Читать книгу Rahaa: Romaani - Benedictsson Victoria - Страница 5

Sisällysluettelo

Kylässä oli ainoastaan yksi katu, jos sitä saattoi tällä nimellä edes kunnioittaa, sillä se oli aivan yksinkertaisesti vain kapeanpuoleinen, kivittämätön ja huonosti hoidettu tie. Toisella puolella seisoi rinnatusten viisi, kuusi kehnoa rakennusta, toisella näkyi muutamia talonpoikaistaloja niin pitkän välimatkan päässä toisistaan, että niiden väliin jäi tilaa sangen isolle puutarhalle. Nämät talot olivat kylläkin kunnioitusta herättäviä leveine riveineen ja säännöllisine neliöineen, mutta ohikulkijaan ne tekivät varsin epäystävällisen vaikutuksen, sillä ne seisovat kaikki selin, s.o. niiden ulkorakennukset olivat tien puolella. Ainoastaan yhdessä kohtaa, missä portti oli jätetty auki, saattoi nähdä pihalle, jossa ei ainoatakaan elävää olentoa liikkunut, paitsi kanaperhe, joka kuljeskeli ja kuopi olkia.

Oli ollut kylmä ja sateinen kesä; nyt se olikin jo lopussa.

Kädet työnnettyinä ahtaaksi käyneen palttoon taskuihin kulki nuori tyttö katua pitkin. Hän näytti iloiselta ja reippaalta: käynti oli vailla kaupunkilaisnaisen sipsuttelevaa viehkeyttä, liikkeet olivat pikemmin huolettomat kuin keskenkasvuisen pojan. Suruttomasti hän tutki taivaan harmaita pilviä, nähdäkseen tulisiko taas sade. Senjälkeen hän avasi matalan tuvan oven ja astui eteiseen, joka oli juuri niin suuri, että ovet töin tuskin sivuuttivat toisensa. Hän avasi seuraavankin oven soittokellon mielettömästi rämistessä.

Tämä oli kylän ainoa sekatavarakauppa, ainoa paikka, josta sai ostaa tupakkaa, kahvia ja sokeria. Oikea hökkeli sitä paitsi — matala, pimeä, savuttunut — täynnä epämääräistä harmaanpaperin, suovan ja jos jonkin hajua.

Nuori mies seisoi kauppapöydän takana, kyynärpäät pöytää vasten nojautuneina ja pää painuneena kirjan yli. Hän näytti yhtä valoisalta ja ystävälliseltä kuin puoti oli pimeä ja ikävä.

Nuoren tytön astuessa sisään oikaisi hän itseänsä ja kumarsi. Hän oli varsin kaunis. Vaalea tukka oli aaltomainen, kiiltävä kuin silkki ja suoraan ylöspäin kammattu. Iho oli naisellisen vaalea, eikä sellaisia sinisiä silmiä kuin hänellä ollut kellään muulla. Älykkäisyyttä loisti silmälasien takaa, mutta koko kasvojen ilmeessä oli jotakin painostavaa ja suun ympärillä hempeä piirre, joka hyvinkin helposti olisi voinut muuttua synkkämielisyydeksi. Hänessä ei ollut mitään uljuutta, ei miehekkyyttä; hän muistutti tainta, johon valon puutteessa puhkeaa valkeita lehtiä vihreiden asemasta.

Kenenkään mieleen ei helpolla pälkähtänyt sanoa epäystävällistä sanaa Aksel Möllerille. Hänen katseessaan ja ryhdissään oli aina jotakin selittämätöntä, ikäänkuin anteeksi pyytävää. Jokainen tunsi ehdotonta sääliä — eikä hän kuitenkaan ollut sairas, ei vanha eikä köyhä.

Yksinpä Selma Bergkin hillitsi vaistomaisesti poikamaisia liikkeitään puhuessaan hänen kanssansa.

"Minä en aio tehdä kauppaa," sanoi Selma astuen kauppapöydän luo, "minä tahtoisin vain pyytää teiltä jotakin."

"Minultako?" toisti Aksel Möller iloisesti ja heikko puna kohosi hänen poskilleen.

Selma tuli hämilleen. He olivat kyllä tavanneet toisensa pappilassa muutamia kertoja, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa kauhean tungettelevaista. Aksel Möllerin arkuus tarttui häneenkin ja hänen sormensa alkoivat hermostuneesti leikkiä nuorakerästä irtaantuneella päällä.

"Rikhard on kertonut, että teidän äitinne isällä on koko joukko setänne piirustuksia ja luonnoksia."

Silmälasien takana alkoi loistaa, tuo katse merkitsi jonkinlaista hiljaista myöntymistä.

"Minä tahtoisin … oi, minä olisin niin kiitollinen, jos tahtoisitte pyytää äidinisäänne… Minä olisin niin kovin iloinen, jos saisin nähdä ne."

Nuori mies vaikeni ja näytti epäilevän.

Selma punastui, niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. — Hän oli varmaankin ollut kauhean tungetteleva.

"Luuletteko ehkä, ettei äidinisänne…"

"Vaari, mitä vielä. Hänestä ei mikään ole niin hauskaa, kuin saada näyttää niitä." — Aksel epäröi hiukan. "Minä menen sanomaan äidille," sanoi hän sitten reippaasti.

Hän meni perheen puolelle ja palasi hetken kuluttua.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään," sanoi hän pitäen ovea auki.

Selma seurasi kutsua ja astui suureen arkihuoneeseen, jossa oli pienet ikkunat molemmilla sivuilla. Ikkunan ääressä istui muori Möller ja hänen tyttärensä käsitöiden ääressä.

Selma oli nähnyt muorin vain kirkossa, mutta noita terävänenäisiä kasvoja ei hevin unohtanut, kun kerrankin vain oli ne nähnyt.

Poika esitteli, ja nuori tyttö pyysi muutamin sanoin rohkeuttaan anteeksi. Hänen anteeksipyyntönsä otettiin jotenkin nyrpeästi vastaan, mutta Selma ei välittänyt siitä. Hän tunsi Möllerin muorin, niinkuin jokainen tuntee toisensa tuollaisessa pienessä kylässä, ja hän tiesi, ettei muorilla ollut tapana koskaan olla rakastettava. Mitä tekemistä hänellä sitä paitsi oli akan kanssa! Hän pisti vain kätensä palttoontaskuihin ja tekeytyi katupoikamaiseksi. Siten hänellä aina oli tapana tehdä, kun joku osoittautui epäystävälliseksi.

Selman utelias katse kiiti ympäri huonetta ja pysähtyi pieneen tauluun, joka riippui piirongin yläpuolella. Oli parasta pitää nyt varansa, tänne ei kumminkaan toista kertaa pääsisi. "Onko enonne tuon maalannut?" kysyi hän kääntyen nuoren miehen puoleen. Mutta ennenkuin tämä ennätti vastata, puuttui muori puheeseen:

"Ei, sen on Aksel tehnyt. Lapsena hän töherteli sellaista."

"Aiotteko maalariksi?"

"Ei, sitä hän ei aio. Meidän suvussamme on ollut yksi maalari, ja siitä on jo ollut enemmän kuin tarpeeksi."

"Kuinka hyvin se on tehty. Herra Möller on varmasti perinyt taipumuksensa enoltaan."

"Siinä tapauksessa hän ei myöskään ole perinyt häneltä mitään muuta, eikä se paljon ole. Hänelle tuhlaamalla vain tuhlattiin rahoja, ja kun hän kuoli, ei hän jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin velkoja."

"Mutta ajatelkaa — sellainen nimi!"

"Ei siitä mies elä, sen voin neidille vakuuttaa."

Möllerin muori puri huulensa yhteen tavalla, joka auttamattomasti katkaisi keskustelun.

Selma katsahti nuoreen mieheen. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa.

"Vaarin huone on täällä, saanko pyytää tätä tietä."

Jättäen emännälle hyvästi Selma poistui huoneesta, ja kun hänen saattajansa oli sulkenut oven heidän jäljessään, veti hän helpoituksen huoahduksen.

He kulkivat vierashuoneen läpi — kylläpä se oli jäykkä, mauton ja symmetrinen. Värisytti aivan sitä katsellessa.

Seuraava huone oli sävyltään aivan toisellainen.

"Tämä on minun huoneeni," sanoi herra Möller.

Selma katseli ympärilleen. Hänen katseensa oli niin terävä, että hän huomasi kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Huone oli yksinkertainen, mutta hyvin kodikas. Siellä olisi voinut istua tuntikausia tuntematta yksinäisyyttä, siinä määrin omistajan aisti oli painanut leimansa kaikkeen.

"Te luette paljon," sanoi hän katsellen ympärilleen.

"Kaikkina vapaina hetkinä."

"Mitä sitten?" kysyi Selma ja tarkasteli muutamien niteitten selkiä, jotka näyttivät olevan kotoisin maalaishuutokaupasta. "Ah, romaaneja! Ettekö lue mitään muuta?"

"Kyllä, runoutta; siitä minä enimmin pidän, ja sitten historiallisia teoksia. Eikö neiti koskaan lue romaaneja?"

"Kyllä, se on selvä, mutta minä luen myöskin filosofiaa ja fysiikkaa."

Hänen äänenpainonsa, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, jäi Aksel Mölleriltä huomaamatta; hän oli liiaksi naiivi nauraakseen. Päin vastoin, hän tunsi melkein ihailua.

"Eikö se ole vaikeaa?" kysyi hän arasti.

"Se riippuu siitä, miten asian ottaa," vastasi Selma kevyesti. Hän alkoi jo tuntea olevansa voiton puolella.

"Soitatteko viulua?"

"Soitan väliin."

"Kuka on teitä opettanut?"

"Olen opetellut itse, äiti ei koskaan ole tahtonut uhrata varoja minun tähteni."

"Ja tuo pieni pianino, onko sekin teidän?"

"On, mutta se on kovin huono, toivoisin, että minulla olisi varaa hankkia uusi."

"Varaa?" matki Selma. Tiedettiinhän, että Möllerin muori oli rikas.

Hän nyökäytti päätään itsekseen hyvin merkillisellä tavalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: nyt minä ymmärrän.

Kaikkialla huoneessa oli paljon houkuttelevaa, sellaista, mikä olisi ihastuttanut "kokoiluhaluista" koulupoikaa, sammalia ja kiviä, isoja näkinkenkiä, piikivisiä nuolenpäitä ja — kaikista paras! — pieni akvaario, hyvin alkuperäistä laatua, jossa oli "vesipöpöjä" ja vesiliskoja. Mutta ei sopinut viipyä siellä kauemmin, ja niinpä he menivät eteenpäin.

Pienen käytävän eli eteisen kautta he tulivat ukon huoneeseen.

"Vaari, neiti Berg haluaa nähdä enon piirustuksia," sanoi Selman saattaja astuessaan sisään ja pitäessään hänelle ovea auki. Hänen äänessään oli aivan toinen sävy kuin äsken.

Ukko istui kiikkutuolissa kirjoituspöytänsä ääressä ja luki. Hän nousi työntäen silmälasinsa otsalle. Selvästi saattoi huomata, että tyttärenpoika oli hänen näköisensä, mutta ukko oli olennolta reippaampi.

"Tervetuloa," sanoi hän sydämellisesti ja ojensi Selmalle kätensä.

"Minä olen hyvin tunkeileva," sanoi tyttö katsellen ujostelematta ukkoa, "mutta minusta ei mikään ole hauskempaa kuin piirtäminen; minä olen aivan hullaantunut siihen … ja kun nyt tiesin, että täällä on niin paljon nähtävää… Kiusaus oli liian suuri." Hän purskahti pieneen aiheettomaan nauruun. Se kuului reippaalta ja miellytti ukkoa.

Aksel seisoi keskellä lattiaa nojaten milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa ja näytti ikäänkuin nauttivan jostakin.

"Se oli hyvin kiltisti tehty," sanoi ukko ja taputti tyttöä tuttavallisesti olalle, ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä.

Tyttärenpoika katseli ympärilleen ilmeisellä mielihyvällä, vaikka kaiken tämän täytyikin olla niin sanomattoman tuttua hänelle.

"Neiti," sanoi hän äkkiä, "mitä pidätte?" Hän osoitti kivipainokuvaa, joka riippui vastapäätä ikkunaa, vuoteen yläpuolella.

Nuori tyttö seisoi hiljaa ja katseli. Itse aihe tässä taulussa miellytti häntä — häntä, joka eli vielä puoleksi lapsuuden satumaailmassa. Siinähän se oli ilmielävänä, ihanine satuolentoineen, jotka olivat haaveellisia ja lumoavia kuin itse kesäyö. Se oli jotakin häntä varten!

Aksel Möller pidätti aivan henkeään, siinä määrin hän pelkäsi häiritsevänsä.

Täällä vaarin huoneessa olivat itäneet ne siemenet, jotka luonto oli kylvänyt hänen sieluunsa, täällä olivat ne versoneet ilman valoa ja ilmaa — sairaaloisesti ja kituen — ja täällä hän oli oppinut kunnioittamaan vanhusta ja vainajaa. Hänestä tuntui kuin taiteilijan henki olisi jäänyt tänne, ja kun Selma nyt seisoi siinä äänettömän ihailun vallassa, niin palveli hän juuri hänen jumalaansa.

Yksinäisyys sekä äidin ankaruus olivat lapsuudesta alkaen pakottaneet hänen tahdonvoimansa kutistumaan kääpiömäiseksi, samalla kun ne olivat kehittäneet mielikuvituksen niin voimakkaaksi, että se olisi voinut täyttää jättiläisen pään. Hän oli luonteeltaan niitä ihmisiä, jotka luulevat olevansa luodut kärsimään ainoastaan siksi, että heillä on kykyä antautua sellaisen mielentilan valtaan.

"Oi miten ihastuttavaa!" huudahti Selma ja levitti sormiansa päällysnutun taskuissa.

Syntyi jälleen hiljaisuus.

Hänen kuulijansa eivät olleet herkät huomaamaan koomillisuutta, eivätkä he käsittäneet sitä vastakohtaa, mikä vallitsi täysikasvuisen neidon ihastuksen ja näiden teeskentelemättömien nulikkamaisten liikkeiden välillä.

"Entäs mitä nämä ovat?" sanoi hän osoittaen toisia tauluja, jotka koristivat seiniä. Olihan hänen mahdotonta ikuisesti seisoa siinä ja ihailla.

"Kaikki hänen teostensa jäljennöksiä. Niitä hän tavallisesti lähetti minulle kotiin. Ja tuo öljymaalaus on hänen omakätinen harjoitelmansa," sanoi ukko ylpeydellä.

Siinä oli alaston ruumis ja voimakaspiirteinen, ruma pää. "Uh niin kauheaa!" ajatteli Selma koulukielellään, mutta ei sanonut mitään.

"Hämärtää hiukan. Enkö saa sytyttää vaarin lamppua?" kysyi Aksel.

"Olinpa tyhmä, kun tulin tänne näin myöhään!" valitti Selma, "mutta se johtui siitä, että kuljin tunnin aikaa miettien uskaltaisinko tulla vai en."

Nyt he nauroivat, ja samassa oli jää murrettu. Selma tunsi voittaneensa heidän suosionsa.

"Saanko ottaa päältäni?" sanoi hän. Ja ukko itse auttoi päällystakkia hänen yltään, tyttärenpojan sytyttäessä lamppua ja vetäessä alas kaihtimia.

Näyttipä siltä kuin vanhat huonekalut olisivat vain tätä kaivanneet. Ne eivät tuntuneet enää jäykiltä eivätkä kulmikkailta. Kaikki sopi niin erinomaisesti yhteen; pelkkiä vanhoja muistoja ja vanhoja taruja. Siinä huoneessa tunsi olevansa kuin kotonaan.

Tyttärenpoika asetti vaarin tuolin paikoilleen ja pyysi vierasta siihen istumaan. Iloinen ilme kaunisti hänen kasvojaan; hän näytti nyt tavallista reippaammalta.

"Otatko, vaari, salkut nyt esille?" sanoi hän.

Vanhus avasi pulpetin ja alkoi etsiä aarteitaan. Selma hypähti pari askelta ja istuutui nojatuoliin. Kuinka vapaasti saattoikaan olla näiden ihmisten parissa!

Hän nojautui taaksepäin selkänojan yli nähdäkseen taakseen huoneeseen. Lampunvalo lankesi sivulta päin hänen kohotetuille kasvoilleen ja valaisi kirkkaasti hänen upeaa, kehittynyttä vartaloaan. Kaunis hän ei ollut, pikemmin päinvastoin, mutta hänessä oli tuoreutta, joka muistutti pilvetöntä talvipäivää, lunta ja kulkusten kilinää.

Tämä huone miellytti häntä. Siinä ei ollut mitään puolinaista, sellaisenaan se teki kokonaisen vaikutuksen. Sanomattomalla ilolla hän antoi katseensa liukua pitkin seiniä ja hyllyjä. Kaikki oli täyteen ahdettua: mikään paikka ei ollut jätetty käyttämättä. Ja kaikki oli niin tummaa, jotta lampunvalo suorastaan imeytyi siihen. Miten hauskalta tuntuisikaan saada penkoa näitä kaappeja ja laatikoita! Hän naurahti.

"Täällä on hyvin hauskaa!"

Hänen ilonsa heijastui nuoren miehen kasvoihin. Tämä seisoi ja katseli häntä.

"Kas tässä," sanoi ukko ja asetti joukon harjoitelmia pöydälle. Sitten hän veti tuolinsa Selman viereen, voidakseen selittää kaikkea; ja tyttärenpoika seisoi takana katsellen Selman olkapään yli.

Selma oli kovin huvitettu — hän tutki ja kyseli. Ja hän katseli niin luottavasti ukkoon, että tämän umpimielisyys suli: hän tuli avomieliseksi ja puheliaaksi. Heidän käydessään salkun sisällön lävitse hän kertoi tästä pohjastaan, joka oli ollut hänen elämänsä ylpeys.

"Katsokaa, minä olin tavallinen maalari," sanoi hän, "ja voin vakuuttaa teille, että osasin ammattini. Minulta hän sai ensimäiset perusteet ja — nähkääs neiti — siitä hänellä oli hyötyä myöhemminkin."

Siinä oli ukon tyhjentymätön ilonlähde, juuri siinä, että hän oli antanut pojalleen "ensimäiset perusteet". Se oli hänen evankeliuminsa ja siihen hän uskoi, vaikka kaikki muu olisi sortunut.

"Minäpä sanon neidille, että kyllä se maksoi rahaa. Ensiksikin kouluttaa häntä Lundissa — sillä nähkääs, hänen täytyi saada oppia, olihan se luonnollista. Sillä nähkääs, jos tahtoo tulla taidemaalariksi, niin ei siinä kyllin, että osaa töhriä väreillä, täytyy myös tietää yhtä ja toista. — Ja sitten Tukholman taideakatemiassa. Mutta minähän olin kova työntekijä, enkä tiennyt mitään suurempaa iloa kuin saada työskennellä poikani puolesta. Saara, hän oli pahoillaan — tietysti — mutta ei siitä tarvinnut välittää."

Saara, se oli Möllerin muori.

Aksel nykäisi vanhusta. Hänestä nuo viimeiset sanat eivät olleet täysin sopivia. Olihan neiti Berg hieno neiti. Vaarin olisi pitänyt säilyttää arvokkaisuutensa.

Selma katsahti ylös ja hymyili ikäänkuin sanoaksensa: antaa hänen puhua.

"Parooni oli kelpo mies," jatkoi ukko, "sillä hän auttoi poikaa aina, kun kova tuli eteen."

Vanhalla maalarilla oli vain yksi parooni koko maailmassa, se nimittäin, jonka maatilalla hän oli työskennellyt.

Ja niin jatkoi hän kertomustaan.

Selma osasi kuunnella sellaisella hartaudella ja antaumuksella, mikä tekee miellyttävän vaikutuksen kertojaan, ja hänen miettivä ilmeensä vaikutti yhtä voimakkaasti kuin hienoin imartelu.

Kaikki oli hänestä ihmeen mielenkiintoista — huone, ihmiset, kertomus.

Haaveellinen taulu kuuvaloineen ja vedenneitoineen oli jo kokonaan häneltä unohtunut.

Kaiken aikaa seisoi nuori mies hänen tuolinsa takana nauttien siitä ilosesta rattoisuudesta, jonka Selma oli tuonut mukanaan. Hänelle hän merkitsi jotain aivan toista, kuin mihin hän oli tottunut, sillä äidin taloon tuli harvoin muita kuin talonpoikaisvaimoja tai silloin tällöin rikkaita talontyttäriä sisaren luo vieraisille, jotka koettivat esiintyä niin hienosti ja ylhäisesti, että tuskin osasivat puhua ja liikkua kuin tavalliset ihmiset. Jonkunmoisella tyhmällä rahanylpeydellä Möllerin muori halveksi kaikkia "säätyläisiä," ja kaikista rukouksista huolimatta hän ei sallinut tyttären käyttää hattua. Huivi hänellä piti olla.

Alkoi jo olla myöhäistä, mutta Selma ei näyttänyt huomaavan sitä. Täällä oli vielä niin paljon kyseltävää ja selville saatavaa. Hänen molemmat isäntänsä iloitsivat siitä, mutta samalla he tunsivat pelkoa, aivan kuin pienen linnun rohkeasti hypätessä huoneeseen pelkää jollakin varomattomalla liikkeellä voivansa muistuttaa sille, ettei se ole oikealla paikallaan. On ihanaa nähdä se niin turvallisena ja luottavana, eikä kuitenkaan voi tietää, minä hetkenä se saattaa pyrähtää lentoon.

Väliin kun Selma löysi piirustuksen, josta hän piti enemmän kuin muista, heittäytyi hän taaksepäin tuolin selkänojaa vasten ja katseli nuorta miestä silmiin nähdäkseen oliko tämä yhtä ihastunut. Silloin kohtasi hän aina hänen katseensa hymyilevänä, vaikka niissä samalla kuvastuikin jonkinlaista raskasmielisyyttä.

Selman otsa oli leveä ja valkoinen, keltaiset suortuvat valuivat tuuheana otsatukkana, nenä oli pieni ja lystikkään muotoinen, iho mahdollisimman terve väriltään ja ohuet huulet niin kirkkaan punaiset, että ne näyttivät aivan maalatuilta. Mutta siihen oli ehkä vain kaulan valkeus syynä. Kasvojen alaosa oli yhtä terävä ja kulmikas kuin yläosa leveä ja luja. Se antoi niille varman ilmeen samalla kun se teki ne rumiksi.

"Oi, miten myöhäistä jo on ja aivan pimeäkin!" huudahti Selma hypähtäen niin kiivaasti ylös, että tuoli töytäsi Akselia.

"Mitähän kello voi olla?" Selma käänsi päätään joka suuntaan etsien katseellaan kelloa. "Puoli kahdeksan! Olen aivan onneton sedän ja tädin vuoksi; en ennätä ajoissa kotiin illalliselle."

Hän hyökkäsi vuoteen luo, jolla päällystakki oli ja veti sen ylleen yhdessä kädenkäänteessä.

"Tuhat kiitosta tästä hauskuudesta," sanoi hän pudistaen ukon kättä samalla kun hän taitavasti kiinnitti hatun päähänsä vapaalla kädellään. "Mutta — voi, jospa olisin kotona!"

"Minä tulen neitiä saattamaan," sanoi Aksel.

"Sepä hyvä. Mutta — kylläpä minä nyt saan toruja!"

Aksel avasi oven.

"Eikö voi päästä ulos muuta tietä, kuin äitinne huoneen kautta?" sanoi

Selma nopeasti.

"Kyllä, tästä eteisestä," vastasi Aksel ja tunsi samalla itsekin helpotusta.

He tulivat ulos pienelle kyläkadulle. Oli pimeää ja hieno tihkusade löi heitä vastaan.

"Odottakaa hetkinen, niin juoksen hakemaan vaarin sateenvarjon."

Aksel juoksi sisään ja palasi pian takaisin, ja sitten he lähtivät liikkeelle. Selma kulki aivan Akselin lähellä, sillä tämä piti sateenvarjoa ylhäällä.

"Me menemme kai oikotietä ratapengertä pitkin," sanoi Aksel.

"Niin," vastasi Selma. Ja sitten he olivat hetken vaiti.

Kun he tulivat veräjälle, avasi Aksel sen, ja he kulkivat sileää rataa pitkin kiskojen välissä, missä ratavartioiden jalat olivat polkeneet maan kovaksi.

"Eikö teidän ole mukavampi, jos tartutte minua käsivarteen?" kysyi

Aksel.

Selma tuumi hetkisen kävisikö se laatuun, sitten hän otti häntä käsivarresta kiinni.

Sade rapisi sateenvarjoa vasten, sillä tuuli kovasti. He kulkivat tasaisin askelin.

"On opettavaista kuulla, miten toiset ovat uurtaneet itselleen uran," sanoi Selma.

"Minusta se on masentavaa."

"Kuinka niin?"

"Siksi että se on jo liian myöhäistä."

"Mutta miksi ei siitä ole tullut mitään ennemmin?"

"Rahaa, rahaa! Äiti ei välitä mistään muusta koko maailmassa kuin rahasta. Ennen en sitä ymmärtänyt, nyt sen huomaan."

Selma tarttui lujemmin Akselin käsivarteen kiinni, ja molemminpuolinen arkuus oli kadonnut. Hän huomasi, että Akselia halutti puhua hänen kanssaan aivan kuin vanhalle viisaalle ihmiselle. Siinähän oli miltei tehtävä täytettävänä.

"Kertokaa," sanoi Selma nopeasti.

"Mitä?"

"Kaikki. Ettekö luule, että minä osaan olla vaiti?"

"Ei siinä ole mitään kerrottavaa; ei mitään, joka voisi tuottaa huvia kellekään."

"Tuottaa huvia," huudahti Selma halveksivasti. — Aivan kuin hän ei jo kauan sitten olisi ollut niin suuri, ettei hän kaivannut enää huvitusta!

Syntyi muutaman hetken äänettömyys. Selma oli loukkaantunut.

Aksel huomasi sen.

"Välittäisittekö te sellaisesta?" sanoi Aksel epäröiden ja jonkunmoisella pehmeydellä.

"No niin," sanoi Selma painokkaasti ja nykäisi Akselia käsivarresta. Siten hänellä oli tapana tehdä, kun hänen koulutovereillaan oli jotakin sydämellään, jota heidän oli vaikea saada sanotuksi.

"Ah, neiti, olisipa minun sisareni edes hiukan teidän kaltaisenne!"

"Millainen hän on sitten?"

"Hän ei välitä mistään — ei yhtään mistään — ja minä olen niin kauhean yksinäinen!"

"Mutta teillähän on vaari."

"Hän on niin vanha."

"Ja onhan teillä serkkunikin, Rikhard."

"Ero on niin suuri. Hän on yliopistossa, minä tiskin ja nuuskalaatikon välissä."

"Ja sittenhän teillä on minut. Mitä se nyt oli? Kertokaa!"

Aksel vaikeni hetkeksi, Selma oli lausunut pari sanaa, jotka hänen täytyi toistaa itsekseen. Hänen äänensä oli muuttunut, kun hän vastasi; siinä oli jotakin pidätettyä.

"Neiti, minä en edes osaa puhua. Minulla ei ole koskaan ollut ketään, kelle puhua."

Selma vaikeni. Naisellinen vaisto sanoi hänelle, että Aksel vain tarvitsi aikaa.

"Minulle on tehty vääryyttä," alkoi hän, "minä en ole mitään, minä en osaa mitään, ja kaikki mihin ryhdyn, käy huonosti. En osaa edes kunnolla myödä silliä ja suolaa … en osaa kehua tavaroitani. Kaikki on minulle yhdentekevää. Olen kyllästynyt siihen kerrassaan."

"Miksi ette sitten antaudu jollekin muulle alalle?"

"Äiti ei tahdo."

"Miksikä ei?"

"Hän arvelee, että minun tulee ottaa puoti haltuuni; se elättää kyllä miehensä."

"No?"

"Jaksanko minä elää tuollaisessa pienessä komerossa päivät päästään?"

"Mutta miksi ette matkusta tiehenne?"

"Mistä minä saisin millä matkustaa? Ja pitkällekö sitä pääsee ilman tietoja ja suosituksia? Jos käteni ja jalkani olisivat sidotut, ei tilani voisi olla sen pahempi."

"Mutta tehän olette täysi-ikäinen?"

"Mitä se auttaa, kun ei ole mitään, mitä täysi-ikäisenä hallita."

"Eikö teillä ole isänperintöä?"

Kysymys kuului hirveän viisastelevalta, mutta Aksel ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sellainen meni aina hänen ohitseen.

"Ei, ei minulla ole. Isä kuoli meidän ollessamme hyvin pieniä, eikä silloin ollut mitään. Äiti itse perusti kaupan ja on koonnut kaikki."

"Hänhän on rikas?"

"Niinhän sitä väitetään."

"Mutta — minäpä tiedän — koska hän alotti tyhjästä, niin miksikä ette tekin voisi sitä tehdä?"

Tämä kysymys sai Akselin hetkeksi vaikenemaan.

"Ah neiti — ei se ole niinkään helppoa."

"Hm — minä ainakin olen pakoitettu ansaitsemaan rahaa, se on aivan varma."

"Miksikä niin?"

"Isäni köyhtyy köyhtymistään, pian ei hänellä ole mitään minulle annettavaa. Kaikki menee taaksepäin."

Selma lausui viimeiset sanat niin sanomattoman koomillisesti — aivan kuin sillä kaikki olisi ollut sanottu, aivan kuin se olisi ollut kaikkein luonnollisin asia; se, että "kaikki meni taaksepäin". — Väittämätön tosiasia eikä mitään muuta.

"Mihinkä te sitten ryhdytte?" kysyi Aksel mielenkiinnolla, aivan kuin hän olisi löytänyt kultakaivoksen.

"Kas sitä minä en oikein tiedä, mutta rahaa täytyy minulla olla. Katsokaa, minä tahdon tulla maalariksi eläinmaalariksi luullakseni — mutta siitä en tietystikään uskalla puhua vielä pitkään aikaan, sillä se maksaa paljon rahaa. Sitä minun täytyy ensin hankkia itselleni."

"Mutta miten te sen teette?"

"Niin, nähkääs, minulla on suunnitelmani … ja voisihan myöskin tapahtua, että tapaisin jonkun…"

"Kenen?"

"Jonkun, joka voisi auttaa, kuten parooni teidän enoanne."

Aksel oli vaiti. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään. Entäs jos niin kävisi! Silloin Selma matkustaisi pois — hän pääsisi ehkä eteenpäin — ja hän itse, hän jäisi yksin jäljelle.

"Ajatelkaa jos tekin tulisitte maalariksi, jos meistä tulisi toverit!"

Selman huudahdus tuli äkisti ja reippaasti. Se oli kuin tuulenpuuska, joka äkkiä repi esiin kaikki Akselin romaani-ihanteet, jotta ne alkoivat kierrellä hänen päässään — ilmalinnoja ja kangastuksia — kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Selman toveriksi!… Hän näki hänet jälleen taaksepäin nojautuneena tuolin selkänojaa vasten, kasvot täydessä valaistuksessa… Selma toverina ja vapaus … vapaus!

Akselin täytyi hetkeksi pysähtyä.

"Mikäs nyt?"

"Hyvä Jumala — niin, niin," sanoi hän vetäen syvältä henkeään.

Ja niin he jatkoivat matkaa. Mutta heidän ajatuksensa olivat poikenneet uudelle ladulle. Pelkkiä tulevaisuuden unelmia, puoleksi leikkiä, puoleksi totta. He olivat yhtäkkiä saaneet yhteisiä harrastuksia, yhteisiä menestyksentoiveita ja yhteisiä vihollisia. Ja siksi he eivät ajatelleet sadetta eikä teitä, vaan kulkivat hyvän matkaa veräjän ohi, josta heidän olisi pitänyt poiketa pappilaa kohti.

Heidän oli pakko kääntyä takaisin.

Aksel huoahti syvään, kun he seisoivat veräjällä, nyt oli enää vain pari askelta jäljellä, sitten heidän tuli erota.

"Aika avun tuopi," sanoi Selma, "se on minun mielilauseeni."

"Sananlaskut valehtelevat," huomautti Aksel raskasmielisellä äänellä.

He kulkivat hetken äänettöminä eteenpäin maantietä pitkin.

"Ajatelkaa, jos olisimme kohdanneet junan, niin tämä olisi ollut viimeinen matkamme," sanoi Aksel; "tuskinpa luulen, että tässä ilmassa olisimme kuulleet sitä."

Hän tunsi erikoista iloa sanoessaan sen.

Selma ei vastannut; hän ajatteli vain nuhteita, jotka odottivat häntä kotona. Ja niin sitä oltiin puutarhanportilla.

"Hyvää yötä," sanoi hän ojentaen Akselille kätensä.

Akselin päähän ei koskaan olisi pälkähtänytkään puristaa sitä lämpimästi.

Ja niin he erosivat.

Kun Selma oli riisunut päällysvaatteensa, meni hän perheen arkihuoneeseen. Setä makasi sohvalla ja luki sanomalehteä, rouva istui vieressä kutoen sukkaa. Selman tottunut silmä huomasi heti, että he olivat syöneet illallisen.

"Täti on hyvä ja suo anteeksi, että tulen näin myöhään," sanoi hän sydämellisellä sävyllä, joka kuitenkin oli vailla kaikkea nöyryyttä, "minä kävin Möllerin muorin isän luona katsomassa kaikkia hänen piirustuksiaan, enkä huomannut ottaa vaaria ajasta. Se oli todellakin kovin harmillista."

Setä oli silminnähtävästi harmissaan eikä kääntänyt silmiään sanomalehdestä, vaikka selvästi näkyi, ettei hän lukenut.

"Kuinka Selma tuli kotiin?" sanoi täti.

"Kävelin tietysti," vastasi Selma, jota heidän happamat ilmeensä loukkasivat.

"Yksinkö?"

"En, herra Möller saattoi minut."

"Mutta sen minä sanon, ettei ole lainkaan sopivaa juoksennella pitkin maantietä herrojen kanssa tähän aikaan päivästä."

"En minä juoksennellutkaan hänen kanssaan."

"Ole viisastelematta," tiuskasi kirkkoherra katsoen ylös.

"Herra varjelkoon — setä," sanoi Selma tarkastellen häntä veitikkamaisella ilmeellä, jota hän osasi oivallisesti käyttää, kun siksi tuli.

"Älä lausu turhaan Jumalan nimeä, sen olen sinulle kerta kaikkiaan sanonut."

Selma kiinnitti häneen veitikkamaisen katseen, joka kokonaan riisti sedältä kaikki aseet ja näytti sanovan: minä vaikenen — kun en kuitenkaan voi puhua mielesi mukaan, ukko kulta.

Setä syventyi sanomalehteensä, sillä hänen oli vaikea näyttää ankaralta, ja sitä hän kumminkin tahtoi. Koko aterian ajan hän oli ollut niin harmistunut, että hänen sisässänsä oikein oli kiehunut. Mutta kun Selma nyt seisoi siinä niin punaisena ja valkeana ja iloisena, niin hän ei keksinyt ainoatakaan sanaa kaikesta siitä mitä hän oli aikonut lausua.

"Mutta sen minä sanon Selmalle," alkoi täti saarnaavalla äänellä — hän ei sinutellut koskaan Selmaa ollessaan suuttunut — "että minun mielestäni on aivan sopimatonta antaa nuorten herrojen saatella kotiin. kun on vielä niin nuori kuin Selma. Oikea rendezvous, Kahdenkeskinen yhtymä! Kyllä kai — sellainenko minun nuoruudessani olisi käynyt päinsä? Ei, silloin sai luvan olla varuillaan."

"Mutta minä vakuutan tädille, ettemme puhuneet mitään muuta kuin minkä koko maailma" — olisi voinut kuulla, oli hän aikonut sanoa, mutta hän oli hyvin arka totuudesta ja siksi hän hillitsi itsensä — "niin, se on, me keskustelimme ainoastaan afääreistä," lisäsi hän.

"Afääreistä," matki rouva ihmetyksellä, joka lähenteli kauhua, "onko hän puhunut sinun kanssasi afääreistään?"

"On kyllä. Minäkin olen puhunut hänen kanssaan omistani; mitä siinä on?"

"Mitä merkitsevät sinun afäärisi?" kysyi setä hyvin kuivalla äänellä.

Selma astui askelta lähemmäksi, kiihkeän toimintahalun pakottamana. Hän oli hyvin yritteliäs ja rohkea nainen.

"Niin, asian laita on sellainen, että minä tahtoisin ansaita jotakin."

"Vai niin, tahtoisitko sinä sitä?" vastasi setä kunnioittavalla äänellä, jossa tuntui hiukan ivallista vivahdusta, "ja miten se kävisi, jos saan luvan kysyä? Sinä ehkä tahtoisit ruveta herra Möllerin kumppaniksi?"

Selma oli niin innostunut suunnitelmiinsa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella mitä mahdollisesti sedän sanojen takana saattoi piillä.

"Niin, tietäähän setä, että minä pensionissa piirsin paremmin kuin muut toverit, ja siksi arvelin parhaaksi antautua jollekin sellaiselle alalle."

"Vai niin."

"Niin juuri. Ja siksi ajattelin, että ehkä setä auttaisi minua, jotta voisin päästä Tukholmaan, teknilliseen kouluun. Siellä saa oppia koko joukon käytännöllisiä töitä, joilla sitten voi ansaita. — Isältähän minä en voi toivoa apua."

"E-et. Sen Jumala tietää."

"Niin mutta todellakin, setä, oliko se niinkään tyhmää?"

"Saammepa nähdä. Mutta minäpä sanon sinulle, että siihenkin tarvitaan koko joukko rahaa."

"Niin, sehän on nyt varma, ettei mihinkään pääse rahatta!" huudahti Selma huolestuneen rypyn noustessa otsalle. "Mutta enkö voisi ottaa henkivakuutusta?"

"No mutta lapsi," sanoi setä painokkaasti, "mistä sinä olet saanut kaikki nuo hullutukset?"

Selma katsoi alas ja veti häpeissään suunsa myttyyn, mutta ei vastannut mitään. Kaikki nämä epäonnistuneet liikeasioita koskevat lauseparret hän oli oppinut isältä. Ne heruivat alituisesti hänen huulilleen ja tuottivat hänelle aina harmia.

Hän pisti toisen etusormensa leninkinsä napinläpeen ja käänteli ja väänteli sitä hämillään. Hän tiesi tekevänsä itsensä naurettavaksi näillä puheillaan, mutta kun nyt kerta niin oli…

"Minullahan on äitini perintö," huomautti hän punastuen.

"Niin, suurenko luulet sen suunnilleen olevan?" kysyi setä teeskennellyllä vakavuudella.

"Seitsemänsataa kolmekymmentä kruunua ja kahdeksankymmentäkaksi äyriä," vastasi Selma melkein itkevällä ja hiljaisella äänellä. Hän oli hyvin arka pilalle, ja nyt hän tiesi sedän pitävän sitä kovin naurettavana, että hän oli niin selvillä asiasta. Mutta valehdellakaan hän ei voinut.

"Mutta ethän sinä ole täysi-ikäinen etkä voi siis sitä saada!" Setä taisteli naurua vastaan, ikäänkuin kaikki hänen sisässään olisi ollut ylösalaisin.

"Minä arvelin, että jos lähettäisimme anomuksen…"

Nyt nauru puhkesi esille aivan hillittömästi; setä nauroi ääneensä.

Puna oli kohonnut Selman hiusrajaan asti, ja hän työnsi huulensa yhä enemmän eteenpäin, jotta hän ei purskahtaisi itkuun, mutta sittenkin hän seisoi paikallaan lampunvalossa. Hän oli rohkea nainen.

"Niin, minä ajattelen asiaa, ehkäpä se on järjestettävissä," sanoi setä. Nyt hänen kävi sääli tyttöä.

"Voinko siis kirjoittaa isälle asiasta?" lausui Selma katsomatta ylös, yhä edelleenkin afääri-äänellä.

"Sen voit tehdä. Minä kirjoitan myös illalla."

"Mutta rakas Berg," sanoi rouva sievistelevällä äänellään, joka oli täynnä verukkeita, "eihän sellainen voi tulla kysymykseenkään ennenkuin myöhemmin. Eihän voi tietää … minä tarkoitan, eihän sellainen kuulu naisen kutsumukseen, ja nuo uudet aatteet… niin, menenpä minkin pitkälle, että väitän, ettei se olisi oikeinkaan. Jos vanhemmat naimattomat naiset ryhtyvät sellaiseen, on se aivan luonnollista, mutta Selman iässä on todellakin paljon muuta ja hyödyllisempää opittavaa. Ei ole niinkään helppoa hoitaa taloutta, ja mies, jolla on vähänkin ymmärrystä, pitää totta tosiaan aina huolen siitä, että hän saa kelvollisen tytön."

"Mutta minusta ei kukaan huoli," huomautti Selma ratkaisevalla totisuudella.

Setä yskähti. Se oli teeskenneltyä, varoittavaa yskinää.

"Nyt voi Selma mennä sisään syömään," sanoi täti.

Setä katsoi hänen jälkeensä nähdäkseen milloin hän oli niin kaukana, ettei hän voinut enää kuulla.

"Voihan joka tapauksessa olla hyvä, ettei tarvitse heittäytyä kelle miehelle hyvänsä," sanoi hän.