin", niin oli kerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille ajoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.

Muistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka puistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831, kun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi ikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan saatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja kaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen ilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku niitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä yönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi yliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri, saapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki osakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen näille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia sanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä, vihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen yliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin pehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon häpeällisen tapahtuman hedelmäksi.

Mutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein ja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta olla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä Helsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen ylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa. Halveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa, — se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset huonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt kahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin ylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi mainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu, Iso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi nämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta pienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla, teaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja sotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen välillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia yliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo päänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena pidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa. Pipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin koko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta, kuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen turhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison ohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin siitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.

Ylioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin aivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin ahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia aatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli vastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia kokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse olen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen kamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä latinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas, että se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää. Ainoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän kansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei silloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös joukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta se esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli "kansakuntajuhliin", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset pyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja voimakkaammin esiintyivät.

Turun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä Helsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan yhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista juhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä, toinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti ja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston opettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat sotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille, keisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle, kenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille, rehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja korulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin lienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa lyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat olivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli uskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää pitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas kevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan muisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.

Tässä puheenalaisilta ajoilta on kumminkin vielä mainittava eräs tilaisuus, jota kaikki siinä olleet ovat unhottumattomaksi kuvanneet ja jossa nähtiin, että jalo, isänmaallinen into kyllä saattoi leimuta senkin ajan akateemisessa nuorisossa. Tarkoitan ylioppilaskunnan toukok. 8 p. 1837 n.s. Säästöpankissa toimeenpanemaa jäähyväisjuhlaa Runebergin kunniaksi, jonka ennen pitkää tuli siirtyä Porvooseen. Siellä selvästi julkilausuttiin niinhyvin surun ja kaipuun tunne rakastetun opettajan poislähdön johdosta, kuin mielissä vallitseva harmi niiden olojen johdosta, jotka pakottivat yliopiston luopumaan parhaasta koristeestaan. Hehkuvia puheita pidettiin, Lauri Stenbäckin runoja laulettiin ja koko juhlassa, jota kesti kaksitoista tuntia, kuuluu vallinneen niin lämmin mieliala, että semmoista ennen ei oltu tunnettu.

* * * * *

Yliopisto- ja ylioppilaselämän tapauksista samoinkuin kaikesta muusta merkillisestä, jota sattui pääkaupungissa, Suomessa yleensä ja koko maailmassa, sain lapsuudestani saakka tietoja perheenkeskeisistä keskusteluista. Ateriain aikana ja muulloinkin perheen koossa ollessa puhuttiin aina vilkkaasti päivän uutisista, suurista valtiollisista ja kirjallisista asioista ja pienistä perhekaskuista.

Olihan siihenkin aikaan kyllä jo sanomalehtiä, mutta niissä ei silloin, kuten nyt, ollut uutisia eikä mielipiteitä. Mitä sanomalehtiä maassa yleensä oli, niitä oli kaikkia aina meidänkin talossa. Isäni oli näet niitä harvoja, jotka aina tilasivat jokaisen sanomalehden, joka maassa ilmestyi, nim. ruotsiksi, suomalaisista lehdistä ei siihen aikaan, lukuunottamatta Lönnrotin Mehiläistä, ollut paljo puhumistakaan. Joka päivä, tullessaan kotiin senaatista noin klo 2 tienoissa, oli hänellä povitaskussa kaikki päivän sanomalehdet, kaupungissa ilmestyneet ja postissa saapuneet, eikä povitasku siitä ollut ensinkään pullollaan.

Sillä sanomalehtiä ei ollut paljo eikä ne olleet suuria. Muoto oli kaikilla sama: noin puolentoista neliökorttelin koko. Numeron muodosti neljä sellaista, kahdelle palstalle jaettua sivua, — joskus, poikkeustapauksissa, seurasi lisälehti. Joka arkipäivä ilmestyi Finlands Allmänna Tidning; Helsingfors Tidningar ja Helsingfors Morgonblad ilmestyivät molemmat kahdesti viikossa, ei toki samoina päivinä. Kahdesti viikossa ilmestyivät molemmat Turunkin lehdet, Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser (kumpasenkin nimikuvaa koristi, omituista kyllä, suuri leväsiipinen kotka), samoinkuin Borgå Tidning, joka syntyi 1838.[5]

Paljo ei saata otaksua näiden lehtien sisältäneen, vaan niiden saapumista odotettiin kumminkin jännityksellä aina puolenpäivän aikaan. Nuo pienet lehdet kiertelivät kädestä käteen, ennenkuin ruokapöytään käytiin, jopa päivällisen aikanakin, ja sen päätyttyä oli lehden koko sisältökin tavallisesti loppuunnautittu. Virallisesta lehdestä oli ehkä saatu tietää jotakin merkillistä valtiollista, jota oli tapahtunut pari viikkoa sitten — sillä lennätinlangoista ei vielä tietty mitään eikä posti Pietarin kautta tuonut ulkomaisia lehtiä kuin kahdesti viikossa. — Helsingfors Tidningar'eitä kutsuttiin "juorulehdeksi" ja siihen oltiin tyytyväisiä, jos sen toimittaja oli "huhun mukaan" saanut kerrotuksi jonkun senaatissa äsken tapahtuneen nimityksen, jota suullinen huhu ei vielä ollut ehtinyt tehdä aivan tunnetuksi. Jos lehti sen lisäksi tiesi kertoa jostakin pidettävästä konsertista taikka muusta huvista, taikkapa sään muutoksesta eli muusta kaupungin tapahtumasta, niin katsottiin sen täyttäneen kaikki sellaisen lehden vaatimukset, jonka tehtävä kaupungin varsinaisena ilmoituslehtenä oli sen tärkein. Maaseutulehdistä luettiin Åbo Underrttelsejä, niin kauan kuin Lars Anell niitä toimitti, koko paljo; naisista se lehti oli erittäin hauska, siinä kun oli hyvin käännettyjä pikkukertomuksia sekä vereksimpiä "Pariisin muoteja"; lehdessä oli muuten luotettavia nimitysasioita sekä merenkulku-uutisia. — Mutta tunnustetusti paras lehti oli Helsingfors Morgonblad, — sen lukemiseen meni enin aikaa.

Tämän lehden toimittajana sen alusta asti 1832 oli, kuten tunnettu, Johan Ludv. Runeberg aina vuoteen 1837. jolloin hän siirtyi Porvooseen. Vielä muistan hyvin sen riemun, jolla tuota uutta lehteä tervehdittiin, kuinka sievänä sitä jo ulkopuoleltakin pidettiin, siinä kun nimikuvana oli avonainen kirja maapallon ja laakeriseppeleen välillä. Vaan sisältöä tietysti enin ihailtiin. Runebergin nimellä oli silloin jo hyvä ja mahtava sointu. Ja tiedettiin, että hänen takanaan oli piiri nuoria miehiä, joiden joukossa yliopiston lahjakkaimmat, kuten Nervander, Nordström, Cygnaeus, Lille y.m. Syystä odotettiin lehdestä paljo eikä toiveissa petyttykään.

Runebergin Morgonbladissa sai miltei joka maanantai ja perjantai lukea jotakin, josta todellakin kannatti puhua, eikä ainoastaan päivällispöydässä, vaan vielä paljo jälestäkinkäsin, olipa paljo, josta voi puhua vielä tänään ja vielä kauan. Milloin siinä oli joku Runebergin oma runoelma taikka Nervanderin, Cygnaeuksen tai Stenbäckin taikkapa joku Lillen onnistunut tilapää-runo: milloin käännöksiä Kalevalasta taikka jostakin kauniista, lyyrillisestä kansanrunosta. Jonakin päivänä huvitti Runeberg lukijoitaan laskettelemalla leikillisiä mietelmiään uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta, toisena kirjoitti hän vakavia ja syvällisiä artikkeleitaan rva Lenngrenistä. Almqvistista j.n.e. Ja kun hän julkaisi jonkun kertomuksistaan, oli siitä yhtä paljo iloa ja nautintoa nuorimmille kuin vanhimmillekin lukijoille. Kuinka kilpailtiinkaan, kuka ensiksi saisi käteensä numeron, jossa oli palanen Runebergin "Tulipaloa" taikka "Salakuljettajaa", "Kaksintaistelua" tai muuta hänen kertomustaan. Yhtä suurella ilolla vastaanotettiin hänen näytelmällinen pilajuttunsa "Kosija maalta" sekä käännöksensä "Katso kuvastimeen". Hartaalla jännityksellä luettiin "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja ne herättivät pitkällisiä ja vakavia keskusteluja. — Mutta paitsi kaikkea, mitä Runeberg itse kirjoitti, sisälsi hänen lehtensä monia muiden kirjoittamia arvokkaita historiallisia ja kirjallisia artikkeleita, Lönnrotin ja Nervanderin matkakirjeitä y.m. Muistanpa m.m. millä mielihalulla luettiin J. J. Nordströmin perinpohjaisia ja arvokkaita "Muistiinpanoja matkalta Helsingistä Rääveliin"; niinikään herätti saman kirjoittajan perusteellinen ja ankara v. Bondsdorffin kameraalilainopin arvostelu tavatonta huomiota ja se oli vastauksineen ja vastineiden vastineineen miltei ensimmäinen arvostelusota sanomalehdistössämme. Pikkumainen, nalkuttava sanomalehtipolemiikki ei ollut vielä muotiin päässyt; vasta Runebergin lähimmän seuraajan toimittaessa Hels. Morgonbladetia ruvettiin tätä sanomalehtiurheilua viljelemään, etenkin teaatteriarvosteluissa, koska molemmat lehdet. Hels. Morgonblad ja Hels. Tidningar, siinä asiassa alinomaa sattuivat olemaan eri mieltä. Sittemmin tämä urheilu nopeasti kehittyi ja on kehittynyt viime aikoihin asti.