Читать книгу Kertomuksia - Benedictsson Victoria - Страница 3

Ei hänellä ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidän tohtorinnallamme, mutta kauan ja menestyksellä hän oli tointaan harjoittanut, ja se olikin meidän – hänen sairastensa – mielestä paras valtuuskirja.

Minä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli ihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka ikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja reheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä.

Huone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella vanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan; outoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon. Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät kaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin siitä.

Eräs maalaisukko tuli liikaten pöhöttyneellä jalallaan, ja vanhanpuoleinen apumuija sormi siteessä, ja sitte eräs renki, ja sitte poika ja sitte vielä vanha ämmä, käsivarrellaan kori, josta hän ei näkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seiniä anovaisen ja alakuloisen näköisinä.

Sitte, hetken perästä, tuli keski-ikäinen mies. Hän ei ollut noiden toisten näköinen. Vahva, leveäharteinen työmies, siististi ja huolellisesti puettu. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hyvää toimeentuloa. Hän tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan minua vastapäätä. Rehellisiltä näyttivät hänen kasvonsa ja lujuutta ne myös ilmaisivat. Mutta näkyi, että hän tuskaa tunsi. Kasvot olivat kalpeat, ankarat. Harvoin olen nähnyt sen selvempää tahdonvoiman ja itsensähillitsemisen ilmettä. Yhä uudestaan katsahdin noihin kylmiin kasvoihin, joissa näkyi sinervä parransänki. Tuossa miehessä näytti luonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisääntulija oli aivan nuori tyttö, päällään muuttunut leninki ja ohut pieni saali. Käsivarttaan hän siteessä kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho oli sileä ja kasvot soikeamuotoiset. Hän tervehti, istuutui sitte työmiehen viereen sohvaan ja katseli ympärilleen läsnäolijoihin, ikäänkuin säälimistä pyytäen, heiluttaen samalla kipeätä kättään toisella, ikään kuin tuo kipeä käsi olisi ollut vaikeroiva lapsi.

Mutta itsekullakin näkyi olevan kylläksi omasta vaivastaan.

Tuska veti tytön otsalle hienoja ryppyjä, hän katseli taas ympärilleen puoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemään. Ujolta hän ei suinkaan näyttänyt, mutta sitä vaan näytti pelkäävän, ett'eivät kenties hänestä välittäisi.

"Koskee niin käteeni", sanoi hän hiljaa, ikäänkuin ilmaan vaan, niin että ken tahtoi, se sai tarttua hänen sanoihinsa ja siitä puhelun alkaa.

Minun säälivä katseeni oli hänelle ainoa vastaukseni. Toiset eivät näyttäneet kuulevan eikä näkevän. Hän istui hetkisen ääneti, hermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitä, jotka ovat tottuneet vaiti olemaan.

"Oletteko loukannut kätenne?" lausui hän yht'äkkiä työmiehen puoleen kääntyen.

"Olen."

"Jossain koneessa?"

"Niin."

"Särkyikö pahasti?"

"Musertui."

"Nyt äskettäinkö?"

"Eilen."

Mies puhui lyhyesti, tylysti, kuten polisitutkinnossa. Hiki nousi hänen otsaansa, hän otti taskustaan huolellisesti käärityn nenäliinan ja pyyhkäsi sillä kasvojansa. Käsi, joka siniruutuista liinaa piteli, oli leveä ja työhön tottunut, mutta ei karkea eikä rumamuotoinen, kuten maatyön tekijällä.

Tyttö pudisti päätään, pehmeät huulet värähtelivät.

"Koskee niin käteeni", kuiskasi hän taas, hiljaa, valittaen, kuten hemmoteltu, mutta kärsiväinen lapsi.

Hän ei ole kaunis, siksi eivät kasvonpiirteet ja värit ole kyllin selvät. – Ei mitään muuta kuin piirteiden pehmeys ja lisäksi jokin omituinen viehätys!

Ne houkuttelevat ja vetävät puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne ovat kuin kirja, jota ei vielä ole lukenut, jota vasta arvaellen ja oudoksuen ajattelee. Minä istun ja kuvittelen mielessäni hänen kotonsa, tiedänhän niin hyvin, minkälainen se on, – ja hänen elämänsä, hänen tulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo – tietysti. Hän on yksi tuhannesta.

Katselen hänen kättään, jolla hän toista tukee ja yhä vielä hiljaa heiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas käsi on kaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jäänyt yhtä oudoksi kuin kova työkin, se ei milloinkaan vedessä huljuele, ei pese astioita eikä lattioita, eikä vaatteita. Hänessä on jotain, mikä muistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on säveä ja lauha luonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hän juoksennellut kujilla ja leikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei koskaan paha. Äidiltään hän on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja karamelleihin on hän kerjäämällä rahaa hankkinut. Isää hän ei ole koskaan ajatellut.

Mutta nyt hän on ripillä käynyt, ja hänen on täytynyt mennä tuota tavallista tietä – tehtaasen. Ja sitte yhä edelleen, myöskin tavallista tietä, sillä hän on niin sievä ja pehmoinen ja hieno; ei hän sitä voi mitenkään välttää. Kun kerran kuulee tuon mielittelevän pikku äänen, niin ei voi olla huomiotaan häneen kiinnittämättä. "Iloista" elämää – siis – muutamia vuosia, säädytöntä elämää, sitte hätää ja kurjuutta, ja viimein hauta köyhien hautausmaalla. Siten on kaikki loppunut, ja tuo elämä mennyt jälkeä jättämättä, kuten tuhannet muut.

Jospa tuohon ajatukseen toki vielä mahtuisi kenties!

Joku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hän katsoo kuin mihin jumalaan vaan, – se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa viskaella pois leikkikalujaan…

Tyttö katsahtaa ympärilleen ikäänkuin rukoillen, ja silmät käyvät kosteiksi.

"Voi, kun tahtoisin – eivätkö ne jo voi mennä pois tuolta sisästä! – voi kättäni, kättäni!" – Sama pehmeä, valittava kuiskaus, minkä kärsimättömyys tekee värähteleväksi.

Oi – lapsi – pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on jotain puoleensa vetävää, jotain säännötöntä oman onnensa nojaan heitettyä, jotain omituisesti viehättävää löyhyyttä. Kuinka sinua vielä kädestä käteen heitellään, kaarna parka!

"Mikä teidän kädessänne on?" kysäsin minä.

Oikein kiitolliselta hän näytti, kun ei tarvinnut enää vaitioloa jatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan.

"Litistin sormeni poikki", hän vastasi.

"Poikki? – aivan poikki?"

"Niin, se riippui irti, ja rouva sen sitte pois leikkasi heti kun tänne tulin. Toiset sormet vahingoittuivat myös, mutta toivon saavani pitää ne."

"Miten kauan siitä on?"

"Kuukausi. Minä käyn täällä joka päivä, mutta nyt koskee enemmän kuin silloin alussa."

Taaskin hänen huulensa vapisivat valitusta pidättäessä.

"Mitenkä se niin kävi?"

"Pistin käteni liian kauas, ja siten se joutui koneesen."

"Missä se tapahtui? Jossain tehtaassa?"

"Kehruutehtaassa." – Hän katsahti minuun melkein nuhtelevasti.

Olisihan minun pitänyt se tietää. Missä sitte, joll'ei kehruutehtaassa!

"Eikö hirveästi silloin koskenut?"

"Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minä vaan niin kauheasti säikähdin. Tartuin vasemmalla kädelläni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan sen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko käsivarteni voinut mennä, sillä konetta ei voi heti seisauttaa."

Hän oli hetkisen ääneti, mutta kun minä en mitään vastannut, jatkoi hän:

"Kehruumestari torui minua siitä, ett'en paremmin itseäni varonut, sillä nyt saa tehdas maksaa minun edestäni, kunnes paranen. Mutta itsellenihän siitä suurin vahinko on, kun sormeni menetän."

Hän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, eikö hän ollut oikeassa, ja minä myönsin hänen olevan.

"Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseään loukkaamaan, ikäänkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmärtäisi itseään varoa."

Taas seurasi hetken äänettömyys, ennenkuin hän jatkoi:

"Hän luulee, että työväki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hän on paha – se kehruumestari – ei kukaan työläisistä häntä kärsi. Kaikki ne sanovat, että pois se on sieltä saatava ja kohta."

Syvällä tytön silmissä näkyi jotain synkkää ja uhkaavaa, jotain vihamielistä ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas värähtivät, ja tuska voitti muut tunteet. "Voi kättäni, kättäni!" hän vaikeroi.

"Pakottaako sitä niin?"

"Niin, viime aikoina se on ollut niin pahana. Rouva jo on pelännyt, että siihen tulisi kuolemanvihat. Hän melkein katui, että oli minut hoidettavakseen ottanut, mutta nyt se toki taas on parempi."

Nyt aukesi vastaanottohuoneen ovi ja sairaat tulivat ulos. Oli minun vuoroni. Mutta tehtaantyttö nousi ylös ja katsoi rukoillen minuun.

"Voi, jos saisin nyt mennä! Tahtoisin niin", hän sanoi ja lisäsi tuttavallisemmin kuiskaten, kun hän jo vieressäni oven luona seisoi: "tahtoisin, ja samalla pelkään, sillä kauheasti se koskee, kun hän sitä liikuttaa."

Hän hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti, ja tuolla tavoin hymyillessään hän melkein älykkäältä näytti. Minä aukasin oven ja laskin hänet sisään.

1886.